Hei, rakas Runtti.
Toivottavasti matka meni hyvin. Löysitkö jo Unnan, Napin ja muut? Anteeksi, etten pystynyt hyvästelemään tai olemaan sun luona viimeisinä hetkinä. Se oli yksi mun pahimmista peloista. Etten saisi jättää jäähyväisiä. En syytä sua, en tietenkään. Mä tiedän, että sä yritit. Olisit varmasti odottanut, jos olisit voinut. Kaikki taisi käydä niin nopeasti, ettet varmaan itsekään tiennyt, mitä tapahtuu. Sua varmasti pelotti, kun tunsit, että kehosi alkaa pettää. Mutta nyt suhun ei enää koskaan satu, sua ei väsytä eikä sun tarvitse huolehtia mistään.
Äiti ja isä soitti tänään kertoakseen uutiset. Mä olen aina pelännyt tätä päivää eniten, vaikka tietysti tiesin, että se tulee joskus vastaan. Ei kukaan elä ikuisesti. 13 vuotta ja 9 kuukautta vaan tuntuu liian vähältä ajalta sun kanssa. Viime vuosina ja etenkin viime kuukausina oon yrittänyt totutella ajatukseen. Eihän siitä mitään tietenkään tullut, sillä aina kun pääsin siihen kohtaan, missä mun olisi pitänyt kuvitella elämä ilman sua, en pystynyt ja aloin vaan itkemään. Mä uskon niin vahvasti, olen aina uskonut, että sä olet mun sielunkumppani. Niin sanottu sielunkoira. Miten mun on tarkoitus elää ilman sua?
Mä en ole koskaan rakastanut ketään tai mitään niin paljon kun mä rakastan sua. Nyt en enää tiedä, mihin se kaikki rakkaus menee. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että se valtava lämpö on muuttanut muotoaan pelkäksi kylmäksi tyhjyydeksi, joka on kietoutunut mun sydämen ympärille ja tehnyt kodin mun keuhkoihin. Sä varmaan hyvin tiedät, että veit osan mun sydämestä mennessäsi. Sitä palaa mikään ei voi koskaan tuoda takaisin, eikä se haittaa. Sä saat pitää sen. Se oli aina sulle tarkoitettu.
Äiti kysyi, että olenhan mä edelleen menossa käymään porukoilla ensi sunnuntaina, kuten oli sovittu. Pakko myöntää, että ihan ensin mun teki mieli sanoa, etten usko pystyväni, mutta tosiasia on se, että mä haluaisin mennä jo heti. Tiedän, että tulee sattumaan aivan helvetisti se tyhjä talo ilman sua, joutua näkemään kaikki sun lelut, tyynyt, hihnat sun muut tavarat. Mulla on täällä kotona sun piparkakkumies-vinkulelu ja sun juomakuppi. En varmaan raaski sitäkään kuppia laittaa pois vielä pitkään aikaan, vaikka sä et siitä enää koskaan tulekaan juomaan.
Mieli ei oo ehkä kuitenkaan ihan täysin tajunnut sitä, että sä olet oikeasti poissa. Että kun mä menen porukoille, sä et ole enää siellä. Sä et tule vastaan heiluttaen häntää, sä et tule antamaan miljoonaa pusua etkä sä tule enää koskaan laittamaan päätäsi mun syliin. Mä en saa enää koskaan ottaa sua tassusta kiinni, tuntea sun lämpimän kehon, kuulla sun tuhinaa kun sä nukut, tuntea sun vilpitöntä rakkautta.
Ulkona on harmaata, pilvistä. Välillä kuuluu kaukaista linnun laulua. Kevät tulee. Värit tuntuu silti haaleammilta, ihan kuin sä olisit vienyt ne mukanasi pois. Ensi kesä on sitten ensimmäinen ilman sua. Sitten tulee ensimmäinen syksy. Ensimmäinen joulu. Aika kuluu, muistot pysyy. Tuska ehkä helpottaa jossain vaiheessa. En osaa sanoa milloin. Mä en ole oikeasti menettänyt ketään tai mitään mulle näin tärkeää koskaan. Sä olet siis mun ensimmäinen, ja varmaan myös suurin, sydänsuru. Sanat ei voi kuvailla sitä, miten moneksi pieneksi, sun muotoiseksi palaseksi mun sydän on tällä hetkellä hajonnut. Vaikka mä suren myös sitä, etten saanut sanoa hyvästejä, olen toisaalta myös hieman helpottunut, etten ollut siellä. Joitain kuvia kun sä et vaan saa sun mielestä koskaan pois.
Onneksi sä kerkesit käydä täällä mun luona maaliskuun alussa. Ehkä sekin tekee asian tajuamisesta vähän hankalaa. Vastahan mä näin sut videopuhelussa viime viikolla, siellä sä vaadit porukoilta namipaloja ja makailit sun rakkaan possulelun vieressä. Sovittiin porukoitten kanssa, että soitellaan tänään kuitenkin videopuhelua, mutta lopetellaan aikaisemmin, jos alkaa tuntua liian vaikealta. En käsitä sitä, etten mä näekään sua siellä. Etten mä näekään sua enää koskaan.
Olit meidän kaikkien silmäterä. Me rakastetaan sua niin paljon. Mä lupaan juhlistaa sun synttäreitä joka vuosi. En tule koskaan unohtamaan sua. Sä olet mulle edelleen tärkein asia tässä maailmassa, vaikkei sua enää olekaan. Mä rakastan sua niin paljon. Lupaan myös kirjoitella sulle näin aina välillä, sillä kirjoittaminen on aina ollut mulle se paras keino purkaa vaikeita tunteita. Ja näin vaikeita tunteita mä en oo koskaan tuntenut. Me tavataan vielä, mä tiedän sen. Odota mua.
Hyvästi, rakas Runtti. Tavataan sitten taas.
