In open fields

Kuten todettua, tää blogi täytti eilen 10 vuotta. Se tuntuu aika hurjalta. 10 vuotta on tosi pitkä aika. Mä ajattelinkin, että ois ihan kiva tehdä sellainen pieni katsaus tän kuluneen vuosikymmenen tapahtumiin (en mä tietenkään ihan kaikkea voi muistaa, mutta yritetään nyt jotakin kaivella esille). Tästä voi tulla aika pitkä postaus, joten voi olla, että toteutan tän kahdessa eri osassa. Jos teen näin, silloin tässä ekassa käyn läpi vuodet 2010-2015 ja toisessa sitten 2016-2019 (ja vähän toki myös vuotta 2020). Ai niin, parasta varmaan mainita tähän alkuun pieni TRIGGER WARNING, koska tulen mainitsemaan asioita, jotka saattaa triggeröidä. Lue siis eteenpäin omalla vastuulla, koska en aio merkitä niitä kohtia, jotka saattaa triggeröidä. Pidemmittä puheitta, aloitetaan!

Vuosi 2010. Tosta ensimmäisestä postauksesta kyllä todella huomaa, että se on ihan ensimmäinen. Koska oli alkuvuosi, mä olin vielä 11-vuotias kun loin tän blogin. Olin siis viidennellä luokalla. Silloin mun kiusaaminen oli pahimmillaan, mutta mulla oli kuitenkin vielä ystäviä. Muistaakseni joko sinä vuonna tai edellisenä viiltelin ensimmäisen kerran. En tiedä miksi koin tarpeelliseksi mainita tuon. Tällöin olin myös tosi kiinnostunut japanilaisesta musiikista ja muutenkin japanilaisesta kulttuurista. Meillä oli näköjään sen aikaisen kaveriporukan kanssa pientä kärhämää, mutta se mun mielestä selvisi kyllä aika nopeasti. Tuntuu jotenkin surulliselta lukea, muten 11-vuotias minä on käyttänyt sanoja 'masentaa' ja 'ahdistaa'. Tuntuu myös typerältä tajuta, että näiden samojen paskojen kanssa on tapeltu jo vuosi vitun kymmen. Mitä helvettiä? Tosiaan joo, tuon vuoden heinäkuussa täytin 12 ja syksyllä alkoi sitten ala-asteen viimeinen luokka. Sitä ennen tehtiin luokkaretki Linnanmäelle. Se oli kivaa. En ole sen jälkeen käynytkään Lintsillä. Loppuvuosi mulla on varmaan mennyt siinä, että olen ollut samaan aikaan sekä ahdistunut koulusta että helpottunut siitä, että pääsen kiusaajista eroon seuraavana keväänä.

Vuosi 2011. Vuosi, jolloin ala-aste loppui ja siihen mun onneksi loppui myös mun kiusaaminen. Muistan olleeni niin helvetin helpottunut, kun tajusin sen paskan olevan ohi. En mä sitä silloin tiennyt, mutta se jätti muhun sellaiset jäljet, jotka puskee pinnalle yhä edelleen. Mulla on näköjään postauksissa ollut tauko, koska kesäkuusta joulukuun alkuun ei ole tullut tehtyä postauksia ollenkaan. Muistaakseni tänä vuonna käytiin luokkaretkellä Särkänniemessä ja saksan ryhmän kanssa käytiin Saksassa. Se oli yks mun elämän parhaimmista reissuista, ihan valehtelematta. Kesällä mä kuitenkin täytin 13 ja menin seiskalle. Olihan se jännää, kun meni uuteen kouluun ja luokkakin oli melkein kokonaan uusi (oli siellä siis entiseltä luokalta muutama tuttu). Mulla oli edelleen jopa kavereita. Kiusatuksi en yläasteella onneks enää tullu, mitä nyt jotkut joskus saatto jotain huudella perään. En kuitenkaan pitänyt sitä enää oikein minään. Olin edelleen tänä vuonna aika kiinnostunut j-rockista ja animesta sun muusta, mutta oli se varmaan jo tän vuoden lopussa sitten kun aloin pikkuhiljaa siirtymään muualle kiinnostuksen kohteideni saralta. Sanotaanko, että siirryin moneksi vuodeksi pääasiassa länsimaisen musiikin ja median kuluttajaksi. 

Vuosi 2012. Luullakseni tämä oli se vuosi, kun olin tosi hämmentynyt itseni suhteen. Oon tietääkseni poistanut blogistani kaikki tähän aiheeseen liittyvät postaukset ihan sen takia, että loppujen lopuksi tämä homma oli meikäläiselle vaan joku glitch in the matrix, mutta kaikessa yksinkertaisuudessani olin silloin kasi-ysiluokilla aika varma että olen trans (lukiossa aloin tuntemaan oloni hieman kotoisammaksi kehossani ja varmaan silloin kun sain vihdoin selville seksuaalisuuteni olin aika varma että en ole sittenkään trans ja onneksi en lähtenyt viemään asiaa koskaan eteenpäin.). Pukeuduin pääasiassa poikien vaatteisiin, mulla oli lyhyet hiukset (no okei, tämä ei meinaa mitään koska mulla on nytkin lyhyet hiukset; en vaan tykkää pitkistä itselläni ollenkaan) ja käyttäydyin aika jätkämäisesti (tosin olen aika varma että mun perusluonne on ehkä hieman keskivertoa naisihmistä jätkämäisempi jos näitä asioita nyt näin voi luokitella). Kesällä täytin 14 ja syksyllä sitten aloitin kahdeksannen luokan. Muistaakseni tän vuoden kesällä aloitin pelaamaan Star Stable Onlinea, jota siis pelaan yhä edelleen (kyllä, täytän kesällä 22. mitä siitä?). Tämä oli pakko mainita, koska SSO on edelleen aika iso osa mun elämää ja osittain se on myös pelastanut mut, koska mä olen aina voinut paeta mun pikselihevosten luo. Tällöin mä olin siis jo siirtynyt kuluttamaan länsimaisia sarjoja ja kuuntelemaan pääasiassa länsimaista metallia. Pelasin myös paljon videopelejä, kuten yhä edelleenkin. Mun mielenterveys otti huomattavasti takapakkia, osittain varmaan ton identiteettihämmennyksen takia (tällöin muuten luulin ensin vielä olevani bi. sitten kuvittelin että olen pan) ja osittain sen takia, koska meidän kaveriporukka hajosi tällöin (muistaakseni. saa ampua jos olen väärässä). Ja ai niin! Tän vuoden elokuussa meille haettiin koiranpentu, Runtti. Mä olin ennen sitä hokenut porukoille valehtelematta sen 10 vuotta, että haluan koiran. Mä en ole koskaan ollut niin innoissani, enkä mä ole koskaan rakastanut mitään niin paljon kuin mun koiraa. Vanhoista postauksistani päätelleen oon juonut myös paljon ES eli pärinää on ollu. Tällöin olin myös todella pakkomielteinen katalonialaista sairaalasarjaa Polseres Vermellesiä kohtaan (voiko noin ees sanoa?). Tää oli varmaan kans se vuosi, kun aloin ensimmäisen kerran saamaan syömishäiriöisiä ajatuksia.

