Bathed in venom

 Hetkinen, mitäs tämä on? Tekstipostaus, mun blogissa? Olin seikkailemassa interwebsin syövereissä aivan eri asian perässä (etsin mistä saisin omia vanhoja potilaskertomuksia luettavaksi -> muistin, että en muista milloin oon viimeksi käynyt silmänpohjakuvauksessa, mutta en löytänyt varattua aikaa, eli ei kai hätää tuon osalta -> lueskelin Omakannasta jotain vanhoja merkintöjä -> päädyin tänne blogiin lukemaan joitain vanhoja tekstejä), ja huomasin, etten mä ole tänne vääntänyt kunnon postausta yli vuoteen. Ja koska mä olen tämmöinen yögoblin, kello on nyt 4:43 ja totta munassa mulla iski inspiraatio tähän just nyt. Paras inspiraatio tulee aina yöllä, jonka takia vihaan sitä, että yhteiskunta toimii aamu-/päiväihmisten mukaan, koska enhän mä voi koskaan valjastaa todellista potentiaaliani, kun se näyttäytyy vain öisin.

Viimeksi tosiaan kirjoittelin vuoden 2024 kesällä. Olenhan mä toki sen jälkeenkin kirjoitellut sellasia lyhyempiä kuulumisia noiden biisipostausten yhteyteen, mutta tämmöistä syväluotaavampaa katsausta ei ole tullut tehtyä. Ei oo ehkä ollut mielessäkään, kun onhan tässä kaikenlaista tapahtunut vuoden aikana, vaikka samalla tuntuu, ettei juuri mitään. Mutta kuten ollaan terapioissakin todettu, ehkä sitä itse monesti on vähän sokeampi sille omalle kehityskaarelle, eikä niitä pienempiä muutoksia edes välttämättä heti näe tai tajua.

Mä aloitin tosiaan tän vuoden alussa psykoterapian (Omakantaa selaillessa kävi ilmi, että siitä ollaan ensimmäisen kerran puhuttu jo yli 10 vuotta sitten). Mulla kävi aivan älytön tuuri, kun löysin kertalinttuulla sopivan terapeutin, jonka kanssa mulla on nopeasti tullut toimiva ja luottamuksellinen suhde, ja toivon todella (ja uskon kyllä), että saadaan jatkaa yhteistyötä ensi vuonnakin. Ollaan tässä kuluneen vuoden aikana käsitelty aika laajasti kaikkea. Paljon ollaan puhuttu syömishäiriöstä, menneisyydestä, perheestä, oikeastaan melkein ihan kaikesta. Oon ehkä saattanut joskus mainita, mutta sen jälkeen, kun aloin käymään psykiatrisella sairaanhoitajalla (nämä käynnit muuten loppui keväällä), oon selvästi oppinut puhumaan asioistani paremmin ja sanoittamaan omaa oloa ja ajatuksia selkeämmin. Psykofyysinen fysioterapia, jossa oon käynyt muistaakseni vuodesta 2022 lähtien mitä todennäköisimmin loppuu tän vuoden jälkeen, mikä tuntuu rehellisesti tosi haikealta, koska tässäkin iski jäätävä mäihä, kun terapeutti on sopinut mulle todella hyvin ja hänen kanssaan työskentely on ollut mulle todella merkityksellistä. Tuntuu oudolta ajatella, ettei ole sitten enää edes näitä pari kertaa kuussa olevia käyntejä.

Masennuksen suhteen tilanne on aika ennallaan. Sen jälkeen kun sain hampaat irvessä taisteltua Brintellixin asettumaan kehooni tuolla 20mg annostuksella, mun ns. perustason jokapäiväinen ahdistus on oikeastaan kadonnut kokonaan. Toki koen edelleen ahdistusta ja niitä huippuja tulee, mutta ne ei oo yhtä teräviä, eikä mua ahdista koko ajan. Se tuntuu aika ihmeelliseltä. Viime syksynä, vai olikohan se keväällä, en muista, olin n. viikon ilman lääkkeitä kun en laiskana ihmisenä jaksanut käydä apteekissa, ja hyi helvetti sitä ahdistuksen määrää. Oonko mä oikeasti pystynyt elämään tuommoisessa olotilassa 24/7? Mieliala mulla kuitenkin on edelleen semmoinen tasaisen matala, ja on paljon päiviä, kun en vaan halua tehdä mitään muuta kuin nukkua. Ei vaan huvita, mikään ei tunnu kivalta eikä oikeastaan miltään. Syömishäiriö puskee jatkuvasti pintaan ja vie kyllä ajatuksista suunnilleen 85%. Tiedän, että oon laihtunut, mutta en osaa sanoa, miten paljon suunnilleen painan tällä hetkellä. Veikkaan jotain 41-39kg välillä. Sairastahan se on, mutta toivon sen olevan lähempänä tuota pienempää numeroa. Inhottavinta tän kanssa elämisessä onkin ehkä se, että tiedostan kyllä, miten sairaita mun ajatukset on ja miten paljon vahinkoa teen keholleni ja elimistölleni, mutta mua ei vaan kiinnosta. Vaikeinta irtipäästämisen jo ajatuksessakin on se, etten mä vaan tiedä enää, kuka mä olen, jos mulla ei ole syömishäiriötä. Se on niin yhteenkietoutunut mun identiteetin kanssa.

Sain myös keväällä uuden diagnoosin, eli estynyt persoonallisuushäiriö depressiivisin piirtein (tai jotain tuohon suuntaan). Se ei ollut mikään yllätys, koska osasin sitä jo epäillä ja jos mitään, se vaan syvensi mun ymmärrystä omaa itseäni, ajatuksiani ja käyttäytymismallejani kohtaan. Kerroin siitä myös porukoille, ja nekin sanoi, että tämä tieto auttoi myös niitä ymmärtämään mua paremmin. Tästä päästäänkin hienolla aasinsillalla perhejuttuihin. Koen, että meillä on nykyään vähän avoimemmat välit, siitä lähtien, kun uskaltauduin vihdoin avautumaan porukoille siitä, mitä mulle oikeasti kuuluu (paitsi mun syömishäiriöstä, sen salaisuuden mä aion viedä hautaani asti). Eihän mun tietenkään olisi pakko ollut, aikuinen kun olen, mutta meillä on aina ollut läheiset ja hyvät välit, joten koin, etten halunnut salailla porukoilta näitä juttuja enää. Ja ehkä porukatkin oli nyt jo valmiimpia kuulemaan ja vastaanottamaan nämä jutut. Ei ne aiemmin ole olleet, mutta mä ymmärrän sen, kun miettii, millainen maailma on ollut silloin, kun ne on kasvaneet. Mun sisko muuten täyttää ensi kuussa 21 ja muuttaa pian pois kotoa. Oi voi, muistan kuin eilisen (eli hyvin hämärästi) sen, kun täytin ite 21...

