Everybody loves me

No niin, josko nyt vihdoin saisin tämän tehtyä! En ajatellu aivan kauhiasti tässä alussa nyt lätistä mitään, mutta vähän taustatietoa. Eli mähän tosiaan olen kaksi vuotta opiskellut Joensuussa Itä-Suomen yliopistossa englantia pääaineenani, mutta toisen vuoden alkaessa aloin olla aika varma siitä, ettei se oo mun juttu ja että en halua jatkaa enää. Hampaita kiristellen menin vikan vuoden läpi - tosin en saanut kuin 10 op koko vuodelta, joten ihan kovin hyvin mulla ei mennyt. Yhteishakujen alkaessa olin jo päättäny, että aion hakea niin moneen koulutukseen kuin mahdollista. Hain siis sekä toisen asteen haussa (tässä siis yo-pohjaisiin koulutuksiin, koska lukion olen tosiaan käynyt ja sieltä paperit 2017 saanut) että korkeakouluhaussa. Tän postauksen pointti nyt siis on vähän tarkemmin käydä läpi mihin mä hain, mihin pääsin tai olisin päässyt ja mitä mä todennäköisesti nyt sitten syksyllä teen (ellei korona ota ja kuse meidän kaikkien muroihin vielä enemmän kuin se on jo kussut). Ajattelin, että tää vois olla hauska tehdä sillain, et käydään kumpikin haku läpi sillein vikasta toiveesta ekaan toiveeseen, joten eiköhän alotella tolla toisen asteen haulla!

5. Matkailualan perustutkinto (Lapin koulutuskeskus REDU, Kittilän toimintayksikkö): Tästä ekana pakkoa sanoa kaksi asiaa. Ensinnäkin se, että mua vituttaa aika paljon se, että mä jostain syystä laitoin tän viimeiseksi. Toiseksi se, että mä en ole koskaan juurikaan vakavasti kyseistä alaa harkinnut, mutta ajattelin, että kyllä se voisi olla ihan jees. Tänne alimmat hyväksytyt pisteet oli 3 ja mun pisteet 9 - mikä siis meinaa sitä, että mä olisin päässyt heittämällä tänne sisään. Mutta koska mut hyväksyttiin ylemmälle toiveelle, tänne pääsy automaattisesti peruuntui... Mikä vituttaa mua, koska mä olen aina tykännyt Kittilästä, ja ois ollut kiva lähtiä sinne. No, ei voi mitään. Suurin motivaatio siis sille, miksi hain tänne, oli lähinnä toi Kittilä, niin typerältä kuin se kuulostaakin, haha.

4. Media-alan ja kuvallisen ilmaisun perustutkinto (Koulutuskeskus JEDU, Piippola - Siikalatva): Mä hain kahteen eri kouluun media-alan ja kuvallisen ilmaisun koulutukseen, ja tämä oli se toinen. Tää oli myös se eka toisen asteen koulutus, jonne mut hyväksyttiin. Mä kuitenkin tiesin heti, etten mä halua tänne mennä, syinä lähinnä se, että kuten jo sanoin, olen alkanu epäillä sitä, haluanko mä sittenkään amiskaan ensinkään sekä se, että Siikalatva on vähän liian alhaalla mulle. Ei siinä paikkana mitään vikaa ole, se on aika lähellä Nivalaa, josta mun isänpuoleista sukua tulee aika paljon, mutta jotenkin vaan eka fiilis joka mulle tuli, kun sain sen hyväksymissähköpostin, oli että 'ei kiitos'. Joten mä aika lailla heti peruin tän paikan.

3. Luonto- ja ympäristöalan perustutkinto (Saamelaisalueen koulutuskeskus, luontaistalouden kehittämisyksikkö): Tästä mä hieman kerkesin jo haaveilla, ja kun tokan asteen haun tulokset tuli, mä olin tänne ensimmäisellä varasijalla, joten toivoa oli. Mua kiinnosti toi ala, koska luonto on lähellä mun sydäntä, ja tämä on Inarissa, josta mä kanssa paikkana tykkään tosi paljon. Harmillisesti kuitenkin olin taas kerran sijoitellut tämän väärin, koska mut hyväksyttiin varasijalta tätä ylempään toiveeseen, joten mun paikka täälläkin automaattisesti peruuntui. Hieman harmittaa, sillä jos mulla olis tämä tai toi Kittilä olleet ylempänä, oisin todennäköisesti mennyt kumpaan olisin päässyt, vaikka korkeakoulupaikankin sain.

2. Media-alan ja kuvallisen ilmaisun perustutkinto (Ammattiopisto Lappia, Tornio): Okei. Tänne mä pääsin varasijalta, ja vaikka tää on Lapissa ja se, mihin todennäköisimmin syksyllä lähden ei ole, mä päätin silti perua tän paikan. Suurin syy siihen on siis se, että mä en oikeastaan ole yhtään varma, olisinko mä pärjännyt amiskassa ollenkaan. Se on vähän kummallista, mutta vaikka mä en ole koskaan ollut mikään hirviän hyvä tai mikään himo-opiskelija, jotenkin mulle itselle silti tavallaan paremmalta tai turvallisemmalta vaihtoehdolta on tuntuneet just lukio ja yliopisto. Jos mä en olis saanut korkeakoulupaikkaa, mä olisin luultavasti hyväksynyt tän, mutta... näin tällä kertaa. Me ei muuten juuri olla Tornion suunnalla matkailtu, vaikka Lapissa joka kesä käydäänkin.

