Swordmaster

Olkoon tämä niitä harvoja kertoja, kun tänne tulen suomeksi jotain selittämään. Mä olen alkanut hieman vierastaa omalla kielelläni blogeihini tai mihinkään muuallekaan netissä kirjoittamista, koska tykkään englannista enemmän, mutta jotenkin nyt vaan tuntuu että tää täytyy tehdä. Kello on 28 yli yksi yöllä, lauantaina 4.10.2014.

Lukion eka jakso päätty just. Kokeet meni miten meni. Kemian pääsin just ja just läpi. Biologia ei menny sen paremmin. Äikkä ja enkku meni kiitettävästi, mutta niin ne aina. Vittu, mä luulin, että saisin ees vähän helpotusta tähän jatkuvaan pelkoon ja ahdistukseen rutiinien kautta, mut tää koulu on vaan lisännyt niitä. En tiedä, johtuuko se sit siitä, etten mä yksinkertaisesti oo tarpeeks fiksu, vai siitä, ettei mulla oo ketään. On vaikeeta kattoa kaikkia ihmisiä, nauramassa, hymyilemässä tyttö- ja poikaystäviensä ja kavereidensa kanssa, ja olla vaan yksin niiden keskellä. Mä pidän kyllä omasta seurastani tietyssä määrin, mutta kun se on ainoaa seuraa, jota mulla koskaan on, mä alan kyllästyä itseeni. Ja ymmärrän hyvin, miksi muutkin on muhun kyllästyneet.

Eipä sillä, mä olen tottunut siihen, että ihmiset jättää mut jälkeen ja tulee takaisin ainoastaan syyttääkseen mua kaikesta, joka niiden elämässä on mennyt päin vittua (no, ei nyt ehkä ihan kaikesta, mutta tajuatte varmaankin). Enkä mä silti halua syyttää ketään, koska mä ymmärrän. En mäkään mun kanssa haluaisi olla, jos en olis mä. En mä itteeni haluais tuntee. Kuka haluais? Mä en oo koskaan kuulunut mihinkään. Mä olen liian lyhyt, liian läski, liian outo. Liian tyttömäinen ollakseni poika, liian poikamainen ollakseni tyttö. Mä en ole mitään, enkä mä kuulu mihinkään.

Tässä tilanteessa ihmiset varmaan haluais sanoa mulle (ai siis ketkä?), että mun pitäis hakea apua. Mä olen jo tehnyt sen, muttei siitä ole mitään apua ollut. Mulla on lääkkeet masennukseen/ahdistukseen, mutta ei niistä ole apua. Jos mun perhettä ei lasketa, mun koira on ainoa asia, joka pitää mut käynnissä joka päivä. Siksipä mä en tiedäkään, mitä tapahtuis, jos se kuolisi. Mä varmaan viimeistään silloin tappaisin itseni. Mä en vaan voi enää kuvitella elämää ilman sitä.

Ja miksikö näin? Koska, jos edelleenkään ei puhuta mun perheestä, mun koira on ainoa, jolta mä saan ehdotonta rakkautta, eikä se odota multa muuta, kuin lenkittämistä, ruokaa ja hyvänä pitämistä. Ainoat hetket, jolloin mä tunnen aitoa iloa, on ne, kun mä tulen raskaan päivän jälkeen kotiin, ja se on ottamassa mua vastaan, heiluttamassa häntäänsä, ja yksinkertaisesti iloinen siitä, että mä olen olemassa. Kun ei kukaan muukaan ole. En mäkään ole.

Mä rakastan mun perhettä ja mun koiraa eniten tässä maailmassa. Jos mun vanhemmille, koiralle tai siskolle tapahtuis jotain, mä en pystyisi elämään. Siksi mä yritän jaksaa joka päivä, mä yritän pärjätä koulussa, koska meidän suvussa ei oo monia, jotka on käyneet lukion ja mä haluan, että mun vanhemmat voi olla ylpeitä munlaisesta epäonnistumisesta edes joskus. Mä pelkään, että ne pitää mua epäonnistujana, kun mulla ei oo kavereita, enkä mä koskaan mee mihinkään. Mä vaan istun huoneessani koneella, enkä tee mitään.

Mä haluan luovuttaa, mutta samalla taas en. Mullakin on unelmia, ja mä haluan saavuttaa ne, mä ihan oikeasti haluan. Mua vaan pelottaa, että mä en pärjää. Että mä asetan itelleni liian korkeita tavotteita, ja petyn pahasti, kun elämä läimäsee mua täysillä naamaan. Mä en halua, että aika kuluu näin nopeasti. Samalla, kun mä sanon, että mä haluan tehdä unelmistani totta, mä kuitenkin tiedän, että mä tulen loppujen lopuksi lähtemään oman käteni kautta. En ehkä kuukausiin tai edes vuosiin, mutta jotenkin musta tuntuu, että mä haluan päättää itse, milloin mä olen saanut tarpeekseni ja luovutan.

Mä yritän. Mä ihan oikeasti yritän. Vaikka musta olisi kovin ihanaa valittaa ja itkeä siitä, kuinka kukaan ei oikeasti välitä eikä mulla ole ketään, mä pidän kiltisti suuni kiinni ja niin sanotusti kärsin hiljaisuudessa. On vaikee herätä aamulla, kun muistaa, ettei oo kenenkään paras ystävä tai lempihenkilö, ettei oo kenellekään se, ketä se odottaa koko päivän, vaan siksi että pääsis puhumaan sille. En mä kai koskaan ole ollutkaan.

Musta tuntuu väärältä tuntea näin, kun tiedän, että muillakin on ongelmia, ja pahempia kuin mulla. Mä en vaan voi sille mitään, ja mua kyllästyttää tuntea jatkuvasti syyllisyyttä mun pahasta olostani. Mä olen väsynyt, niin helvetin väsynyt. En fyysisesti, henkisesti. Monina päivinä, kun ahdistaa ja pelottaa niin helvetisti, mä haluaisin vaan jäädä kotiin ja itkeä turhautumistani. Mä en kuitenkaan koskaan ole ollut mikään vetistelijä. Joinain päivinä mä vaan en tunne mitään. Toisina päivinä sattuu, sattuu niin maan saatanasti, kaikki sattuu niin vitusti, etten tiedä miten päin olisin.

Onneks kohta on syysloma. Mä haluaisin jättää lukion kesken, mutta mä tiedän, että jos mä teen niin, mun unelmista ei koskaan tule totta. Mä haluaisin vaan olla kotona niin kauan, kunnes mun koira kuolee. Sillä mä haluan olla sen viimeisinä hetkinä sen luona, ettei siitä tule taas sellainen asia, jota mä jään vuosien jälkeen katumaan. Musta tuntuu, että kun mä olen saanut tämän kirjailtua, mä menen tuonne olohuoneeseen ja halaan mun koiraa, ehkä itken ihan vähän.

Mä katoan vielä joskus tän maan päältä. Niin kuin me kaikki muutkin. En mä ole mitenkään erityinen, mut kukapa meistä oikeasti olis? Vituttaa, kun joitain ihmisiä pidetään parempina kuin toisia joidenkin typerien asioiden takia. Koulu on hyvä esimerkki siitä. Siellä annetaan ymmärtää, että jos et saa hyviä numeroita kokeista tai et osallistu tunneilla, et oo yhtä hyvä ja fiksu kuin muut. Se on julmaa.

Ehkä mä lopetan nyt. En mä oleta, että tätä kukaan lukee, tai jos lukee, niin en oleta, että ketään kiinnostaa. Mä olen vaan niin väsynyt. Mä olen vaan säälittävä.