Okei, nyt pitää valmistautua henkisesti, ettei mene pelkäksi parkumiseksi tämä osio. Tämä on ehkä viimeinen juttu, josta nyt aion vielä jutustella, sillä tästä postauksesta tulee muuten kuuden kilometrin pituinen ja täynnä aivan liikaa kaikkea, vaikka varmasti mä olen jo unohtanut ainakin kolmetoista eri asiaa, joista olisin halunnut pälättää. Mun ihana, suloinen, maailman rakkain ja maailman vanhin vauvani Runtti täytti kesällä 13. Se on vielä samanlainen toope kuin pentuna, aina mukana menossa, utelias ja elämänhaluinen. Mutta kyllä sen vanhuuden näkee. Naamaan ilmaantuu tämän tästä uusia valkosia karvoja, ei se juuri enää näe, välillä sillä ei kestä takajalat  tiukoissa käännöksissä enää mukana (koska sillä riittää vauhtia kuin pienellä kylällä ja ruokahalua sitäkin enemmän) ja se nousee ylös hitaammin kuin ennen. Ja onhan sillä tällä käsittämättömänä universumin vittuiluna myös diabetes. Tosin se on hyvin hoidossa, eikä juurikaan vaikuta sen hyvinvointiin. Eläinlääkärin mukaan sillä on vahva, hyvä sydän. Toivon niin kovasti, että kun aika koittaa, se lähtee ns. suorilta jaloilta. Mä tiedän ja ymmärrän sen, että meillä on aikaa paljon vähemmän edessä kuin sitä on takana. Mä vietän jokaisen hetken Runtin kanssa ollen pelkästään läsnä sille, koska mä haluan, että se tietää, miten paljon mä rakastan sitä. Miten tärkeä se on mulle. En oo ääneen koskaan tätä sanonut, mutta mä olen oikeastaan aina pelännyt, että kun Runtti lähtee, munkin on pakko lähteä. En mä osaa elää ilman sitä. Se rakkaus, mitä mä tunnen sitä kohtaan... en mä ole koskaan rakastanut ketään tai yhtään mitään niin paljon. En edes tiennyt, että mussa on niin paljon rakkautta. Vaikka mä pystyisinkin jäämään, en mä tule koskaan rakastamaan mitään muuta koiraa yhtä paljon. Mä tunnen ja aistin, että Runttikin rakastaa mua. Se ikävöi mua. Mä uskon ihan tosissani, että se on mun sielunkoira, mun sielunkumppani. Me aina porukoiden kanssa naureskellaan sitä, miten samanlaisia mä ja Runtti ollaan. Kuin sama sielu kahteen eri olentoon jakautuneena. Miten mä voisin olla kokonainen ilman sitä?

Okei, joo, vetistelyksihän se meni. Runtti on ainoa aihe, joka saa mut välittömästi todella tunteelliseksi. Mutta tähän on ihan hyvä lopetella, luulisin. Kello on nyt 5:10. Ajattelin tässä vielä jonkin aikaa olla koneella, ennen kuin lähden käymään lenkillä ja alottelemaan päivää. Huomasin maininneeni jossain postauksessa, että mulla oli postausideoita, mutta arvatkaapas kaksi kertaa, onko mulla niitä enää? No ei ole. No jaa. Ehkä mä innostun jossain vaiheessa taas höpöttelemään jotain, toivottavasti ennen kuin tästä vierähtää yli vuosi. Nyt toivotan teille kaikille hyvää yötä, aamua, päivää, iltaa, milloin ikinä tätä luettekaan, ja kuten hyvin usein postauksen lopuksi, lähden käymään kusella.

Use somebody

 Kun kirjoitin tuon aiemman tekstin, se tuli oikeastaan aika tyhjästä. En ollut ajatellut sua niin paljon pitkään aikaan. Sen jälkeen, kuitenkin, kun sain ne sanat sisältäni pois, sä olet pyörinyt mun mielessä enemmän. Mä näin susta unta viimeyönä. En muista enää mitä siinä tapahtui, mutta muistan sen, että heräsin ajatellen sua. Ikävoinkin sua hieman. Siinä mielessä sillä tekstillä oli ehkä vähän käänteinen vaikutus, sillä oletin sitä kirjoittaessani, että kun saan sen ulos, ajattelen sua entistäkin vähemmän. Tuntuu, että olen ollut siitä lähtien vähän emotionaalisesti hukassa. Se tuntuu sinänsä oudolta, sillä eihän kukaan nykyaikana ole oikeasti kaukana, ruudun toisella puolella vaan. Silti tuntuu maailman vaikeimmalta asialta sanoa jotain, vaikka jos totta puhutaan, viime päivinä mä en ole muuta halunnutkaan kuin sanoa sulle jotain. Vaikka hei. Ehkä kysyä kuulumisia.

Mä luin mitä sä kirjoitit. Tai oikeastaan ennen kuin uskalsin avata sen, näin sen kuvan. Mullakin on se tallessa. On tavallaan vaikea uskoa, että siitä kuvasta on varmaan jo 10 vuotta ja että ne oli aikoja, jolloin me puhuttiin ja nähtiin joka päivä. Muistatko, kun muutama vuosi sitten nähtiin kesällä meidän vanhalla ala-asteella? Silloin musta tuntui hetken ajan siltä, kuin meidän välillä ei olis koskaan tapahtunutkaan mitään, mikä olis muuttanut meitä. Tuntuu vähän pelkurimaiselta tavallaan puhua sulle tällä tavalla. Mutta mä luin sun kirjoituksen. Mä itkin sitä lukiessani (mikä olikin loistavaa, sillä olin juuri herännyt ja mikäs sen mukavampaa kuin aloittaa aamu kunnon tunnetilojen pyörremyrskyllä).