1. Puutarha-alan perustutkinto (Ammattiopisto Lappia, Tervola): Pakko alkuun sanoa, että en hakenu tänne siksi, että mun äiti on koulutukseltaan puutarhuri. Jos käytännönläheisistä aloista joku mua kiinnostais, niin se ois tämä. Tällä hetkellä mä olen muuten edelleen ekalla varasijalla tänne, mutta luultavasti joko en pääse tai sitten perun paikan. Toisaalta tää oli kyllä mun eka vaihtoehto, että kyllä mä joutuisin varmaan vähän miettimään kuitenkin. Mä en muuten oo yhtään varma, että olenko mä koskaan käynyt Tervolassa, muuten kuin junalla sillein että asemalla pysähtynyt.

Okei, siirrytäänpäs sitten noihin korkeakoulutoiveisiin!

5. Medianomi AMK, Päivätoteutus (Oulun ammattikorkeakoulu): Tänne mä itseasiassa tein jopa portfolionkin, mutta en tainnut edetä mihinkään, koska en saanut pääsykoekutsua. Se ei nyt sinänsä ois mihinkään johtanut, koska mut on hyväksytty ylemmälle toiveelle. Sitä portfoliota tehdessä mulle tuli vähän sellainen fiilis, ettei tää ehkä kuitekaan ois ollut mulle hyvä, sillä mun ainoa ''vahvuus'' tai mielenkiinnon kohde tai mikälie on lähinnä valokuvaus, ja näihin nyt sisältyy aina paljon muutakin. Eli vaikka tähän valinta onkin vielä kesken, en voi tulla valituksi enää tänne (tai no, voin periaatteessa, mutta se paikka peruuntus automaattisesti).

4. Restonomi AMK, matkailu- ja palveluliiketoiminta, monimuotototeutus (Lapin ammattikorkeakoulu, Rovaniemi): Muistaakseni valitsin tän siksi, että tuskailin vähän noiden toiveiden kanssa ja sitten muistin, että olin hakenu sinne matkailualalle toisen asteen haussa, joten aattelin, että voisin hakea AMK:iin samantyyliselle alalle. No, tännekin mä itseasiassa olisin päässy sisään: 100 pistettä oli alin hyväksytty ja mun pisteet oli 112. Kuitenkin mun paikka peruuntui, koska kuten jo sanoin aiemmin, pääsin ylemmälle toiveelle. Sinänsä se ei mua hirveästi haittaa, koska en mä nyt loppujen lopuksi tiedä sopisinko mä luonteeni etc. puolesta tällaiselle alalle.

3. Suomen kieli ja kirjallisuudentutkimus, Kielten ja kirjallisuuden tutkinto-ohjelma, humanististen tieteiden kandidaatti ja filosofian maisteri 3v + 2v (Oulun yliopisto, Humanistinen tiedekunta): Hei, eka johon en ees päässy sisään! Tässä alimmat hyväksytyt pisteet oli 97.1 ja mun pisteet oli 83.3 - eli ei onnistunut. Lisäksi mulla ei ollu tarpeeksi opintopisteitä joltain tietyltä alalta, että olisin niiden kautta päässy sisään. Mua ei haittaa, etten päässy sisään. Tää oli oikiastaan vähän sellanen täytetoive, enkä osaa nyt sanoa, miksen laittanu sitä viimeiselle sijalle. Silloin kun tää korona ei vaikuttanu vielä asioihin, olin muuten varautunu siihen, et käyn tekee pääsykokeen Joensuussa tänne, mutta sitä nyt ei koskan tapahtunut.

2. Saamelainen kulttuuri, Historia-, kulttuuri- ja viestintätieteiden tutkinto-ohjelma, humanististen tieteiden kandidaatti ja filosofian maisteri 3v + 2v (Oulun yliopisto, Humanistinen tiedekunta): Okei, nyt ollaan jännän äärellä! Mä sain jo toukokuun puolella tiedon siitä, että pääsin tänne sisään. Olin jo silloin tosi innoissani, koska ainakin mulla oli varma pääsylippu pois Joensuusta. Sitten keksin tarkastaa, että paljon tällä alalla on aloituspaikkoja. Meinasin saada sydärin, koska niitähä on vain 5. Siis vain 5. Kolme todistusvalinnalla ja kaksi pääsykokeella (tosin, Ylen sivuilla oli se joku juttu mistä näki et paljonko alotuspaikkoja lisätään syksyks, ja tälle alalle vissiin 3 eli kai niitä nyt tänä syksynä on 8? en tiedä, enkä tiedä paljon tänne yleensäkin on ees hakijoita). Alimmat hyväksytyt pisteet oli 80.8 ja mun pisteet oli 84.6. Mä olen pyöritellyt tätä mielessäni siitä lähtien, kun sain tietää päässeeni sisään, ja mitä enemmän mä tätä mietin, sitä enemmän mä haluan tänne mennä. Joo, tiedän, Oulu ei ole Lapissa, mutta ei se nyt kaukanakaan ole. Sitä paitsi tää ala on niin älyttömän mielenkiintoinen. On siis suunnilleen 95% varmaa, että mä lähden syksyllä Ouluun! Siis tää on niin älyttömän uskomaton tilaisuus, noin vähän aloituspaikkoja ja mä pääsin sisään. Mun kolme vuotta vanhoilla lukiopapereilla. Mä en halua heittää tätä tilaisuutta hukkaan. Ja hei, kuka tietää, ehkä mä yhtenä sivuaineena luen vielä englantia, haha.

