Kennedy curse

 Tämä blogi täyttää ensi viikon lauantaina 12 vuotta (jos oikein laskin). En muista tähän hätään, milloin oisin viimeks kirjottanu ihan kunnon tekstipostauksen, enkä nyt jaksa sitä tarkistaa. Hetki siitä on kuitenkin tässä vierähtänyt ja nyt mulle tuli jotenkin sellanen tunne, että haluaisin vähän kirjotella asioita tänne. Itse asiassa mulla on muutamia postausideoita jemmassa, pitäis vaan ottaa itteä niskasta kiinni ja alkaa kirjotella enemmän. Kuviakin ois kiva laittaa, mut mulla on kamera aina siellä missä mä en ole eikä tässä oo nyt ollu sellasia fiiliksiä, että jaksais lähtä mihinkään ottamaan kuvia, vaikka se kivaa onkin. Tänään on sunnuntai, 3. huhtikuuta vuonna 2022. Runtti täyttää tänä kesänä 10. Mä täytän tänä kesänä 24. Mun porukat täyttää tänä vuonna 53. Mun pikkusisko täyttää 18. Aika on menny ihan käsittämättömän nopeesti. Vastahan mä itse olin täyttämässä 18. 

Jos alotellaan sellasista semi-positiivisista asioista ja käsitellään sitten niitä ei-niin-kivoja juttuja. Pakko sanoa tähän alkuun, että jos tää teksti tuntuu jotenkin sekavalta, se johtuu ihan siitä, että mulla on helvetin sekava olo ollu koko päivän. En oo ottanut lääkkeitä nyt muutamaan päivään koska ne ei auta yhtään enkä tykkää siitä miten zombimainen olo niistä tulee kun ei saa edes itkettyä eikä mikään tunnu miltään. Demonstroin tässä itelleni vaan omaa tyhmyyttäni lopettamalla kertalinttuulla, sillä mua huimaa, väsyttää, päässä tuntuu niitä ihme sähköiskuja ja muuta mukavaa. Mut eiköhän se tästä. Niin, niitä positiivisia asioita. Olin tuossa kotona käymässä noin 3 viikkoa (sitä ennen mun sisko kävi täällä mun luona) ja mulla oli tosi kivaa. Vietin paljon aikaa porukoitten, siskon ja Runtin kanssa. Käytiin Kolilla ja elokuvissa ja muuta mukavaa. Tulin eilen takas kämpille koska ensinnäkin mun sensori loppuu huomenna eikä mulla ollu mukana kuin yks ylimääräinen, sekä lisäksi mun pitää käydä kirjastossa palauttamassa yks kirja (koska sain vihdoin ja viimein aikaiseksi hommata kirjastokortin! Täällä on ihana iso pääkirjasto ja en malta oottaa että pääsen tutkimaan kunnolla mitä kaikkea kivaa siellä on). Mulla on myös ens viikolla kaks fysioterapia-aikaa sekä huomenna sairaanhoitajan aika. Oon kuitenkin menossa pääsiäiseks takas kotiin, lähen junalla 14. päivä. Sitä en osaa vielä sanoa, millon tuun takas.

Kotona mulla on aina jotenkin helpompi olla. Toki mua silti ahdistaa usein eikä se masennuskaan mihinkään maagisesti katoa, mut se on helpompi työntää taka-alalle. Ehkä siinä on osittain joku ajatus siitä, ettei sitä tavallaan ''saa'' kokea, minkä mä olen ymmärtänyt olevan aika toksista ja mun pitäis päästä siitä eroon. Tänne tultuani mulle iski jo eilen päälle semmoinen omituinen tyhjyys ja tänään mulla on ollu jotenkin tosi riipivä koti-ikävä koko päivän (mua myös itkettää vähän väliä, mut sen taidan laittaa ton lääkkeen kanssa sekoilun piikkiin). Yleensä mä tykkään tulla takas tänne, koska saan paljon tarvitsemaani omaa aikaa ja tykkään olla täällä, mut jotenkin tällä kertaa mä en ois halunnu tulla vielä takas. Suunnilleen joka kolmas ajatus tänään mulla on ollu, että mä haluan vaan kotiin. Helpottaa tietää, että ei mee pitkään kun meen takas. Toivottavasti ens kerralla ei tuu ihan näin hallitsevaa ikävää, sillä tää muistuttaa hyvin paljon niitä tuntemuksia, joita mulla oli hyvin usein sillon, kun asuin Joensuussa. Yleisesti ottaen mun on kuitenkin sanottava, että mä olen tykännyt asua Oulussa ja mä kyllä viihdyn täällä hyvin. Tästä päästään kauniilla aasinsillalla siihen asiaan, joka on pyöriny mun mielessä oikeastaan nonstoppina siitä asti, kun jäin sairaslomalle.

Mulla on viimeaikoina ollu jotenkin tosi epävarma olo (taas jälleen kerran) siitä, mitä mä haluan elämältä. Eniten ehkä siitä, sopiiko tää yliopisto-opiskelu oikeasti mulle ja onko tää ala mulle oikea. Mä olen kyllä tykänny niistä kursseista, joilla olen ollu, mut toisaalta mulla on myös aivan jäätävä alemmuuskompleksi päällä, sillä mä en koe olevani tarpeeksi fiksu ja poliittisesti ajatteleva tälle alalle. Sitä paitsi mä en haluaisi oikeasti tehdä mitään muuta kun kirjoittaa. Mitä vanhemmaksi mä tulen ja mitä enemmän aikaa kuluu, sen vahvemmaksi toi tunne tulee. Kirjottaminen on oikeastaan ainoa asia, jossa mä koen olevani oikeasti hyvä ja josta mä tykkään (vaikka välillä sen kanssa on helvetillisiä hankaluuksia mut minkäpä kanssa ei) ja mä luulen, että jos mä saisin tehdä sitä elättääkseni itteni loppuelämäni, mä olisin aika tyytyväinen. Ajattelin ottaa näitä asioita puheeksi huomenna terapiassa, koska jotenkin mä tunnen pakahtuvani tähän kaikkeen, mitä en voi kertoa kenellekään, kun ei ole ketään, kelle kertoa. Tuntuu tyhmältä edes harkita sellasta ajatusta, että mä olen tuhlannut sen neljä vuotta elämästäni rämpien jossain, johon mulla ei ole minkäänlaista intohimoa. Ei sillä, että mulla olisi varsinaista palavaa intohimoa yhtään mihinkään, mutta siitä mä syytän masennusta. Ärsyttää sinänsä, koska ennen mä pystyin esimerkiksi pelaamaan videopelejä tunteja putkeen tai lukemaan kirjan yheltä istumalta - nykyään mä jaksan keskittyä pelaamiseen ehkä max. tunnin ja kirjaakin onnistun hyvällä tuurilla lukemaan ehkä 45min ennen kun keskittymiskyky pettää.

