So sorry

huomasin, tässä kellon ollessa 0.17 Hotel Californian kaikuessa kuulokkeistani, että on yks aihe, josta en oo sen tarkemmin puhunu, ja henkisesti moitin itseäni. mietin, että miks en oo kirjottanu siitä asiasta, joka on seurannu mua lähemmäs 12 vuotta? ja tämä asiahan on tietysti mun diabetes.

mulle diagnosoitiin vuoden 2004 tammikuussa tyypin 1 diabetes, mä olin silloin viisi. en mä siitä muista juuri mitään. edellisenä yönä ennen kuin mut vietiin sairaalaan, mä muistan heräilleeni jatkuvasti janoon ja vessahätään, eikä nukkumisesta tullu mitään. aamulla porukat vei mut sairaalaan, jossa kokeiden jälkeen paljastu, että mulla on diabetes. mä jouduin oleen sairaalassa noin viikon, mut siitä mä en tosissaan muista mitään. muistan vaan lehmännahkakuvioisen verensokerimittarin, mä kuulemma pelkäsin kamalasti ja huusin isiä koko sen ajan.

koulussa mulla ei sen kanssa onneks oo ollut koskaan sen suurempia ongelmia. mua ei siitä koskaan onneks kiusattu, jotkut ihmetteli ja kyseli kaikkee että eikö toi satu ja etkö sä saa syödä karkkia (kylläpäs muuten saan, kiitos vaan). ala-asteella mä kävin mittaamassa opettajainhuoneessa ja yks opettaja pisti mulle insuliinia sillon, kun en vielä ite osannut. mä opin sen kuitenkin nopeasti ja sen jälkeen kävin aina vessassa pistämässä, niin kuin mä teen nykyäänkin (enkä muuten helvetissä ala tökkiin itteeni mahaan, hyi helvetti).

yks asia mikä mua on aina ärsyttäny, on se, että ihmiset kuvittelee tosissaan, etten mä saa tai voi syödä samoja asioita. siis mitä vittua, anteeks nyt vaan, mutta en mä ole rikki. se osa haimasta, joka tuottaa insuliinia, ei vaan toimi mulla ja that's it. lääkeillä se hoidetaan eikä se tee mun elämästä sen vaikeempaa. ainakaan yleensä. joskus mä myönnän vaipuvani tietynlaiseen epätoivoon ja mietin, mitä helvettiä mä tein ansaikseni tämän. joskus mä en vaan jaksais mitata, pistää ja huolehtia. mä en jaksais aina ravata sairaalassa, käydä verikokeissa ja kusta pönttöön, ettei vaan mitään oo vialla. mä kuitenkin yritän aina pitää itteeni niskaperse-otteessa, koska kaikki ne komplikaatiot, mitä tästä voi seurata, pelottaa mua aivan helvetisti. mä en halua että mun sydän, munuaiset ja maksa menee vituilleen tässä iässä, kun mä voin siihen itsekin vaikuttaa. toinen asia, mikä mua ärsyttää, on se, että ihmiset kuvittelee, että kaikki diabeetikot on lihavia. yleensä ne, jotka on, on kakkostyypin diabeetikkoja, joka ei oikeestaan liity ykköstyyppiin mitenkään, sillä ykköstyypin tulemista ei voi estää. 

pointti on kuitenkin se, että vaikka mä välillä itse väsynkin tähän paskaan, se on osa mua, on ollut jo kauan ja tulee oleen koko mun loppuelämäni. vaikka mä olenkin joutunut epäsuorasti tän takia kaks kertaa sairaalaan ja kummallakin kerralla pelännyt aivan saatanasti, mä en anna tän masentaa mua liikaa. tää on mun sairaus, mä olen jumalauta 17, mä pystyn kyllä huolehtimaan itsestäni tän kanssakin. joskus mä haluaisin puhua tästä jonkun kanssa, mut ei kukaan kuuntele. ehkä se johtuu siitä, ettei niitä kiinnosta, ne ei ymmärrä tai ne ei vaan halua. eikä se oo mikään ihanteellinen puheenaihe, kyllä mä kai sen nyt tajuan itsekin. ois vaan kiva joskus saada avautua mun mietteistä tästä asiasta. onhan se kuitenkin arkipäivää mulle.

ps. sori jos tää vaikuttaa jotenkin epäselvältä? en oo sienessä tai mitään, mua vaan väsyttää aivan saatanasti.