Mä en tiedä, astunko mä jonkun näkymättömän rajan yli nyt tätä kirjoittaessani. Mäkin olen käynyt sillä rannalla ja joka kerta sä tulet mun mieleen. Jostain syystä mun mieli tulee varmaan aina assosioimaan sen paikan sun kanssa. Mutta se viimeinen lause, ne viimeiset sanat, siinä sun tekstissä teki mulle sellaisen olon, että mun on pakko sanoa jotain, edes jossain. Tuntuu sinänsä tosi ristiriitaiselta, koska kuten viimeksi sanoin, kaikki mahdolliset lopputulokset on jo hyväksyttyinä mun mielessä. Mutta mä luulen silti, kaikesta huolimatta, että jos meillä olisi mahdollisuus kohdata taas, ihan missä ja miten ja milloin vaan, mä tarttuisin siihen hetkeäkään empimättä. On lauantai, 17. syyskuuta vuonna 2022. Kello on tällä punaisella minuutilla 12:56. Mä en ole ajatellut sua näin paljon pitkään aikaan. Mä itken tälläkin hetkellä. Tunteet on jotenkin ylitsevuotavan pinnalla nyt. Mulla on ikävä sua.

Terrified

 Song of the day;;

→ The Amity Affliction - Drag the Lake

Kick it

Drag the lake

You won't find me

I've been tempting fate

With my heart beside me

I am the stone below the water

Cold and hard to touch

Just when you think I can't get lower

I turn my back and fuck it up

You can drag the lake

But you won't find me

You can drag the lake

But you won't find me

So come and drag the lake

You'll see I've done some diving

I had some extra weight

With no one to untie me

I am the stone below the water

Cold and hard to touch

Just when you think I can't get lower

I turn my back and fuck it up

You can drag the lake

But you won't find me

You can drag the lake

But you won't find me

I'll stare into the sun

To burn out what I've done

I'll tear myself apart

To see what I've become

Nothing wrong with my depression

My sick and miserable obsession

If I can only get some space

If I could only learn my lesson

(If I could only learn my lesson)

(If I could only learn my lesson)

You can drag the lake

But you won't find me

You can drag the lake

But you won't find me

You can drag the lake

But you won't find me

You can drag the lake

But you won't find me

--

Tässä taas yks viime aikojen lempibiiseistä. Mut hei, nyt ollaan kunnialla selvitty Ouluun! Muutaman laatikon jaksoin vielä tässä illalla laittaa, huomenna sit loput. Tarviin vielä sohvan, toisen kirjahyllyn sekä toisen laatikoston/lipaston. Täällä on myös tosi vähän keittiössä kaappitilaa, joten vähän kuumottaa, että miten mun kaikki mukit mahtuu sinne... Myös mun teet ei meinanneet mahtua, hahaha. Myöskään tasotilaa koriste-esineille ei oo kamalasti, joten en tiiä mihin tungen niitä. Vuodesohva on myös hankittava, koska sisko on todennäkösesti tulossa syyslomallaan muutamaks päiväks tänne käymään. Huomenna tosiaan jatkan laatikoitten purkamista ja käyn varmaan vähän jalkaisin tutkiskelemassa ympäristöäni. Pakko myöntää, että vaikka oon tosi innoissani siitä, että vihdoin muutin ja pääsin tänne, niin kyllä mulle silti kyyneleet tuli silmiin ja tunteet pintaan, kun porukat vihdoin lähti kotia, kun oltiin syöty ja saatu huonekalut koottua. Ei tullu ihan samanlaista kun silloin kaks vuotta sitten, jolloin lähestulkoon huutoitkin (olisinkin varmaan, jos en ois muuttanut soluun). Varmaan osaksi johtunee tunteiden pinnassa oleminen siitä, että mä olen nyt kuitenkin sen kolmisen kuukautta taas ollu kotona, ja mulla on kuitenkin aina ollu läheiset välit mun porukoiden kanssa. Ja Runttiahan mulla nyt on aina ikävä. Alussa se on aina vähän hankalaa, ja etenkin jos mä jään miettimään yhtään tätä asiaa, niin kyllähän se itkuksi menee. Siksi hyvä, että mulla on huomenissa niin paljon tekemistä. Ja toki mä sitten pidemmillä vapailla menen käymään kotona ja porukat tulee jossain vaiheessa käymään täällä, että ei se nyt kuitenkaan ole niin, etten mä enää näkisi niitä tai menis kotiin. Tunteet on jännä juttu. 

The sound

Viime aikoina mun läpi on kulkenut niin monta tunnetta ja olotilaa, että mä en osaa edes nimetä kaikkia niitä. On ollut iloa, jännitystä, surua, yksinäisyyttä ja toivottomuutta, näin muutaman nyt kuitenkin tunnistaakseni. Mä en oikeastaan koskaan, vaikka hyvin tunteellinen (ja ylitunteellinenkin, köh köh) ihminen olenkin, ole osannut käsitellä tunteitani hyvin. Ehkä siitä just johtuu se, että mä en osaa tuoda tunteitani tai olotilaani oikein sanallisesti esille kunnolla. Mä en ole toisaalta tottunut siihen, sillä meillä kotona ei koskaan olla keskusteltu tunnetiloista syvällisesti, eikä mun porukat ole koskaan mun koko elämäni aikana kysyneet multa, että olenko mä kunnossa tai muuta vastaavaa. Ja ei, se ei silti tarkota että ne ei välittäis - ne ei vaan toimi sillälailla.

Musta tuntuu siltä, että mulla ei enää nykyään ole ketään, kelle puhua. Ja musta tuntuu myös siltä, että keskustelua ei synnykään, jos mä en itse aloita sitä. Nämä ei todellakaan oikeasti, ainakaan todennäköisesti, pidä paikkaansa ollenkaan, mutta siltä musta tuntuu. Ja uskokaa pois, en mä halua tuntea näin, mutta en mä osaa lopettakaan. Mä olen kuluttanut vuosia toivoen, että mä voisin vaan sammuttaa tunteeni ja lopettaa asioiden tuntemisen, mutta ei se taida toimia niin. 

Joskus musta tuntuu, että mun sisällä on jotain rikki. Tai ehkä mun pään sisällä on jotain rikki. Ehkä siellä on joku tunteiden käsittely-osasto tai joku, jossa kaikki työntekijät on kuuden kuukauden lomalla kaks kertaa vuodessa. En tiedä, mä en tosiaankaan tiedä. Enkä mä välttämättä saa koskaan tietääkään. Ehkä se on hyvä juttu, ehkä ei. Välillä mua ei haittaa olla yksin, välillä yksinäisyys tuntuu vaan yhdeltä jättimäiseltä, kymmenen kilometrin levyiseltä aukolta mun sydämessä. Enkä mä tiedä mitä mun pitäisi tehdä.

