Use somebody

 Kun kirjoitin tuon aiemman tekstin, se tuli oikeastaan aika tyhjästä. En ollut ajatellut sua niin paljon pitkään aikaan. Sen jälkeen, kuitenkin, kun sain ne sanat sisältäni pois, sä olet pyörinyt mun mielessä enemmän. Mä näin susta unta viimeyönä. En muista enää mitä siinä tapahtui, mutta muistan sen, että heräsin ajatellen sua. Ikävoinkin sua hieman. Siinä mielessä sillä tekstillä oli ehkä vähän käänteinen vaikutus, sillä oletin sitä kirjoittaessani, että kun saan sen ulos, ajattelen sua entistäkin vähemmän. Tuntuu, että olen ollut siitä lähtien vähän emotionaalisesti hukassa. Se tuntuu sinänsä oudolta, sillä eihän kukaan nykyaikana ole oikeasti kaukana, ruudun toisella puolella vaan. Silti tuntuu maailman vaikeimmalta asialta sanoa jotain, vaikka jos totta puhutaan, viime päivinä mä en ole muuta halunnutkaan kuin sanoa sulle jotain. Vaikka hei. Ehkä kysyä kuulumisia.

Mä luin mitä sä kirjoitit. Tai oikeastaan ennen kuin uskalsin avata sen, näin sen kuvan. Mullakin on se tallessa. On tavallaan vaikea uskoa, että siitä kuvasta on varmaan jo 10 vuotta ja että ne oli aikoja, jolloin me puhuttiin ja nähtiin joka päivä. Muistatko, kun muutama vuosi sitten nähtiin kesällä meidän vanhalla ala-asteella? Silloin musta tuntui hetken ajan siltä, kuin meidän välillä ei olis koskaan tapahtunutkaan mitään, mikä olis muuttanut meitä. Tuntuu vähän pelkurimaiselta tavallaan puhua sulle tällä tavalla. Mutta mä luin sun kirjoituksen. Mä itkin sitä lukiessani (mikä olikin loistavaa, sillä olin juuri herännyt ja mikäs sen mukavampaa kuin aloittaa aamu kunnon tunnetilojen pyörremyrskyllä).

Mä en tiedä, astunko mä jonkun näkymättömän rajan yli nyt tätä kirjoittaessani. Mäkin olen käynyt sillä rannalla ja joka kerta sä tulet mun mieleen. Jostain syystä mun mieli tulee varmaan aina assosioimaan sen paikan sun kanssa. Mutta se viimeinen lause, ne viimeiset sanat, siinä sun tekstissä teki mulle sellaisen olon, että mun on pakko sanoa jotain, edes jossain. Tuntuu sinänsä tosi ristiriitaiselta, koska kuten viimeksi sanoin, kaikki mahdolliset lopputulokset on jo hyväksyttyinä mun mielessä. Mutta mä luulen silti, kaikesta huolimatta, että jos meillä olisi mahdollisuus kohdata taas, ihan missä ja miten ja milloin vaan, mä tarttuisin siihen hetkeäkään empimättä. On lauantai, 17. syyskuuta vuonna 2022. Kello on tällä punaisella minuutilla 12:56. Mä en ole ajatellut sua näin paljon pitkään aikaan. Mä itken tälläkin hetkellä. Tunteet on jotenkin ylitsevuotavan pinnalla nyt. Mulla on ikävä sua.

August

 Mitä meille tapahtui? Nuorena mä kuvittelin aina, että me ollaan ikuisesti yhdessä. Tai edes jollain tavalla läsnä toistemme elämissä. Mä en osannut koskaan sitä sanallisesti ilmaista, mutta sä olit kauan yksi mun elämän tärkeimmistä ihmisistä. Mä en ole koskaan osannut olla yhtä luonnollisesti kenenkään muun kanssa. Mutta asiat ei aina mee niin kuin olettais tai haluais. Me ei olla puhuttu varmaan kohta kolmeen vuoteen. Mä en osaa sanoa mitä tapahtui. Ehkä mä kyllästyin tai ehkä sä kyllästyit. Ehkä meidän oli vaan aika ja tarkoitus kasvaa erillemme ja meidän polkujen oli aika erkaantua. Ehkä me oltiin toisillemme niitä ihmisiä, jotka käy opettamassa jotain.

Tai en mä tiedä, mitä mä sulle olen. Tai olin. Mä en syytä sua mistään, en enää ainakaan. Ehkä joskus nuorempana tunteiden vallassa syytin. Sen jälkeen mä syytin itseäni. Monta vuotta. Mä tiedän että mä en ole täydellinen ihminen enkä edes mitenkään erityisen hyvä. Mutta vaikka asiat kuinka olisikin loppujen lopuksi mun syytä, mä en jaksa enää pitää itseäni vastuussa siitä, miten meille kävi. Mä en syytä enää itseäni. En syytä suakaan. En syytä oikeastaan ketään. En halunnut koskaan, että näin käy eikä näin olis varmaan tarvinnut käydä, mutta näin kävi.

Mä en enää ajattele sua niin usein kuin ennen. Joskus kun näen jonkun vanhan kuvan meistä, hymyilen vähän ja mietin ehkä hetken jotain kivaa muistoa. Sitten se hetki menee ohi ja sä palaat takaisin mun muistoihin, sinne, missä muutkin mun menneisyyden ihmiset on. Sä et ole samalla hyllyllä kuin muut, mutta siellä sä silti olet. Sun syntymäpäivänä mulla on kuitenkin edelleen vähän vaikea olo. Ehkä osa musta toivoo, että mä uskaltaisin ottaa suhun yhteyttä vielä. Ehkä toinen osa musta toivoo, että sä ottaisit muhun vielä yhteyttä joskus. Ehkä mussa on myös osa, joka toivoo, ettei meidän tiet kohtaa enää koskaan.

