Use somebody

 Kun kirjoitin tuon aiemman tekstin, se tuli oikeastaan aika tyhjästä. En ollut ajatellut sua niin paljon pitkään aikaan. Sen jälkeen, kuitenkin, kun sain ne sanat sisältäni pois, sä olet pyörinyt mun mielessä enemmän. Mä näin susta unta viimeyönä. En muista enää mitä siinä tapahtui, mutta muistan sen, että heräsin ajatellen sua. Ikävoinkin sua hieman. Siinä mielessä sillä tekstillä oli ehkä vähän käänteinen vaikutus, sillä oletin sitä kirjoittaessani, että kun saan sen ulos, ajattelen sua entistäkin vähemmän. Tuntuu, että olen ollut siitä lähtien vähän emotionaalisesti hukassa. Se tuntuu sinänsä oudolta, sillä eihän kukaan nykyaikana ole oikeasti kaukana, ruudun toisella puolella vaan. Silti tuntuu maailman vaikeimmalta asialta sanoa jotain, vaikka jos totta puhutaan, viime päivinä mä en ole muuta halunnutkaan kuin sanoa sulle jotain. Vaikka hei. Ehkä kysyä kuulumisia.

Mä luin mitä sä kirjoitit. Tai oikeastaan ennen kuin uskalsin avata sen, näin sen kuvan. Mullakin on se tallessa. On tavallaan vaikea uskoa, että siitä kuvasta on varmaan jo 10 vuotta ja että ne oli aikoja, jolloin me puhuttiin ja nähtiin joka päivä. Muistatko, kun muutama vuosi sitten nähtiin kesällä meidän vanhalla ala-asteella? Silloin musta tuntui hetken ajan siltä, kuin meidän välillä ei olis koskaan tapahtunutkaan mitään, mikä olis muuttanut meitä. Tuntuu vähän pelkurimaiselta tavallaan puhua sulle tällä tavalla. Mutta mä luin sun kirjoituksen. Mä itkin sitä lukiessani (mikä olikin loistavaa, sillä olin juuri herännyt ja mikäs sen mukavampaa kuin aloittaa aamu kunnon tunnetilojen pyörremyrskyllä).

Mä en tiedä, astunko mä jonkun näkymättömän rajan yli nyt tätä kirjoittaessani. Mäkin olen käynyt sillä rannalla ja joka kerta sä tulet mun mieleen. Jostain syystä mun mieli tulee varmaan aina assosioimaan sen paikan sun kanssa. Mutta se viimeinen lause, ne viimeiset sanat, siinä sun tekstissä teki mulle sellaisen olon, että mun on pakko sanoa jotain, edes jossain. Tuntuu sinänsä tosi ristiriitaiselta, koska kuten viimeksi sanoin, kaikki mahdolliset lopputulokset on jo hyväksyttyinä mun mielessä. Mutta mä luulen silti, kaikesta huolimatta, että jos meillä olisi mahdollisuus kohdata taas, ihan missä ja miten ja milloin vaan, mä tarttuisin siihen hetkeäkään empimättä. On lauantai, 17. syyskuuta vuonna 2022. Kello on tällä punaisella minuutilla 12:56. Mä en ole ajatellut sua näin paljon pitkään aikaan. Mä itken tälläkin hetkellä. Tunteet on jotenkin ylitsevuotavan pinnalla nyt. Mulla on ikävä sua.

August

 Mitä meille tapahtui? Nuorena mä kuvittelin aina, että me ollaan ikuisesti yhdessä. Tai edes jollain tavalla läsnä toistemme elämissä. Mä en osannut koskaan sitä sanallisesti ilmaista, mutta sä olit kauan yksi mun elämän tärkeimmistä ihmisistä. Mä en ole koskaan osannut olla yhtä luonnollisesti kenenkään muun kanssa. Mutta asiat ei aina mee niin kuin olettais tai haluais. Me ei olla puhuttu varmaan kohta kolmeen vuoteen. Mä en osaa sanoa mitä tapahtui. Ehkä mä kyllästyin tai ehkä sä kyllästyit. Ehkä meidän oli vaan aika ja tarkoitus kasvaa erillemme ja meidän polkujen oli aika erkaantua. Ehkä me oltiin toisillemme niitä ihmisiä, jotka käy opettamassa jotain.

