Näytetään tekstit, joissa on tunniste virheet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste virheet. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Thunder

Hyvää iltaa (yötä?) ihmiset, kello on 1.40 aamulla ja 21. joulukuuta. Koska ollaan niin lähellä jotain niin mahtavaa, enkä yleensä suomeksi kirjottele, ajattelin nyt ryhdistäytyä ja selittää jotain ennen kuin menen nukkumaan, tai ainakin yrittämään... Onhan mulla toki unilääkkeetkin mutta jotenkin vaan niitä ei tule otettua... Ehkä tykkään siitä että mua väsyttää?

Ensin vähän jotain arkiasioita. Mulla loppui tänään (eilen, jos pilkkua aletaan nussimaan) koulu, ja nyt ois sit pari viikkoa joululomaa, mikä on aivan mahtava asia, sillä mä en jaksa keskittyä koska mua väsyttää aivan saatanasti eikä mun mieliala oo oikeestaan kohonnut yhtään tässä viimesen puolen vuoden aikana, päinvastoin. Kuitenkin, mulla oli joulujuhla ja se oli ihan okei, vaikka totta kai, sosiaalinen tilanne = vitunmoinen ahdistus. En nukkunu edeltävänä yönä kovin hyvin. Kävin porukoiden kanssa Varkaudessa, huomenna vielä Kuopioon tekeen vimosetkin jouluostokset ja sitten siivoomaan ja leipomaan. Porukat kävi kans hakemassa joulukuusen tänään.

Mitäs muuta? Koulu menee ihan okei, kai, mulla on ihan kivoja aineita tässä jaksossa, eikä oo mikään älyttömän tiukka aikataulukaan. Olen yrittäny kirjottaa jotain, mutta jotenkin vaan en saa vieläkään pakotettua itteeni alottamaan, tai jos jollain ilveellä saan, ei siitä tule lasta eikä paskaa. Ihan niin kuin mä oisin kadottanut osan mun inspiraatiosta kokonaan. Tosin mulla on taas koko viikon ajan koskenut päähän melkein joka päivä, joten syytän mun keskittymisen herpaantumista nyt siitä.

Oikeastaan mä vähän menin mun alkuperäisen tarkotuksen sivuun tässä. Mun piti tulla valittamaan siitä, miten en tajua ihmisiä, jotka väittää, ettei niistä kukaan välitä/kukaan ei kuuntele tms., vaikka niille sateleekin tukea ja kannustavia viestejä, kivoja sanoja. Okei, ehkä mä olen vähän tekopyhä tässä ja aika monessakin asiassa, mutta ihan oikeasti. Mä olen itse ollut siinä tilanteessa, että ihminen sanoo, ettei sitä kukaan kuuntele eikä kukaan välitä, vaikka mä sanoin sille melkein joka helvetin päivä että mä kuuntelen kyllä ja välitän kyllä. Jotenkin siitä vaan tulee sellanen fiilis, ettei kukaan oikeasti tarvitse mua, eikä mun oikeastaan pitäis yrittää koskaan tehdä muille mitään, kun ei siitä tule muuta kuin paskaa omaan niskaan.

Mä jumalauta tiedän, etten ole täydellinen. Mä tiedän tehneeni virheitä menneisyydessä, paljonkin, perkele, niin saatanan paljon että vaikka joskus sanoin etten kadu mitään, mä kadun vittu koko menneisyyttäni. Ei mulle tarvi enää muistutella niistä asioista, uskokaa pois, en mä niitä voi unohtaa. Niiden asioiden takia mun on vaikea puhua ihmisille, mun on vaikea ottaa aloitetta ja mennä tutustumaan ihmisiin. Helvetti, mun pään yläpuolella vois jatkuvasti olla neonväreillä vilkkuva nuoli jossa lukee epäsosiaalinen. Mä tiedän sen kyllä.

