In open fields

Kuten todettua, tää blogi täytti eilen 10 vuotta. Se tuntuu aika hurjalta. 10 vuotta on tosi pitkä aika. Mä ajattelinkin, että ois ihan kiva tehdä sellainen pieni katsaus tän kuluneen vuosikymmenen tapahtumiin (en mä tietenkään ihan kaikkea voi muistaa, mutta yritetään nyt jotakin kaivella esille). Tästä voi tulla aika pitkä postaus, joten voi olla, että toteutan tän kahdessa eri osassa. Jos teen näin, silloin tässä ekassa käyn läpi vuodet 2010-2015 ja toisessa sitten 2016-2019 (ja vähän toki myös vuotta 2020). Ai niin, parasta varmaan mainita tähän alkuun pieni TRIGGER WARNING, koska tulen mainitsemaan asioita, jotka saattaa triggeröidä. Lue siis eteenpäin omalla vastuulla, koska en aio merkitä niitä kohtia, jotka saattaa triggeröidä. Pidemmittä puheitta, aloitetaan!

Vuosi 2010. Tosta ensimmäisestä postauksesta kyllä todella huomaa, että se on ihan ensimmäinen. Koska oli alkuvuosi, mä olin vielä 11-vuotias kun loin tän blogin. Olin siis viidennellä luokalla. Silloin mun kiusaaminen oli pahimmillaan, mutta mulla oli kuitenkin vielä ystäviä. Muistaakseni joko sinä vuonna tai edellisenä viiltelin ensimmäisen kerran. En tiedä miksi koin tarpeelliseksi mainita tuon. Tällöin olin myös tosi kiinnostunut japanilaisesta musiikista ja muutenkin japanilaisesta kulttuurista. Meillä oli näköjään sen aikaisen kaveriporukan kanssa pientä kärhämää, mutta se mun mielestä selvisi kyllä aika nopeasti. Tuntuu jotenkin surulliselta lukea, muten 11-vuotias minä on käyttänyt sanoja 'masentaa' ja 'ahdistaa'. Tuntuu myös typerältä tajuta, että näiden samojen paskojen kanssa on tapeltu jo vuosi vitun kymmen. Mitä helvettiä? Tosiaan joo, tuon vuoden heinäkuussa täytin 12 ja syksyllä alkoi sitten ala-asteen viimeinen luokka. Sitä ennen tehtiin luokkaretki Linnanmäelle. Se oli kivaa. En ole sen jälkeen käynytkään Lintsillä. Loppuvuosi mulla on varmaan mennyt siinä, että olen ollut samaan aikaan sekä ahdistunut koulusta että helpottunut siitä, että pääsen kiusaajista eroon seuraavana keväänä.

Vuosi 2011. Vuosi, jolloin ala-aste loppui ja siihen mun onneksi loppui myös mun kiusaaminen. Muistan olleeni niin helvetin helpottunut, kun tajusin sen paskan olevan ohi. En mä sitä silloin tiennyt, mutta se jätti muhun sellaiset jäljet, jotka puskee pinnalle yhä edelleen. Mulla on näköjään postauksissa ollut tauko, koska kesäkuusta joulukuun alkuun ei ole tullut tehtyä postauksia ollenkaan. Muistaakseni tänä vuonna käytiin luokkaretkellä Särkänniemessä ja saksan ryhmän kanssa käytiin Saksassa. Se oli yks mun elämän parhaimmista reissuista, ihan valehtelematta. Kesällä mä kuitenkin täytin 13 ja menin seiskalle. Olihan se jännää, kun meni uuteen kouluun ja luokkakin oli melkein kokonaan uusi (oli siellä siis entiseltä luokalta muutama tuttu). Mulla oli edelleen jopa kavereita. Kiusatuksi en yläasteella onneks enää tullu, mitä nyt jotkut joskus saatto jotain huudella perään. En kuitenkaan pitänyt sitä enää oikein minään. Olin edelleen tänä vuonna aika kiinnostunut j-rockista ja animesta sun muusta, mutta oli se varmaan jo tän vuoden lopussa sitten kun aloin pikkuhiljaa siirtymään muualle kiinnostuksen kohteideni saralta. Sanotaanko, että siirryin moneksi vuodeksi pääasiassa länsimaisen musiikin ja median kuluttajaksi. 