Tai en mä tiedä, mitä mä sulle olen. Tai olin. Mä en syytä sua mistään, en enää ainakaan. Ehkä joskus nuorempana tunteiden vallassa syytin. Sen jälkeen mä syytin itseäni. Monta vuotta. Mä tiedän että mä en ole täydellinen ihminen enkä edes mitenkään erityisen hyvä. Mutta vaikka asiat kuinka olisikin loppujen lopuksi mun syytä, mä en jaksa enää pitää itseäni vastuussa siitä, miten meille kävi. Mä en syytä enää itseäni. En syytä suakaan. En syytä oikeastaan ketään. En halunnut koskaan, että näin käy eikä näin olis varmaan tarvinnut käydä, mutta näin kävi.

Mä en enää ajattele sua niin usein kuin ennen. Joskus kun näen jonkun vanhan kuvan meistä, hymyilen vähän ja mietin ehkä hetken jotain kivaa muistoa. Sitten se hetki menee ohi ja sä palaat takaisin mun muistoihin, sinne, missä muutkin mun menneisyyden ihmiset on. Sä et ole samalla hyllyllä kuin muut, mutta siellä sä silti olet. Sun syntymäpäivänä mulla on kuitenkin edelleen vähän vaikea olo. Ehkä osa musta toivoo, että mä uskaltaisin ottaa suhun yhteyttä vielä. Ehkä toinen osa musta toivoo, että sä ottaisit muhun vielä yhteyttä joskus. Ehkä mussa on myös osa, joka toivoo, ettei meidän tiet kohtaa enää koskaan.

Joskus mä olen miettinyt, millaisia asiat olis, jos menneisyys olis mennyt eri tavalla. Entä jos me oltais pysytty ystävinä? Entä jos me oltais riitauduttu eikä juteltu vaikka yläasteen jälkeen enää ollenkaan? Joskus sattuu muistaa, että mä sain sut hetkeksi takaisin elämääni ja meillä ois voinut mennä kai ihan hyvin. Ehkä me ollaan liian erilaisia nykyään. Ehkä mä en kuulu enää sun elämään. Ehkä sä et kuulu enää mun elämään. Ehkä meille ei ole enää paikkoja toistemme elämissä ja ehkä se on ihan okei. Ehkä niin on tarkotuskin olla.

Mutta olipa nykyhetki millainen tahansa, sulla tulee aina olemaan erityinen paikka mun sydämessä. Mä en ole koskaan vihannut sua. Sä olit mun ensimmäinen rakkaus eikä sitä voi mikään poistaa. Vaikka me ei enää koskaan vaihdettaisi sanaakaan tai nähtäisi toisiamme, se pysyy. Meillä on hyviä muistoja. Ehkä joskus se, mitä sä sanoit siitä, että mä kaipaan meitä sellaisina kuin me oltiin ennen enkä nykyään, pitää paikkansa. Ehkä meidän olis pitänyt tutustua toisiimme uudelleen. Tai ehkä meidän ei tarvitse enää tuntea toisiamme. 

Mun ajatukset suhun liittyen on olleet jo vuosien ajan tosi ristiriitaisia. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vähemmän mä ajattelen sua enkä oikeastaan edes kaipaa sua elämääni ollenkaan. Mut välillä tulee hetkiä, jolloin mä vain toivon, että voisin laittaa sulle viestiä tai soittaa sulle ja vaan jutella jostain turhanpäiväisestä. Musta tuntuu, että mä pärjään ihan hyvin ilman suakin. Mutta silti välillä musta tuntuu että mä tarvitsisin sua vielä. Ehkä mulla ei ole oikeutta tuntea niin. Sä olet siirtynyt eteenpäin ja mä olen siirtynyt eteenpäin. Et ehkä usko sitä, mut mä en roiku enää menneisyydessä samalla tavalla kuin ennen.

Mä varmaan satutin sua liikaa. Ehkä sä satutit mua liikaa. Me varmaan satutettiin toisiamme aika paljon. Eikä niitä asioita saa tekemättömiksi vaikka kuinka anteeksi pyytelisi. Enkä mä halua tai jaksa enää pyytää anteeksi. Ehkä sä olet antanut mulle anteeksi, ehkä et. Ehkä mun ei tarvitse sitä koskaan tietää. Ehkä mä pärjään paremmin ilman sitä tietoa. Mä en tiedä, mistä tää kaikki tuli yhtäkkiä, mut jostain syystä tuntui siltä, että tää piti saada pois sisältä vellomasta. Mitä tahansa meille tapahtuu, tai on tapahtumatta, on ihan okei. Mä olen okei minkä tahansa lopputuloksen suhteen.