Ehkä mä olen jorissut jo tarpeeksi pitkään ja epäselvästi. Kello on tällä hetkellä 19:17. Mun pitää käydä tänään suihkussa, koska hiukset pitää pestä ja eilen en jaksanut. Sitten ajattelin katella vähän uutta draamaa (tänä vuonna on jotenkin aivan jäätävän kova draamavuosi, voi jumalauta kun voisin vaan pysäyttää ajan siksi aikaa että saisin kaiken katottua ja jatkaa sitten) ja lakata kynnet ennen kun meen nukkumaan, nimittäin mun terapia-aika on todella vittumaisesti kello 9. Ei siinä muuten mitään, mutta kun joudun menemään bussilla niin pitää jo senkin takia herätä aikasemmin (toki myös sen takia että tykkään käyttää min. puoli tuntia aamuisin siihen, että selailen puhelinta ja laittautumiseen nyt mene aina oma aikansa). Ajattelin käydä heti huomenna siellä kirjastossa samalla, kun kerta oon liikenteessä, vaikka toki oisin voinu käydä tiistainakin, kun sillon on fysioterapia, mut ehkä mä käyn vaan huomenna niin ei tarvi sit lähtä enää myöhemmin mihinkään. Pitää muistaa sanoa, että kerkeän vielä kyllä käymään sekä terapiassa että fysiossa sillä viikolla ennen sitä 14. päivää. Mutta mä taidan nyt poistua tuonne esiriipun taakse tekemään jotain ennen kun raahaudun sinne suihkuun. Katotaan saisinko väännettyä toisen kunnollisen tekstipostauksen tässä jossain välissä, nimittäin harvinaisesti mulla ois jopa ideoita. Nähdään siis joskus.

What goes around...

 Kello on tällä punaisella minuutilla 14:52. On sunnuntai, 19. syyskuuta vuonna 2021. Istun harvinaisesti huoneessani, enkä keittiön pöydän ääressä. Spotify soittaa taustalla DON BROCOn Manchester Super Reds No.1 Fania (viime aikoina olen kuunnellut kyseistä bändiä aika paljon, kuuluu ehdottomasti suosikkeihin tällä hetkellä; uudet biisit on aikamoisia bangereita). Heräsin tänään yhdeltätoista. Verensokeri oli kolmantena aamuna peräkkäin niin matalalla herätessä, että meinasi olla huono olo. En ihan satavarmasti tiedä mistä tämä nyt taas johtuu, mutta opin jo vuosia sitten, ettei tätä sairautta kannata yrittää ymmärtää. Kun luulet oppineesi jonkun käyttäytymismallin, päättää se heittää täysin toisen vaihteen silmään. Ei siis maksa vaivaa. Söin aamupalaksi muroja ja katsoin telkkaria sivusilmällä selaillessani tumppua ja instaa. Puin päälle, siivoilin hieman. Pelasin vähän pleikkarilla ja koitin kerrata ruotsia, mutta mistään ei oikein tunnu tulevan mitään. Mikään ei huvita. Haluaisin lähinnä nukkua.

Biisiksi vaihtui juuri Daughterin Numbers. Näin viime yönä niin inhottavaa ja todentuntuista unta, että koko keho tuntuu ahdistuksesta taas raskaalta ja veto on täysin poissa. En halua tehdä mitään. Harkitsin pakottavani itseni lenkille, jotta virkistyisin, mutta en halua vaivautua pukemaan lenkkivaatteita tai poistumaan kämpästä. Siispä en mene. Uni itsessään ei ehkä niinkään ollut niin todentuntuinen, mutta se pelko, jota siinä tunsin, puski kyllä pinnan alta läpi niin voimakkaasti, etten taaskaan herätessä ollut täysin varma, oliko se pelkkää unta vai tapahtuiko se oikeasti. Sellaiset unet on kaikista pahimpia. Unessa mut kidnapattiin (jostain syystä oon lähiaikoina nähnyt yllättävän usein unia, joissa mut kaapataan) ja yritin kaikkeni päästäkseni vapaaksi. Melkein onnistuin, mutta kaappari pahoinpiteli mut. Jotain kuitenkin tapahtui, ja kesken kaiken kaapparin suusta ja nenästä alkaa vuotaa verta kuin vesiputouksesta ja pääsen karkuun. Tilanne on ohi ja pääsen kotiin, mutta en uskalla unessa enää sen jälkeen olla yksin. Voin vieläkin tuntea sen pelon, jota uni-minä tunsi, kun ajattelikin joutuvansa olemaan yksin jossain.

Biisi vaihtui taas, ja tällä kertaa vuorossa on Coldbonesin versio Running Up That Hill-biisistä, joka on mun ehdoton suosikkiversio tuosta kyseisestä kappaleesta. Hassua, miten unet voi oikeasti olla niin voimakkaita, että niiden vaikutus tuntuu näin kauan jälkeenpäin. Mä en ole koskaan ollut sitä tyyppiä, että näkisin painajaisia - en muista nähneeni kunnon painajaista kuin kerran elämässäni, ja sekin johtui Doomista kun olin kakara. Nään kyllä usein ahdistavia unia, joissa on usein samat elementit mukana: pakeneminen, jumissa olemisen tunne, pelko. Oon joskus kai maininnutkin täällä, että mun unissa on usein talvi. Usein mä juoksen jotain karkuun tai pakenen jotain. Näiden asioiden merkitykset on ihan päivänselviä, mutta eniten mua vaivaa se, miten ne edelleen on mun unissa, vaikka mun elämässä on tapahtunut kaikenlaisia muutoksia vuosien varrella. Tunnenko mä siis edelleni olevani jumissa? Koenko mä edelleen, että mun pitää paeta jotain? Haluanko mä aina vaan pois jostain, mitä en välttämättä osaa edes nimetä?