1. Audiovisuaalisen mediakulttuurin koulutus, taiteen kandidaatti ja maisteri 3v + 2v (Lapin yliopisto, Taiteiden tiedekunta): Syy siihen miksen voi vielä hyväksyä tota edellistä paikkaa on tämä. Valinta tähän on vielä kesken, mutta mä en voi saada paikkaa, koska 1) en päässy todistusvalinnalla ja 2) en osallistunu pääsykokeeseen. Mä en halunnu osallistua pääsykokeeseen, koska jotenkin mun halu päästä tonne Ouluun on niin suuri, etten tavallaan halunnu ees riskeerata sitä, etten pystyiskään menemään sinne (vaikka toki Rovaniemi olis Lapissa ja onhan tääkin yliopistoala, mut silti). Lisäksi en tiedä pärjäisinkö mä tällaisella alalla, sillä mä olen suuntautunut niin vahvasti valokuvaukseen eikä mua muu tällainen nyt ihan niin paljon kiinnosta. Mun pitää nyt vain odotella, milloin Opintopolkuun lävähtää tieto, etten päässy sisään ja sit voin hyväksyä ton edellisen paikan.

Siinäpä ne nyt sitten on ja vihdoin kaikki salaisuudet tähän liittyen on julki (köhköh, salaisuudet, joo just niin). Musta tuntuu, että asiat tulee menemään paremmin, sillä en mä ollu näin innoissani silloin 2 vuotta sitten lähdössä Joensuuhun kuin mä nyt olen Ouluun. Mä olen kyllä yllättynyt siitä, että oisin päässy noinkin moneen kouluun - toki kyllä mä olin aika varma, että johonkin mun on pakko päästä, koska kuitenkin hain 10 eri koulutukseen. Ehkä mä oon vaan hakenu aloille, joille ei oo niin paljon hakijoita, tai jotain. Tai sitten mä en yksinkertaisesti ole niin tyhmä kuin aina tykkään ajatella olevani. No, joka tapauksessa, on aika varmaa, että mä syksyllä lähden Ouluun, toivottavasti vaan tää korona ei nyt sit villiinny uudelleen tai mitään. Nyt alkaakin sit asuntojen etsintä (kyllä, ajattelin aloittaa jo ennen kuin pystyn hyväksymään ton paikan, vaikka hakemuksia nyt en varmaan vielä laita ennen kuin se on satavarma paikka) ja sit pitää lähetellä Kelalle satayks hakemusta kaiken maailma tuista yms. paskasta ja muistaa tehdä osoitteenmuutos ja soitella sairaaloihin... Puhumattakaan itse muutosta. No, nyt ensin aion kyllä nauttia kesästä täällä rakkassa kotikunnassani Leppävirralla ja sitten katsellaan mitä syksy tuo tullessaan! 

Iris

Siitä alkaa olla aika lailla puoli vuotta, kun viimeksi kirjoitin tänne jotain kunnollista. Silloin oli uusi vuosi ja olin juuri selvinnyt syyslukukaudesta. Nyt on kesäkuu ja mä olen selvinnyt mun ensimmäisestä vuodesta yliopistossa. Jostain syystä mä kuitenkin tunnen olevani enemmän hukassa kuin koskaan. Ihan kuin mä olisin eksynyt polulta, jota ei välttämättä koskaan oo edes ollut olemassa. Kai mua on tavallaan aina vaivannut se ajatus, että mä olen loukussa täällä. Sitä, että missä on täällä, mä en tiedä. Se on varmaan aina siellä, missä mäkin olen. Mua pelottaa ajatuskin siitä, että mä en koskaan pääse täältä mihinkään. Luulin, että täältä kotoa maalta kaupunkiin muuttaminen ois saanut mut tuntemaan oloni vapaammaksi, mutta kevään edetessä mä olen alkanut tajuamaan, että kaupungissa oleminen ahdistaa mua. Ihan helvetisti. En jaksa edes yrittää laskea, montako kertaa mä olen juuri tuon ahdistuksen takia itkenyt kevään aikana. Sinänsä se on ironista, sillä nuorempana mä en muuta halunnut kuin asua kaupungissa. Mutta mitä vanhemmaksi mä tulen, sitä enemmän mä kaipaan luontoon. 