Vuosi 2012. Luullakseni tämä oli se vuosi, kun olin tosi hämmentynyt itseni suhteen. Oon tietääkseni poistanut blogistani kaikki tähän aiheeseen liittyvät postaukset ihan sen takia, että loppujen lopuksi tämä homma oli meikäläiselle vaan joku glitch in the matrix, mutta kaikessa yksinkertaisuudessani olin silloin kasi-ysiluokilla aika varma että olen trans (lukiossa aloin tuntemaan oloni hieman kotoisammaksi kehossani ja varmaan silloin kun sain vihdoin selville seksuaalisuuteni olin aika varma että en ole sittenkään trans ja onneksi en lähtenyt viemään asiaa koskaan eteenpäin.). Pukeuduin pääasiassa poikien vaatteisiin, mulla oli lyhyet hiukset (no okei, tämä ei meinaa mitään koska mulla on nytkin lyhyet hiukset; en vaan tykkää pitkistä itselläni ollenkaan) ja käyttäydyin aika jätkämäisesti (tosin olen aika varma että mun perusluonne on ehkä hieman keskivertoa naisihmistä jätkämäisempi jos näitä asioita nyt näin voi luokitella). Kesällä täytin 14 ja syksyllä sitten aloitin kahdeksannen luokan. Muistaakseni tän vuoden kesällä aloitin pelaamaan Star Stable Onlinea, jota siis pelaan yhä edelleen (kyllä, täytän kesällä 22. mitä siitä?). Tämä oli pakko mainita, koska SSO on edelleen aika iso osa mun elämää ja osittain se on myös pelastanut mut, koska mä olen aina voinut paeta mun pikselihevosten luo. Tällöin mä olin siis jo siirtynyt kuluttamaan länsimaisia sarjoja ja kuuntelemaan pääasiassa länsimaista metallia. Pelasin myös paljon videopelejä, kuten yhä edelleenkin. Mun mielenterveys otti huomattavasti takapakkia, osittain varmaan ton identiteettihämmennyksen takia (tällöin muuten luulin ensin vielä olevani bi. sitten kuvittelin että olen pan) ja osittain sen takia, koska meidän kaveriporukka hajosi tällöin (muistaakseni. saa ampua jos olen väärässä). Ja ai niin! Tän vuoden elokuussa meille haettiin koiranpentu, Runtti. Mä olin ennen sitä hokenut porukoille valehtelematta sen 10 vuotta, että haluan koiran. Mä en ole koskaan ollut niin innoissani, enkä mä ole koskaan rakastanut mitään niin paljon kuin mun koiraa. Vanhoista postauksistani päätelleen oon juonut myös paljon ES eli pärinää on ollu. Tällöin olin myös todella pakkomielteinen katalonialaista sairaalasarjaa Polseres Vermellesiä kohtaan (voiko noin ees sanoa?). Tää oli varmaan kans se vuosi, kun aloin ensimmäisen kerran saamaan syömishäiriöisiä ajatuksia.