Thunder

Hyvää iltaa (yötä?) ihmiset, kello on 1.40 aamulla ja 21. joulukuuta. Koska ollaan niin lähellä jotain niin mahtavaa, enkä yleensä suomeksi kirjottele, ajattelin nyt ryhdistäytyä ja selittää jotain ennen kuin menen nukkumaan, tai ainakin yrittämään... Onhan mulla toki unilääkkeetkin mutta jotenkin vaan niitä ei tule otettua... Ehkä tykkään siitä että mua väsyttää?

Ensin vähän jotain arkiasioita. Mulla loppui tänään (eilen, jos pilkkua aletaan nussimaan) koulu, ja nyt ois sit pari viikkoa joululomaa, mikä on aivan mahtava asia, sillä mä en jaksa keskittyä koska mua väsyttää aivan saatanasti eikä mun mieliala oo oikeestaan kohonnut yhtään tässä viimesen puolen vuoden aikana, päinvastoin. Kuitenkin, mulla oli joulujuhla ja se oli ihan okei, vaikka totta kai, sosiaalinen tilanne = vitunmoinen ahdistus. En nukkunu edeltävänä yönä kovin hyvin. Kävin porukoiden kanssa Varkaudessa, huomenna vielä Kuopioon tekeen vimosetkin jouluostokset ja sitten siivoomaan ja leipomaan. Porukat kävi kans hakemassa joulukuusen tänään.

Mitäs muuta? Koulu menee ihan okei, kai, mulla on ihan kivoja aineita tässä jaksossa, eikä oo mikään älyttömän tiukka aikataulukaan. Olen yrittäny kirjottaa jotain, mutta jotenkin vaan en saa vieläkään pakotettua itteeni alottamaan, tai jos jollain ilveellä saan, ei siitä tule lasta eikä paskaa. Ihan niin kuin mä oisin kadottanut osan mun inspiraatiosta kokonaan. Tosin mulla on taas koko viikon ajan koskenut päähän melkein joka päivä, joten syytän mun keskittymisen herpaantumista nyt siitä.

Oikeastaan mä vähän menin mun alkuperäisen tarkotuksen sivuun tässä. Mun piti tulla valittamaan siitä, miten en tajua ihmisiä, jotka väittää, ettei niistä kukaan välitä/kukaan ei kuuntele tms., vaikka niille sateleekin tukea ja kannustavia viestejä, kivoja sanoja. Okei, ehkä mä olen vähän tekopyhä tässä ja aika monessakin asiassa, mutta ihan oikeasti. Mä olen itse ollut siinä tilanteessa, että ihminen sanoo, ettei sitä kukaan kuuntele eikä kukaan välitä, vaikka mä sanoin sille melkein joka helvetin päivä että mä kuuntelen kyllä ja välitän kyllä. Jotenkin siitä vaan tulee sellanen fiilis, ettei kukaan oikeasti tarvitse mua, eikä mun oikeastaan pitäis yrittää koskaan tehdä muille mitään, kun ei siitä tule muuta kuin paskaa omaan niskaan.

Mä jumalauta tiedän, etten ole täydellinen. Mä tiedän tehneeni virheitä menneisyydessä, paljonkin, perkele, niin saatanan paljon että vaikka joskus sanoin etten kadu mitään, mä kadun vittu koko menneisyyttäni. Ei mulle tarvi enää muistutella niistä asioista, uskokaa pois, en mä niitä voi unohtaa. Niiden asioiden takia mun on vaikea puhua ihmisille, mun on vaikea ottaa aloitetta ja mennä tutustumaan ihmisiin. Helvetti, mun pään yläpuolella vois jatkuvasti olla neonväreillä vilkkuva nuoli jossa lukee epäsosiaalinen. Mä tiedän sen kyllä.