Asiat on päällisin puolin tällä hetkellä ihan jees. Terapia on alkanut oikeastaan aika hyvin, keskiviikkona on seuraava käynti. Lääkärissäkin meni hyvin, yleinen taso oli parantunut. Mulla on vain yksi kurssi nyt ekassa periodissa, joten mun pitäisi pystyä suorittamaan se ilman mitään sen suurempia ongelmia. Kämppä pysyy siistinä, joskin siivoaminen tapahtuu aina hitaasti ja asteittain, mutta tapahtuupahan kuitenkin. Jostain syystä silti ahdistus on läsnä ehkä tavallaan voimakkaampana kuin koskaan, mutten osaa sanoa miksi. Nyt kuuntelen Stereo Honeyn What Makes A Mania. En tiedä, voisiko kaiken taustalla olla epävarmuus siitä, mitä todella haluan elämältä. En osaa nimetä yhtäkään uraa tai työtä, jota haluaisin tehdä. En tiedä, onko mua tarkoitettu sellaiseen. Luonnossa tuntuu hyvältä ja rauhalliselta. Kirjoittaessa pilvi hieman väistyy. Yritän puskea eteenpäin, mutta mielessä kummittelevat samat vanhat kysymykset. Mitä, jos yliopistossa opiskelu ei tosiaankaan olekaan mun juttu enkä mä tule koskaan valmistumaan? Mitä töitä mun on tarkoitus tehdä, kun ei mua mikään oikeasti kiinnosta? Onko se niin väärin, jos mä vaan hyppäisin bussiin tai junaan ja vaan katoaisin johonkin? 

En tiedä. Mä en tiedä mitään. En ole koskaan tiennyt enkä tiedä, tulenko koskaan tietämäänkään. Olen kateellinen ihmisille, joilla on niin intohimoisia kiinnostuksenkohteita tai asioita, joissa ovat hyviä, että haluavat tehdä niitä lopun elämäänsä. Mua kun ei ole koskaan mikään niin paljon kiinnostanut. Ainoa asia, jota mä voisin nähdä itseni tekemässä, on kirjoittaminen. Enkä mä siihenkään aina pysty. Että se siitä sitten. Nyt soi Johnossin Into The Wild. Kello on nyt 15:10. Taidan mennä katsomaan Shrekiä. 

Promise

 Tämän kertainen niin sanottu vuosikatsaus on nyt pari päivää myöhässä, koska jostain syystä tän kirjottaminen aina katoaa mun ajatuksista jossain vaiheessa. Johtunee varmaan siitä, että suunnittelen aina alottavani tän tekemisen yöllä, jolloin luonnollisesti unohdan sen. Nyt ajattelin ottaa itteäni niskasta kiinni ja kirjoittaa tän harvinaisesti näin päiväsaikaan. Kello on 13:25 ja on 6. tammikuuta vuonna 2021. Viime vuosi oli... outo, jos ei muuta. Ajattelin vetää tästä korona-hommelista puhumisen ihan tässä alussa, koska en mielellään haluaisi tuoda sitä koko ajan esille, vaikka onhan se toki ollut aika suuri osa meidän kaikkien elämää nyt koko viime vuoden ajan. Onnekseni mä itse sekä läheisimmät ihmiseni ollaan vältytty sairastumiselta, eikä meistä kukaan ole tietääkseni edes altistunut. Mulla on sinänsä vähän ristiriitaiset fiilikset koko jutusta, sillä vaikka mä en halua sairastua tai mitään, ei mua silti sinänsä pelota se. Mä luulen tämän johtuvan siitä, että mua nyt ei yleisestikään ole aikoihin kiinnostanut se, mitä mulle tapahtuu. Kai se masentunut ja henkisesti palasina oleva osa mua on ottanut vähän valtaa taas. Jotenkin mä en vaan jaksa välittää itsestäni yhtään. No, jospa jätetään tää aihe nyt tällä erää tähän ja katotaan vähän taaksepäin vuotta 2020.

Alkuvuodesta siis asuin vielä Joensuussa, mutta kuten olin jo edelliseen ''vuosikatsaukseen'' kirjotellut, olin päättänyt yhteishaussa hakia jonnekin muualle opiskelemaan. Englanti ei ollutkaan mulle se juttu ja nyt tässä vaiheessa voin sanoa että oli ehdottomasti oikia päätös jättää se. Tosin väärä ala ei yksistään tehnyt mua ahdistuneeksi ja väsyneeksi, vaan siihen vaikutti myös se, miten mä koin tulleeni kohdelluksi kämppisteni toimesta (okei, kuulostaa kamalalta eikä ole tarkoitus. Mun entiset kämppikset on molemmat ihania ihmisiä ja toivon heille vain hyvää, mutta ehkä me ei sovittu kämppismielessä yhteen. Ehkä me oltiin vaan liian erilaisia.) sekä koko kaupunkiympäristö. Mä en vaan sopeutunut sinne ja sillä selvä. Mä asuin Joensuussa kaksi vuotta (no, melkein), enkä mä koskaan tuntenut sitä kodiksi. En kertaakaan. Joten mä läimin yhteishaussa kaikki mahdolliset kohdat täyteen ja odotin.

En muista oliko se peräti jo toukokuun loppua vai jopa aikasemmin, kun huomasin Opintopolkua tuhannetta kertaa avatessani, että mut oli jo hyväksytty yhteen hakukohteeseeni. Se tuntu ihan helvetin hyvältä, koska mä tiesin silloin, että ainakin mulla on joku vaihtoehto ja että mä pääsen ihan oikeasti pois. Tämä opiskelupaikka olikin sitten loppujen lopuksi se, jonka mä otin vastaan ja jossa nykyään siis opiskelen. Siitä hieman myöhemmin. Meillä loppu vuokrasopimus toukokuun loppuun, mutta toinen mun kämppiksistä muutti muutaman viikon etuajassa ja toinen ehkä noin viikkoa ennen, joten suunnilleen viikon (?) ennen lopullista poismuuttoa asustelin meidän kämpässä keskenäni. Jo silloin mä olin varma siitä, että mun olisi paljon parempi asua yksin. Tosin pakko sanoa, että välillä oli hieman haikeaa hengailla yksin siellä kämpässä, jossa oltiin kolmestaan jo yli vuoden verran asuttu. Toukokuun viimeisinä päivinä sitten pakkailin tavarani ja siivosin oman osani ja sanoin hyvästit Joensuulle.

Kesän asuin taas tuttuun tapaan kotona ja tietysti vuotuinen Lapin reissukin tehtiin. Mentiin ensin Saariselälle, sitten Ylläsjärvelle ja lopuksi Luostolle. Musta on aina kivaa tulla kotiin ja olla täällä (nytkin olen siis ollut jostain marraskuun lopusta täällä), mutta huomaan kyllä myös sen, että kun olen jo jonkin aikaa asunut muualla, tekee mun tietyn ajan jälkeen aina mieli mennä kämpille ja olla ihan omassa rauhassa. Siihen omaan rauhaan tottuu loppujen lopuksi aika nopiasti ja sitä alkaa arvostaa ihan eri tavalla. Täällä mä en välttämättä pääse olemaan itsekseni kuin vasta yöllä ja välillä se ottaa koville, vaikka rakastankin mun perhettä enemmän kuin mitään muuta. Kesäkuussa Runtti täytti jo 8 vuotta ja heinäkuussa mulle tuli vuosia täyteen 22, mikä tuntuu välillä edelleen vähän oudolta. Tuntuu välillä siltä, etten mä olisi yläasteen jälkeen aikuistunut ollenkaan. Ehkä tietyllä tapaa en olekaan, enkä välttämättä koskaan tulekaan aikuistumaan. Ei se haittaa.