Vuosi 2013. Mitä tästä vuodesta voi sanoa? Kesällä täytin 15, olin absoluuttisen jonneuteni huipussa ja aloitin syksyllä ysiluokan. Mielenterveys jatkoi sitä samaa alamäkeä, jonka se edellisenä vuonna oli alottanu. Masennusta, ahdistusta, viiltelyä, syömishäiriöisiä ajatuksia. Ystävyyssuhteiden hajoamista, identiteetin etsimistä. Pakko muuten mainita tähän väliin, että näköjään mun unirytmi on ollu täyttä paskaa jo useamman vuoden. Tosin tällöin vielä osasin nukahtaa, mutta nykyään... No, ei siitä tässä vaihessa enempää. Tällöin mä edelleen kuuntelin metallia ja katselin länsimaisia sarjoja, pääasiassa Once Upon A Timea ja Degrassia. Oli niitä varmaan muitakin, mutta en mä nyt sentään sellaisia yksityiskohtia muista. Kesällä, ennen synttäreitäni, oli muuten ripari. Muistan kuinka pelkäsin sitä ihan jumalattomasti ja se ahdisti mua aivan saatanasti. Varmaan jonkun viikon etukäteen itkin joka ilta. Loppujen lopuksi se ei ollu niin kamalaa kuin kuvittelin, ja loppuvaiheessa mua jopa vähän harmitti lähteä sieltä. Vaikka mä en tässä vaiheessa vielä kokenut itseäni täysin naisihmiseksi, musta tuntui silti, että olin osa sitä porukkaa, ja se oli kiva tunne. Mä kun en oikein koskaan ole tuntenut itseäni kuuluvaksi mihinkään. Muistan myös, että tuona kesänä tutustuin netissä yhteen amerikkalaiseen tyttöön (johon vähän ihastuin). Kai me tavallaan ''seurusteltiin'', mutta en tiedä voiko sitä oikiasti laskia. Me juteltiin aika kauan, mutta sitten jossain vaiheessa meillä vaan loppui yhteydenpito. Mitäköhän sille kuuluu nykyään? Tällöin mulla oli aika usein myös migreenejä. Mainitsen tän siksi, että jostain syystä en ees muista milloin mulla ois viimeks ollu migreeni. No, jotain positiivista ees elämässä! Sain myös synttärilahjaksi ekan lävistykseni, joka oli siis huulikoru (en muista oliko se vasemmalla vai oikialla puolella...). Olin muuten tällöin sitä mieltä, etten juuri osaa stressata koulusta. Oh boy, näkisitpä minut nyt, menneisyyden minä. 

Vuosi 2014. Peruskoulu päättyi. Täytin 16, aloitin lukion. Ahdisti niin vitusti. Edeltävänä päivänä en juuri saanut syötyä enkä edeltävänä yönä nukuttua. Mun ainoa kaveri yläasteelta meni eri kouluun, joten mä olin lukioaikani pääasiassa yksin. Ja sitä olen siis edelleen. Musta tuntuu, etten mä välttämättä enää koskaan osaa muodostaa ystävyyssuhteita, koska oon tottunut olemaan keskenäni. Mun ahdistus paheni todella paljon ja muistaakseni seuraavana keväänä tästä lopetin terapian, koska en osannut puhua enkä saanu sieltä mitään irti. Lopetin myös lääkkeet (jotka siis tänä vuonna aloitin), koska pelkäsin koko ajan porukoitteni reaktioita kaikkeen. Olen ihan vitunmoinen luuseri, koska vielä tässäkin vaiheessa, kun oon asunut kohta 2 vuotta pois kotoa, en uskalla alottaa lääkityksiä pääasiassa sen takia, etten halua mun porukoiden tietävän. I'm a loser, baby, so why don't you kill me? Eniveis. Muistan, että mulla oli myös paljon itsetuhoisia ajatuksia. Viiltelin toki edelleen. En syönyt koskaan lukiossa. Aloitin lenkkeilyn. Syömishäiriöajatukset alkoi tulla aika voimakkaina joka päivä. Tää oli se vuosi, kun tajusin, miten paljon oon muuttunut. Vaikka sisältä olin yhä se sama äänekäs moottoriturpapentu, en ulkoisesti ollu enää sitä. Musta tuli hiljainen, vetäytyvä ja arka. Olin jatkuvasti ahdistunut ja mieliala oli aina matala. Tästä vuodesta lähtien mun seurana on ollut krooninen yksinäisyys, joka varmaan tappaa mut vielä joku päivä. Tän vuoden jälkeen mä en ole enää myöskään odottanut innolla synttäreitäni. Joka vuosi se on vaan yks päivä muiden joukossa eikä kukaan juurikaan enää ees muista niitä. Porukat lähinnä. Ehkä joku sukulainen. Hauska fakta on muuten se, että siinä synttäreideni kantturoilla aloitin tekemään näitä Song of the day-postauksia. Ja jatkan niitä yhä edelleen. Oon siis vääntänyt niitä kohta sen 6 vuotta. Ja kyllä, edelleen kulutin lähinnä länsimaista mediaa (jos ihmettelet, miksi mainitsen tän jatkuvasti, sille löytyy kyllä syynsä sitten kun päästään vähän ajassa eteenpäin). Tosin aloin kuunnella myös kevyempää musiikkia tutustuttuani indieen, ja mun musiikkimaku alko muovautua siihen suuntaan mitä se nykyään on. Avasin silmäni sille faktalle, että voin kuunnella sekä metallia että kevyempää musiikkia. Ekat kuukaudet lukiossa meni ihan ok, vaikka yksinäisyys olikin välillä aika sietämätöntä. Oli mulla toki välillä ajatuksia siitä, että jättäisin lukion kesken, mutta... no, niin ei sit koskaan tapahtunut. En muista mitä muuta tänä vuonna olis ollu. Lueskelen tässä samalla noita vanhoja postauksia (ihan siltä varalta että unohdan jotain) ja yhdessä oon tiivistänyt tuntemuksiani jotenkin näin: liian poikamainen ollakseni tyttö, liian tyttömäinen ollakseni poika. Tällöin olin jo varma siitä, etten sittenkään ole trans ja mun tyyli oli alkanut jo muuttua naisellisempaan suuntaan. En voi kuitenkaan valehdella. Musta tuntuu välillä edelleenkin tuolta. Enkä osaa yhtään sanoa miksi. Tänä vuonna koin muuten elämäni toisen ketoasidoosin, jonka takia olin yön sairaalassa. Edellisen kerran se oli paljon pahempi, mutta mulla ei ole enää muistikuvaa siitä, milloin se tapahtui. Enkä haluakaan muistaa, koska.. no, traumat. 