En tiedä. En oikeasti enää tiedä. En tiedä mitä mun pitäis tehdä tai mitä mun pitäis ajatella tai kuka vittu mun pitäs olla. Varmaan joku haluais tulla nillittään, että vittu oma ittes, mutta kun ei se riitä. Ei se ole jumalauta ikinä riittänyt, eikä varmaan ikinä tuu riittään. Varmaan joku toinenkin runkku haluais tulla mälkyttään, että älä sinä nillitä siinä. täällon ihimisiä joillon asiat paljon huonommin kuin sulla. Niin, varmaan onkin, en mä sitä kiellä. Valitettavasti jotkut ihmiset vaan tahtoo olla niin kuin ne ois ainoita keihin sattuu.

Mutta se, että mä en ole ollut osastolla, syönyt miljoonia eri lääkkeitä tai viillä ranteitani juustohöylällä auki joka vitun päivä, ei tarkota sitä, että mä olisin kunnossa. Se, että mä hymyilen ja naureskelen ei tarkota sitä, että muhun ei sattuisi, eikä tällaiset seikat tee mun kivusta tai mun sisällä olevasta tyhjyydestä yhtään sen olemattomampia kuin kenenkään muunkaan. Mä olen jollain tasolla aina ollut yksin. Ihmiset luulee tietävänsä musta kaiken. 'Sä olet aina tollanen, sä teet ja sanot aina noin, vittu mä tiedän susta aivan kaiken, tiedän mitä sä tarviit ja mitä sä saatana et'. Tällaset ihmiset vituttaa mua kaikkein eniten. Vittu, kun et tiedä musta mitään, niin älä tule jeesustelemaan, että tunnet mut paremmin kuin mä itse.

Joo. Niin. En tiedä. Ehkä mä olen vähän liioitteleva ja ehkä ihmisistä tuntuu että mä tosissani suurentelen asioita, mutta mua ei oikeasti voisi vähempää kiinnostaa. Mä en tykkää ihmisistä, kaikkein vähiten itsestäni. Kunpa ne vois vaan painua vittuun ja jättää mut rauhaan.

Kello on kaks. Mä meinasin varmaan sanoa vielä jotain todella hienoa ja tärkeilevää paskaa, mutta taidanpa jättää sen väliin, koska satuin jo unohtaan sen. Mä taidan vaan mennä pyöriskelee itsesääliin tonne sänkyyni ja miettiä mitä vittua mä tein väärin.

Mikä vittu mussa on vikana. Mä varmaan poltin koiranpentujen orpokodin maan tasalle edellisessä elämässäni.

I'm not crazy, I'm just a little unwell

mut ketä oikeesti kiinnostaa? kuka oikeesti välittää? en tiedä. mä en tosissani tiedä. tai ei, kyllä tiedän ainakin yhen ihmisen (perheen lisäks ofc) ketä kiinnostaa, kuka välittää. mut sekin on tuolla helvetin perseessä asti, eikä se voi tehä muuta kun kuunnella, enkä mä kuitenkaan jatkuvasti kehtaa vaan selittää omista asioistani, tiedän et sillä on omiakin huolia. mut mä olen onnellinen, että mä tapasin sen, mä en enää tiedä mitä mä tekisin ilman sitä.

no, kuitenkin... mä olen huomannut, että mun ajatukset/teot ja sanat kumoaa toisiaan aika paljon, eli sanon yhtä mut teen/ajattelen toista. toisaalta se on kai aika normaalia, muttah... no tosiasia on se, että mä olen tällainen, enkä mä aio tai edes halua muuttua kenenkään takia. miks mun pitäis? jokainen ihminen on hyvä just semmosena kun se on, kukaan ei oo täydellinen, kaikissa on vikoja. ja jos se ei kelpaa, niin kenessäkään ei oo vikoja, tai kaikki on vikoja täynnä. kukaan ei oo parempi kuin toinen, ja mua vituttaa ihmiset, jotka ajattelee itestään niin. toisaalta mua vituttaa myös ihmiset jotka luulee kaikkien ajattelevan niin. koska tuntuu ettei kukaan osaa nauttia elämästään enää. ihan niinku kaikki ois niin päin persettä ku olla ja taitaa.

tähän loppuun haluaisin siteerata erästä fiktionaalista ihmistä;

''No matter how much all of you want a happy ending, you can't have it! I tried to write one, but it's impossible. I rewrote and rewrote, but things kept changing. And I hurt people and I... I knew they were hurt, but I didn't stop. Because your mind tricks you. It tricks you into thinking that things are fine, they're not fine. Nothing is fine. It's all wrong! ...I'm all wrong... That's it... There's no happy ending.''