Mä olen analysoinut omia tunteitani ja tapojani yrittäen saada selville, miksi musta tuntuu aina siltä kuin tuntuu - enkä mä ole oppinut mitään uutta. No, ehkä sen, että musta tuntuu että mä kiinnyn vahvasti fiktiivisiin hahmoihin ja asioihin juuri sen takia, että multa itseltäni puuttuu juuri niitä juttuja mun elämästä. Ehkä mä rakastan fiktiivisiä kaveriporukoita ja bestiksiä siksi, ettei mulla ole sellaisia. Ehkä mä rakastan fiktiivisiä parisuhteita siksi, ettei mulla ole sellaista. Se kuulostaa säälittävältä, mutta ehkä mä vaan takerrun sellaiseen, jota mulla ei ole, mutta haluaisin että olisi. Kai tässäkin on vaan kyse siitä, että pitäisi itse korjata nämä puutokset. Mutta kun mä en osaa. Mä en tiedä mitä tehdä. Mä olen hukassa.

Tuntuu tyhmältä myöntää se. Että on hukassa. Että ei tiedä mitä tehdä. Mä haluaisin olla sellainen, joka tietää mitä se tekee, mitä se haluaa ja mihin se on menossa. Mutta en mä ole. En mä tiedä mitä mä teen, en mä tiedä mitä mä haluan, enkä mä tosiaan tiedä mihin mä olen menossa. Mä olen yhä se sama eksynyt ja ahdistunut lapsi. En mä ole muuttunut. Ja mua pelottaa etten mä koskaan tule muuttumaankaan. Mua pelottaa, että mä en osaa päästää irti, mua pelottaa että mä en löydä suuntaani, mua pelottaa että mä jään yksin. Mua pelottaa että se kaikki tulee olemaan mun oma vika. Mä en tiedä kestänkö mä sellaista.

Sanotaan, että ihmisten ongelmat on saman arvoisia eikä kenenkään kokemuksia pitäis vähätellä, mutta on vaikea pitää omia ongelmia minkään arvoisina, kun ajattelee mitä muut, ja omat läheisetkin, käy läpi. Eihän mun vaivat ole mitään verrattuna sellaisiin, jotka joutuu vaikkapa käymään syöpähoidoissa, tai sellaisiin, jotka on olleet osastolla ja jotka on vakavasti sairaita, joko mieleltään tai keholtaan. Ja paska juttu tässä ajattelutavassa on se, että se saa oman olon tuntumaan ihan helvetin orvolta, pieneltä ja mitättömältä. Tuntuu vaan siltä, ettei oma olemassaolo oikeasti merkitse kenellekänä yhtään mitään. Eikä itselleenkään. Ei voi olla ajattelematta, että kuka oikeasti huomaisi, jos mä vaan katoaisin?

Silti kaiken tän tyhjyyden keskeltä mä aina nousen, mä nousen ja hymyilen ja edes yritän pysyä vahvana, koska vaikka mä haluan joskus luovuttaa enemmän kuin mitään muuta, en mä tee niin. Ehkä mä en uskalla, ehkä mä en halua - en tiedä. Mä vaan tarvitsisin hieman apua, ehkä jonkun, joka nostais mut ylös ja auttais vähän. Jonkun, joka auttais mua näkemään missä mun polku kulkee. Mutta onko sellaista ihmistä mulle tarkoitettu? Vai pitääkö mun löytää valoni itse? Mä en tiedä. Mä en tiedä mä en tiedä mä en tiedä. Mutta eiköhän kaikki joskus kirkastu. Sitä päivää odotellessa mä... vaan kävelen eteenpäin. En mä muutakaan voi.

Walk on the wild side

Siitä on melkein tasan kolme kuukautta, kun viimeksi kirjotin tänne kunnolla. Ja sekin oli matkaselostus mun Tukholman reissusta. Nyt mun tekee mieli kuitenkin kirjottaa, ja mietin pitkään mihin mä tän tekisin, ja loppujen lopuksi mä sorruin palaamaan juurilleni, eli tähän blogiin. Hui. Ihan jännittää. Ehkä senkin takia, etten mä ole kesällä tänne muuta jaksanut laittaa kun noita biisejä (toivottavasti, jos joku on sattunut niitä aina vilkuilemaan, josta suuri kiitos, on ollut hyödyksi muillekin!), ja kesälomakin on kohta lopussa.

Mä toisinaan katselen paljon vanhoja kuvia ja videoita sekä luen vanhoja tekstejä suunnilleen 6-9 luokkien ajalta. Yleensä mä itken näin tehdessäni. Mä mietin usein, onko se normaalia, että menneisyyden muisteleminen itkettää niin paljon. Enkä mä itke siksi, että kaikki muistot olis niin huonoja, vaan yksinkertaisesti siksi, että välillä mä en muuta haluaisikaan kuin palata takaisin siihen aikaan ja tehdä asioita toisin. Millainen mä olisin nyt? Olisiko mä onnellinen? Vai olisinko mä masentunut ja entistäkin ahdistuneempi? Olisinko mä edes täällä enää?

Tää on ehkä se syy, miksi musta on aina tuntunut, että mä olen jumissa menneisyydessäni. Musta on aina tuntunut siltä, että multa puuttuu se kyky päästää irti ja katsoa eteenpäin. Tulee vähän mieleen se, mitä Sasuke Uchihakin sanoi Narutossa: unelmani on menneisyydessä. No, en ehkä ihan noin rankasti voi tuohon samaistua, mutta osittain kyllä. Mä mietin usein sitä, millaista kaikki, siis ihan kaikki, olisi voinut olla, jos mä olisin tehnyt jotain toisin, jos mä olisin sanonut tai jättänyt sanomatta asioita, jos mä olisin ollut silloin erilainen.