Vuosi 2013. Mitä tästä vuodesta voi sanoa? Kesällä täytin 15, olin absoluuttisen jonneuteni huipussa ja aloitin syksyllä ysiluokan. Mielenterveys jatkoi sitä samaa alamäkeä, jonka se edellisenä vuonna oli alottanu. Masennusta, ahdistusta, viiltelyä, syömishäiriöisiä ajatuksia. Ystävyyssuhteiden hajoamista, identiteetin etsimistä. Pakko muuten mainita tähän väliin, että näköjään mun unirytmi on ollu täyttä paskaa jo useamman vuoden. Tosin tällöin vielä osasin nukahtaa, mutta nykyään... No, ei siitä tässä vaihessa enempää. Tällöin mä edelleen kuuntelin metallia ja katselin länsimaisia sarjoja, pääasiassa Once Upon A Timea ja Degrassia. Oli niitä varmaan muitakin, mutta en mä nyt sentään sellaisia yksityiskohtia muista. Kesällä, ennen synttäreitäni, oli muuten ripari. Muistan kuinka pelkäsin sitä ihan jumalattomasti ja se ahdisti mua aivan saatanasti. Varmaan jonkun viikon etukäteen itkin joka ilta. Loppujen lopuksi se ei ollu niin kamalaa kuin kuvittelin, ja loppuvaiheessa mua jopa vähän harmitti lähteä sieltä. Vaikka mä en tässä vaiheessa vielä kokenut itseäni täysin naisihmiseksi, musta tuntui silti, että olin osa sitä porukkaa, ja se oli kiva tunne. Mä kun en oikein koskaan ole tuntenut itseäni kuuluvaksi mihinkään. Muistan myös, että tuona kesänä tutustuin netissä yhteen amerikkalaiseen tyttöön (johon vähän ihastuin). Kai me tavallaan ''seurusteltiin'', mutta en tiedä voiko sitä oikiasti laskia. Me juteltiin aika kauan, mutta sitten jossain vaiheessa meillä vaan loppui yhteydenpito. Mitäköhän sille kuuluu nykyään? Tällöin mulla oli aika usein myös migreenejä. Mainitsen tän siksi, että jostain syystä en ees muista milloin mulla ois viimeks ollu migreeni. No, jotain positiivista ees elämässä! Sain myös synttärilahjaksi ekan lävistykseni, joka oli siis huulikoru (en muista oliko se vasemmalla vai oikialla puolella...). Olin muuten tällöin sitä mieltä, etten juuri osaa stressata koulusta. Oh boy, näkisitpä minut nyt, menneisyyden minä. 

Vuosi 2014. Peruskoulu päättyi. Täytin 16, aloitin lukion. Ahdisti niin vitusti. Edeltävänä päivänä en juuri saanut syötyä enkä edeltävänä yönä nukuttua. Mun ainoa kaveri yläasteelta meni eri kouluun, joten mä olin lukioaikani pääasiassa yksin. Ja sitä olen siis edelleen. Musta tuntuu, etten mä välttämättä enää koskaan osaa muodostaa ystävyyssuhteita, koska oon tottunut olemaan keskenäni. Mun ahdistus paheni todella paljon ja muistaakseni seuraavana keväänä tästä lopetin terapian, koska en osannut puhua enkä saanu sieltä mitään irti. Lopetin myös lääkkeet (jotka siis tänä vuonna aloitin), koska pelkäsin koko ajan porukoitteni reaktioita kaikkeen. Olen ihan vitunmoinen luuseri, koska vielä tässäkin vaiheessa, kun oon asunut kohta 2 vuotta pois kotoa, en uskalla alottaa lääkityksiä pääasiassa sen takia, etten halua mun porukoiden tietävän. I'm a loser, baby, so why don't you kill me? Eniveis. Muistan, että mulla oli myös paljon itsetuhoisia ajatuksia. Viiltelin toki edelleen. En syönyt koskaan lukiossa. Aloitin lenkkeilyn. Syömishäiriöajatukset alkoi tulla aika voimakkaina joka päivä. Tää oli se vuosi, kun tajusin, miten paljon oon muuttunut. Vaikka sisältä olin yhä se sama äänekäs moottoriturpapentu, en ulkoisesti ollu enää sitä. Musta tuli hiljainen, vetäytyvä ja arka. Olin jatkuvasti ahdistunut ja mieliala oli aina matala. Tästä vuodesta lähtien mun seurana on ollut krooninen yksinäisyys, joka varmaan tappaa mut vielä joku päivä. Tän vuoden jälkeen mä en ole enää myöskään odottanut innolla synttäreitäni. Joka vuosi se on vaan yks päivä muiden joukossa eikä kukaan juurikaan enää ees muista niitä. Porukat lähinnä. Ehkä joku sukulainen. Hauska fakta on muuten se, että siinä synttäreideni kantturoilla aloitin tekemään näitä Song of the day-postauksia. Ja jatkan niitä yhä edelleen. Oon siis vääntänyt niitä kohta sen 6 vuotta. Ja kyllä, edelleen kulutin lähinnä länsimaista mediaa (jos ihmettelet, miksi mainitsen tän jatkuvasti, sille löytyy kyllä syynsä sitten kun päästään vähän ajassa eteenpäin). Tosin aloin kuunnella myös kevyempää musiikkia tutustuttuani indieen, ja mun musiikkimaku alko muovautua siihen suuntaan mitä se nykyään on. Avasin silmäni sille faktalle, että voin kuunnella sekä metallia että kevyempää musiikkia. Ekat kuukaudet lukiossa meni ihan ok, vaikka yksinäisyys olikin välillä aika sietämätöntä. Oli mulla toki välillä ajatuksia siitä, että jättäisin lukion kesken, mutta... no, niin ei sit koskaan tapahtunut. En muista mitä muuta tänä vuonna olis ollu. Lueskelen tässä samalla noita vanhoja postauksia (ihan siltä varalta että unohdan jotain) ja yhdessä oon tiivistänyt tuntemuksiani jotenkin näin: liian poikamainen ollakseni tyttö, liian tyttömäinen ollakseni poika. Tällöin olin jo varma siitä, etten sittenkään ole trans ja mun tyyli oli alkanut jo muuttua naisellisempaan suuntaan. En voi kuitenkaan valehdella. Musta tuntuu välillä edelleenkin tuolta. Enkä osaa yhtään sanoa miksi. Tänä vuonna koin muuten elämäni toisen ketoasidoosin, jonka takia olin yön sairaalassa. Edellisen kerran se oli paljon pahempi, mutta mulla ei ole enää muistikuvaa siitä, milloin se tapahtui. Enkä haluakaan muistaa, koska.. no, traumat. 