Not enough

2018. Tähän mennessä varmaan oudoin vuosi mun elämässä. Tuntuu, että tänä vuonna on tapahtunut ihan sairaasti kaikkea. Osittain tuntuu myös siltä, että mä en tunne enää itseäni. En mä koe muuttuneeni esimerkiksi luonteeltani tai muuten, mutta jokin mussa on erilaista. Jokin tässä kaikessa on erilaista.

Alkuvuonna mä olin vielä viettämässä välivuotta, ehkä vähän epävarmana siitä, mitä haluaisin tehdä. Hain töitä, en saanut mitään. Olin kotona ja ihan rehellisesti sanottuna en tehnyt elämälläni yhtikäs mitään. Pikkuhiljaa kuitenkin aloin tutkiskelemaan asioita, ja kun yhteishaut alkoi, olin jo aikalailla varma siitä, mitä haluan opiskella. Hain Joensuuhun ja Tampereelle. Suoritin myös alkuvuodesta autokoulun (kaiken sen sekoilun jälkeen se oli suoranainen ihme) ja sain ajokortin. En kyllä edelleenkään tykkää ajamisesta.

Hommasin pääsykoekirjat ja aloin lukea. Alku sujui hyvin, mutta sitten alkoi puuroutua. En tiedä, johtuuko se siitä, etten oo koskaan tavallaan ''osannut'' päntätä kunnolla vai siitä, että taustalla mulla kuitenkin on koko ajan pyörinyt masennus ja ahdistus, mutta loppujen lopuksi pääsykoepäivänä olin lukenut yhden kirjan puoliväliin, toisesta satunnaisia kohtia ja kolmannen olin avannut tasan kaksi kertaa.

Pääsykokeisiin mennessä mua ahdisti aivan helvetisti. Ajattelin, että ei tästä tule mitään, mä en ole lukenut tarpeeksi, siellä on niin monta ketkä haluaa päästä sisään eikä mulla ole mahiksia. Kokeen jälkeen mun fiilikset oli aika... tasapaksut. Tiesin, ettei se nyt mitenkään penkin alle mennyt, mutta olisin voinu paremminkin suoriutua. Olin silti tosi helpottunu, että se oli ohi. Pystyin keskittymään hetkeksi kaikkeen muuhun. Kesäkuun lopussa sain tietää, että pääsin opiskelemaan englannin kieltä ja kulttuuria Joensuuhun. Mä en ole koskaan ollut niin tyytyväinen itseeni. Tuntui siltä, että mä olin oikeasti saavuttanut jotain.

Siitä alkoikin sitten rumba asunnon hommaamisen, tukien ja kaiken muun kanssa. Ahdisti helvetisti, mutta kaikki sujui tosi hyvin. Sain huoneen kolmen hengen solusta ja sain myös tosi hyvät kämppikset, joista on tullut mulle todella tärkeitä. Toinen heistä opiskelee mun kanssa samalla alalla ja toisen kanssa (sekä myös yhden kolmannen tytön) olen tammikuun lopussa muuttamassa lähemmäs yliopistoa uuteen asuntoon. Toki mua raha-asiat sun muut edelleen ahdistaa, mutta ihan hyvin mä olen tähän asti pärjännyt.

Opintojen suhteen mä olen myös itseeni tyytyväinen, sillä mä selvisin ensimmäisestä syksystä yliopistossa. Mun on edelleen vähän hankala uskoa, että mä olen oikeasti yliopisto-opiskelija. Kun mä olin 14, mä en oikeasti uskonut eläväni 16-vuotiaaksi. Kun olin 16, kuvittelin, etten näe elämää 18. ikävuoden jälkeen. Kun olin 18, luulin kuolevani kaksikymppisenä. Nyt mä olen 20 (välillä hankala uskoa sitäkään) ja olen edelleen elossa. Muutamaa juttua lukuunottamatta mä olen suorittanut kaikki tarvittavat opiskelujutut tältä syksyltä. 