En tiedä. En oikeasti enää tiedä. En tiedä mitä mun pitäis tehdä tai mitä mun pitäis ajatella tai kuka vittu mun pitäs olla. Varmaan joku haluais tulla nillittään, että vittu oma ittes, mutta kun ei se riitä. Ei se ole jumalauta ikinä riittänyt, eikä varmaan ikinä tuu riittään. Varmaan joku toinenkin runkku haluais tulla mälkyttään, että älä sinä nillitä siinä. täällon ihimisiä joillon asiat paljon huonommin kuin sulla. Niin, varmaan onkin, en mä sitä kiellä. Valitettavasti jotkut ihmiset vaan tahtoo olla niin kuin ne ois ainoita keihin sattuu.

Mutta se, että mä en ole ollut osastolla, syönyt miljoonia eri lääkkeitä tai viillä ranteitani juustohöylällä auki joka vitun päivä, ei tarkota sitä, että mä olisin kunnossa. Se, että mä hymyilen ja naureskelen ei tarkota sitä, että muhun ei sattuisi, eikä tällaiset seikat tee mun kivusta tai mun sisällä olevasta tyhjyydestä yhtään sen olemattomampia kuin kenenkään muunkaan. Mä olen jollain tasolla aina ollut yksin. Ihmiset luulee tietävänsä musta kaiken. 'Sä olet aina tollanen, sä teet ja sanot aina noin, vittu mä tiedän susta aivan kaiken, tiedän mitä sä tarviit ja mitä sä saatana et'. Tällaset ihmiset vituttaa mua kaikkein eniten. Vittu, kun et tiedä musta mitään, niin älä tule jeesustelemaan, että tunnet mut paremmin kuin mä itse.

Joo. Niin. En tiedä. Ehkä mä olen vähän liioitteleva ja ehkä ihmisistä tuntuu että mä tosissani suurentelen asioita, mutta mua ei oikeasti voisi vähempää kiinnostaa. Mä en tykkää ihmisistä, kaikkein vähiten itsestäni. Kunpa ne vois vaan painua vittuun ja jättää mut rauhaan.

Kello on kaks. Mä meinasin varmaan sanoa vielä jotain todella hienoa ja tärkeilevää paskaa, mutta taidanpa jättää sen väliin, koska satuin jo unohtaan sen. Mä taidan vaan mennä pyöriskelee itsesääliin tonne sänkyyni ja miettiä mitä vittua mä tein väärin.

Mikä vittu mussa on vikana. Mä varmaan poltin koiranpentujen orpokodin maan tasalle edellisessä elämässäni.

lauantai 4. lokakuuta 2014

Swordmaster

Olkoon tämä niitä harvoja kertoja, kun tänne tulen suomeksi jotain selittämään. Mä olen alkanut hieman vierastaa omalla kielelläni blogeihini tai mihinkään muuallekaan netissä kirjoittamista, koska tykkään englannista enemmän, mutta jotenkin nyt vaan tuntuu että tää täytyy tehdä. Kello on 28 yli yksi yöllä, lauantaina 4.10.2014.

Lukion eka jakso päätty just. Kokeet meni miten meni. Kemian pääsin just ja just läpi. Biologia ei menny sen paremmin. Äikkä ja enkku meni kiitettävästi, mutta niin ne aina. Vittu, mä luulin, että saisin ees vähän helpotusta tähän jatkuvaan pelkoon ja ahdistukseen rutiinien kautta, mut tää koulu on vaan lisännyt niitä. En tiedä, johtuuko se sit siitä, etten mä yksinkertaisesti oo tarpeeks fiksu, vai siitä, ettei mulla oo ketään. On vaikeeta kattoa kaikkia ihmisiä, nauramassa, hymyilemässä tyttö- ja poikaystäviensä ja kavereidensa kanssa, ja olla vaan yksin niiden keskellä. Mä pidän kyllä omasta seurastani tietyssä määrin, mutta kun se on ainoaa seuraa, jota mulla koskaan on, mä alan kyllästyä itseeni. Ja ymmärrän hyvin, miksi muutkin on muhun kyllästyneet.