Heinäkuussa sain myös vihdoin ottaa opiskelupaikan vastaan, jonka jälkeen alkoikin sitten kaikki Kelan kanssa temppuilut ja kämpän etsimiset. Kämppä löytyi todella helposti, sain oikein viihtyisän yksiön ihan yliopiston läheltä (mikä tosin ei nyt tähän maailmanaikaan auta yhtään, sillä meillä on etäopiskelua toukokuun loppuun asti). Elokuun lopussa sitten muutin Ouluun ja heti syyskuun alussa aloitin opiskelut saamelainen kulttuuri pääaineenani. Meitä on tosi pieni ja kiva ryhmä ja mulla on jo tässä vaiheessa paljon parempi ja positiivisempi fiilis kuin Joensuussa ikinä. Edellisten opintojen takia mulla on mahdollisuus valmistua aikasemmin, mikä ois todella jees ihan jo senkin kannalta, että mun opintotukikuukaudet loppuu vääjäämättä jossain vaiheessa. Tällä hetkellä mulla on yhteensä opintopisteitä semmoiset 77 (tosin vielä 10op pitäis viime vuoden puolelta tulla, mutta josain syystä professorit ei ole vielä saaneet aikaiseksi arvostella näitä kursseja. Käytännössä se siis meinaa sitä, että mulla on ekan lukukauden jälkeen kasassa enemmän opintopisteitä kuin mitä normaalisti ekan vuoden jälkeen. Olen siis tyytyväinen. Olen saanut kaikki syksyn kurssit suoritettua, paitsi yhden jätin kesken koska tuli yksinkertaisesti liikaa hommia. Se kurssin teen varmaan sitten ensi syksynä.

Syksyn vietin lähes kokonaan Oulussa, paitsi syysloman olin sitten täällä kotipaikalla. Sitten marraskuussa kävin muutaman viikon taas oleskelemassa Oulussa, kunnes tulin joulua ja uutta vuotta viettämään tänne. Koska mulla on tosiaan etäopiskelua nyt koko eka vuosi, mulla ei sinänsä ole mikään kauhia kiire takaisin, mutta koska mulla on lääkärikäyntejä sun muita tulossa, niin olen kyllä varmaan viimeistään kahden viikon päästä suuntaamassa takaisin Ouluun. Ihan aikakin jo, alkaa tuntua pikkuhiljaa jo siltä, että kaipaan taas omaa rauhaa. Meillä on ollut välillä vähän hektistä kotona, mutta mä en aio puhua siitä sen enempää, koska se tarvitsisi ihan kokonaisen postauksen. Tulikin tuosta mieleen, että mun henkinen tila ei tunnu muuttuneen vuoden aikana juuri miksikään. Mieliala pysyy tasaisesti matalana, mutta kai siinä sellainen muutos huonompaan on ollut, että mä en jaksa tehdä mitään enkä välttämättä edes nousta sängystä kunnolla. Mun unirytmi on päin helvettiä ja ahdistuksen intensiivisyyskin tuntuu taas tuplaantuneen. Mun pitäisi varmaan käydä YTHS:llä kysymässä vähän apua, varsinkin kun tuo syömishäiriökin koputtelee ovella yhä edelleen. Fyysinen olotila on lähinnä yhtä huono, tosin osa siitä johtuu toki tuosta unenpuutteesta. 

Ehkä mä alan pikkuhiljaa lopetella, ennen kuin tää venyy taas kilometrien pituiseksi. Varmaan suurin tänä vuonna tapahtunut asia oli tuo mun uusien opintojen aloittaminen sekä uuteen paikkaan muuttaminen. Ai niin, sen verran pakko nyt sanoa, ennen kuin kukaan ehtii miettiä että miten helvetissä mä pystyin ahdistumaan niin pahasti Joensuussa mutta en Oulussa, joka on kuitenkin niin paljon isompi paikka. Vastaus tähän on yksinkertainen: mä en asu keskustassa enää. Kun muutin Joensuuhun, asuin Noljakassa, eikä se ahdistanut niin paljon. Keskustassa ahdistus oli välillä sietämätöntä. Nyt Oulussa mä asun taas useamman kilometrin poispäin keskustasta, ja mulla on oikein hyvä olla. Tosin osittain myös sen takia, että asun yksin ja saan olla miten haluan. Nyt kun kaikki viimeiset pahvilaatikot on viety pois ja uudet huonekalut on kaikki paikoillaan, mä pääsen vihdoin järjestelemään mun kämpän juuri niin kuin haluan. Vielä tosin tarvitsisin kunnollisen peilin sekä olkkariin seinävaatteen, mutta muuten kaikki on valmista. Vaikka musta on ollut ihanaa olla taas kotona, on myös helpottavaa ja tervetullutta mennä takas kämpille.

Joten näillä sanoilla päätän tämänkertaisen ''vuosikatsauksen'' vai miksi tätä sekameteliä nyt pitäisikään kutsua, ja toivotan vielä kerran teille kaikille hyvää uutta vuotta! Katsotaan mitä vuosi 2021 tuo tullessaan. Pysykää terveinä ja pitäkää itsestänne ja rakkaimmistanne huolta.

Everybody loves me

No niin, josko nyt vihdoin saisin tämän tehtyä! En ajatellu aivan kauhiasti tässä alussa nyt lätistä mitään, mutta vähän taustatietoa. Eli mähän tosiaan olen kaksi vuotta opiskellut Joensuussa Itä-Suomen yliopistossa englantia pääaineenani, mutta toisen vuoden alkaessa aloin olla aika varma siitä, ettei se oo mun juttu ja että en halua jatkaa enää. Hampaita kiristellen menin vikan vuoden läpi - tosin en saanut kuin 10 op koko vuodelta, joten ihan kovin hyvin mulla ei mennyt. Yhteishakujen alkaessa olin jo päättäny, että aion hakea niin moneen koulutukseen kuin mahdollista. Hain siis sekä toisen asteen haussa (tässä siis yo-pohjaisiin koulutuksiin, koska lukion olen tosiaan käynyt ja sieltä paperit 2017 saanut) että korkeakouluhaussa. Tän postauksen pointti nyt siis on vähän tarkemmin käydä läpi mihin mä hain, mihin pääsin tai olisin päässyt ja mitä mä todennäköisesti nyt sitten syksyllä teen (ellei korona ota ja kuse meidän kaikkien muroihin vielä enemmän kuin se on jo kussut). Ajattelin, että tää vois olla hauska tehdä sillain, et käydään kumpikin haku läpi sillein vikasta toiveesta ekaan toiveeseen, joten eiköhän alotella tolla toisen asteen haulla!