Vuosi 2015. Täytin 17. Lukion toinen vuosi alkoi. Päässä pyöri edelleen lähinnä ahdistus, masennus, itsetuhoisuus, pelko tulevaisuudesta sekä syömishäiriöajatukset. Tajusin olevani aseksuaali ja lopetin itseni huijaamisen. Mä en pidä miehistä, en ole koskaan pitänyt. That's right, folks, I'm gay. Näihin aikoihin mulle alkoi tulla todella voimakkaita tunteita siitä, miten paljon mä haluaisin lähteä pois tai kadota tai jotain. Mä luulen, että se liittyy suurimmaksi osaksi ahdistukseen, joka on vaan kasvanut vuosi vuodelta pahemmaksi (anteeksi, menneisyyden minä. mä tiedän että sä luulit että tässä vaiheessa me voitaisiin jo paremmin). Edelleen mulla on sellainen tunne, että mun pitää päästä pois. Mistä, sitä en tiedä. Tää oli muuten muistaakseni se vuosi, kun ihastuin viimeksi kunnolla. Kyseessä oli yksi tyttö meidän ryhmästä. Me juteltiin joo, kai voisi sanoa, että oltiin kavereita, koska hengailtiin yhdessä jonkin verran. Mutta mitään meistä ei koskaan tullu ja ehkä ihan hyväkin. Hänenkään kanssa mä en ole jutellut varmaan kolmeen vuoteen kohta. Näihin aikoihin muuten kattelin lähinnä brittisarjoja kuten Waterloo Roadia ja Skinsiä ja sen sellasia. Ja kyllä, tämä oli erittäin tärkiä tieto. Muistan, että lukio vitutti mua enemmän kuin mikään muu. Koin itseni jotenkin tosi väsyneeksi ja tuntu, etten saa mitään aikaan. Tää varmaan sit taas johtui siitä masennuksesta joka kurkkii tuolla taustalla. Näihin aikoihin vissiin muuten vaihdoin pääasialliseksi kieleksi blogissa suomen, koska olin muutaman vuoden käyttäny englantia postauksia raapustellessani. En muuten tiedä miksi vaihdoin sen alun perinkään tai miksi vaihdoin takaisin. Ai niin! Tänä vuonna, kun lukion toka vuosi oli alkanu, liityin Toki-projektiin, joka on tämmönen yhteistyö jonkun Vaasalaisen lukion kanssa. Syksyllä me mentiin siis käymään Vaasassa, oltiin siellä vissiin kaks tai kolme päivää. Eka yö nukuttiin yhden vaasalaisen luona ja toka yö Omenahotellissa. Se oli itseasiassa aika kiva reissu. Käytiin keilaamassa ja sellasta.  Tykästyin muuten myös kovasti saippuasarjoihin (lähinnä brittien) tänä vuonna. En muista mitä muuta tänä vuonna ois tapahtunu.

Okei, tää oli todella sekava teksti. Lähinnä sellainen 'ajatuksia menneistä vuosista niin paljon kuin vain muistan lmao'. Voi olla, että oon unohtanut joitain asioita. Ja jos tää tuntui jo liian pitkältä niin eipä hei hätää, eiköhän seuraavasta tuu vielä pidempi koska asiat paremmin muistissa! Katotaan saanko huomenna sen ulos vai meneekö pidempään.

Iris

Siitä alkaa olla aika lailla puoli vuotta, kun viimeksi kirjoitin tänne jotain kunnollista. Silloin oli uusi vuosi ja olin juuri selvinnyt syyslukukaudesta. Nyt on kesäkuu ja mä olen selvinnyt mun ensimmäisestä vuodesta yliopistossa. Jostain syystä mä kuitenkin tunnen olevani enemmän hukassa kuin koskaan. Ihan kuin mä olisin eksynyt polulta, jota ei välttämättä koskaan oo edes ollut olemassa. Kai mua on tavallaan aina vaivannut se ajatus, että mä olen loukussa täällä. Sitä, että missä on täällä, mä en tiedä. Se on varmaan aina siellä, missä mäkin olen. Mua pelottaa ajatuskin siitä, että mä en koskaan pääse täältä mihinkään. Luulin, että täältä kotoa maalta kaupunkiin muuttaminen ois saanut mut tuntemaan oloni vapaammaksi, mutta kevään edetessä mä olen alkanut tajuamaan, että kaupungissa oleminen ahdistaa mua. Ihan helvetisti. En jaksa edes yrittää laskea, montako kertaa mä olen juuri tuon ahdistuksen takia itkenyt kevään aikana. Sinänsä se on ironista, sillä nuorempana mä en muuta halunnut kuin asua kaupungissa. Mutta mitä vanhemmaksi mä tulen, sitä enemmän mä kaipaan luontoon. 

Musta olisi kiva voida sanoa, nyt näin ekan vuoden jälkeen, että mun henkinen olotila olisi parempi. Näin mä en kuitenkaan voi tehdä. Tai voin toki, mutta se olisi valehtelemista. Mä luulin lukiossa saavuttaneeni ahdistukseni huipun, mutta näköjään se olikin vasta alkusoittoa. Mä en edes tiennyt voivani olla näin helvetin... ahdistunut. On viikkoja, jolloin mulla menee monta päivää niin, että mun rintakehässä kiristää koko ajan ja mua itkettää koko ajan. En kestä kehoani, en ajatuksiani, enkä sitä, miten mun ei todellakaan pitäisi olla näin pimeässä paikassa. Ei nyt, kun pitäisi pystyä tekemään töitä sen eteen, että pääsisi joskus pois.

Joskus mä haluaisin yksinkertaisesti pakata kaikki välttämättömimmät tavarat mukaani, ostaa lento- tai junalipun johonkin ja vaan lähteä. Jättää viesti porukoille, että älkää etsikö mua. Että mulla ei ole hätää, ei vielä, mutta tulee, jos en pääse päästäni pois. Sekin ahdistaa, kuinka voimakkaina itsetuhoiset ajatukset on taas tulleet takaisin. Terapiassa hoitaja kysyy joka kerta, että olenko retkahtanut ja joka kerta mä valehtelen että en. En tiedä mitä tapahtuis, jos mä kertoisin rehellisesti, että on paljonkin sellaisia päiviä, että mä haluaisin vaan nukkua pois. Hypätä sillalta tai ikkunasta tai parvekkeelta. Vetää ranteet auki tai heittäytyä narunjatkeeksi. Hävettää. En mä halua ajatella, että mä haluan kuolla, kun mun pitäisi olla kiitollinen siitä, että mulla on mahdollisuus elää. On ihmisiä, jotka haluaisi elää, mutta ne ei voi.