Eipä sillä, mä olen tottunut siihen, että ihmiset jättää mut jälkeen ja tulee takaisin ainoastaan syyttääkseen mua kaikesta, joka niiden elämässä on mennyt päin vittua (no, ei nyt ehkä ihan kaikesta, mutta tajuatte varmaankin). Enkä mä silti halua syyttää ketään, koska mä ymmärrän. En mäkään mun kanssa haluaisi olla, jos en olis mä. En mä itteeni haluais tuntee. Kuka haluais? Mä en oo koskaan kuulunut mihinkään. Mä olen liian lyhyt, liian läski, liian outo. Liian tyttömäinen ollakseni poika, liian poikamainen ollakseni tyttö. Mä en ole mitään, enkä mä kuulu mihinkään.

Tässä tilanteessa ihmiset varmaan haluais sanoa mulle (ai siis ketkä?), että mun pitäis hakea apua. Mä olen jo tehnyt sen, muttei siitä ole mitään apua ollut. Mulla on lääkkeet masennukseen/ahdistukseen, mutta ei niistä ole apua. Jos mun perhettä ei lasketa, mun koira on ainoa asia, joka pitää mut käynnissä joka päivä. Siksipä mä en tiedäkään, mitä tapahtuis, jos se kuolisi. Mä varmaan viimeistään silloin tappaisin itseni. Mä en vaan voi enää kuvitella elämää ilman sitä.

Ja miksikö näin? Koska, jos edelleenkään ei puhuta mun perheestä, mun koira on ainoa, jolta mä saan ehdotonta rakkautta, eikä se odota multa muuta, kuin lenkittämistä, ruokaa ja hyvänä pitämistä. Ainoat hetket, jolloin mä tunnen aitoa iloa, on ne, kun mä tulen raskaan päivän jälkeen kotiin, ja se on ottamassa mua vastaan, heiluttamassa häntäänsä, ja yksinkertaisesti iloinen siitä, että mä olen olemassa. Kun ei kukaan muukaan ole. En mäkään ole.

Mä rakastan mun perhettä ja mun koiraa eniten tässä maailmassa. Jos mun vanhemmille, koiralle tai siskolle tapahtuis jotain, mä en pystyisi elämään. Siksi mä yritän jaksaa joka päivä, mä yritän pärjätä koulussa, koska meidän suvussa ei oo monia, jotka on käyneet lukion ja mä haluan, että mun vanhemmat voi olla ylpeitä munlaisesta epäonnistumisesta edes joskus. Mä pelkään, että ne pitää mua epäonnistujana, kun mulla ei oo kavereita, enkä mä koskaan mee mihinkään. Mä vaan istun huoneessani koneella, enkä tee mitään.

Mä haluan luovuttaa, mutta samalla taas en. Mullakin on unelmia, ja mä haluan saavuttaa ne, mä ihan oikeasti haluan. Mua vaan pelottaa, että mä en pärjää. Että mä asetan itelleni liian korkeita tavotteita, ja petyn pahasti, kun elämä läimäsee mua täysillä naamaan. Mä en halua, että aika kuluu näin nopeasti. Samalla, kun mä sanon, että mä haluan tehdä unelmistani totta, mä kuitenkin tiedän, että mä tulen loppujen lopuksi lähtemään oman käteni kautta. En ehkä kuukausiin tai edes vuosiin, mutta jotenkin musta tuntuu, että mä haluan päättää itse, milloin mä olen saanut tarpeekseni ja luovutan.