5. Matkailualan perustutkinto (Lapin koulutuskeskus REDU, Kittilän toimintayksikkö): Tästä ekana pakkoa sanoa kaksi asiaa. Ensinnäkin se, että mua vituttaa aika paljon se, että mä jostain syystä laitoin tän viimeiseksi. Toiseksi se, että mä en ole koskaan juurikaan vakavasti kyseistä alaa harkinnut, mutta ajattelin, että kyllä se voisi olla ihan jees. Tänne alimmat hyväksytyt pisteet oli 3 ja mun pisteet 9 - mikä siis meinaa sitä, että mä olisin päässyt heittämällä tänne sisään. Mutta koska mut hyväksyttiin ylemmälle toiveelle, tänne pääsy automaattisesti peruuntui... Mikä vituttaa mua, koska mä olen aina tykännyt Kittilästä, ja ois ollut kiva lähtiä sinne. No, ei voi mitään. Suurin motivaatio siis sille, miksi hain tänne, oli lähinnä toi Kittilä, niin typerältä kuin se kuulostaakin, haha.

4. Media-alan ja kuvallisen ilmaisun perustutkinto (Koulutuskeskus JEDU, Piippola - Siikalatva): Mä hain kahteen eri kouluun media-alan ja kuvallisen ilmaisun koulutukseen, ja tämä oli se toinen. Tää oli myös se eka toisen asteen koulutus, jonne mut hyväksyttiin. Mä kuitenkin tiesin heti, etten mä halua tänne mennä, syinä lähinnä se, että kuten jo sanoin, olen alkanu epäillä sitä, haluanko mä sittenkään amiskaan ensinkään sekä se, että Siikalatva on vähän liian alhaalla mulle. Ei siinä paikkana mitään vikaa ole, se on aika lähellä Nivalaa, josta mun isänpuoleista sukua tulee aika paljon, mutta jotenkin vaan eka fiilis joka mulle tuli, kun sain sen hyväksymissähköpostin, oli että 'ei kiitos'. Joten mä aika lailla heti peruin tän paikan.

3. Luonto- ja ympäristöalan perustutkinto (Saamelaisalueen koulutuskeskus, luontaistalouden kehittämisyksikkö): Tästä mä hieman kerkesin jo haaveilla, ja kun tokan asteen haun tulokset tuli, mä olin tänne ensimmäisellä varasijalla, joten toivoa oli. Mua kiinnosti toi ala, koska luonto on lähellä mun sydäntä, ja tämä on Inarissa, josta mä kanssa paikkana tykkään tosi paljon. Harmillisesti kuitenkin olin taas kerran sijoitellut tämän väärin, koska mut hyväksyttiin varasijalta tätä ylempään toiveeseen, joten mun paikka täälläkin automaattisesti peruuntui. Hieman harmittaa, sillä jos mulla olis tämä tai toi Kittilä olleet ylempänä, oisin todennäköisesti mennyt kumpaan olisin päässyt, vaikka korkeakoulupaikankin sain.

2. Media-alan ja kuvallisen ilmaisun perustutkinto (Ammattiopisto Lappia, Tornio): Okei. Tänne mä pääsin varasijalta, ja vaikka tää on Lapissa ja se, mihin todennäköisimmin syksyllä lähden ei ole, mä päätin silti perua tän paikan. Suurin syy siihen on siis se, että mä en oikeastaan ole yhtään varma, olisinko mä pärjännyt amiskassa ollenkaan. Se on vähän kummallista, mutta vaikka mä en ole koskaan ollut mikään hirviän hyvä tai mikään himo-opiskelija, jotenkin mulle itselle silti tavallaan paremmalta tai turvallisemmalta vaihtoehdolta on tuntuneet just lukio ja yliopisto. Jos mä en olis saanut korkeakoulupaikkaa, mä olisin luultavasti hyväksynyt tän, mutta... näin tällä kertaa. Me ei muuten juuri olla Tornion suunnalla matkailtu, vaikka Lapissa joka kesä käydäänkin.

1. Puutarha-alan perustutkinto (Ammattiopisto Lappia, Tervola): Pakko alkuun sanoa, että en hakenu tänne siksi, että mun äiti on koulutukseltaan puutarhuri. Jos käytännönläheisistä aloista joku mua kiinnostais, niin se ois tämä. Tällä hetkellä mä olen muuten edelleen ekalla varasijalla tänne, mutta luultavasti joko en pääse tai sitten perun paikan. Toisaalta tää oli kyllä mun eka vaihtoehto, että kyllä mä joutuisin varmaan vähän miettimään kuitenkin. Mä en muuten oo yhtään varma, että olenko mä koskaan käynyt Tervolassa, muuten kuin junalla sillein että asemalla pysähtynyt.

Okei, siirrytäänpäs sitten noihin korkeakoulutoiveisiin!

5. Medianomi AMK, Päivätoteutus (Oulun ammattikorkeakoulu): Tänne mä itseasiassa tein jopa portfolionkin, mutta en tainnut edetä mihinkään, koska en saanut pääsykoekutsua. Se ei nyt sinänsä ois mihinkään johtanut, koska mut on hyväksytty ylemmälle toiveelle. Sitä portfoliota tehdessä mulle tuli vähän sellainen fiilis, ettei tää ehkä kuitekaan ois ollut mulle hyvä, sillä mun ainoa ''vahvuus'' tai mielenkiinnon kohde tai mikälie on lähinnä valokuvaus, ja näihin nyt sisältyy aina paljon muutakin. Eli vaikka tähän valinta onkin vielä kesken, en voi tulla valituksi enää tänne (tai no, voin periaatteessa, mutta se paikka peruuntus automaattisesti).