Mä olen jo vuosia miettinyt sitä, miksi mulle on niin hankalaa puhua asioista, näyttää minkäänlaisia tunteita ja muuta vastaavaa. Nyt kun mä olen ollut poissa kotoa ja tullut kesäksi takaisin, mä tajuan aivan selvästi mistä se johtuu. Tai ehkä mä olen sen aina tiennytkin. Meidän perheessä ei tehdä mitään sellaista. Musta on jo lapsesta asti tuntunut, että itkeminen on asia, jota ei vaan tehdä muiden nähden ja sitä pitää hävetä. Mä en tiedä miten reagoida, jos joku itkee tai kertoo jotain vakavaa, koska mulle ei ole koskaan opetettu sellaista. Ei meillä ole koskaan puhuttu esimerkiksi mielenterveysongelmista, mikä lisää sitä tunnetta, että mun pitää hävetä niitä. Olen tasan kerran kummankin vanhempani kanssa ottanut asian puheeksi, nimittäin silloin kun sain ekan kerran lääkkeet yläasteella. Sekä mun isä että äiti meni kummatkin niin vaikeiksi, etten mä olen sen koomin sanonut sanaakaan mistään mielenterveysongelmiin liittyvästä. Siksi musta tuntuu aina siltä, että mä valehtelen niille. Mä tiedän olevani ihan erilainen täällä kotona niiden seurassa kun kämpillä ja muualla. Enkä mä tiedä kumpi mä olen oikeasti.

Mä voin vaan toivoa, ettei mun pikkusisko tunne tai tule tuntemaan mitään tällaista. On uskomattoman raskasta kantaa mukanaan jotain, josta ei voi puhua, kun ei ole ketään kelle puhua. Tavallaan mua pelottaa, että mä olen läikkymässä yli. Yhtenä iltana itkeskelin taas tapani mukaan joskus aamuyöllä, Runtti nukkui mun sängyllä ja mä olin siinä sen edessä polvillani, silittelin sitä ja yritin rauhottua. Ensimmäisen kerran koskaan se liikahti lähemmäs kun mä katsoin sitä kyyneleet poskilla valuen ja mä nyyhkäisin ääneen. Ehkä se aisti sen, että mä en nyt ole ihan täysin ehjä. Tai milloinka mä ehjä olisin ollutkaan.

Tää teksti alkaa vaikuttaa aika sekavalta. Tai ehkä ne on vaan mun ajatukset, jotka tuntuu sekavilta. Oon varmasti unohtanut jotain, mutta nyt ei tule mieleen enää mitään. Kello on kaksi ja en tiedä milloin uni tulee. Ehkä jos yritän oikein kovasti, niin pian. Ehkä mä uneksin taas talvesta ja juoksemisesta.

Walk on the wild side

Siitä on melkein tasan kolme kuukautta, kun viimeksi kirjotin tänne kunnolla. Ja sekin oli matkaselostus mun Tukholman reissusta. Nyt mun tekee mieli kuitenkin kirjottaa, ja mietin pitkään mihin mä tän tekisin, ja loppujen lopuksi mä sorruin palaamaan juurilleni, eli tähän blogiin. Hui. Ihan jännittää. Ehkä senkin takia, etten mä ole kesällä tänne muuta jaksanut laittaa kun noita biisejä (toivottavasti, jos joku on sattunut niitä aina vilkuilemaan, josta suuri kiitos, on ollut hyödyksi muillekin!), ja kesälomakin on kohta lopussa.

Mä toisinaan katselen paljon vanhoja kuvia ja videoita sekä luen vanhoja tekstejä suunnilleen 6-9 luokkien ajalta. Yleensä mä itken näin tehdessäni. Mä mietin usein, onko se normaalia, että menneisyyden muisteleminen itkettää niin paljon. Enkä mä itke siksi, että kaikki muistot olis niin huonoja, vaan yksinkertaisesti siksi, että välillä mä en muuta haluaisikaan kuin palata takaisin siihen aikaan ja tehdä asioita toisin. Millainen mä olisin nyt? Olisiko mä onnellinen? Vai olisinko mä masentunut ja entistäkin ahdistuneempi? Olisinko mä edes täällä enää?

Tää on ehkä se syy, miksi musta on aina tuntunut, että mä olen jumissa menneisyydessäni. Musta on aina tuntunut siltä, että multa puuttuu se kyky päästää irti ja katsoa eteenpäin. Tulee vähän mieleen se, mitä Sasuke Uchihakin sanoi Narutossa: unelmani on menneisyydessä. No, en ehkä ihan noin rankasti voi tuohon samaistua, mutta osittain kyllä. Mä mietin usein sitä, millaista kaikki, siis ihan kaikki, olisi voinut olla, jos mä olisin tehnyt jotain toisin, jos mä olisin sanonut tai jättänyt sanomatta asioita, jos mä olisin ollut silloin erilainen.

Mutta jossitteluhan ei tunnetusti koskaan auta. Siitä tulee vaan paha mieli. Tämä on todistettua; mulla on nytkin silmissä kyyneleitä, jotka vaan oikein odottaa, että pääsevät ulos. Ei tänään, amigot, ei tänään. Ei se hyödytä ketään, jos mä kulutan päiväni miettimällä mitä olisi voinut olla. Kun ei sitä ollut. Asiat meni niin kuin meni ja mun pitäisi vain oppia hyväksymään se. Tuntuu jotenkin typerältä myöntää se, mutta ehkä eniten tuosta ajasta mä kaipaan sitä, että mulla oli oikeasti ystäviä. Ihmisiä, kenen kanssa pysty aina juttelemaan ja kenen kanssa pysty viettämään aikaa. On mulla toki nytkin muutama, joiden kanssa mä silloin tällöin juttelen, ja jopa näen, mutta... En tiedä. Nyt tuntuu pahalta.

Aina, kun mä kirjoitan tällaisia postauksia, musta tuntuu tosi säälittävältä ja siltä, että mä valitan ihan turhasta. Päässä pyörii ajatuksia, jotka sanoo että 'olisi sulla ystäviä jos sä et olisi tuollainen vitun nössö joka ei edes uskalla puhua ihmisille kun pelkää että ne torjuu'. Mä menin vielä silloin 15-16-vuotiaana luulemaan, että ahdistus helpottaa kun ikää tulee lisää. No, menneisyyden minä, näin ei nyt tapahtunut. Sori, kun mä en nyt sitten ollutkaan täysi-ikäisenä niin loistava kuin mitä suunnittelin olevani.