Musta olisi kiva voida sanoa, nyt näin ekan vuoden jälkeen, että mun henkinen olotila olisi parempi. Näin mä en kuitenkaan voi tehdä. Tai voin toki, mutta se olisi valehtelemista. Mä luulin lukiossa saavuttaneeni ahdistukseni huipun, mutta näköjään se olikin vasta alkusoittoa. Mä en edes tiennyt voivani olla näin helvetin... ahdistunut. On viikkoja, jolloin mulla menee monta päivää niin, että mun rintakehässä kiristää koko ajan ja mua itkettää koko ajan. En kestä kehoani, en ajatuksiani, enkä sitä, miten mun ei todellakaan pitäisi olla näin pimeässä paikassa. Ei nyt, kun pitäisi pystyä tekemään töitä sen eteen, että pääsisi joskus pois.

Joskus mä haluaisin yksinkertaisesti pakata kaikki välttämättömimmät tavarat mukaani, ostaa lento- tai junalipun johonkin ja vaan lähteä. Jättää viesti porukoille, että älkää etsikö mua. Että mulla ei ole hätää, ei vielä, mutta tulee, jos en pääse päästäni pois. Sekin ahdistaa, kuinka voimakkaina itsetuhoiset ajatukset on taas tulleet takaisin. Terapiassa hoitaja kysyy joka kerta, että olenko retkahtanut ja joka kerta mä valehtelen että en. En tiedä mitä tapahtuis, jos mä kertoisin rehellisesti, että on paljonkin sellaisia päiviä, että mä haluaisin vaan nukkua pois. Hypätä sillalta tai ikkunasta tai parvekkeelta. Vetää ranteet auki tai heittäytyä narunjatkeeksi. Hävettää. En mä halua ajatella, että mä haluan kuolla, kun mun pitäisi olla kiitollinen siitä, että mulla on mahdollisuus elää. On ihmisiä, jotka haluaisi elää, mutta ne ei voi.

Mä olen jo vuosia miettinyt sitä, miksi mulle on niin hankalaa puhua asioista, näyttää minkäänlaisia tunteita ja muuta vastaavaa. Nyt kun mä olen ollut poissa kotoa ja tullut kesäksi takaisin, mä tajuan aivan selvästi mistä se johtuu. Tai ehkä mä olen sen aina tiennytkin. Meidän perheessä ei tehdä mitään sellaista. Musta on jo lapsesta asti tuntunut, että itkeminen on asia, jota ei vaan tehdä muiden nähden ja sitä pitää hävetä. Mä en tiedä miten reagoida, jos joku itkee tai kertoo jotain vakavaa, koska mulle ei ole koskaan opetettu sellaista. Ei meillä ole koskaan puhuttu esimerkiksi mielenterveysongelmista, mikä lisää sitä tunnetta, että mun pitää hävetä niitä. Olen tasan kerran kummankin vanhempani kanssa ottanut asian puheeksi, nimittäin silloin kun sain ekan kerran lääkkeet yläasteella. Sekä mun isä että äiti meni kummatkin niin vaikeiksi, etten mä olen sen koomin sanonut sanaakaan mistään mielenterveysongelmiin liittyvästä. Siksi musta tuntuu aina siltä, että mä valehtelen niille. Mä tiedän olevani ihan erilainen täällä kotona niiden seurassa kun kämpillä ja muualla. Enkä mä tiedä kumpi mä olen oikeasti.

Mä voin vaan toivoa, ettei mun pikkusisko tunne tai tule tuntemaan mitään tällaista. On uskomattoman raskasta kantaa mukanaan jotain, josta ei voi puhua, kun ei ole ketään kelle puhua. Tavallaan mua pelottaa, että mä olen läikkymässä yli. Yhtenä iltana itkeskelin taas tapani mukaan joskus aamuyöllä, Runtti nukkui mun sängyllä ja mä olin siinä sen edessä polvillani, silittelin sitä ja yritin rauhottua. Ensimmäisen kerran koskaan se liikahti lähemmäs kun mä katsoin sitä kyyneleet poskilla valuen ja mä nyyhkäisin ääneen. Ehkä se aisti sen, että mä en nyt ole ihan täysin ehjä. Tai milloinka mä ehjä olisin ollutkaan.

Tää teksti alkaa vaikuttaa aika sekavalta. Tai ehkä ne on vaan mun ajatukset, jotka tuntuu sekavilta. Oon varmasti unohtanut jotain, mutta nyt ei tule mieleen enää mitään. Kello on kaksi ja en tiedä milloin uni tulee. Ehkä jos yritän oikein kovasti, niin pian. Ehkä mä uneksin taas talvesta ja juoksemisesta.