4. Restonomi AMK, matkailu- ja palveluliiketoiminta, monimuotototeutus (Lapin ammattikorkeakoulu, Rovaniemi): Muistaakseni valitsin tän siksi, että tuskailin vähän noiden toiveiden kanssa ja sitten muistin, että olin hakenu sinne matkailualalle toisen asteen haussa, joten aattelin, että voisin hakea AMK:iin samantyyliselle alalle. No, tännekin mä itseasiassa olisin päässy sisään: 100 pistettä oli alin hyväksytty ja mun pisteet oli 112. Kuitenkin mun paikka peruuntui, koska kuten jo sanoin aiemmin, pääsin ylemmälle toiveelle. Sinänsä se ei mua hirveästi haittaa, koska en mä nyt loppujen lopuksi tiedä sopisinko mä luonteeni etc. puolesta tällaiselle alalle.

3. Suomen kieli ja kirjallisuudentutkimus, Kielten ja kirjallisuuden tutkinto-ohjelma, humanististen tieteiden kandidaatti ja filosofian maisteri 3v + 2v (Oulun yliopisto, Humanistinen tiedekunta): Hei, eka johon en ees päässy sisään! Tässä alimmat hyväksytyt pisteet oli 97.1 ja mun pisteet oli 83.3 - eli ei onnistunut. Lisäksi mulla ei ollu tarpeeksi opintopisteitä joltain tietyltä alalta, että olisin niiden kautta päässy sisään. Mua ei haittaa, etten päässy sisään. Tää oli oikiastaan vähän sellanen täytetoive, enkä osaa nyt sanoa, miksen laittanu sitä viimeiselle sijalle. Silloin kun tää korona ei vaikuttanu vielä asioihin, olin muuten varautunu siihen, et käyn tekee pääsykokeen Joensuussa tänne, mutta sitä nyt ei koskan tapahtunut.

2. Saamelainen kulttuuri, Historia-, kulttuuri- ja viestintätieteiden tutkinto-ohjelma, humanististen tieteiden kandidaatti ja filosofian maisteri 3v + 2v (Oulun yliopisto, Humanistinen tiedekunta): Okei, nyt ollaan jännän äärellä! Mä sain jo toukokuun puolella tiedon siitä, että pääsin tänne sisään. Olin jo silloin tosi innoissani, koska ainakin mulla oli varma pääsylippu pois Joensuusta. Sitten keksin tarkastaa, että paljon tällä alalla on aloituspaikkoja. Meinasin saada sydärin, koska niitähä on vain 5. Siis vain 5. Kolme todistusvalinnalla ja kaksi pääsykokeella (tosin, Ylen sivuilla oli se joku juttu mistä näki et paljonko alotuspaikkoja lisätään syksyks, ja tälle alalle vissiin 3 eli kai niitä nyt tänä syksynä on 8? en tiedä, enkä tiedä paljon tänne yleensäkin on ees hakijoita). Alimmat hyväksytyt pisteet oli 80.8 ja mun pisteet oli 84.6. Mä olen pyöritellyt tätä mielessäni siitä lähtien, kun sain tietää päässeeni sisään, ja mitä enemmän mä tätä mietin, sitä enemmän mä haluan tänne mennä. Joo, tiedän, Oulu ei ole Lapissa, mutta ei se nyt kaukanakaan ole. Sitä paitsi tää ala on niin älyttömän mielenkiintoinen. On siis suunnilleen 95% varmaa, että mä lähden syksyllä Ouluun! Siis tää on niin älyttömän uskomaton tilaisuus, noin vähän aloituspaikkoja ja mä pääsin sisään. Mun kolme vuotta vanhoilla lukiopapereilla. Mä en halua heittää tätä tilaisuutta hukkaan. Ja hei, kuka tietää, ehkä mä yhtenä sivuaineena luen vielä englantia, haha.

1. Audiovisuaalisen mediakulttuurin koulutus, taiteen kandidaatti ja maisteri 3v + 2v (Lapin yliopisto, Taiteiden tiedekunta): Syy siihen miksen voi vielä hyväksyä tota edellistä paikkaa on tämä. Valinta tähän on vielä kesken, mutta mä en voi saada paikkaa, koska 1) en päässy todistusvalinnalla ja 2) en osallistunu pääsykokeeseen. Mä en halunnu osallistua pääsykokeeseen, koska jotenkin mun halu päästä tonne Ouluun on niin suuri, etten tavallaan halunnu ees riskeerata sitä, etten pystyiskään menemään sinne (vaikka toki Rovaniemi olis Lapissa ja onhan tääkin yliopistoala, mut silti). Lisäksi en tiedä pärjäisinkö mä tällaisella alalla, sillä mä olen suuntautunut niin vahvasti valokuvaukseen eikä mua muu tällainen nyt ihan niin paljon kiinnosta. Mun pitää nyt vain odotella, milloin Opintopolkuun lävähtää tieto, etten päässy sisään ja sit voin hyväksyä ton edellisen paikan.

Siinäpä ne nyt sitten on ja vihdoin kaikki salaisuudet tähän liittyen on julki (köhköh, salaisuudet, joo just niin). Musta tuntuu, että asiat tulee menemään paremmin, sillä en mä ollu näin innoissani silloin 2 vuotta sitten lähdössä Joensuuhun kuin mä nyt olen Ouluun. Mä olen kyllä yllättynyt siitä, että oisin päässy noinkin moneen kouluun - toki kyllä mä olin aika varma, että johonkin mun on pakko päästä, koska kuitenkin hain 10 eri koulutukseen. Ehkä mä oon vaan hakenu aloille, joille ei oo niin paljon hakijoita, tai jotain. Tai sitten mä en yksinkertaisesti ole niin tyhmä kuin aina tykkään ajatella olevani. No, joka tapauksessa, on aika varmaa, että mä syksyllä lähden Ouluun, toivottavasti vaan tää korona ei nyt sit villiinny uudelleen tai mitään. Nyt alkaakin sit asuntojen etsintä (kyllä, ajattelin aloittaa jo ennen kuin pystyn hyväksymään ton paikan, vaikka hakemuksia nyt en varmaan vielä laita ennen kuin se on satavarma paikka) ja sit pitää lähetellä Kelalle satayks hakemusta kaiken maailma tuista yms. paskasta ja muistaa tehdä osoitteenmuutos ja soitella sairaaloihin... Puhumattakaan itse muutosta. No, nyt ensin aion kyllä nauttia kesästä täällä rakkassa kotikunnassani Leppävirralla ja sitten katsellaan mitä syksy tuo tullessaan! 