Mutta totuushan on toki se, että mähän pelkään. Ja pelkään ihan helvetisti. Mä pelkään ihmisille puhumista koska mä pelkään että ne torjuu mut, mä pelkään kaikkea mitä tää maailma voi mulle tehdä ja mä pelkään etten mä tule koskaan kokemaan mitään koska mä pelkään niin helvetisti. Myönnän joskus ajattelevani, että mä en pysty elämään tällaisessa pelossa. Myönnän joskus ajattelevani, pahoina päivinä jopa harkitsevani, elämäni päättämistä, koska mä pelkään. En kuitenkaan varmaan uskaltaisi edes yrittää. En mä uskalla tosissani edes harkita. Mä en pystyisi koskaan tekemään sitä mun vanhemmilleni. Tai siskolleni. En koskaan.

Muutama vuosi sitten mä kerskuin sillä, että mä en itke koskaan. Nykyään mä itken jatkuvasti. Mä itken surullisista leffoista, tunteellisista hetkistä tv-sarjoissa, videopelimusiikista, kirjoista ja kaikesta. Välillä, ja tää on taas niitä juttuja, joita ei pitäisi koskaan ajatella, mutta vittu, kun on pakko, mua alkaa itkettää kun mä katselen mun koiraa. Ja silloin mua itkettää enemmän kuin koskaan. Mua itkettää se pelko, se tieto siitä, että mä joudun joskus luopumaan siitä. Mä tiesin kyllä, kun koira tuli kotiin, että mä tulen siihen kiintymään, mutta että näin kovasti. Se tekee mun olon turvalliseksi ja musta on kiva kun se nukkuu mun huoneessa. Mä rakastan sitä enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa. Ja no niin, aukesihan ne kyynelhanat sieltä. Lapset, jutun opetus on simppeli. Älkää ostako koiraa, kiinnytte siihen liikaa ja pelkkä ajatuskin sen menettämisestä repii sydämen rinnasta, polkee sen päälle, heittää mikroon ja heittää vielä mikronkin parvekkeelta. 

Ei mun pitänyt ''herättää'' tätä blogia henkiin ihan tällaisella purkautumisella, mutta teinpähän näin siitä huolimatta. Eikä tunnu yhtään paremmalta. Ei oikeastaan kyllä huonommaltakaan. Aika neutraalilta. Ja päässä jyskyttää. Pitää varmaan ottaa päänsärkylääke ennen kuin otan närästyslääkkeen. Sitä ennen pitää olla puoli tuntia syömättä ja juomatta ja sen jälkeenkään ei saa puoleen tuntiin syödä eikä juoda. Se luo kalvon vatsaan ja sen ansiosta mulla ei ole aamulla herätessä paha olo. Liikaa tietoa, eikö? No, kerrankos sitä elämässään. Ja, no, jos tästä jotain hyvää voisi sanoa... Ainakaan mä en voi enää haukkua itseäni tunnevammaiseksi. Laiska läski olen kuitenkin, mutta senhän kaikki tiesi jo.

Circus parade

Nyt kun koulua on mennyt se pari viikkoa sunnilleen, on hyvä miettiä, mitä onkaan tullu tehtyä ja mitä ei, ja vielä tärkiämpänä mitä helvettiä tässä oikiastaan pitäisikään tehdä. On selvää, että hyvin suuri osa näistä asioista liittyy kouluun, mutta onpa niitä sit sellaisiakin mukana, jotka liittyy johonkin ihan muuhun.

Mulla oli tänään verikoe, enkä mä ole ihan satavarma, että mitä ne sieltä tällä kertaa kurkkii, mutta toivon, että kaikki ois reilassa kuten aina ennenkin. Mulla on ens perjantaina siirtoaika KYS:issä, mikä meinaa sitä, että mä siirryn aikuisten osastolle tän diabeteksen suhteen (tuo nimittäin kuulostaa siltä, niin kuin mua olisi kärräämässä johonkin suljetulle). Tavallaan se tuntuu vähän haikialta, koska mä olen käynyt tuolla lasten osastolla melkein 12 vuotta ja kaikki lääkärit ja hoitajat on tullu tutuiks. En mä haluaisi vielä siirtyä mihinkään, missä ollaan niin jumalattoman vakavia ja mistä kaikesta pitää osata keskustella kypsästi ja virallisesti. En mä koe olevani vielä valmis sellaiseen. Miksen mä saa olla vielä lapsi niin kauan kuin se on mahdollista?

Tän saman kysymyksen voisi kysyä kouluun liittyen. Ens keväänä ois mahdollista kirjottaa jo joku aine, ja musta vahvasti tuntuu, ettei musta vielä ole siihen. Mä pelkään murtuvani paineen alla, ja koska mä koen tulleeni oikiaa polkua jo jonkin matkaa, mä en halua pakittaa liikaa. Tuntuu nimittäin jo pelkällä 35 tunnin viikkorytmillä, että mä en selviä hengissä seuraavaan viikkoon, joten miten mun olisi tässä tilassa mahdollista selvitä kirjotuksista? En mitenkään, siinäpä se. Ehkä joku ystävällinen sielu voiskin kehottaa mua soittamaan taas mun terapeuttipsykologimillelielle, mutta mä en koe kaipaavani sellaista nyt. Mä en osaa puhua mistään enkä ole koskaan osannut, ja jos on ihan helvetin pakko tuoda tunteet esille, teen sen mieluiten kirjoittaen. Sen mä sentään osaan.

Koulu on vittumaista. Pitää miettiä kursseja, niiden määrää ja tuleeko niitä tarpeeksi, pitää miettiä ryhmätöitä ja esitelmiä ja läksyjä ja muuta sen sellaista, joiden tekemiseen ei minkään maan motivaatio tunnu riittävän. Mutta unelma mun omasta tulevaisuudesta pastellinvärisine taivaineen ja pienine rantakaupunkeineen antaa toivoa ja puhtia, sillä mä haluan saavuttaa sen kaiken joskus. Onhan tässä vielä aikaa. Niin mä ainakin haluaisin uskoa.

Ehkä mä vaan yritän todistella itselleni, että mä pärjään kyllä ilman muitakin. Että mä en tarvitse parhaita, läheisiä ystäviä joille puhua koko ajan, joiden kanssa viettää aikaa ja sen sellaista. Ehkä mua ei vaan ole tarkoitettu sellaiseen ja se on ihan okei. Musta on kiva upota isoon villapaitaan ja juoda teetä samalla kun katson jotain kivaa leffaa tai luen jotain mielenkiintoista kirjaa. Ja se on okei. Ei mun tarvitse olla sellainen kuin muut. Mut ehkäpä se ongelma piileekin juuri siinä. Pystynkö mä hyväksymään itseni ja rakastamaan itseäni juuri sellaisena kuin mä olen?