Vuosi 2015. Täytin 17. Lukion toinen vuosi alkoi. Päässä pyöri edelleen lähinnä ahdistus, masennus, itsetuhoisuus, pelko tulevaisuudesta sekä syömishäiriöajatukset. Tajusin olevani aseksuaali ja lopetin itseni huijaamisen. Mä en pidä miehistä, en ole koskaan pitänyt. That's right, folks, I'm gay. Näihin aikoihin mulle alkoi tulla todella voimakkaita tunteita siitä, miten paljon mä haluaisin lähteä pois tai kadota tai jotain. Mä luulen, että se liittyy suurimmaksi osaksi ahdistukseen, joka on vaan kasvanut vuosi vuodelta pahemmaksi (anteeksi, menneisyyden minä. mä tiedän että sä luulit että tässä vaiheessa me voitaisiin jo paremmin). Edelleen mulla on sellainen tunne, että mun pitää päästä pois. Mistä, sitä en tiedä. Tää oli muuten muistaakseni se vuosi, kun ihastuin viimeksi kunnolla. Kyseessä oli yksi tyttö meidän ryhmästä. Me juteltiin joo, kai voisi sanoa, että oltiin kavereita, koska hengailtiin yhdessä jonkin verran. Mutta mitään meistä ei koskaan tullu ja ehkä ihan hyväkin. Hänenkään kanssa mä en ole jutellut varmaan kolmeen vuoteen kohta. Näihin aikoihin muuten kattelin lähinnä brittisarjoja kuten Waterloo Roadia ja Skinsiä ja sen sellasia. Ja kyllä, tämä oli erittäin tärkiä tieto. Muistan, että lukio vitutti mua enemmän kuin mikään muu. Koin itseni jotenkin tosi väsyneeksi ja tuntu, etten saa mitään aikaan. Tää varmaan sit taas johtui siitä masennuksesta joka kurkkii tuolla taustalla. Näihin aikoihin vissiin muuten vaihdoin pääasialliseksi kieleksi blogissa suomen, koska olin muutaman vuoden käyttäny englantia postauksia raapustellessani. En muuten tiedä miksi vaihdoin sen alun perinkään tai miksi vaihdoin takaisin. Ai niin! Tänä vuonna, kun lukion toka vuosi oli alkanu, liityin Toki-projektiin, joka on tämmönen yhteistyö jonkun Vaasalaisen lukion kanssa. Syksyllä me mentiin siis käymään Vaasassa, oltiin siellä vissiin kaks tai kolme päivää. Eka yö nukuttiin yhden vaasalaisen luona ja toka yö Omenahotellissa. Se oli itseasiassa aika kiva reissu. Käytiin keilaamassa ja sellasta.  Tykästyin muuten myös kovasti saippuasarjoihin (lähinnä brittien) tänä vuonna. En muista mitä muuta tänä vuonna ois tapahtunu.