Mä yritän. Mä ihan oikeasti yritän. Vaikka musta olisi kovin ihanaa valittaa ja itkeä siitä, kuinka kukaan ei oikeasti välitä eikä mulla ole ketään, mä pidän kiltisti suuni kiinni ja niin sanotusti kärsin hiljaisuudessa. On vaikee herätä aamulla, kun muistaa, ettei oo kenenkään paras ystävä tai lempihenkilö, ettei oo kenellekään se, ketä se odottaa koko päivän, vaan siksi että pääsis puhumaan sille. En mä kai koskaan ole ollutkaan.

Musta tuntuu väärältä tuntea näin, kun tiedän, että muillakin on ongelmia, ja pahempia kuin mulla. Mä en vaan voi sille mitään, ja mua kyllästyttää tuntea jatkuvasti syyllisyyttä mun pahasta olostani. Mä olen väsynyt, niin helvetin väsynyt. En fyysisesti, henkisesti. Monina päivinä, kun ahdistaa ja pelottaa niin helvetisti, mä haluaisin vaan jäädä kotiin ja itkeä turhautumistani. Mä en kuitenkaan koskaan ole ollut mikään vetistelijä. Joinain päivinä mä vaan en tunne mitään. Toisina päivinä sattuu, sattuu niin maan saatanasti, kaikki sattuu niin vitusti, etten tiedä miten päin olisin.

Onneks kohta on syysloma. Mä haluaisin jättää lukion kesken, mutta mä tiedän, että jos mä teen niin, mun unelmista ei koskaan tule totta. Mä haluaisin vaan olla kotona niin kauan, kunnes mun koira kuolee. Sillä mä haluan olla sen viimeisinä hetkinä sen luona, ettei siitä tule taas sellainen asia, jota mä jään vuosien jälkeen katumaan. Musta tuntuu, että kun mä olen saanut tämän kirjailtua, mä menen tuonne olohuoneeseen ja halaan mun koiraa, ehkä itken ihan vähän.

Mä katoan vielä joskus tän maan päältä. Niin kuin me kaikki muutkin. En mä ole mitenkään erityinen, mut kukapa meistä oikeasti olis? Vituttaa, kun joitain ihmisiä pidetään parempina kuin toisia joidenkin typerien asioiden takia. Koulu on hyvä esimerkki siitä. Siellä annetaan ymmärtää, että jos et saa hyviä numeroita kokeista tai et osallistu tunneilla, et oo yhtä hyvä ja fiksu kuin muut. Se on julmaa.

Ehkä mä lopetan nyt. En mä oleta, että tätä kukaan lukee, tai jos lukee, niin en oleta, että ketään kiinnostaa. Mä olen vaan niin väsynyt. Mä olen vaan säälittävä.







perjantai 10. tammikuuta 2014

I do this 'cause it's better than crying

en tiedä, onko kyse siitä miten mä ite ajattelen vai mitä tääl tapahtuu, mut jotenkin se joka kerta satuttaa enemmän, kun ihmiset puhuu ''parhaista ystävistä'' ja ''kaveriporukoista'' ja muusta. mulla ei oo koskaan ollut juurikaan yhtään ystäviä tai kavereita, ehkä pari jotka mä oikeasti voin laskea semmoisiksi. on mulla ollut ns. ''parhaita ystäviä'', mut sellaisia ihmisiä lukee ystäviks, jotka kuitenkin hylkää sut jossain vaiheessa? jotka kuitenkin tulee puhuun paskaa sun selkäsi takana eikä vaan välitä, ehkä vaan siksi että sä nyt satut oleen vähän erilainen kuin muut.

joskus mä haluaisin puhua, mä ihan oikeasti haluaisin, mutten mä uskalla, pysty tai edes viitsi. ketä muka oikeasti nyt kiinnostaisi, kun ei ketään oo aikasemminkaan kiinnostanut? siksi mä piiloudun mun kuoren taakse. mitä väliä sillä on? mähän oon vaan mä, ei mussa oo mitään mistä kannattais välittää, kiinnostua tai ees pitää kiinni. niin, antaa niitten kärsiä, keillä on aihetta siihen. mitäs me pienistä kun ei pienetkään meistä. jotkut sanoo että ne välittää, mutten mä oikein jaksa enää uskoo siihenkään. mistä sitä tietää, onko se totta vai ei? koskaan sä et voi tietää millon se puukko isketään sun selkääsi ja kuka sen iskee.