Niin. En tiedä. Pitäis joka päivä jaksaa tehdä jotain, pitäis jaksaa ajatella ja hoitaa ja hymyillä vaikka väsyttääkin niin saatanasti. Mutta toisaalta ehkä pitäis vaan ottaa itseään niskasta kiinni, pitäis vaan lopettaa se valittaminen ja tehdä jotain. Pitäis vaan lopettaa se säälittävä itsesäälissä ja muussa paskassa vellominen ja oikiasti tehdä jotain sen eteen, että unelmat kävis toteen. 

Thunder

Hyvää iltaa (yötä?) ihmiset, kello on 1.40 aamulla ja 21. joulukuuta. Koska ollaan niin lähellä jotain niin mahtavaa, enkä yleensä suomeksi kirjottele, ajattelin nyt ryhdistäytyä ja selittää jotain ennen kuin menen nukkumaan, tai ainakin yrittämään... Onhan mulla toki unilääkkeetkin mutta jotenkin vaan niitä ei tule otettua... Ehkä tykkään siitä että mua väsyttää?

Ensin vähän jotain arkiasioita. Mulla loppui tänään (eilen, jos pilkkua aletaan nussimaan) koulu, ja nyt ois sit pari viikkoa joululomaa, mikä on aivan mahtava asia, sillä mä en jaksa keskittyä koska mua väsyttää aivan saatanasti eikä mun mieliala oo oikeestaan kohonnut yhtään tässä viimesen puolen vuoden aikana, päinvastoin. Kuitenkin, mulla oli joulujuhla ja se oli ihan okei, vaikka totta kai, sosiaalinen tilanne = vitunmoinen ahdistus. En nukkunu edeltävänä yönä kovin hyvin. Kävin porukoiden kanssa Varkaudessa, huomenna vielä Kuopioon tekeen vimosetkin jouluostokset ja sitten siivoomaan ja leipomaan. Porukat kävi kans hakemassa joulukuusen tänään.

Mitäs muuta? Koulu menee ihan okei, kai, mulla on ihan kivoja aineita tässä jaksossa, eikä oo mikään älyttömän tiukka aikataulukaan. Olen yrittäny kirjottaa jotain, mutta jotenkin vaan en saa vieläkään pakotettua itteeni alottamaan, tai jos jollain ilveellä saan, ei siitä tule lasta eikä paskaa. Ihan niin kuin mä oisin kadottanut osan mun inspiraatiosta kokonaan. Tosin mulla on taas koko viikon ajan koskenut päähän melkein joka päivä, joten syytän mun keskittymisen herpaantumista nyt siitä.

Oikeastaan mä vähän menin mun alkuperäisen tarkotuksen sivuun tässä. Mun piti tulla valittamaan siitä, miten en tajua ihmisiä, jotka väittää, ettei niistä kukaan välitä/kukaan ei kuuntele tms., vaikka niille sateleekin tukea ja kannustavia viestejä, kivoja sanoja. Okei, ehkä mä olen vähän tekopyhä tässä ja aika monessakin asiassa, mutta ihan oikeasti. Mä olen itse ollut siinä tilanteessa, että ihminen sanoo, ettei sitä kukaan kuuntele eikä kukaan välitä, vaikka mä sanoin sille melkein joka helvetin päivä että mä kuuntelen kyllä ja välitän kyllä. Jotenkin siitä vaan tulee sellanen fiilis, ettei kukaan oikeasti tarvitse mua, eikä mun oikeastaan pitäis yrittää koskaan tehdä muille mitään, kun ei siitä tule muuta kuin paskaa omaan niskaan.

Mä jumalauta tiedän, etten ole täydellinen. Mä tiedän tehneeni virheitä menneisyydessä, paljonkin, perkele, niin saatanan paljon että vaikka joskus sanoin etten kadu mitään, mä kadun vittu koko menneisyyttäni. Ei mulle tarvi enää muistutella niistä asioista, uskokaa pois, en mä niitä voi unohtaa. Niiden asioiden takia mun on vaikea puhua ihmisille, mun on vaikea ottaa aloitetta ja mennä tutustumaan ihmisiin. Helvetti, mun pään yläpuolella vois jatkuvasti olla neonväreillä vilkkuva nuoli jossa lukee epäsosiaalinen. Mä tiedän sen kyllä.

En tiedä. En oikeasti enää tiedä. En tiedä mitä mun pitäis tehdä tai mitä mun pitäis ajatella tai kuka vittu mun pitäs olla. Varmaan joku haluais tulla nillittään, että vittu oma ittes, mutta kun ei se riitä. Ei se ole jumalauta ikinä riittänyt, eikä varmaan ikinä tuu riittään. Varmaan joku toinenkin runkku haluais tulla mälkyttään, että älä sinä nillitä siinä. täällon ihimisiä joillon asiat paljon huonommin kuin sulla. Niin, varmaan onkin, en mä sitä kiellä. Valitettavasti jotkut ihmiset vaan tahtoo olla niin kuin ne ois ainoita keihin sattuu.

Mutta se, että mä en ole ollut osastolla, syönyt miljoonia eri lääkkeitä tai viillä ranteitani juustohöylällä auki joka vitun päivä, ei tarkota sitä, että mä olisin kunnossa. Se, että mä hymyilen ja naureskelen ei tarkota sitä, että muhun ei sattuisi, eikä tällaiset seikat tee mun kivusta tai mun sisällä olevasta tyhjyydestä yhtään sen olemattomampia kuin kenenkään muunkaan. Mä olen jollain tasolla aina ollut yksin. Ihmiset luulee tietävänsä musta kaiken. 'Sä olet aina tollanen, sä teet ja sanot aina noin, vittu mä tiedän susta aivan kaiken, tiedän mitä sä tarviit ja mitä sä saatana et'. Tällaset ihmiset vituttaa mua kaikkein eniten. Vittu, kun et tiedä musta mitään, niin älä tule jeesustelemaan, että tunnet mut paremmin kuin mä itse.

Joo. Niin. En tiedä. Ehkä mä olen vähän liioitteleva ja ehkä ihmisistä tuntuu että mä tosissani suurentelen asioita, mutta mua ei oikeasti voisi vähempää kiinnostaa. Mä en tykkää ihmisistä, kaikkein vähiten itsestäni. Kunpa ne vois vaan painua vittuun ja jättää mut rauhaan.

Kello on kaks. Mä meinasin varmaan sanoa vielä jotain todella hienoa ja tärkeilevää paskaa, mutta taidanpa jättää sen väliin, koska satuin jo unohtaan sen. Mä taidan vaan mennä pyöriskelee itsesääliin tonne sänkyyni ja miettiä mitä vittua mä tein väärin.

Mikä vittu mussa on vikana. Mä varmaan poltin koiranpentujen orpokodin maan tasalle edellisessä elämässäni.

Swordmaster

Olkoon tämä niitä harvoja kertoja, kun tänne tulen suomeksi jotain selittämään. Mä olen alkanut hieman vierastaa omalla kielelläni blogeihini tai mihinkään muuallekaan netissä kirjoittamista, koska tykkään englannista enemmän, mutta jotenkin nyt vaan tuntuu että tää täytyy tehdä. Kello on 28 yli yksi yöllä, lauantaina 4.10.2014.