Okei, tää oli todella sekava teksti. Lähinnä sellainen 'ajatuksia menneistä vuosista niin paljon kuin vain muistan lmao'. Voi olla, että oon unohtanut joitain asioita. Ja jos tää tuntui jo liian pitkältä niin eipä hei hätää, eiköhän seuraavasta tuu vielä pidempi koska asiat paremmin muistissa! Katotaan saanko huomenna sen ulos vai meneekö pidempään.

Iris

Siitä alkaa olla aika lailla puoli vuotta, kun viimeksi kirjoitin tänne jotain kunnollista. Silloin oli uusi vuosi ja olin juuri selvinnyt syyslukukaudesta. Nyt on kesäkuu ja mä olen selvinnyt mun ensimmäisestä vuodesta yliopistossa. Jostain syystä mä kuitenkin tunnen olevani enemmän hukassa kuin koskaan. Ihan kuin mä olisin eksynyt polulta, jota ei välttämättä koskaan oo edes ollut olemassa. Kai mua on tavallaan aina vaivannut se ajatus, että mä olen loukussa täällä. Sitä, että missä on täällä, mä en tiedä. Se on varmaan aina siellä, missä mäkin olen. Mua pelottaa ajatuskin siitä, että mä en koskaan pääse täältä mihinkään. Luulin, että täältä kotoa maalta kaupunkiin muuttaminen ois saanut mut tuntemaan oloni vapaammaksi, mutta kevään edetessä mä olen alkanut tajuamaan, että kaupungissa oleminen ahdistaa mua. Ihan helvetisti. En jaksa edes yrittää laskea, montako kertaa mä olen juuri tuon ahdistuksen takia itkenyt kevään aikana. Sinänsä se on ironista, sillä nuorempana mä en muuta halunnut kuin asua kaupungissa. Mutta mitä vanhemmaksi mä tulen, sitä enemmän mä kaipaan luontoon. 

Musta olisi kiva voida sanoa, nyt näin ekan vuoden jälkeen, että mun henkinen olotila olisi parempi. Näin mä en kuitenkaan voi tehdä. Tai voin toki, mutta se olisi valehtelemista. Mä luulin lukiossa saavuttaneeni ahdistukseni huipun, mutta näköjään se olikin vasta alkusoittoa. Mä en edes tiennyt voivani olla näin helvetin... ahdistunut. On viikkoja, jolloin mulla menee monta päivää niin, että mun rintakehässä kiristää koko ajan ja mua itkettää koko ajan. En kestä kehoani, en ajatuksiani, enkä sitä, miten mun ei todellakaan pitäisi olla näin pimeässä paikassa. Ei nyt, kun pitäisi pystyä tekemään töitä sen eteen, että pääsisi joskus pois.

Joskus mä haluaisin yksinkertaisesti pakata kaikki välttämättömimmät tavarat mukaani, ostaa lento- tai junalipun johonkin ja vaan lähteä. Jättää viesti porukoille, että älkää etsikö mua. Että mulla ei ole hätää, ei vielä, mutta tulee, jos en pääse päästäni pois. Sekin ahdistaa, kuinka voimakkaina itsetuhoiset ajatukset on taas tulleet takaisin. Terapiassa hoitaja kysyy joka kerta, että olenko retkahtanut ja joka kerta mä valehtelen että en. En tiedä mitä tapahtuis, jos mä kertoisin rehellisesti, että on paljonkin sellaisia päiviä, että mä haluaisin vaan nukkua pois. Hypätä sillalta tai ikkunasta tai parvekkeelta. Vetää ranteet auki tai heittäytyä narunjatkeeksi. Hävettää. En mä halua ajatella, että mä haluan kuolla, kun mun pitäisi olla kiitollinen siitä, että mulla on mahdollisuus elää. On ihmisiä, jotka haluaisi elää, mutta ne ei voi.