Joskus mä olen miettinyt, millaisia asiat olis, jos menneisyys olis mennyt eri tavalla. Entä jos me oltais pysytty ystävinä? Entä jos me oltais riitauduttu eikä juteltu vaikka yläasteen jälkeen enää ollenkaan? Joskus sattuu muistaa, että mä sain sut hetkeksi takaisin elämääni ja meillä ois voinut mennä kai ihan hyvin. Ehkä me ollaan liian erilaisia nykyään. Ehkä mä en kuulu enää sun elämään. Ehkä sä et kuulu enää mun elämään. Ehkä meille ei ole enää paikkoja toistemme elämissä ja ehkä se on ihan okei. Ehkä niin on tarkotuskin olla.

Mutta olipa nykyhetki millainen tahansa, sulla tulee aina olemaan erityinen paikka mun sydämessä. Mä en ole koskaan vihannut sua. Sä olit mun ensimmäinen rakkaus eikä sitä voi mikään poistaa. Vaikka me ei enää koskaan vaihdettaisi sanaakaan tai nähtäisi toisiamme, se pysyy. Meillä on hyviä muistoja. Ehkä joskus se, mitä sä sanoit siitä, että mä kaipaan meitä sellaisina kuin me oltiin ennen enkä nykyään, pitää paikkansa. Ehkä meidän olis pitänyt tutustua toisiimme uudelleen. Tai ehkä meidän ei tarvitse enää tuntea toisiamme. 

Mun ajatukset suhun liittyen on olleet jo vuosien ajan tosi ristiriitaisia. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vähemmän mä ajattelen sua enkä oikeastaan edes kaipaa sua elämääni ollenkaan. Mut välillä tulee hetkiä, jolloin mä vain toivon, että voisin laittaa sulle viestiä tai soittaa sulle ja vaan jutella jostain turhanpäiväisestä. Musta tuntuu, että mä pärjään ihan hyvin ilman suakin. Mutta silti välillä musta tuntuu että mä tarvitsisin sua vielä. Ehkä mulla ei ole oikeutta tuntea niin. Sä olet siirtynyt eteenpäin ja mä olen siirtynyt eteenpäin. Et ehkä usko sitä, mut mä en roiku enää menneisyydessä samalla tavalla kuin ennen.

Mä varmaan satutin sua liikaa. Ehkä sä satutit mua liikaa. Me varmaan satutettiin toisiamme aika paljon. Eikä niitä asioita saa tekemättömiksi vaikka kuinka anteeksi pyytelisi. Enkä mä halua tai jaksa enää pyytää anteeksi. Ehkä sä olet antanut mulle anteeksi, ehkä et. Ehkä mun ei tarvitse sitä koskaan tietää. Ehkä mä pärjään paremmin ilman sitä tietoa. Mä en tiedä, mistä tää kaikki tuli yhtäkkiä, mut jostain syystä tuntui siltä, että tää piti saada pois sisältä vellomasta. Mitä tahansa meille tapahtuu, tai on tapahtumatta, on ihan okei. Mä olen okei minkä tahansa lopputuloksen suhteen.

I do this 'cause it's better than crying

en tiedä, onko kyse siitä miten mä ite ajattelen vai mitä tääl tapahtuu, mut jotenkin se joka kerta satuttaa enemmän, kun ihmiset puhuu ''parhaista ystävistä'' ja ''kaveriporukoista'' ja muusta. mulla ei oo koskaan ollut juurikaan yhtään ystäviä tai kavereita, ehkä pari jotka mä oikeasti voin laskea semmoisiksi. on mulla ollut ns. ''parhaita ystäviä'', mut sellaisia ihmisiä lukee ystäviks, jotka kuitenkin hylkää sut jossain vaiheessa? jotka kuitenkin tulee puhuun paskaa sun selkäsi takana eikä vaan välitä, ehkä vaan siksi että sä nyt satut oleen vähän erilainen kuin muut.

joskus mä haluaisin puhua, mä ihan oikeasti haluaisin, mutten mä uskalla, pysty tai edes viitsi. ketä muka oikeasti nyt kiinnostaisi, kun ei ketään oo aikasemminkaan kiinnostanut? siksi mä piiloudun mun kuoren taakse. mitä väliä sillä on? mähän oon vaan mä, ei mussa oo mitään mistä kannattais välittää, kiinnostua tai ees pitää kiinni. niin, antaa niitten kärsiä, keillä on aihetta siihen. mitäs me pienistä kun ei pienetkään meistä. jotkut sanoo että ne välittää, mutten mä oikein jaksa enää uskoo siihenkään. mistä sitä tietää, onko se totta vai ei? koskaan sä et voi tietää millon se puukko isketään sun selkääsi ja kuka sen iskee.

siihen sä et voi vaikuttaa. on monia asioita joihin me ei voida vaikuttaa, ja on asioita joihin ainoastaan me voidaan vaikuttaa. mut kuka oikeesti päättää, mikä on oikeeta ja mikä väärää? niin, mä en tiedä. on paljon asioita mitä mä en tiedä, paljon kysymyksiä joita mä haluaisin kysyä. muttei ketään joka vastais. niin, totuus on karu. se on karu ja se satuttaa. se satuttaa, kun sä tajuat miten yksin sä oikeasti olet. kun sulla on ihmisiä sun ympärillä, mutta niiden seurassa sä tunnet ittes yksinäisemmäks kun milloinkaan muulloin. tai on ihmisiä, joita sä et ehkä tunne, mutta sä näet ne joka päivä, ja silti sä olet yksin. yksin ja yksinäinen.

ja karu totuus on hyvin usein se, että ketään ei kiinnosta vittuakaan se, oletko sä yksin vai et.