Mutta jossitteluhan ei tunnetusti koskaan auta. Siitä tulee vaan paha mieli. Tämä on todistettua; mulla on nytkin silmissä kyyneleitä, jotka vaan oikein odottaa, että pääsevät ulos. Ei tänään, amigot, ei tänään. Ei se hyödytä ketään, jos mä kulutan päiväni miettimällä mitä olisi voinut olla. Kun ei sitä ollut. Asiat meni niin kuin meni ja mun pitäisi vain oppia hyväksymään se. Tuntuu jotenkin typerältä myöntää se, mutta ehkä eniten tuosta ajasta mä kaipaan sitä, että mulla oli oikeasti ystäviä. Ihmisiä, kenen kanssa pysty aina juttelemaan ja kenen kanssa pysty viettämään aikaa. On mulla toki nytkin muutama, joiden kanssa mä silloin tällöin juttelen, ja jopa näen, mutta... En tiedä. Nyt tuntuu pahalta.

Aina, kun mä kirjoitan tällaisia postauksia, musta tuntuu tosi säälittävältä ja siltä, että mä valitan ihan turhasta. Päässä pyörii ajatuksia, jotka sanoo että 'olisi sulla ystäviä jos sä et olisi tuollainen vitun nössö joka ei edes uskalla puhua ihmisille kun pelkää että ne torjuu'. Mä menin vielä silloin 15-16-vuotiaana luulemaan, että ahdistus helpottaa kun ikää tulee lisää. No, menneisyyden minä, näin ei nyt tapahtunut. Sori, kun mä en nyt sitten ollutkaan täysi-ikäisenä niin loistava kuin mitä suunnittelin olevani.

Mutta totuushan on toki se, että mähän pelkään. Ja pelkään ihan helvetisti. Mä pelkään ihmisille puhumista koska mä pelkään että ne torjuu mut, mä pelkään kaikkea mitä tää maailma voi mulle tehdä ja mä pelkään etten mä tule koskaan kokemaan mitään koska mä pelkään niin helvetisti. Myönnän joskus ajattelevani, että mä en pysty elämään tällaisessa pelossa. Myönnän joskus ajattelevani, pahoina päivinä jopa harkitsevani, elämäni päättämistä, koska mä pelkään. En kuitenkaan varmaan uskaltaisi edes yrittää. En mä uskalla tosissani edes harkita. Mä en pystyisi koskaan tekemään sitä mun vanhemmilleni. Tai siskolleni. En koskaan.

Muutama vuosi sitten mä kerskuin sillä, että mä en itke koskaan. Nykyään mä itken jatkuvasti. Mä itken surullisista leffoista, tunteellisista hetkistä tv-sarjoissa, videopelimusiikista, kirjoista ja kaikesta. Välillä, ja tää on taas niitä juttuja, joita ei pitäisi koskaan ajatella, mutta vittu, kun on pakko, mua alkaa itkettää kun mä katselen mun koiraa. Ja silloin mua itkettää enemmän kuin koskaan. Mua itkettää se pelko, se tieto siitä, että mä joudun joskus luopumaan siitä. Mä tiesin kyllä, kun koira tuli kotiin, että mä tulen siihen kiintymään, mutta että näin kovasti. Se tekee mun olon turvalliseksi ja musta on kiva kun se nukkuu mun huoneessa. Mä rakastan sitä enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa. Ja no niin, aukesihan ne kyynelhanat sieltä. Lapset, jutun opetus on simppeli. Älkää ostako koiraa, kiinnytte siihen liikaa ja pelkkä ajatuskin sen menettämisestä repii sydämen rinnasta, polkee sen päälle, heittää mikroon ja heittää vielä mikronkin parvekkeelta. 

Ei mun pitänyt ''herättää'' tätä blogia henkiin ihan tällaisella purkautumisella, mutta teinpähän näin siitä huolimatta. Eikä tunnu yhtään paremmalta. Ei oikeastaan kyllä huonommaltakaan. Aika neutraalilta. Ja päässä jyskyttää. Pitää varmaan ottaa päänsärkylääke ennen kuin otan närästyslääkkeen. Sitä ennen pitää olla puoli tuntia syömättä ja juomatta ja sen jälkeenkään ei saa puoleen tuntiin syödä eikä juoda. Se luo kalvon vatsaan ja sen ansiosta mulla ei ole aamulla herätessä paha olo. Liikaa tietoa, eikö? No, kerrankos sitä elämässään. Ja, no, jos tästä jotain hyvää voisi sanoa... Ainakaan mä en voi enää haukkua itseäni tunnevammaiseksi. Laiska läski olen kuitenkin, mutta senhän kaikki tiesi jo.

Swordmaster

Olkoon tämä niitä harvoja kertoja, kun tänne tulen suomeksi jotain selittämään. Mä olen alkanut hieman vierastaa omalla kielelläni blogeihini tai mihinkään muuallekaan netissä kirjoittamista, koska tykkään englannista enemmän, mutta jotenkin nyt vaan tuntuu että tää täytyy tehdä. Kello on 28 yli yksi yöllä, lauantaina 4.10.2014.

Lukion eka jakso päätty just. Kokeet meni miten meni. Kemian pääsin just ja just läpi. Biologia ei menny sen paremmin. Äikkä ja enkku meni kiitettävästi, mutta niin ne aina. Vittu, mä luulin, että saisin ees vähän helpotusta tähän jatkuvaan pelkoon ja ahdistukseen rutiinien kautta, mut tää koulu on vaan lisännyt niitä. En tiedä, johtuuko se sit siitä, etten mä yksinkertaisesti oo tarpeeks fiksu, vai siitä, ettei mulla oo ketään. On vaikeeta kattoa kaikkia ihmisiä, nauramassa, hymyilemässä tyttö- ja poikaystäviensä ja kavereidensa kanssa, ja olla vaan yksin niiden keskellä. Mä pidän kyllä omasta seurastani tietyssä määrin, mutta kun se on ainoaa seuraa, jota mulla koskaan on, mä alan kyllästyä itseeni. Ja ymmärrän hyvin, miksi muutkin on muhun kyllästyneet.

Eipä sillä, mä olen tottunut siihen, että ihmiset jättää mut jälkeen ja tulee takaisin ainoastaan syyttääkseen mua kaikesta, joka niiden elämässä on mennyt päin vittua (no, ei nyt ehkä ihan kaikesta, mutta tajuatte varmaankin). Enkä mä silti halua syyttää ketään, koska mä ymmärrän. En mäkään mun kanssa haluaisi olla, jos en olis mä. En mä itteeni haluais tuntee. Kuka haluais? Mä en oo koskaan kuulunut mihinkään. Mä olen liian lyhyt, liian läski, liian outo. Liian tyttömäinen ollakseni poika, liian poikamainen ollakseni tyttö. Mä en ole mitään, enkä mä kuulu mihinkään.