siihen sä et voi vaikuttaa. on monia asioita joihin me ei voida vaikuttaa, ja on asioita joihin ainoastaan me voidaan vaikuttaa. mut kuka oikeesti päättää, mikä on oikeeta ja mikä väärää? niin, mä en tiedä. on paljon asioita mitä mä en tiedä, paljon kysymyksiä joita mä haluaisin kysyä. muttei ketään joka vastais. niin, totuus on karu. se on karu ja se satuttaa. se satuttaa, kun sä tajuat miten yksin sä oikeasti olet. kun sulla on ihmisiä sun ympärillä, mutta niiden seurassa sä tunnet ittes yksinäisemmäks kun milloinkaan muulloin. tai on ihmisiä, joita sä et ehkä tunne, mutta sä näet ne joka päivä, ja silti sä olet yksin. yksin ja yksinäinen.

ja karu totuus on hyvin usein se, että ketään ei kiinnosta vittuakaan se, oletko sä yksin vai et.

lauantai 14. joulukuuta 2013

room of angel

viime kerralla, mikäli nyt oikein muistan, mä taisin puhua siitä, kuinka mun tunteet alkaa jotenkin lakastua, enkös. kuluneen viikon aikana en oo hirveesti jaksanu ees kiinnittää huomiota siihen miltä musta tuntuu, paitsi tietty niinä hetkinä, kun ahistaa ja tuntuu vaikeelta. musta ois kuulkaa oikeasti todella kiva syytellä muita ihmisiä, mut mä en halua lähtee siihen peliin koska mä tiedän itse aiheuttaneeni ainakin osan tästä koko hommasta. en tosin sitä, että ihmiset tuntuu aina jättävän mut sillon, kun mulla on vaikeeta.

vaikka mä miten koittasin sitä laimennella, niin on mun pakko myöntää, että mä elän luultavasti elämäni hankalinta aikaa juuri nyt. mä käyn läpi asioita, joita vaan ei pysty ymmärtään, ellei oo ite kokenut samaa tai koe paraikaa. siksi mä en haluakaan kuulla mitään 'mä ymmärrän kyllä'-juttuja jos mä sattuisin avautuun, koska se on täyttä paskaa ja mä tiedän sen. mitä järkeä siinä ees on, hokea et joo mä ymmärrän kyllä vaikka vitut sitä mitään oikeesti ymmärtää? siksi mä koitankin aina välttää sen sanomista ellen sit tosissani ymmärrä.

yleensä en. miten mä voisin ymmärtää muita kun en ymmärrä ees itteeni? mä tiedän kyllä että oon laittanut itteni muiden edelle ehkä liiankin monta kertaa, mutta se on taas yksi niistä asioista joita mä en pysty korjaan enää. mua inhottaa kaikki entä jos-jutut, ja siks mua vituttaakin ite aina ajatella et mitä jos oisinki tehny noin, tai mitä jos oisin sanonu jotain toisin tai jättäny sanomatta. mitä jos en oiskaan tavannu tota tyyppiä ja ystävystyny sen kaa, tai mitä jos oisinki ollu sosiaalisempi ja rohkeempi ja saanu ehkä enemmän ystäviä.

