My dream's but a drop of fuel for a nightmare

 Song of the day;;

→ Asian Kung-Fu Generation - Haruka Kanata

踏み込むぜアクセル

駆け引きは無いさ そうだよ

夜をぬける

ねじ込むさ最後に

差し引きゼロさ そうだよ

日々を削る

心をそっと開いてギュっと

引き寄せたら

届くよきっと 伝うよもっと さあ

生き急いで搾り取って

縺れる足 だけど前よりずっとそう 遠くへ

奪い取って掴んだって

君じゃないなら意味は無いのさ

だから もっともっともっと 遥か彼方

踏み込むぜアクセル

駆け引きは無いさ そうだよ

夜をぬける

ねじ込むさ最後に

差し引きゼロさ そうだよ

日々を削る

心をそっと開いてギュっと

引き寄せたら

届くよきっと 伝うよもっと さあ

生き急いで搾り取って

縺れる足 だけど前よりずっとそう 遠くへ

奪い取って掴んだって

君じゃないなら意味は無いのさ

だから 遥か彼方

偽る事に慣れた君の世界を

塗り潰すのさ 白く

白く

--

En tykkää siitä, miten arvaamattomia mun tunne- ja olotilat nykyään on. Tai tavallaan onhan ne olleet jo tosi pitkään semmosia, mutta tuntuu koko ajan, että tää vaan pahenee tästä. Ihan niinko se mun sisällä oleva maaginen kuppi alkais pikku hiljaa läikkyä yli. Pahinta tässä on se, että oon kotona, joten mun on vähän pakko yrittää pitää itteni ns. normaalina eikä antautua ahdistukselle tai muille tunteenpurkauksille. Aina se ei onnistu ja se ärsyttää, koska silloin mä haluaisin selittää porukoille, etten mä vaan mökötä silloin kun mua ahdistaa niin paljon etten saa henkeä tai ota välillä asioita itteeni sen takia koska mä olen jotenkin kusipää vaan sen takia että en voi sille mitään. Samalla alan tajuta, etten mä ole saanut koskaan kokea sellaista lohtua, jota olisin tarvinnut. Ei mua ole kukaan ikinä rauhoitellut ja ollut siinä olkapäänä, jota vasten itkeä. Yksin mä olen saanut itkuni aina itkeä ja tulen varmaan aina itkemään aina siihen asti kunnes katoan. Mua pelottaa, että jossain vaiheessa koti lakkaa tuntumasta kodilta just tämän takia. Ei meillä mistään puhuta. Asiat tuntuu aina erilaisilta, kun mä tulen pidemmän ajan jälkeen käymään kotona, ja välillä musta tuntuu siltä, etten mä enää kuulu tänne millään lailla. Mä häilyn siellä jossain periferiassa, mutta ei muhun kenenkään katse kohdistu enää. En tiedä onko meidän perhe sitten vaan jotenkin kummallinen. Toki meillä näytetään välittämistä teoilla, mutta ei multa porukat ole koskaan kysyneet, että olenko mä kunnossa tai mitä mulle oikeasti kuuluu. En muista onko ne koskaan sanoneet mulle rakastavansa mua. Ne on aina tukeneet mua esimerkiksi koulun ja opiskelujen suhteen, mutta henkisellä tasolla samanlaista tukemista vaan ei ole koskaan oikein ollu. Mutta osaisinko mä edes sanoa mitään, jos ne kerran kysyiskin, että oonko mä ihan ookoo? Vai valehtelisinko mä vaan kaiken olevan ihan kunnossa vaikka mikään ei oo ollu kunnossa kymmeneen vuoteen? Onhan ne varmasti nähny mun arvet, ei ne sokeita ole, mutta ei ne oo koskaan mitään sanoneet niistä. Tänään oli ensimmäinen kerta, kun mua oikeasti ahdisti olla täällä. Tosi paljon. Jokin napsahti ja pahasti. Hetken olin niin vihainen, että tärisin. Henki ei kulkenut ja ahdisti niin paljon, että halusin vaan lakata olemasta. Laitoin oven kiinni ja menin sänkyyn makaamaan, itkin melkein kaks tuntia putkeen. Eka kerta, kun kukaan ei tullu siihen. Jäin yksin pimeeseen makaamaan ja mietin että mitä vittua mä edes teen täällä. En halua olla näin epävakaa mutta en voi sille mitään. Mun kuppi läikkyy yli koko ajan ja mä pelkään sitä hetkeä kun se kaatuu. Tästä tuli taas tämmönen romaani, mut eipä mulla oo muutakaan paikkaa mihin purkaa yhtään mitään. Tää on kans aika sekava, mut suonette sen anteeksi, nimittäin mun ajatukset on aikamoista mössöä tällä hetkellä.