More than words

En tiedä miksi, mutta kun tulin lenkiltä, sain takin pois päältä ja istuin koneen eteen ruokaa odotellessani, alkoi tehdä mieli kirjoittaa tänne taas jotain kunnollista pitkästä aikaa. Oikeasti siis pitkästä aikaa, koska en taaskaan muista, millon oisin viimeks näin tehnyt. Enkä oikeastaan tiedä nytkään, mitä ajattelin kirjottaa, koska mitään supermullistavaa ei oo tapahtunu. Kevät on aluillaan, linnut lauleskelee, lumi alkaa ehkä hyvällä tuurilla kohta sulamaan ja aurinkokin joskus jaksaa pilvien takaa paistaa. Viime perjantaina oli mun viimeset kirjotukset ja enää mun ja ylioppilaslakin välissä seisoo kasa tekemättömiä kurssitöitä, joiden aloittamista mä vaan lykkään ja lykkään koska a) ahdistaa ja b) olen laiska, saamaton paska. Ei siis mitään uutta missään.

Tuntuu jotenkin taas siltä, että on hirveästi kaikkee, mitä pitäis tehdä. Ja liian lyhyessä ajassa tietenkin. On edellä mainitut kurssityöt, ajokouluunkin kai pitäis ilmottautua ja kesätöitä hankkia, pitäis laittaa terveydentila kuntoon... Yksinkertasia asioita kaikki sinänsä, mutta mitään mä en silti kykene tekemään vaikka tiedän, että kello tikittää koko ajan. Se on ilkeä noidankehä; tiedän, että pitäisi tehdä juttuja, koska on kiire ja se ahdistaa, joten en saa mitään tehtyä ja sekin ahdistaa. Kaikki ahdistaa.

Tää alkaa nyt hyvin hälyttävästi kuulostaa pelkältä valitukselta (heitetäänkö vielä perinteinen yksinäisyys-rant tähän niin on sit kerralla kunnon valitusvirsi?), joten mietitääs, onko tässä lähiaikoina tapahtunu mitään positiivista. Ainakin nyt on tullu kateltua sarjoja ja leffoja taas säännöllisesti, ja ''uusia'' vaatteitakin on tullu osteltua. On muuten kiva, kun vihdoin löytää sen oman tyylinsä ja pystyy sitä lähteä muokkailemaan siihen suuntaan, mikä hyvältä tuntuu. Lisäksi ehkä parhaimpana juttuna; mä olen vihdoin saanut taas inspiraatiota leipoa ja tehdä jälkkäreitä! Ai että, mä olinkin jo kaivannut sitä. Tähän mennessä oon tehny mm. toffeeomenakorvapuusteja, kurpitsakääretorttua, appelsiinilettuja, marjamurupaistosta sekä hienolla nimellä varustettuja Sydänystävän leivoksia.

No. Nyt tässä kohta taidan liueta tuonne keittiön puolelle syömään ja sen jälkeen katselen Netflixiä. Myöhemmin taidan juoda pari kuppia teetä ja toljottaa Emmerdalea ennen kuin otan itseäni oikeasti niskasta kiinni ja kirjoitan pari puuttuvaa esseetä. Baby steps, y'know. En tiedä miten usein tulee tulevaisuudessa kirjoteltua, mutta ehkä mä voisin yrittää hieman useammin jotain raapustella. Sikäli mikäli tapahtuu mitään mainitsemisen arvoista. En ehkä kehtaa tehdä perus ostostenesittely-postausta, koska se venyisi sadan kilometrin pituiseksi. 

The sound

Viime aikoina mun läpi on kulkenut niin monta tunnetta ja olotilaa, että mä en osaa edes nimetä kaikkia niitä. On ollut iloa, jännitystä, surua, yksinäisyyttä ja toivottomuutta, näin muutaman nyt kuitenkin tunnistaakseni. Mä en oikeastaan koskaan, vaikka hyvin tunteellinen (ja ylitunteellinenkin, köh köh) ihminen olenkin, ole osannut käsitellä tunteitani hyvin. Ehkä siitä just johtuu se, että mä en osaa tuoda tunteitani tai olotilaani oikein sanallisesti esille kunnolla. Mä en ole toisaalta tottunut siihen, sillä meillä kotona ei koskaan olla keskusteltu tunnetiloista syvällisesti, eikä mun porukat ole koskaan mun koko elämäni aikana kysyneet multa, että olenko mä kunnossa tai muuta vastaavaa. Ja ei, se ei silti tarkota että ne ei välittäis - ne ei vaan toimi sillälailla.

Musta tuntuu siltä, että mulla ei enää nykyään ole ketään, kelle puhua. Ja musta tuntuu myös siltä, että keskustelua ei synnykään, jos mä en itse aloita sitä. Nämä ei todellakaan oikeasti, ainakaan todennäköisesti, pidä paikkaansa ollenkaan, mutta siltä musta tuntuu. Ja uskokaa pois, en mä halua tuntea näin, mutta en mä osaa lopettakaan. Mä olen kuluttanut vuosia toivoen, että mä voisin vaan sammuttaa tunteeni ja lopettaa asioiden tuntemisen, mutta ei se taida toimia niin. 