I want a happy ending.

hei taas pitkästä aikaa (noei), kello on 3.20 eikä väsytä. en oo viime aikoina nukkunu kovin hyvin, en vaan tunnu saavan unta. saatan pyöriä sängys parikin tuntia ennekö nukahan semmoseen kevyeen uneen ja herään jokaseen pieneenki ääneen.

en oo myöskään kuluneella viikolla syöny kovin hyvin. huomaa taas että on jotain ongelmia koska en vaan halua tunkee mitään suuhuni enkä vaan pysty nielemään kaikkee. ois niin vitun yksinkertasta jos voisin vaan elää energiajuomalla. suurinpiirtein mun pienet päivälliset on ainoita asioita mitä oon nyt viikkoon syöny.

noh... onneks nyt kuitenki ees saa yhen ongelman pois päiväjärjestyksestä, sitte kuha ollaan tultu Lapista ja kaikkee ni pääsen käymää siel lääkäris, pillereiden toivossa... en ihan oikeesti jaksa joka vitun päivä olla, ku tuntuu että pää räjähtää. en pysty ajatella, en pysty tehä muuta ko olla ja maata vaan. ihan vitun kivaa.

en voi pitää hihattomia paitoja. mun käsi siitä kohtaa ei oo kauniin näkönen. vieläkään. tai enää, ihan miten vaan.

haluan jonnekkin.

what the hell would you know?

hyvää iltaa ihmiset, kello on kahden minan päästä yksi yöllä ja ulkona on ihan vitun pimeetä. ei onneks ukkosta tai sada tai mitään, onpahan vaan ihan saatanan pimiää. ei siinä mitään.

mitäs tässä nyt, migreeniä ollu täs viime aikoina, mua alkaa pikkuhiljaa kyllästyttää koko paska... no mikäs siinä kö päähän koskee ihan saatanasti joka päivä, suunnilleen. kunhan pääsen täs sit käymää lääkäris ni kattoo jos vaikka jotai lääkkeitä sais.

alle viikko synttäreihin. jotenki jännä, ku ajattelee et ens vuonna tulee jo vuosia 16. aika on menny hirviän nopiasti, on niin saatanasti kaikkee ollu. paljon asioita, jotka ois voinu jäädä tapahtumati, mut myös paljon sellasia, joita en antais pois mistään hinnasta. on asioita, jotka on vaan vaikeuttanu elämää, mut myös asioita, jotka on sitä jonkun verran helpottanu. en tiiä voinko sanoo täl hetkel olevani 'onnellinen', mut iloinen tai ainakin hyvällä tuulella oon ainakin. en sit tiedä miten kauan sitä kestää, mut siitä pitää nauttia.

sen takia mä haluankin sanoa teille, ihmiset; lopettakaa se turhasta, ja ylipäätään kaikesta, valittaminen ja nauttikaa elämästä. aina jostain löytyy jotain hyvää, meillä on vaan yks mahollisuus. jokaiselle on annettu elämä syystä. älkää hukatko sitä.

ps. 1 viikko c:

that sickness, that feeling inside you

ylihuomenna ripari. mielummin jättäsin menemättä, joten voi ihan hyvin sanoa etten oota innolla. en mä oikeestaan nää ees järkee, miks sinne pitäis mennä, palio mielummi mä kotona olisin ja tekisin kaikkee mistä tykkään, enkä siellä minne en todellakaan kuulu.

no jaa. onneks se on vasta ylihuomenna, kerkee vielä tän illan/yön ja huomisen olla iha chillax ja rauhassa. mikäs siinä jos se hyvältä tuntuu, eikös?

ihmiset. lopettakaa se vitun jeesustelu älkääkä olko niin saatanan kaikkitietäviä. älkää tuomitko ihmisiä, ja esm. kiusaajat, jos ei kiinnosta niin antakaa niitten ihmisten olla. ei ne oo tehny teille mitään pahaa, miks tehdä niiden elämä vielä vaikeemmaks?