Mä olen jo vuosia miettinyt sitä, miksi mulle on niin hankalaa puhua asioista, näyttää minkäänlaisia tunteita ja muuta vastaavaa. Nyt kun mä olen ollut poissa kotoa ja tullut kesäksi takaisin, mä tajuan aivan selvästi mistä se johtuu. Tai ehkä mä olen sen aina tiennytkin. Meidän perheessä ei tehdä mitään sellaista. Musta on jo lapsesta asti tuntunut, että itkeminen on asia, jota ei vaan tehdä muiden nähden ja sitä pitää hävetä. Mä en tiedä miten reagoida, jos joku itkee tai kertoo jotain vakavaa, koska mulle ei ole koskaan opetettu sellaista. Ei meillä ole koskaan puhuttu esimerkiksi mielenterveysongelmista, mikä lisää sitä tunnetta, että mun pitää hävetä niitä. Olen tasan kerran kummankin vanhempani kanssa ottanut asian puheeksi, nimittäin silloin kun sain ekan kerran lääkkeet yläasteella. Sekä mun isä että äiti meni kummatkin niin vaikeiksi, etten mä olen sen koomin sanonut sanaakaan mistään mielenterveysongelmiin liittyvästä. Siksi musta tuntuu aina siltä, että mä valehtelen niille. Mä tiedän olevani ihan erilainen täällä kotona niiden seurassa kun kämpillä ja muualla. Enkä mä tiedä kumpi mä olen oikeasti.

Mä voin vaan toivoa, ettei mun pikkusisko tunne tai tule tuntemaan mitään tällaista. On uskomattoman raskasta kantaa mukanaan jotain, josta ei voi puhua, kun ei ole ketään kelle puhua. Tavallaan mua pelottaa, että mä olen läikkymässä yli. Yhtenä iltana itkeskelin taas tapani mukaan joskus aamuyöllä, Runtti nukkui mun sängyllä ja mä olin siinä sen edessä polvillani, silittelin sitä ja yritin rauhottua. Ensimmäisen kerran koskaan se liikahti lähemmäs kun mä katsoin sitä kyyneleet poskilla valuen ja mä nyyhkäisin ääneen. Ehkä se aisti sen, että mä en nyt ole ihan täysin ehjä. Tai milloinka mä ehjä olisin ollutkaan.

Tää teksti alkaa vaikuttaa aika sekavalta. Tai ehkä ne on vaan mun ajatukset, jotka tuntuu sekavilta. Oon varmasti unohtanut jotain, mutta nyt ei tule mieleen enää mitään. Kello on kaksi ja en tiedä milloin uni tulee. Ehkä jos yritän oikein kovasti, niin pian. Ehkä mä uneksin taas talvesta ja juoksemisesta.

I want a happy ending.

hei taas pitkästä aikaa (noei), kello on 3.20 eikä väsytä. en oo viime aikoina nukkunu kovin hyvin, en vaan tunnu saavan unta. saatan pyöriä sängys parikin tuntia ennekö nukahan semmoseen kevyeen uneen ja herään jokaseen pieneenki ääneen.

en oo myöskään kuluneella viikolla syöny kovin hyvin. huomaa taas että on jotain ongelmia koska en vaan halua tunkee mitään suuhuni enkä vaan pysty nielemään kaikkee. ois niin vitun yksinkertasta jos voisin vaan elää energiajuomalla. suurinpiirtein mun pienet päivälliset on ainoita asioita mitä oon nyt viikkoon syöny.

noh... onneks nyt kuitenki ees saa yhen ongelman pois päiväjärjestyksestä, sitte kuha ollaan tultu Lapista ja kaikkee ni pääsen käymää siel lääkäris, pillereiden toivossa... en ihan oikeesti jaksa joka vitun päivä olla, ku tuntuu että pää räjähtää. en pysty ajatella, en pysty tehä muuta ko olla ja maata vaan. ihan vitun kivaa.

en voi pitää hihattomia paitoja. mun käsi siitä kohtaa ei oo kauniin näkönen. vieläkään. tai enää, ihan miten vaan.

haluan jonnekkin.