Tässä tilanteessa ihmiset varmaan haluais sanoa mulle (ai siis ketkä?), että mun pitäis hakea apua. Mä olen jo tehnyt sen, muttei siitä ole mitään apua ollut. Mulla on lääkkeet masennukseen/ahdistukseen, mutta ei niistä ole apua. Jos mun perhettä ei lasketa, mun koira on ainoa asia, joka pitää mut käynnissä joka päivä. Siksipä mä en tiedäkään, mitä tapahtuis, jos se kuolisi. Mä varmaan viimeistään silloin tappaisin itseni. Mä en vaan voi enää kuvitella elämää ilman sitä.

Ja miksikö näin? Koska, jos edelleenkään ei puhuta mun perheestä, mun koira on ainoa, jolta mä saan ehdotonta rakkautta, eikä se odota multa muuta, kuin lenkittämistä, ruokaa ja hyvänä pitämistä. Ainoat hetket, jolloin mä tunnen aitoa iloa, on ne, kun mä tulen raskaan päivän jälkeen kotiin, ja se on ottamassa mua vastaan, heiluttamassa häntäänsä, ja yksinkertaisesti iloinen siitä, että mä olen olemassa. Kun ei kukaan muukaan ole. En mäkään ole.

Mä rakastan mun perhettä ja mun koiraa eniten tässä maailmassa. Jos mun vanhemmille, koiralle tai siskolle tapahtuis jotain, mä en pystyisi elämään. Siksi mä yritän jaksaa joka päivä, mä yritän pärjätä koulussa, koska meidän suvussa ei oo monia, jotka on käyneet lukion ja mä haluan, että mun vanhemmat voi olla ylpeitä munlaisesta epäonnistumisesta edes joskus. Mä pelkään, että ne pitää mua epäonnistujana, kun mulla ei oo kavereita, enkä mä koskaan mee mihinkään. Mä vaan istun huoneessani koneella, enkä tee mitään.

Mä haluan luovuttaa, mutta samalla taas en. Mullakin on unelmia, ja mä haluan saavuttaa ne, mä ihan oikeasti haluan. Mua vaan pelottaa, että mä en pärjää. Että mä asetan itelleni liian korkeita tavotteita, ja petyn pahasti, kun elämä läimäsee mua täysillä naamaan. Mä en halua, että aika kuluu näin nopeasti. Samalla, kun mä sanon, että mä haluan tehdä unelmistani totta, mä kuitenkin tiedän, että mä tulen loppujen lopuksi lähtemään oman käteni kautta. En ehkä kuukausiin tai edes vuosiin, mutta jotenkin musta tuntuu, että mä haluan päättää itse, milloin mä olen saanut tarpeekseni ja luovutan.

Mä yritän. Mä ihan oikeasti yritän. Vaikka musta olisi kovin ihanaa valittaa ja itkeä siitä, kuinka kukaan ei oikeasti välitä eikä mulla ole ketään, mä pidän kiltisti suuni kiinni ja niin sanotusti kärsin hiljaisuudessa. On vaikee herätä aamulla, kun muistaa, ettei oo kenenkään paras ystävä tai lempihenkilö, ettei oo kenellekään se, ketä se odottaa koko päivän, vaan siksi että pääsis puhumaan sille. En mä kai koskaan ole ollutkaan.

Musta tuntuu väärältä tuntea näin, kun tiedän, että muillakin on ongelmia, ja pahempia kuin mulla. Mä en vaan voi sille mitään, ja mua kyllästyttää tuntea jatkuvasti syyllisyyttä mun pahasta olostani. Mä olen väsynyt, niin helvetin väsynyt. En fyysisesti, henkisesti. Monina päivinä, kun ahdistaa ja pelottaa niin helvetisti, mä haluaisin vaan jäädä kotiin ja itkeä turhautumistani. Mä en kuitenkaan koskaan ole ollut mikään vetistelijä. Joinain päivinä mä vaan en tunne mitään. Toisina päivinä sattuu, sattuu niin maan saatanasti, kaikki sattuu niin vitusti, etten tiedä miten päin olisin.

Onneks kohta on syysloma. Mä haluaisin jättää lukion kesken, mutta mä tiedän, että jos mä teen niin, mun unelmista ei koskaan tule totta. Mä haluaisin vaan olla kotona niin kauan, kunnes mun koira kuolee. Sillä mä haluan olla sen viimeisinä hetkinä sen luona, ettei siitä tule taas sellainen asia, jota mä jään vuosien jälkeen katumaan. Musta tuntuu, että kun mä olen saanut tämän kirjailtua, mä menen tuonne olohuoneeseen ja halaan mun koiraa, ehkä itken ihan vähän.

Mä katoan vielä joskus tän maan päältä. Niin kuin me kaikki muutkin. En mä ole mitenkään erityinen, mut kukapa meistä oikeasti olis? Vituttaa, kun joitain ihmisiä pidetään parempina kuin toisia joidenkin typerien asioiden takia. Koulu on hyvä esimerkki siitä. Siellä annetaan ymmärtää, että jos et saa hyviä numeroita kokeista tai et osallistu tunneilla, et oo yhtä hyvä ja fiksu kuin muut. Se on julmaa.

Ehkä mä lopetan nyt. En mä oleta, että tätä kukaan lukee, tai jos lukee, niin en oleta, että ketään kiinnostaa. Mä olen vaan niin väsynyt. Mä olen vaan säälittävä.

room of angel

viime kerralla, mikäli nyt oikein muistan, mä taisin puhua siitä, kuinka mun tunteet alkaa jotenkin lakastua, enkös. kuluneen viikon aikana en oo hirveesti jaksanu ees kiinnittää huomiota siihen miltä musta tuntuu, paitsi tietty niinä hetkinä, kun ahistaa ja tuntuu vaikeelta. musta ois kuulkaa oikeasti todella kiva syytellä muita ihmisiä, mut mä en halua lähtee siihen peliin koska mä tiedän itse aiheuttaneeni ainakin osan tästä koko hommasta. en tosin sitä, että ihmiset tuntuu aina jättävän mut sillon, kun mulla on vaikeeta.