Joskus musta tuntuu, että mun sisällä on jotain rikki. Tai ehkä mun pään sisällä on jotain rikki. Ehkä siellä on joku tunteiden käsittely-osasto tai joku, jossa kaikki työntekijät on kuuden kuukauden lomalla kaks kertaa vuodessa. En tiedä, mä en tosiaankaan tiedä. Enkä mä välttämättä saa koskaan tietääkään. Ehkä se on hyvä juttu, ehkä ei. Välillä mua ei haittaa olla yksin, välillä yksinäisyys tuntuu vaan yhdeltä jättimäiseltä, kymmenen kilometrin levyiseltä aukolta mun sydämessä. Enkä mä tiedä mitä mun pitäisi tehdä.

Mä olen analysoinut omia tunteitani ja tapojani yrittäen saada selville, miksi musta tuntuu aina siltä kuin tuntuu - enkä mä ole oppinut mitään uutta. No, ehkä sen, että musta tuntuu että mä kiinnyn vahvasti fiktiivisiin hahmoihin ja asioihin juuri sen takia, että multa itseltäni puuttuu juuri niitä juttuja mun elämästä. Ehkä mä rakastan fiktiivisiä kaveriporukoita ja bestiksiä siksi, ettei mulla ole sellaisia. Ehkä mä rakastan fiktiivisiä parisuhteita siksi, ettei mulla ole sellaista. Se kuulostaa säälittävältä, mutta ehkä mä vaan takerrun sellaiseen, jota mulla ei ole, mutta haluaisin että olisi. Kai tässäkin on vaan kyse siitä, että pitäisi itse korjata nämä puutokset. Mutta kun mä en osaa. Mä en tiedä mitä tehdä. Mä olen hukassa.

Tuntuu tyhmältä myöntää se. Että on hukassa. Että ei tiedä mitä tehdä. Mä haluaisin olla sellainen, joka tietää mitä se tekee, mitä se haluaa ja mihin se on menossa. Mutta en mä ole. En mä tiedä mitä mä teen, en mä tiedä mitä mä haluan, enkä mä tosiaan tiedä mihin mä olen menossa. Mä olen yhä se sama eksynyt ja ahdistunut lapsi. En mä ole muuttunut. Ja mua pelottaa etten mä koskaan tule muuttumaankaan. Mua pelottaa, että mä en osaa päästää irti, mua pelottaa että mä en löydä suuntaani, mua pelottaa että mä jään yksin. Mua pelottaa että se kaikki tulee olemaan mun oma vika. Mä en tiedä kestänkö mä sellaista.

Sanotaan, että ihmisten ongelmat on saman arvoisia eikä kenenkään kokemuksia pitäis vähätellä, mutta on vaikea pitää omia ongelmia minkään arvoisina, kun ajattelee mitä muut, ja omat läheisetkin, käy läpi. Eihän mun vaivat ole mitään verrattuna sellaisiin, jotka joutuu vaikkapa käymään syöpähoidoissa, tai sellaisiin, jotka on olleet osastolla ja jotka on vakavasti sairaita, joko mieleltään tai keholtaan. Ja paska juttu tässä ajattelutavassa on se, että se saa oman olon tuntumaan ihan helvetin orvolta, pieneltä ja mitättömältä. Tuntuu vaan siltä, ettei oma olemassaolo oikeasti merkitse kenellekänä yhtään mitään. Eikä itselleenkään. Ei voi olla ajattelematta, että kuka oikeasti huomaisi, jos mä vaan katoaisin?

Silti kaiken tän tyhjyyden keskeltä mä aina nousen, mä nousen ja hymyilen ja edes yritän pysyä vahvana, koska vaikka mä haluan joskus luovuttaa enemmän kuin mitään muuta, en mä tee niin. Ehkä mä en uskalla, ehkä mä en halua - en tiedä. Mä vaan tarvitsisin hieman apua, ehkä jonkun, joka nostais mut ylös ja auttais vähän. Jonkun, joka auttais mua näkemään missä mun polku kulkee. Mutta onko sellaista ihmistä mulle tarkoitettu? Vai pitääkö mun löytää valoni itse? Mä en tiedä. Mä en tiedä mä en tiedä mä en tiedä. Mutta eiköhän kaikki joskus kirkastu. Sitä päivää odotellessa mä... vaan kävelen eteenpäin. En mä muutakaan voi.

The Beregost Night

long time no proper post, vai? ja vieläpä suomeksi? ohhoh. en ois itekään uskonut, mutta siitä on tosissaan jo jonkun aikaa, kun tänne on tullu kirjoteltua jotain kunnollista, joten ajattelin ryhdistäytyä ja tulla tekemään jotain oikein tuotteliasta tännekin. 

koulua on noin kuus viikkoa jälellä, kun tääkin lasketaan. en malttais odottaa kesää, vapautta, mutta jotenkin se mahtava kesäfiilis on vuosi vuodelta aina vaan laimeempi; en tiedä, johtuuko se sit siitä, että edessä on taas yhdet yksinäiset synttärit, että onneksi olkoon, oletpa jaksanut taas yhden vuoden enemmän, vai siitä, että koko kesästä tulee aika pitkälti sellainen, jonka saan viettää omassa laaduttomassa seurassani. eipä sillä, että saisin siitä valittaa, se ei ole kenenkään muun vika kuin mun. en mä voi syyttää muita siitä, että en oikeasti haluais puhua kenellekään vaikka haluaisinkin.