Tänä vuonna on myös tapahtunut asioita, jotka mä olisin mielelläni jättänyt kokematta. Mä en ole koskaan kirjoittanut tästä missään, koska mä olen alkanut vasta setvimään tätä nyt, mutta mä olen noin puolentoista vuoden ajan nyt sairastanut eräänlaista syömishäiriötä. Kyseessä ei siis ole anoreksia tai bulimia, joten se ei oo ollut oikeastaan ulkoapäin nähtävissä. Eniten mua inhottaa se, miten paljon mun energiaa syö ajatukset painosta, ruuasta ja muusta vastaavasta, koska mä en koskaan uskonut, että mä voisin sairastua syömishäiriöön. Muutama viikko sen jälkeen kun opinnot oli alkaneet, mä marssin YTHS:lle ja kerroin sairaanhoitajalle tästä. Siitä mut ohjattiin eteenpäin lääkärille ja psykiatrille. Mulla on virallisen diagnoosin mukaan määrittämätön syömishäiriö. Lisäksi sain diagnoosin keskivaikeasta masennuksesta, mikä ei oikeastaan tullu yllätyksenä. Siitä huolimatta mä olen vasta viime aikoina tajunnut, kuinka paljon läsnä ahdistus ja masennus oikeasti on mun elämässä.

Nyt mä olen viettänyt joulua kotona relaillen porukoiden, siskon ja Runtin kanssa. Mä olen aina rakastanut joulua, kuten varmaan olen saattanut joskus mainita... Hahaha. Tällä hetkellä kello on 1:07, joten on vuoden 2018 viimeinen päivä. Todella kummallista. Jotenkin mä olen tavallaan aika innoissani ensi vuodesta, vaikka samalla se ahdistaa niin maan perkeleesti. Toisaalta, mikäpä ei. No, joka tapauksessa, olen täällä vielä loppiasviikonloppuun asti, jolloin suuntaan takaisin Joensuuhun. Tammikuun ajan asun vielä nykyisssä kämpässä, mutta tosiaan tammikuun lopussa muutan sitten hieman lähemmäs yliopistoa. Se on tosi hyvä juttu, koska sitten ei tarvitse enää bussia käyttää joka päivä. Mulla jatkuu opinnot 7.1 ja sen jälkeen onkin sitten lopputalvi ja kevät opiskelujentäyteistä aikaa. Helpompaa se varmaan nyt alussa ainakin on, kun tietää, että siitä selviää.

Että siinäs kuulitte. Kun kerta mäkin olen tähän saakka selvinnyt, niin kyllä tekin selviätte. Hengittäkää hetki, halatkaa koiraanne ja läheisiänne ja kuunnelkaa hyvää musiikkia. Juokaa vähän teetä tai kahvia tai mitä tahansa, katsokaa joku hyvä leffa ja käykää kivalla kävelyllä. Ottakaa lääkkeenne, olkaa turvassa ja voikaa hyvin. Hyvää uutta vuotta kaikille! Nähdään joskus.

More than words

En tiedä miksi, mutta kun tulin lenkiltä, sain takin pois päältä ja istuin koneen eteen ruokaa odotellessani, alkoi tehdä mieli kirjoittaa tänne taas jotain kunnollista pitkästä aikaa. Oikeasti siis pitkästä aikaa, koska en taaskaan muista, millon oisin viimeks näin tehnyt. Enkä oikeastaan tiedä nytkään, mitä ajattelin kirjottaa, koska mitään supermullistavaa ei oo tapahtunu. Kevät on aluillaan, linnut lauleskelee, lumi alkaa ehkä hyvällä tuurilla kohta sulamaan ja aurinkokin joskus jaksaa pilvien takaa paistaa. Viime perjantaina oli mun viimeset kirjotukset ja enää mun ja ylioppilaslakin välissä seisoo kasa tekemättömiä kurssitöitä, joiden aloittamista mä vaan lykkään ja lykkään koska a) ahdistaa ja b) olen laiska, saamaton paska. Ei siis mitään uutta missään.

Tuntuu jotenkin taas siltä, että on hirveästi kaikkee, mitä pitäis tehdä. Ja liian lyhyessä ajassa tietenkin. On edellä mainitut kurssityöt, ajokouluunkin kai pitäis ilmottautua ja kesätöitä hankkia, pitäis laittaa terveydentila kuntoon... Yksinkertasia asioita kaikki sinänsä, mutta mitään mä en silti kykene tekemään vaikka tiedän, että kello tikittää koko ajan. Se on ilkeä noidankehä; tiedän, että pitäisi tehdä juttuja, koska on kiire ja se ahdistaa, joten en saa mitään tehtyä ja sekin ahdistaa. Kaikki ahdistaa.