vaikka mä miten koittasin sitä laimennella, niin on mun pakko myöntää, että mä elän luultavasti elämäni hankalinta aikaa juuri nyt. mä käyn läpi asioita, joita vaan ei pysty ymmärtään, ellei oo ite kokenut samaa tai koe paraikaa. siksi mä en haluakaan kuulla mitään 'mä ymmärrän kyllä'-juttuja jos mä sattuisin avautuun, koska se on täyttä paskaa ja mä tiedän sen. mitä järkeä siinä ees on, hokea et joo mä ymmärrän kyllä vaikka vitut sitä mitään oikeesti ymmärtää? siksi mä koitankin aina välttää sen sanomista ellen sit tosissani ymmärrä.

yleensä en. miten mä voisin ymmärtää muita kun en ymmärrä ees itteeni? mä tiedän kyllä että oon laittanut itteni muiden edelle ehkä liiankin monta kertaa, mutta se on taas yksi niistä asioista joita mä en pysty korjaan enää. mua inhottaa kaikki entä jos-jutut, ja siks mua vituttaakin ite aina ajatella et mitä jos oisinki tehny noin, tai mitä jos oisin sanonu jotain toisin tai jättäny sanomatta. mitä jos en oiskaan tavannu tota tyyppiä ja ystävystyny sen kaa, tai mitä jos oisinki ollu sosiaalisempi ja rohkeempi ja saanu ehkä enemmän ystäviä.

no, se on luultavasti mahotonta, koska en oo pystynyt siihen ees sillon ku oon ollu pentu enkä oo välittäny mistään vakavista asioista. eikä se mua sinänsä edes haittaa. kai sitä vois sanoo, et mä olen tottunut siihen, ettei mulla oo kerralla kuin ehkä korkeintaan kaks 'ystävää'. mut eikö ystävien pitäis tukee toisiaan? en väitä, että oisin ite ihan joka vitun kerta siellä muita varten, mut sitä vastoin mun ois ihan helvetin kiva alkaa selittää siitä, miten vaik mul on ihmisiä ni ei mul oo ketään jolle puhua tai joka tukis mua. siltä se vaan tuntuu. ettei kukaan välitä vaik ne niin sanoo. niin musta on tuntunu niin pitkään ku mä vaan jaksan muistaa.

mut en mä kuitenkaan ehkä oo sellanen persoona joka haluaa tieten tahtoen loukata toisia. mä tiedän kyllä että mä teen virheitä, mä tiedän kyllä että mä en koskaan tuu oleen tarpeeks hyvä enkä mä ansaitse yhtikäs mitään mitä mulla on, enkä mä kaipaa jatkuvia muistutuksia mun epäonnistumisista. mä yritän kyllä nauttia niistä hetkistä kun tuntuu hyvältä, onnistun ja hymyilyttää, mut mä vähän pelkään et ne harvenee harvenemistaan. mistä tää kaikki johtuu? ketä voi oikeesti syyttää? oonko mä ite aiheuttanu tän kaiken? vai voinko mä tunkea syyt muitten niskoille?

niin paljon kysymyksiä muttei ketään joka vastais.

time we had is fleeding

mä en yksinkertaisesti ymmärrä, miksi mä olen kykenemätön sanomaan tiettyjä asioita ääneen tai puhuun niistä. enkä mä tajua, miksen mä tunne enää sympatiaa tai empatiaa yhtään ketään kohtaan. musta tuntuu että mun kaikki tunteet muita kohtaan on yleisestikin kuolemassa. en mä tiedä miksi tai mikä sen on aiheuttanu/mikä sitä aiheuttaa. en mä vaan tiedä mikä mua syö sisältä, mut mä en kestä ikuisesti. tähän vaiheeseen mä olen tottunut pitämään yllä julkisivua, hymyä, jonka taakse ei voi nähä ellei sitten tunne mua.

mä tunnun olevan jotenkin kyvytön oleen myötätuntonen tai tuntee iloa tai surua muitten puolesta. ei se ehkä oo sitä etteikö mua kiinnostais, koska on oikeesti ihmisiä joista mä haluan välittää ja joita mä haluan tukea, mut tosiasia on se, et miten mä muka voin ketään tukea ja miten mä muka voin kenestäkään välittää, jos mä en pysty tuntemaan niitä kohtaan juurikaan mitään? joissain tilanteissa on ehkä väärin sanoa, että mua sattuu hirveästi. mä olen vaan... tyhjä, niin, turta. en tiedä oonko mä sit ite menny turruttamaan itteni pelkoni takia vai mitä mä oon itelleni tehny. en mä jatkuvasti kai muitakaan voi syytellä, vaik se oiskin paljon helpompaa.

kyllä mulla on muutama ihminen, joista mä vielä välitän ja joita mä rakastan, mut toisaalta mä oikeasti pelkään että mä lakkaan tuntemasta niitä kohtaan mitään, ainakaan niin et ite niitä tunteita tiedostaisin. en tiedä, onko mahollista olla tuntematta mitään muita ihmisiä kohtaan, mut en mä sitä niin paljoa pelkää. jos niin käy niin käyköön. en mä sille kai sit enää mitään voi. tietty mä voisin oikeastikin puhua jollekulle, mut en mä ole sellainen ihminen, joka avautuu asioistaan tosi helposti ja luottaa ihmisiin. enhän mä edes puhu asioistani mun porukoillekaan ja mä olen sentään tuntenu ne päälle 15 vuotta. mun itteni lisäks ne tuntee mut parhaiten, vaikka se sinänsä tuntuukin pahalta sanoa noin, koska on niin paljon asoita musta mitä ne ei tiedä, asioita jotka niitten pitäis tietää, ehkä senkin takia et musta tuntuis paremmalta, ja asioita, joita ne ei tuu koskaan tietään.

mä olen jo pitkään käyttäny kirjottamista yhtenä keinona päästää ulos edes osa siitä... jostain, joka tekee musta tällaisen. joskus mä haluaisin puhua tästä enemmän ko mun sukupuoli-identiteetistäni ja ongelmista siihen liittyen, vaikka mä tiedän että osa tästä kaikesta johtuu just siitä, ja siitä, kun mä en saa suutani auki eikä oikeita sanoja tule. se on niin saatanan vaikeeta. pelko siitä, ettei sua uskota tai oteta vakavasti, ettei sua hyväksytä ja kieltäydytään uskomasta koko asiaa. en mä sano, että mun porukat ois sellasia kusipäitä ettei ne ees kuuntelis, mut en mä odota, että ne ois ihan 100% tukemassa ja ymmärtämässä heti kertalaakista.