musta ei ole ikinä tuntunut niin yksinäiseltä ja kelvottomalta ja pahalta itteni suhteen kuin tänään. mä seisoin jäähallin parkkipaikalla ja siinä tuulessa mulle tuli taas se tunne, että mä olen yksin maailmassa. että täällä ei ole ketään mua varten, että ketään täällä ei ole tarkoitettu mulle. mulle on aina ollu vaikeinta vastata siihen kysymykseen, että mitä sä pelkäät. joo, totta kai mä pelkään käärmeitä ja korkeita ja ahtaita paikkoja ja vaikka vallan mitä, mutta mitä vanhemmaksi mä tulen, sitä enemmän mä huomaan pelkääväni. mä pelkään sitä että mulle tai mun perheelle sattuu jotain, mä pelkään maailmaa ja kaikkea mitä siellä on, vaikka mä sitä haluankin nähdä. mä pelkään ehkä eniten sitä, että mä olen oikeasti niin vitun kyvytön, että mä jään yksin. loppuelämäkseni. mä pelkään sitä, että mä joudun kokemaan kaikki kivat jutut yksin, mä pelkään sitä, että mä tulen kuolemaan yksin. se on helvetin lohduton fiilis. että on yksin.

mä pidän olla yksikseni, tai omassa seurassani; silloin mä saan ajatella ja tehdä mitä haluan, mutta mä vihaan sitä yksinäisyyden tunnetta, joka mulle tulee aina, joka vitun kerta, kun mä näen ihmisiä. monet on sanoneet mulle, että sen kun vaan menet juttelemaan jengille, kyllä se siitä. ei se jumalauta siitä, ei se ole mulle niin yksinkertaista kuin jollekin toiselle. mun kädet hikoaa, kun mä ajattelenkin sosiaalisia tilanteita, joissa joudun olemaan. mä menen lukkoon, kun joku, jota mä en kunnolla tunne, puhuu mulle. mulle tulee huono olo, kun mä tiedän. että mulla on esitelmiä tai puheita. mun ääni menee kummalliseks, kun pitäis soittaa virallisia puheluita. se on pelko, se on helvetinmoinen ahdistus, ja vaikka mä kuinka yritän hokea, että en mä kuole, että se on okei, ei se ole. mä en pysty mihinkään, ja huolimatta siitä, että mä valehtelen silmät ja suun täyteen, että joo, tuntuu paremmalta, ehkä tää tästä, se vaan pahenee koko ajan.

nää elämän pienet ristiriidat on aika kummallisia, hauskoja, mutta eniten todella vittumaisia. mä olen tunteellinen ihminen, mutta en näytä tunteitani. mä haluaisin jonkun, jonka kanssa olla, mutta mä en halua puhua kenellekään. ja tää lista jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. tuntuu, ettei sille ole loppua. monta kertaa mulle on sanottu, että voit puhua mulle, mutta tosiasiahan on se, että mä en oikein pidä avautumisesta, ja sitä paitsi, verrattuna monien ihmisten ongelmiin, mun ongelmat on niin säälittäviä ja pieniä, etten mä halua vaivata niillä muita. joten ne kasaantuu. mä en välillä tiedä, miten mä saisin ne ulos, enkä mä koskaan keksikään mitään. joten mä annan niiden olla, ja yritän ajatella kaikkea muuta. mutta sitten joku näkymätön kaataa ne vitun issosta sankosta mun niskaan enkä mä taaskaan tiedä mitä mun pitäis tehdä.

joskus, tai oikeastaan aika usein, mä haluaisin vaan lähteä. kadota. mä haluaisin pakata laukkuni ja lähteä jonnekin, jossa mä en tunne ketään eikä kukaan tunne mua, jonnekin, missä mä voisin aloittaa alusta. ehkä kuitenkin joku toivo siitä, että asiat muuttuu paremmiks, on olemassa ja ehkä se antaa mulle sellaisen ajatuksen, että ei mee enää pitkään, kun mä pääsen pois täältä. kunhan jaksan vielä pari vuotta. sitten mä olen vapaa. lukion, kirjotusten jälkeen mä voin hakea periaatteessa mihin tahansa, meinaan siis paikkaa, en koulua, ja silloin mä pääsen pois täältä. 

en tiedä, onko mulla oikeus tuntea näin, mutta mä tunnen itseni jokseenkin petetyksi. on ihmisiä, jotka on luvanneet mulle että pidetään yhteyttä ja vietetään aikaa yhdessä, mutta silti musta tuntuu, että asia ei näin ole, ja jos mä jotain näiden ihmisten kanssa haluan tehdä, on aloitteen aina tultava multa. mä en oikeastaan ymmärrä sitä, koska luulis, että jos kerran ollaan ystäviä, niin sitten kanssa ollaan, toisaalta, en mä tiedä uskonko mä enää tohon. mä olen sanonut sen aikasemminkin ja sanonpahan sen taas; niin sanotut ystävät on pettäneet mut kerta toisensa jälkeen ja joka kerta toivo ''siitä oikeasta'' hiipuu. nää asiat on vaikuttanu aika vahvastikin siihen, miksen mä halua puhua ihmisille. mä pelkään torjutuksi tulemista, hylätyksi tulemista.