Lukion eka jakso päätty just. Kokeet meni miten meni. Kemian pääsin just ja just läpi. Biologia ei menny sen paremmin. Äikkä ja enkku meni kiitettävästi, mutta niin ne aina. Vittu, mä luulin, että saisin ees vähän helpotusta tähän jatkuvaan pelkoon ja ahdistukseen rutiinien kautta, mut tää koulu on vaan lisännyt niitä. En tiedä, johtuuko se sit siitä, etten mä yksinkertaisesti oo tarpeeks fiksu, vai siitä, ettei mulla oo ketään. On vaikeeta kattoa kaikkia ihmisiä, nauramassa, hymyilemässä tyttö- ja poikaystäviensä ja kavereidensa kanssa, ja olla vaan yksin niiden keskellä. Mä pidän kyllä omasta seurastani tietyssä määrin, mutta kun se on ainoaa seuraa, jota mulla koskaan on, mä alan kyllästyä itseeni. Ja ymmärrän hyvin, miksi muutkin on muhun kyllästyneet.

Eipä sillä, mä olen tottunut siihen, että ihmiset jättää mut jälkeen ja tulee takaisin ainoastaan syyttääkseen mua kaikesta, joka niiden elämässä on mennyt päin vittua (no, ei nyt ehkä ihan kaikesta, mutta tajuatte varmaankin). Enkä mä silti halua syyttää ketään, koska mä ymmärrän. En mäkään mun kanssa haluaisi olla, jos en olis mä. En mä itteeni haluais tuntee. Kuka haluais? Mä en oo koskaan kuulunut mihinkään. Mä olen liian lyhyt, liian läski, liian outo. Liian tyttömäinen ollakseni poika, liian poikamainen ollakseni tyttö. Mä en ole mitään, enkä mä kuulu mihinkään.

Tässä tilanteessa ihmiset varmaan haluais sanoa mulle (ai siis ketkä?), että mun pitäis hakea apua. Mä olen jo tehnyt sen, muttei siitä ole mitään apua ollut. Mulla on lääkkeet masennukseen/ahdistukseen, mutta ei niistä ole apua. Jos mun perhettä ei lasketa, mun koira on ainoa asia, joka pitää mut käynnissä joka päivä. Siksipä mä en tiedäkään, mitä tapahtuis, jos se kuolisi. Mä varmaan viimeistään silloin tappaisin itseni. Mä en vaan voi enää kuvitella elämää ilman sitä.

Ja miksikö näin? Koska, jos edelleenkään ei puhuta mun perheestä, mun koira on ainoa, jolta mä saan ehdotonta rakkautta, eikä se odota multa muuta, kuin lenkittämistä, ruokaa ja hyvänä pitämistä. Ainoat hetket, jolloin mä tunnen aitoa iloa, on ne, kun mä tulen raskaan päivän jälkeen kotiin, ja se on ottamassa mua vastaan, heiluttamassa häntäänsä, ja yksinkertaisesti iloinen siitä, että mä olen olemassa. Kun ei kukaan muukaan ole. En mäkään ole.

Mä rakastan mun perhettä ja mun koiraa eniten tässä maailmassa. Jos mun vanhemmille, koiralle tai siskolle tapahtuis jotain, mä en pystyisi elämään. Siksi mä yritän jaksaa joka päivä, mä yritän pärjätä koulussa, koska meidän suvussa ei oo monia, jotka on käyneet lukion ja mä haluan, että mun vanhemmat voi olla ylpeitä munlaisesta epäonnistumisesta edes joskus. Mä pelkään, että ne pitää mua epäonnistujana, kun mulla ei oo kavereita, enkä mä koskaan mee mihinkään. Mä vaan istun huoneessani koneella, enkä tee mitään.

Mä haluan luovuttaa, mutta samalla taas en. Mullakin on unelmia, ja mä haluan saavuttaa ne, mä ihan oikeasti haluan. Mua vaan pelottaa, että mä en pärjää. Että mä asetan itelleni liian korkeita tavotteita, ja petyn pahasti, kun elämä läimäsee mua täysillä naamaan. Mä en halua, että aika kuluu näin nopeasti. Samalla, kun mä sanon, että mä haluan tehdä unelmistani totta, mä kuitenkin tiedän, että mä tulen loppujen lopuksi lähtemään oman käteni kautta. En ehkä kuukausiin tai edes vuosiin, mutta jotenkin musta tuntuu, että mä haluan päättää itse, milloin mä olen saanut tarpeekseni ja luovutan.

Mä yritän. Mä ihan oikeasti yritän. Vaikka musta olisi kovin ihanaa valittaa ja itkeä siitä, kuinka kukaan ei oikeasti välitä eikä mulla ole ketään, mä pidän kiltisti suuni kiinni ja niin sanotusti kärsin hiljaisuudessa. On vaikee herätä aamulla, kun muistaa, ettei oo kenenkään paras ystävä tai lempihenkilö, ettei oo kenellekään se, ketä se odottaa koko päivän, vaan siksi että pääsis puhumaan sille. En mä kai koskaan ole ollutkaan.

Musta tuntuu väärältä tuntea näin, kun tiedän, että muillakin on ongelmia, ja pahempia kuin mulla. Mä en vaan voi sille mitään, ja mua kyllästyttää tuntea jatkuvasti syyllisyyttä mun pahasta olostani. Mä olen väsynyt, niin helvetin väsynyt. En fyysisesti, henkisesti. Monina päivinä, kun ahdistaa ja pelottaa niin helvetisti, mä haluaisin vaan jäädä kotiin ja itkeä turhautumistani. Mä en kuitenkaan koskaan ole ollut mikään vetistelijä. Joinain päivinä mä vaan en tunne mitään. Toisina päivinä sattuu, sattuu niin maan saatanasti, kaikki sattuu niin vitusti, etten tiedä miten päin olisin.

Onneks kohta on syysloma. Mä haluaisin jättää lukion kesken, mutta mä tiedän, että jos mä teen niin, mun unelmista ei koskaan tule totta. Mä haluaisin vaan olla kotona niin kauan, kunnes mun koira kuolee. Sillä mä haluan olla sen viimeisinä hetkinä sen luona, ettei siitä tule taas sellainen asia, jota mä jään vuosien jälkeen katumaan. Musta tuntuu, että kun mä olen saanut tämän kirjailtua, mä menen tuonne olohuoneeseen ja halaan mun koiraa, ehkä itken ihan vähän.