Tää alkaa nyt hyvin hälyttävästi kuulostaa pelkältä valitukselta (heitetäänkö vielä perinteinen yksinäisyys-rant tähän niin on sit kerralla kunnon valitusvirsi?), joten mietitääs, onko tässä lähiaikoina tapahtunu mitään positiivista. Ainakin nyt on tullu kateltua sarjoja ja leffoja taas säännöllisesti, ja ''uusia'' vaatteitakin on tullu osteltua. On muuten kiva, kun vihdoin löytää sen oman tyylinsä ja pystyy sitä lähteä muokkailemaan siihen suuntaan, mikä hyvältä tuntuu. Lisäksi ehkä parhaimpana juttuna; mä olen vihdoin saanut taas inspiraatiota leipoa ja tehdä jälkkäreitä! Ai että, mä olinkin jo kaivannut sitä. Tähän mennessä oon tehny mm. toffeeomenakorvapuusteja, kurpitsakääretorttua, appelsiinilettuja, marjamurupaistosta sekä hienolla nimellä varustettuja Sydänystävän leivoksia.

No. Nyt tässä kohta taidan liueta tuonne keittiön puolelle syömään ja sen jälkeen katselen Netflixiä. Myöhemmin taidan juoda pari kuppia teetä ja toljottaa Emmerdalea ennen kuin otan itseäni oikeasti niskasta kiinni ja kirjoitan pari puuttuvaa esseetä. Baby steps, y'know. En tiedä miten usein tulee tulevaisuudessa kirjoteltua, mutta ehkä mä voisin yrittää hieman useammin jotain raapustella. Sikäli mikäli tapahtuu mitään mainitsemisen arvoista. En ehkä kehtaa tehdä perus ostostenesittely-postausta, koska se venyisi sadan kilometrin pituiseksi. 

Abandoning ship

Kun mä heräsin tänä aamuna ja silmät puoliksi auki katoin puhelimen liian kirkasta näyttöä, kertoi se mulle että tänään on joulukuun viimeinen päivä. Tän koko vuoden viimeinen päivä. Se on aina vähän kummallinen ajatus, koska vuodet tuntuu nykyään menevän tosi nopiasti ja no, onhan se nyt aina vähän omituista. Vuosi vaan loppuu ja uusi alkaa.

Ihmiset tekee lupauksia seuraavalle vuodelle, kuka lupailee parantavasa elämäntapojaan, kuka vannoo matkustavansa maailman ympäri. Mä taas en ole koskaan nähnyt mitään pointtia tällaisissa lupauksissa, vaan mä olen ennemminkin asettanut itselleni tavoitteita. En osaa sanoa miten hyvin onnistuin saavuttaan viime vuonna asettamani tavoitteet, mutta vaikka en olisikaan, niin onhan tässä koko helvetin loppuelämä aikaa.

Tää vuosi ei oo oikeestaan ollut sen erikoisempi kuin mikään muukaan. Täytin kesällä 17, syksyllä alkoi lukion toka vuosi, lopetin käynnit psykiatrin/psykologin luona... Sain ehkä uusia kavereita, sydänkin särkyi taas kaiken häslingin keskellä... En koe muuttuneeni itse kuluneen vuoden aikana juurikaan. Ehkä mä olen yrittänyt olla parempi ihminen ja ehkä olen siinä onnistunut, ehkä en. Vaikia sanoa.

Ihmiset sanoo aina, että tee seuraavasta vuodesta elämäs paras tai vähintäänkin parempi kuin edellisestä, mutta kai sekin riippuu niin paljon susta itsestäs. En mä halua väkisin rueta vääntämään alkavasta vuodesta mitään mun elämän parasta, sillä mä uskon siihen, että sellainen vuosi tulee ihan sen enempiä kikkailematta jos on tullakseen. Onhan se tietty silti kiva aina toivoa, että seuraavana vuonna ois parempi ja iloisempi mieli, tai että onnistuis suhteissa ja sen sellasta. En mä halua aloittaa uutta vuotta ajattelemalla automaattisesti että siitäkin tulee paska.

Okei, ehkä tää kuulostaa vähän turhan synkältä, mikä ei nyt todellakaan ollut mun tarkoitus, hups... Ehkä mun pointti ja punainen lanka, jos sellaisia alun perinkään oli, on se, että tuopa vuosi 2016 mitä tahansa tullessaan, mä taidan olla valmis ottamaan sen vastaan. Joo, mä uskoisin niin.