mutta elämä jatkuu. mä haluaisin sen jatkuvan. silti mä olen kiinni menneisyydessä, koska mun ei anneta päästää irti. joskus se olen mä itse, mutta toisinaan ihmiset vaan ei anna mun unohtaa. tiedän olleeni ja olevani yhä edelleen aivan sietämättömän hirveä, ei siitä tarvitse muistuttaa koko ajan. mä yritän, ihan oikeasti. eipä sillä, että se varmaan ketään liikuttais. todennäkösesti tätäkään tekstiä ei kukaan jaksa lukea loppuun asti, eikä mua oikeastaan kiinnostakaan. aina sanotaan, että avautumisesta  tulee parempi mieli. miksi mulle sitten tulee aina vaan paskempi fiilis, kun mä avaudun?

room of angel

viime kerralla, mikäli nyt oikein muistan, mä taisin puhua siitä, kuinka mun tunteet alkaa jotenkin lakastua, enkös. kuluneen viikon aikana en oo hirveesti jaksanu ees kiinnittää huomiota siihen miltä musta tuntuu, paitsi tietty niinä hetkinä, kun ahistaa ja tuntuu vaikeelta. musta ois kuulkaa oikeasti todella kiva syytellä muita ihmisiä, mut mä en halua lähtee siihen peliin koska mä tiedän itse aiheuttaneeni ainakin osan tästä koko hommasta. en tosin sitä, että ihmiset tuntuu aina jättävän mut sillon, kun mulla on vaikeeta.

vaikka mä miten koittasin sitä laimennella, niin on mun pakko myöntää, että mä elän luultavasti elämäni hankalinta aikaa juuri nyt. mä käyn läpi asioita, joita vaan ei pysty ymmärtään, ellei oo ite kokenut samaa tai koe paraikaa. siksi mä en haluakaan kuulla mitään 'mä ymmärrän kyllä'-juttuja jos mä sattuisin avautuun, koska se on täyttä paskaa ja mä tiedän sen. mitä järkeä siinä ees on, hokea et joo mä ymmärrän kyllä vaikka vitut sitä mitään oikeesti ymmärtää? siksi mä koitankin aina välttää sen sanomista ellen sit tosissani ymmärrä.

yleensä en. miten mä voisin ymmärtää muita kun en ymmärrä ees itteeni? mä tiedän kyllä että oon laittanut itteni muiden edelle ehkä liiankin monta kertaa, mutta se on taas yksi niistä asioista joita mä en pysty korjaan enää. mua inhottaa kaikki entä jos-jutut, ja siks mua vituttaakin ite aina ajatella et mitä jos oisinki tehny noin, tai mitä jos oisin sanonu jotain toisin tai jättäny sanomatta. mitä jos en oiskaan tavannu tota tyyppiä ja ystävystyny sen kaa, tai mitä jos oisinki ollu sosiaalisempi ja rohkeempi ja saanu ehkä enemmän ystäviä.

no, se on luultavasti mahotonta, koska en oo pystynyt siihen ees sillon ku oon ollu pentu enkä oo välittäny mistään vakavista asioista. eikä se mua sinänsä edes haittaa. kai sitä vois sanoo, et mä olen tottunut siihen, ettei mulla oo kerralla kuin ehkä korkeintaan kaks 'ystävää'. mut eikö ystävien pitäis tukee toisiaan? en väitä, että oisin ite ihan joka vitun kerta siellä muita varten, mut sitä vastoin mun ois ihan helvetin kiva alkaa selittää siitä, miten vaik mul on ihmisiä ni ei mul oo ketään jolle puhua tai joka tukis mua. siltä se vaan tuntuu. ettei kukaan välitä vaik ne niin sanoo. niin musta on tuntunu niin pitkään ku mä vaan jaksan muistaa.

mut en mä kuitenkaan ehkä oo sellanen persoona joka haluaa tieten tahtoen loukata toisia. mä tiedän kyllä että mä teen virheitä, mä tiedän kyllä että mä en koskaan tuu oleen tarpeeks hyvä enkä mä ansaitse yhtikäs mitään mitä mulla on, enkä mä kaipaa jatkuvia muistutuksia mun epäonnistumisista. mä yritän kyllä nauttia niistä hetkistä kun tuntuu hyvältä, onnistun ja hymyilyttää, mut mä vähän pelkään et ne harvenee harvenemistaan. mistä tää kaikki johtuu? ketä voi oikeesti syyttää? oonko mä ite aiheuttanu tän kaiken? vai voinko mä tunkea syyt muitten niskoille?

niin paljon kysymyksiä muttei ketään joka vastais.