no, se on luultavasti mahotonta, koska en oo pystynyt siihen ees sillon ku oon ollu pentu enkä oo välittäny mistään vakavista asioista. eikä se mua sinänsä edes haittaa. kai sitä vois sanoo, et mä olen tottunut siihen, ettei mulla oo kerralla kuin ehkä korkeintaan kaks 'ystävää'. mut eikö ystävien pitäis tukee toisiaan? en väitä, että oisin ite ihan joka vitun kerta siellä muita varten, mut sitä vastoin mun ois ihan helvetin kiva alkaa selittää siitä, miten vaik mul on ihmisiä ni ei mul oo ketään jolle puhua tai joka tukis mua. siltä se vaan tuntuu. ettei kukaan välitä vaik ne niin sanoo. niin musta on tuntunu niin pitkään ku mä vaan jaksan muistaa.

mut en mä kuitenkaan ehkä oo sellanen persoona joka haluaa tieten tahtoen loukata toisia. mä tiedän kyllä että mä teen virheitä, mä tiedän kyllä että mä en koskaan tuu oleen tarpeeks hyvä enkä mä ansaitse yhtikäs mitään mitä mulla on, enkä mä kaipaa jatkuvia muistutuksia mun epäonnistumisista. mä yritän kyllä nauttia niistä hetkistä kun tuntuu hyvältä, onnistun ja hymyilyttää, mut mä vähän pelkään et ne harvenee harvenemistaan. mistä tää kaikki johtuu? ketä voi oikeesti syyttää? oonko mä ite aiheuttanu tän kaiken? vai voinko mä tunkea syyt muitten niskoille?

niin paljon kysymyksiä muttei ketään joka vastais.

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

and my soul's a sorry state

ei väliä mitä mä teen, se ei koskaan riitä. mä en koskaan riitä. mä en koskaan tuu olemaan tarpeeks hyvä kenellekkään. vaikka mä sanoisin, ihan kelle tahansa, että mä kyllä kuuntelen ja tuen, mutta jälkeen päin mä kuulen kaikkea muuta, ei mulla oo ketään kuka kuuntelis tai tukis-juttua. niin. mä tiedän kyllä, etten mä riitä enkä ole tarpeeks hyvä yhtään mihinkään enkä yhtään kenellekkään. ehkä karu tosiasia on vaan se, että kaikki tarvitsee ja ansaitsee jotain yksinkertaisesti parempaa ko minä. ja kyllä mä ymmärrän. jos en olis mä en mäkään kai musta sen erityisemmin välittäis.

niin. kai mulla sitten on joku jakomielitauti, sillä välillä, kun ihmiset sanoo ettei ne pysty luottaan kehenkään, mä haluaisin vaan sanoa että vittu tukkikaa turpanne ja älkää ryssikö asioitanne, mutta toisaalta mä ymmärrän kyllä, en mäkään kehenkään luota. ei ole rakkautta ilman luottamusta, eihän? sitten mussa kai ei yksinkertaisesti oo enää mitään jäljellä. mä en tiedä, mitä ihmiset näkee kun ne katsoo mua, kun mä katson itseäni, mun silmiäni, mä näen vaan tyhjää. mä olen vain yksi joka olisi ollut, olisi voinut olla, olisi pitänyt olla, ei koskaan ollut eikä koskaan tule olemaan.

mä en ymmärrä maailmaa. mä en ymmärrä ihmisiä, mutta silti mä vielä omistan jonkinlaisen kyvyn nähdä kauneutta tässä maailmassa, katsoinpa mä tätä paikkaa mistä kulmasta tahansa. joskus mä haluaisin vaan lähteä. mennä kauas pois, jättää nämä kaikki ihmiset taakseni, olla vuorostani se, joka jättää kaiken eikä jää jumittamaan. mä haluaisin uuden tilaisuuden, mutten mä sellaista koskaan saa, enkä mä sellaista ansaitsekkaan. ihmiset on tehny paljon väärää, enkä mäkään ole mikään poikkeus. mä en yritä tehdä itestäni mitään pyhimystä, niin kuin jotkut ihmiset, ja väittää, etten mä itse ole tehnyt mitään, vaan kaikki on aina muiden syytä. mä en ole täydellinen ja mä kyllä tiedän sen.