Hyvää uutta vuotta kaikille!

Circus parade

Nyt kun koulua on mennyt se pari viikkoa sunnilleen, on hyvä miettiä, mitä onkaan tullu tehtyä ja mitä ei, ja vielä tärkiämpänä mitä helvettiä tässä oikiastaan pitäisikään tehdä. On selvää, että hyvin suuri osa näistä asioista liittyy kouluun, mutta onpa niitä sit sellaisiakin mukana, jotka liittyy johonkin ihan muuhun.

Mulla oli tänään verikoe, enkä mä ole ihan satavarma, että mitä ne sieltä tällä kertaa kurkkii, mutta toivon, että kaikki ois reilassa kuten aina ennenkin. Mulla on ens perjantaina siirtoaika KYS:issä, mikä meinaa sitä, että mä siirryn aikuisten osastolle tän diabeteksen suhteen (tuo nimittäin kuulostaa siltä, niin kuin mua olisi kärräämässä johonkin suljetulle). Tavallaan se tuntuu vähän haikialta, koska mä olen käynyt tuolla lasten osastolla melkein 12 vuotta ja kaikki lääkärit ja hoitajat on tullu tutuiks. En mä haluaisi vielä siirtyä mihinkään, missä ollaan niin jumalattoman vakavia ja mistä kaikesta pitää osata keskustella kypsästi ja virallisesti. En mä koe olevani vielä valmis sellaiseen. Miksen mä saa olla vielä lapsi niin kauan kuin se on mahdollista?

Tän saman kysymyksen voisi kysyä kouluun liittyen. Ens keväänä ois mahdollista kirjottaa jo joku aine, ja musta vahvasti tuntuu, ettei musta vielä ole siihen. Mä pelkään murtuvani paineen alla, ja koska mä koen tulleeni oikiaa polkua jo jonkin matkaa, mä en halua pakittaa liikaa. Tuntuu nimittäin jo pelkällä 35 tunnin viikkorytmillä, että mä en selviä hengissä seuraavaan viikkoon, joten miten mun olisi tässä tilassa mahdollista selvitä kirjotuksista? En mitenkään, siinäpä se. Ehkä joku ystävällinen sielu voiskin kehottaa mua soittamaan taas mun terapeuttipsykologimillelielle, mutta mä en koe kaipaavani sellaista nyt. Mä en osaa puhua mistään enkä ole koskaan osannut, ja jos on ihan helvetin pakko tuoda tunteet esille, teen sen mieluiten kirjoittaen. Sen mä sentään osaan.

Koulu on vittumaista. Pitää miettiä kursseja, niiden määrää ja tuleeko niitä tarpeeksi, pitää miettiä ryhmätöitä ja esitelmiä ja läksyjä ja muuta sen sellaista, joiden tekemiseen ei minkään maan motivaatio tunnu riittävän. Mutta unelma mun omasta tulevaisuudesta pastellinvärisine taivaineen ja pienine rantakaupunkeineen antaa toivoa ja puhtia, sillä mä haluan saavuttaa sen kaiken joskus. Onhan tässä vielä aikaa. Niin mä ainakin haluaisin uskoa.

Ehkä mä vaan yritän todistella itselleni, että mä pärjään kyllä ilman muitakin. Että mä en tarvitse parhaita, läheisiä ystäviä joille puhua koko ajan, joiden kanssa viettää aikaa ja sen sellaista. Ehkä mua ei vaan ole tarkoitettu sellaiseen ja se on ihan okei. Musta on kiva upota isoon villapaitaan ja juoda teetä samalla kun katson jotain kivaa leffaa tai luen jotain mielenkiintoista kirjaa. Ja se on okei. Ei mun tarvitse olla sellainen kuin muut. Mut ehkäpä se ongelma piileekin juuri siinä. Pystynkö mä hyväksymään itseni ja rakastamaan itseäni juuri sellaisena kuin mä olen?

Niin. En tiedä. Pitäis joka päivä jaksaa tehdä jotain, pitäis jaksaa ajatella ja hoitaa ja hymyillä vaikka väsyttääkin niin saatanasti. Mutta toisaalta ehkä pitäis vaan ottaa itseään niskasta kiinni, pitäis vaan lopettaa se valittaminen ja tehdä jotain. Pitäis vaan lopettaa se säälittävä itsesäälissä ja muussa paskassa vellominen ja oikiasti tehdä jotain sen eteen, että unelmat kävis toteen. 