The bird and the worm

Noin vuosi sitten, melkein täsmälleen samaan kellonaikaan, mä kirjoittelin tänne postauksen, jossa kävin läpi ekan yliopistosyksyn juttuja, ja yleisesti vuotta 2018. Nyt ois kai aika tehdä vähän samaa vuoden 2019 ajalta. Jos alotetaan alkuvuodesta, niin muutin silloin tosiaan toisen kämppikseni sekä yhden toisen tytön kanssa uudeen asuntoon lähemmäs yliopistoa. Meillä on sujunut ihan kivasti, mutta välillä musta on tuntunut todella ulkopuoliselta, koska mun kämppikset opiskelee samaa alaa, ja luonnollisesti he myös juttelevat opinnoistaan sun muusta paljon. Etenkin loppukevättä kohden mua alkoi ahdistaa todella paljon, joten vetäydyin usein omiin oloihini, en liittynyt keskusteluihin enkä ollut kovin puhelias muutenkaan. Usein mun päivät menikin sit siihen, että itkin huoneessani aamun pikkutunneille asti, joskus myös itsetuhoisesti ahdistustani purkaen. Me kuitenkin juteltiin asiasta, ja sen jälkeen meillä on mennyt paremmin. Mä olen itse ihan tietoisesti, etenkin nyt syksyllä, yrittänyt parantaa itseäni ja oon vaan mennyt esim. olkkariin hengailemaan jos siellä on joku ollut. Mä luulen, että suurin tekijä siihen, miksi mä ahdistuin niin pahasti, on mun menneisyydessä tapahtunut koulukiusaaminen. Mulle tulee aina jossain vaiheessa fiilis, että mua ei hyväksytä, mut torjutaan ja hylätään. Mä en voi sille oikeastaan mitään.

Jo viime joulun aikoihin mä aloin kyseenalaistaa sitä, olenko mä sittenkään oikealla alalla. Englannin opiskelu tuntui mulle loogisimmalta vaihtoehdolta, koska mä olen aina tykännyt siitä koulussa ja oon aina ollut siinä hyvä. Kirjoitinhan mä siitä ainoan ällänikin. Jossain vaiheessa mä kuitenkin huomasin, etten mä oo tykännyt yhdestäkään englannin kurssista, joita mulla on nyt yliopistossa ollut. Viime keväänä onnistuin kuitenkin vielä sivuuttamaan nää ajatukset suurimmalta osalta, mutta syksyllä tipuin reunan yli ja kovaa. Mulla on koko syksyltä vain 5 opintopistettä, eli en oo saanut kuin yhden kurssin suoritettua. Sekin oli oikeastaan vaan kirjatentti. Kaikki muut kurssit jouduin jättämään kesken. Ahdistaa, masentaa, pelottaa. Luin yhtenä iltana alkusyksystä jonkun kurssin kuvausta ja kun huomasin, että siinä kurssissa ois pitänyt pitää puheita ja esitelmiä, niin mitä tein? Purskahdin hysteeriseen, paniikinomaiseen itkuun, jota jatkui seuraavat puoli tuntia. Sanomattakin kai selvää, että sen kurssin yhdellekään tapaamiselle en mennyt.

Tuntuu jokseenkin säälittävältä, sekä pahalta, tajuta, että tää ei olekaan sitä, mitä mä haluan. Mun päässä takoo koko ajan vaan yks ajatus: mun on pakko päästä pois. Tää nyt ei toki ole mitään uutta, koska musta tuntuu, että tuo sama ajatus on vetänyt rallia mun päässä viimeiset viisi vuotta ainakin. Mun on pakko tehdä jotain. Mä en ole vielä päättänyt tarkalleen mihin, mutta aion hakea nyt kevään yhteishauissa johonkin muualle. Mulla on useampi vaihtoehto, ja voin vaan toivoa, että pääsisin johonkin. Tavallaan mua hävettää myös, koska musta tuntuu, että mä petän mun vanhemmat. Sekin ajatuksena taas tuntuu typerältä, sillä mä olen kuitenkin aikuinen ihminen ja vastuussa omista asioistani. Mä en tiedä, ymmärtääkö ne miksi mä olen tekemässä tätä. Enkä mä voi vaan sanoa, että jos mä en tee mitään, mä en enää pitkään täällä pyöri. Ja mä toivon, että mä liioittelisin kun sanon noin. Mutta mä tunnen, kuinka mä luisun.

Olin siis kesän kotona ja tuntui aivan helvetin hyvältä olla pois kaupungista. Oli myös ihanaa käydä taas Lapissa. Jotenkin mun sydän vetää sinne ihan hirveästi, ja mä toivon, että mä pääsisin lähemmäs mahdollisimman nopeasti. Syksyllä palasin takas Joensuuhun, mutta koko syksy on mennyt multa jotenkin aivan käteen. Se alko ihan hyvin, mutta sitten mä en vaan enää... jaksanut. Aloin skipata luentoja ja tunteja, jätin kursseja kesken, en saanu mitään tehtyä. Ahdistuin yhä entisestään ja pakonomaisesti päässä tykytti ajatus siitä, että on päästävä helvettiin täältä. Tässä kohtaa mua taas pelottaa, etten mä tule koskaan löytämään mitään, mikä veisi tän tunteen pois. Tunteen siitä, että kaikki on väärin, eikä missään ole hyvä olla. Mä en tiedä, mitä mun pitäisi tehdä tai mihin mun pitäisi mennä, että mä tuntisin itseni edes jotenkin ehjemmäksi.

Oon ollut nyt koko joulukuun kotona ja tän viikon sunnuntaina palaan takas Joensuuhun. Mulla ei nyt keväällä ole kuin muutama kurssi, ihan sen takia, että mä olen niin saatanan väsynyt. Alan valmistautua mahdollisiin pääsykokeisiin ynnä muuhun. Mä en toivo nyt mitään niin paljon kuin sitä, että pääsisin johonkin toiseen opiskelupaikkaan. Jos en pääse, niin... en tiedä. Mulla ei ole mitään suunnitelmaa sen varalle. Nyt on se hetki, kun pitäis olla jonkinlainen kuva siitä, missä on ja mitä tekee. Mutta mä olen yhtä hukassa kuin aina. Enkä mä tiedä, löydänkö mä enää koskaan itseäni tai mun paikkaa, mun tarkoitusta.

Tää vuosi päättyy tänään. Kello on puoli kaksi ja on 31. joulukuuta. Tää vuosi on ollut ihan helvetin raskas. Ois ihan kiva, jos ens vuosi ois hieman hellempi mulle. Näillä sanoilla mä kiitän ja kuittaan ja toivotan kaikille mahdollisille lukijoille hyvää uutta vuotta. Toivottavasti teidän 2020 on täynnä toteutuneita haaveita, ilonaiheita ja lämpöä. 