I'm just a would've been, could've been, should've been, never was and never ever will be.


tiistai 11. kesäkuuta 2013

I just wish I could go to sleep and never wake up

joskus vaan tuntuu siltä. ehkä mun pitäis kuunnella mun kaveria ja koittaa puhua jolleki näistä mun äkillisistä mielialanvaihteluista. ei oo normaalia, että ensin on semmone 'JEEEEE'-fiilis, sitte vituttaa ja sitten ei vaan jaksa, ei vaan kiinnosta. ei vaan... oo enää mitään, you know? ja sitten se iskee. se jumalaton viha, se kaikki mitä ei oo koskaan saanut itestään ulos, se vaan purkaantuu osissa, joka kerta. enkä mä tiedä, saanko mä sitä kaikkee koskaan purettuakaan, osa siitä jää varmasti muhun.

joskus mä haluaisin kääntää aikaa taaksepäin. tehdä asioita joita en tehny, jättää joitain asioita tekemättä. vaikken mä sinänsä mitään kadukaan, jotkut asiat osaa vaan vieläkin satuttaa. ehkä mä olin vaan niin saatanan tyhmä, annoin saman tapahtua monta kertaa ja joka kerta kärsin samalla lailla. tiättehän, 'you can never make the same mistake twice, because the second time you make it, it's not a mistake, it's a choice.' ja vitut, ei se ollu mun valinta. se sama vitun virhe, jonka oon tehny jo liian monta kertaa ja jonka varmasti tuun vielä tekemään.

no. jos mä vaikka rupian kattoon tota Degrassia ni saan tän mielialan vähän nouseen ennekö meen nuq. mut sitä ennen...

I hate you, everything about you
Don't wanna be in love with you no more
Don't wanna be around you, touch you, fuck you
Don't ever wanna see come around my door


Don't ever try to touch me again

I loved you so much, oh baby, but then, oh


I hate you, I hate you, I hate you, I-I

I hate you, I hate you, I hate you, I-I


I hate you, I-I hate you

I-I hate you, uh, uh
I hate you, I-I hate you
I-I hate you, uh, uh
I hate you, I-I hate you
I-I hate you, uh, uh
I hate you, I-I hate you
I-I hate you, uh, uh


Betrayed me, played me, slayed me

Hurt me like I've never been hurt before
Disowned me only for the other people
you decided that you wanted in your life more


Made your bed now lie in it

And don't wake up, you fucking bitch


Don't ever try to touch me again

I loved you so much, oh baby, but then, oh


I hate you, I hate you, I hate you, everything about you

I hate you, I hate you, I-hate you, I-I


I hate you, I-I hate you

I-I hate you, uh, uh
I hate you, I-I hate you
I-I hate you, uh, uh
I hate you, I-I hate you
I-I hate you, uh, uh
I hate you, I-I hate you
I-I hate you, uh, uh


Made your bed now lie in it

Don't wake up, you fucking bitch


Don't wake up to touch me again-again

Don't wake up to touch me again-again


I hate you, everything about you

Don't wanna be in love with you no more
I hate you, everything about you
Don't wanna be in love with you no more


I hate you, I-I hate you

I-I hate you, uh, uh
I hate you, I-I hate you
I-I hate you, uh, uh
I hate you, I-I hate you
I-I hate you, uh, uh
I hate you, I-I hate you
I-I hate you, uh, uh


I hate you, I-I hate you

I-I hate you, uh, uh
I hate you, I-I hate you
I-I hate you, uh, uh
I hate you, I-I hate you
I-I hate you, uh, uh
I hate you, I-I hate you
I-I hate you, uh, uh


I hate you, everything about you

Don't wanna be in love with you no more
I hate you, everything about you
Don't wanna be in love with you no more


Don't wake up, you fucking bitch


I just want it all to go away. I just want to be happy.

Skyline

  Song of the day;; → Rachel Portman - a gift