jotkut päivät on vaikeita, toiset vielä vaikeempia ja toiset vähän helpompia. osa musta haluaa jäädä tänne tai palata mun lapsuuteen. jäädä tänne siks, koska en halua et tulevaisuus on täällä vielä, ja palata takas siks, että voisin ees yrittää korjata niitä virheitä mitä tein. osa musta haluais vaan lähteä pois. osa musta haluaa mennä eteenpäin, kohdata tulevaisuus ja todistaa, että mä selviän kyllä, mä pärjään kyllä. mut miten mä sen voisin kenellekään todistaa, jos mä en edes usko siihen itsekään? ehkä jos mä hoen sitä itelleni tarpeeks kauan mä ehkä alan itsekin siihen uskoa. mut mikään ei oo varmaa. varsinkaan aika. tai ihmiset, ne on vaan käveleviä aikapommeja. osa musta haluaa tikittää vielä, osa musta haluaa jo päästää irti.

[ can't make me feel any less alone ]

and my soul's a sorry state

ei väliä mitä mä teen, se ei koskaan riitä. mä en koskaan riitä. mä en koskaan tuu olemaan tarpeeks hyvä kenellekkään. vaikka mä sanoisin, ihan kelle tahansa, että mä kyllä kuuntelen ja tuen, mutta jälkeen päin mä kuulen kaikkea muuta, ei mulla oo ketään kuka kuuntelis tai tukis-juttua. niin. mä tiedän kyllä, etten mä riitä enkä ole tarpeeks hyvä yhtään mihinkään enkä yhtään kenellekkään. ehkä karu tosiasia on vaan se, että kaikki tarvitsee ja ansaitsee jotain yksinkertaisesti parempaa ko minä. ja kyllä mä ymmärrän. jos en olis mä en mäkään kai musta sen erityisemmin välittäis.

niin. kai mulla sitten on joku jakomielitauti, sillä välillä, kun ihmiset sanoo ettei ne pysty luottaan kehenkään, mä haluaisin vaan sanoa että vittu tukkikaa turpanne ja älkää ryssikö asioitanne, mutta toisaalta mä ymmärrän kyllä, en mäkään kehenkään luota. ei ole rakkautta ilman luottamusta, eihän? sitten mussa kai ei yksinkertaisesti oo enää mitään jäljellä. mä en tiedä, mitä ihmiset näkee kun ne katsoo mua, kun mä katson itseäni, mun silmiäni, mä näen vaan tyhjää. mä olen vain yksi joka olisi ollut, olisi voinut olla, olisi pitänyt olla, ei koskaan ollut eikä koskaan tule olemaan.

mä en ymmärrä maailmaa. mä en ymmärrä ihmisiä, mutta silti mä vielä omistan jonkinlaisen kyvyn nähdä kauneutta tässä maailmassa, katsoinpa mä tätä paikkaa mistä kulmasta tahansa. joskus mä haluaisin vaan lähteä. mennä kauas pois, jättää nämä kaikki ihmiset taakseni, olla vuorostani se, joka jättää kaiken eikä jää jumittamaan. mä haluaisin uuden tilaisuuden, mutten mä sellaista koskaan saa, enkä mä sellaista ansaitsekkaan. ihmiset on tehny paljon väärää, enkä mäkään ole mikään poikkeus. mä en yritä tehdä itestäni mitään pyhimystä, niin kuin jotkut ihmiset, ja väittää, etten mä itse ole tehnyt mitään, vaan kaikki on aina muiden syytä. mä en ole täydellinen ja mä kyllä tiedän sen.

I'm just a would've been, could've been, should've been, never was and never ever will be.

lost in the stereo sound

tänään mä haluan... no, en tiedä, voisko sitä kutsua mikskään muuksi kuin selittämiseks, mut kutsutaan sitä nyt niinkin sivistyneellä sanalla kuin avautuminen. niin, mä en tykkää puhua tunteistani tai mistään muustakaan semmosesta, mut jotenkin munkin on saatana päästettävä ne ulos, ja mun keinoni on kirjottaminen. ainakin yleensä. muista keinoista ei puhuta.

asiat alkaa käydä vaikeiks. henkisesti ainakin, ahistaa päivä päivältä enemmän, mä tiedän kyllä että mun on pakko itsekin tehdä jossain vaiheessa jotain. ei ehkä ihan vielä, mutta pian kuitenkin. ehkä mä vain vielä odotan sitä ns. oikeeta hetkeä, mut minut tuntien, en tiedä tuleeko sellaista ees koskaan. toivon tosissani, että tulee, ja että mä saan revittyä jonkinlaisia sanoja suustani, että mä saisin oloni helpottumaan edes vähän. mulla on kyllä jonkinlainen toimintasuunnitelma, on vaan ajan kysymys millon pistän sen käytäntöön. mut hetken aikaa mun on kestettävä. mä olen kestänyt vuosia, mä kestän vielä hetken.

mä vihaan jossittelua, mut silti mä en voi olla miettimättä kaikkea paskaa, mitä jos en tuntiskaan näin, mitä jos oisinkin tyytyväinen itteeni, mitä jos en oliskaan enää täällä. me kaikki tiedetään kyllä, mikä se worst case scenario oikein on, enkä mä nyt halua puhua siitä. se on niin... lopullinen asia, enkä mä todellakaan halua että mun matkani päättyy tähän. mulla on unelmia joita mä haluan saavuttaa. niin, ehkä ne nyt tuntuu liian kaukaisilta, 'äh ei täs oo mitään järkee, vois vaan lähtee pois', enkä mä kiellä sitä, et välillä toivoisin nukahtavani enkä heräis enää koskaan uudelleen. lopullinen hiljaisuus koittaa kyllä kaikille aikanaan, miksi mä jouduttaisin omaani? no hyvä on, tiedän kyllä miksi, mutta ehkä ei kiirehditä niin pitkälle.

ei kai kukaan koskaan väittänytkään että elämä olis helppoa, enkä mä kai sitä koskaan olisi uskonutkaan, jos olisi väittänyt. mä olen realisti. asiat on niin kuin on ja that's fucking it. mutta tässä mä olen ja menen. mä tiedän enemmän kuin te luulette mun tietävän. mut ei kai kukaan koskaan sanonut, että tää olis helppoa.

I don't mind, falling to pieces