Mä katoan vielä joskus tän maan päältä. Niin kuin me kaikki muutkin. En mä ole mitenkään erityinen, mut kukapa meistä oikeasti olis? Vituttaa, kun joitain ihmisiä pidetään parempina kuin toisia joidenkin typerien asioiden takia. Koulu on hyvä esimerkki siitä. Siellä annetaan ymmärtää, että jos et saa hyviä numeroita kokeista tai et osallistu tunneilla, et oo yhtä hyvä ja fiksu kuin muut. Se on julmaa.

Ehkä mä lopetan nyt. En mä oleta, että tätä kukaan lukee, tai jos lukee, niin en oleta, että ketään kiinnostaa. Mä olen vaan niin väsynyt. Mä olen vaan säälittävä.

and my soul's a sorry state

ei väliä mitä mä teen, se ei koskaan riitä. mä en koskaan riitä. mä en koskaan tuu olemaan tarpeeks hyvä kenellekkään. vaikka mä sanoisin, ihan kelle tahansa, että mä kyllä kuuntelen ja tuen, mutta jälkeen päin mä kuulen kaikkea muuta, ei mulla oo ketään kuka kuuntelis tai tukis-juttua. niin. mä tiedän kyllä, etten mä riitä enkä ole tarpeeks hyvä yhtään mihinkään enkä yhtään kenellekkään. ehkä karu tosiasia on vaan se, että kaikki tarvitsee ja ansaitsee jotain yksinkertaisesti parempaa ko minä. ja kyllä mä ymmärrän. jos en olis mä en mäkään kai musta sen erityisemmin välittäis.

niin. kai mulla sitten on joku jakomielitauti, sillä välillä, kun ihmiset sanoo ettei ne pysty luottaan kehenkään, mä haluaisin vaan sanoa että vittu tukkikaa turpanne ja älkää ryssikö asioitanne, mutta toisaalta mä ymmärrän kyllä, en mäkään kehenkään luota. ei ole rakkautta ilman luottamusta, eihän? sitten mussa kai ei yksinkertaisesti oo enää mitään jäljellä. mä en tiedä, mitä ihmiset näkee kun ne katsoo mua, kun mä katson itseäni, mun silmiäni, mä näen vaan tyhjää. mä olen vain yksi joka olisi ollut, olisi voinut olla, olisi pitänyt olla, ei koskaan ollut eikä koskaan tule olemaan.

mä en ymmärrä maailmaa. mä en ymmärrä ihmisiä, mutta silti mä vielä omistan jonkinlaisen kyvyn nähdä kauneutta tässä maailmassa, katsoinpa mä tätä paikkaa mistä kulmasta tahansa. joskus mä haluaisin vaan lähteä. mennä kauas pois, jättää nämä kaikki ihmiset taakseni, olla vuorostani se, joka jättää kaiken eikä jää jumittamaan. mä haluaisin uuden tilaisuuden, mutten mä sellaista koskaan saa, enkä mä sellaista ansaitsekkaan. ihmiset on tehny paljon väärää, enkä mäkään ole mikään poikkeus. mä en yritä tehdä itestäni mitään pyhimystä, niin kuin jotkut ihmiset, ja väittää, etten mä itse ole tehnyt mitään, vaan kaikki on aina muiden syytä. mä en ole täydellinen ja mä kyllä tiedän sen.

I'm just a would've been, could've been, should've been, never was and never ever will be.

I just wish I could go to sleep and never wake up

joskus vaan tuntuu siltä. ehkä mun pitäis kuunnella mun kaveria ja koittaa puhua jolleki näistä mun äkillisistä mielialanvaihteluista. ei oo normaalia, että ensin on semmone 'JEEEEE'-fiilis, sitte vituttaa ja sitten ei vaan jaksa, ei vaan kiinnosta. ei vaan... oo enää mitään, you know? ja sitten se iskee. se jumalaton viha, se kaikki mitä ei oo koskaan saanut itestään ulos, se vaan purkaantuu osissa, joka kerta. enkä mä tiedä, saanko mä sitä kaikkee koskaan purettuakaan, osa siitä jää varmasti muhun.

joskus mä haluaisin kääntää aikaa taaksepäin. tehdä asioita joita en tehny, jättää joitain asioita tekemättä. vaikken mä sinänsä mitään kadukaan, jotkut asiat osaa vaan vieläkin satuttaa. ehkä mä olin vaan niin saatanan tyhmä, annoin saman tapahtua monta kertaa ja joka kerta kärsin samalla lailla. tiättehän, 'you can never make the same mistake twice, because the second time you make it, it's not a mistake, it's a choice.' ja vitut, ei se ollu mun valinta. se sama vitun virhe, jonka oon tehny jo liian monta kertaa ja jonka varmasti tuun vielä tekemään.

no. jos mä vaikka rupian kattoon tota Degrassia ni saan tän mielialan vähän nouseen ennekö meen nuq. mut sitä ennen...

I hate you, everything about you

Don't wanna be in love with you no more

Don't wanna be around you, touch you, fuck you

Don't ever wanna see come around my door

Don't ever try to touch me again

I loved you so much, oh baby, but then, oh

I hate you, I hate you, I hate you, I-I

I hate you, I hate you, I hate you, I-I

I hate you, I-I hate you

I-I hate you, uh, uh

I hate you, I-I hate you

I-I hate you, uh, uh

I hate you, I-I hate you

I-I hate you, uh, uh

I hate you, I-I hate you

I-I hate you, uh, uh

Betrayed me, played me, slayed me

Hurt me like I've never been hurt before

Disowned me only for the other people

you decided that you wanted in your life more

Made your bed now lie in it

And don't wake up, you fucking bitch

Don't ever try to touch me again

I loved you so much, oh baby, but then, oh

I hate you, I hate you, I hate you, everything about you

I hate you, I hate you, I-hate you, I-I

I hate you, I-I hate you

I-I hate you, uh, uh

I hate you, I-I hate you

I-I hate you, uh, uh

I hate you, I-I hate you

I-I hate you, uh, uh

I hate you, I-I hate you

I-I hate you, uh, uh

Made your bed now lie in it

Don't wake up, you fucking bitch

Don't wake up to touch me again-again

Don't wake up to touch me again-again

I hate you, everything about you

Don't wanna be in love with you no more

I hate you, everything about you

Don't wanna be in love with you no more

I hate you, I-I hate you

I-I hate you, uh, uh

I hate you, I-I hate you

I-I hate you, uh, uh

I hate you, I-I hate you

I-I hate you, uh, uh

I hate you, I-I hate you

I-I hate you, uh, uh

I hate you, I-I hate you

I-I hate you, uh, uh

I hate you, I-I hate you

I-I hate you, uh, uh

I hate you, I-I hate you

I-I hate you, uh, uh

I hate you, I-I hate you

I-I hate you, uh, uh

I hate you, everything about you

Don't wanna be in love with you no more

I hate you, everything about you

Don't wanna be in love with you no more

Don't wake up, you fucking bitch

I just want it all to go away. I just want to be happy.