So sorry

huomasin, tässä kellon ollessa 0.17 Hotel Californian kaikuessa kuulokkeistani, että on yks aihe, josta en oo sen tarkemmin puhunu, ja henkisesti moitin itseäni. mietin, että miks en oo kirjottanu siitä asiasta, joka on seurannu mua lähemmäs 12 vuotta? ja tämä asiahan on tietysti mun diabetes.

mulle diagnosoitiin vuoden 2004 tammikuussa tyypin 1 diabetes, mä olin silloin viisi. en mä siitä muista juuri mitään. edellisenä yönä ennen kuin mut vietiin sairaalaan, mä muistan heräilleeni jatkuvasti janoon ja vessahätään, eikä nukkumisesta tullu mitään. aamulla porukat vei mut sairaalaan, jossa kokeiden jälkeen paljastu, että mulla on diabetes. mä jouduin oleen sairaalassa noin viikon, mut siitä mä en tosissaan muista mitään. muistan vaan lehmännahkakuvioisen verensokerimittarin, mä kuulemma pelkäsin kamalasti ja huusin isiä koko sen ajan.

koulussa mulla ei sen kanssa onneks oo ollut koskaan sen suurempia ongelmia. mua ei siitä koskaan onneks kiusattu, jotkut ihmetteli ja kyseli kaikkee että eikö toi satu ja etkö sä saa syödä karkkia (kylläpäs muuten saan, kiitos vaan). ala-asteella mä kävin mittaamassa opettajainhuoneessa ja yks opettaja pisti mulle insuliinia sillon, kun en vielä ite osannut. mä opin sen kuitenkin nopeasti ja sen jälkeen kävin aina vessassa pistämässä, niin kuin mä teen nykyäänkin (enkä muuten helvetissä ala tökkiin itteeni mahaan, hyi helvetti).

yks asia mikä mua on aina ärsyttäny, on se, että ihmiset kuvittelee tosissaan, etten mä saa tai voi syödä samoja asioita. siis mitä vittua, anteeks nyt vaan, mutta en mä ole rikki. se osa haimasta, joka tuottaa insuliinia, ei vaan toimi mulla ja that's it. lääkeillä se hoidetaan eikä se tee mun elämästä sen vaikeempaa. ainakaan yleensä. joskus mä myönnän vaipuvani tietynlaiseen epätoivoon ja mietin, mitä helvettiä mä tein ansaikseni tämän. joskus mä en vaan jaksais mitata, pistää ja huolehtia. mä en jaksais aina ravata sairaalassa, käydä verikokeissa ja kusta pönttöön, ettei vaan mitään oo vialla. mä kuitenkin yritän aina pitää itteeni niskaperse-otteessa, koska kaikki ne komplikaatiot, mitä tästä voi seurata, pelottaa mua aivan helvetisti. mä en halua että mun sydän, munuaiset ja maksa menee vituilleen tässä iässä, kun mä voin siihen itsekin vaikuttaa. toinen asia, mikä mua ärsyttää, on se, että ihmiset kuvittelee, että kaikki diabeetikot on lihavia. yleensä ne, jotka on, on kakkostyypin diabeetikkoja, joka ei oikeestaan liity ykköstyyppiin mitenkään, sillä ykköstyypin tulemista ei voi estää. 

pointti on kuitenkin se, että vaikka mä välillä itse väsynkin tähän paskaan, se on osa mua, on ollut jo kauan ja tulee oleen koko mun loppuelämäni. vaikka mä olenkin joutunut epäsuorasti tän takia kaks kertaa sairaalaan ja kummallakin kerralla pelännyt aivan saatanasti, mä en anna tän masentaa mua liikaa. tää on mun sairaus, mä olen jumalauta 17, mä pystyn kyllä huolehtimaan itsestäni tän kanssakin. joskus mä haluaisin puhua tästä jonkun kanssa, mut ei kukaan kuuntele. ehkä se johtuu siitä, ettei niitä kiinnosta, ne ei ymmärrä tai ne ei vaan halua. eikä se oo mikään ihanteellinen puheenaihe, kyllä mä kai sen nyt tajuan itsekin. ois vaan kiva joskus saada avautua mun mietteistä tästä asiasta. onhan se kuitenkin arkipäivää mulle.

ps. sori jos tää vaikuttaa jotenkin epäselvältä? en oo sienessä tai mitään, mua vaan väsyttää aivan saatanasti.