Iris

Siitä alkaa olla aika lailla puoli vuotta, kun viimeksi kirjoitin tänne jotain kunnollista. Silloin oli uusi vuosi ja olin juuri selvinnyt syyslukukaudesta. Nyt on kesäkuu ja mä olen selvinnyt mun ensimmäisestä vuodesta yliopistossa. Jostain syystä mä kuitenkin tunnen olevani enemmän hukassa kuin koskaan. Ihan kuin mä olisin eksynyt polulta, jota ei välttämättä koskaan oo edes ollut olemassa. Kai mua on tavallaan aina vaivannut se ajatus, että mä olen loukussa täällä. Sitä, että missä on täällä, mä en tiedä. Se on varmaan aina siellä, missä mäkin olen. Mua pelottaa ajatuskin siitä, että mä en koskaan pääse täältä mihinkään. Luulin, että täältä kotoa maalta kaupunkiin muuttaminen ois saanut mut tuntemaan oloni vapaammaksi, mutta kevään edetessä mä olen alkanut tajuamaan, että kaupungissa oleminen ahdistaa mua. Ihan helvetisti. En jaksa edes yrittää laskea, montako kertaa mä olen juuri tuon ahdistuksen takia itkenyt kevään aikana. Sinänsä se on ironista, sillä nuorempana mä en muuta halunnut kuin asua kaupungissa. Mutta mitä vanhemmaksi mä tulen, sitä enemmän mä kaipaan luontoon. 

Musta olisi kiva voida sanoa, nyt näin ekan vuoden jälkeen, että mun henkinen olotila olisi parempi. Näin mä en kuitenkaan voi tehdä. Tai voin toki, mutta se olisi valehtelemista. Mä luulin lukiossa saavuttaneeni ahdistukseni huipun, mutta näköjään se olikin vasta alkusoittoa. Mä en edes tiennyt voivani olla näin helvetin... ahdistunut. On viikkoja, jolloin mulla menee monta päivää niin, että mun rintakehässä kiristää koko ajan ja mua itkettää koko ajan. En kestä kehoani, en ajatuksiani, enkä sitä, miten mun ei todellakaan pitäisi olla näin pimeässä paikassa. Ei nyt, kun pitäisi pystyä tekemään töitä sen eteen, että pääsisi joskus pois.

Joskus mä haluaisin yksinkertaisesti pakata kaikki välttämättömimmät tavarat mukaani, ostaa lento- tai junalipun johonkin ja vaan lähteä. Jättää viesti porukoille, että älkää etsikö mua. Että mulla ei ole hätää, ei vielä, mutta tulee, jos en pääse päästäni pois. Sekin ahdistaa, kuinka voimakkaina itsetuhoiset ajatukset on taas tulleet takaisin. Terapiassa hoitaja kysyy joka kerta, että olenko retkahtanut ja joka kerta mä valehtelen että en. En tiedä mitä tapahtuis, jos mä kertoisin rehellisesti, että on paljonkin sellaisia päiviä, että mä haluaisin vaan nukkua pois. Hypätä sillalta tai ikkunasta tai parvekkeelta. Vetää ranteet auki tai heittäytyä narunjatkeeksi. Hävettää. En mä halua ajatella, että mä haluan kuolla, kun mun pitäisi olla kiitollinen siitä, että mulla on mahdollisuus elää. On ihmisiä, jotka haluaisi elää, mutta ne ei voi.

Mä olen jo vuosia miettinyt sitä, miksi mulle on niin hankalaa puhua asioista, näyttää minkäänlaisia tunteita ja muuta vastaavaa. Nyt kun mä olen ollut poissa kotoa ja tullut kesäksi takaisin, mä tajuan aivan selvästi mistä se johtuu. Tai ehkä mä olen sen aina tiennytkin. Meidän perheessä ei tehdä mitään sellaista. Musta on jo lapsesta asti tuntunut, että itkeminen on asia, jota ei vaan tehdä muiden nähden ja sitä pitää hävetä. Mä en tiedä miten reagoida, jos joku itkee tai kertoo jotain vakavaa, koska mulle ei ole koskaan opetettu sellaista. Ei meillä ole koskaan puhuttu esimerkiksi mielenterveysongelmista, mikä lisää sitä tunnetta, että mun pitää hävetä niitä. Olen tasan kerran kummankin vanhempani kanssa ottanut asian puheeksi, nimittäin silloin kun sain ekan kerran lääkkeet yläasteella. Sekä mun isä että äiti meni kummatkin niin vaikeiksi, etten mä olen sen koomin sanonut sanaakaan mistään mielenterveysongelmiin liittyvästä. Siksi musta tuntuu aina siltä, että mä valehtelen niille. Mä tiedän olevani ihan erilainen täällä kotona niiden seurassa kun kämpillä ja muualla. Enkä mä tiedä kumpi mä olen oikeasti.

Mä voin vaan toivoa, ettei mun pikkusisko tunne tai tule tuntemaan mitään tällaista. On uskomattoman raskasta kantaa mukanaan jotain, josta ei voi puhua, kun ei ole ketään kelle puhua. Tavallaan mua pelottaa, että mä olen läikkymässä yli. Yhtenä iltana itkeskelin taas tapani mukaan joskus aamuyöllä, Runtti nukkui mun sängyllä ja mä olin siinä sen edessä polvillani, silittelin sitä ja yritin rauhottua. Ensimmäisen kerran koskaan se liikahti lähemmäs kun mä katsoin sitä kyyneleet poskilla valuen ja mä nyyhkäisin ääneen. Ehkä se aisti sen, että mä en nyt ole ihan täysin ehjä. Tai milloinka mä ehjä olisin ollutkaan.

Tää teksti alkaa vaikuttaa aika sekavalta. Tai ehkä ne on vaan mun ajatukset, jotka tuntuu sekavilta. Oon varmasti unohtanut jotain, mutta nyt ei tule mieleen enää mitään. Kello on kaksi ja en tiedä milloin uni tulee. Ehkä jos yritän oikein kovasti, niin pian. Ehkä mä uneksin taas talvesta ja juoksemisesta.

Not enough

2018. Tähän mennessä varmaan oudoin vuosi mun elämässä. Tuntuu, että tänä vuonna on tapahtunut ihan sairaasti kaikkea. Osittain tuntuu myös siltä, että mä en tunne enää itseäni. En mä koe muuttuneeni esimerkiksi luonteeltani tai muuten, mutta jokin mussa on erilaista. Jokin tässä kaikessa on erilaista.

Alkuvuonna mä olin vielä viettämässä välivuotta, ehkä vähän epävarmana siitä, mitä haluaisin tehdä. Hain töitä, en saanut mitään. Olin kotona ja ihan rehellisesti sanottuna en tehnyt elämälläni yhtikäs mitään. Pikkuhiljaa kuitenkin aloin tutkiskelemaan asioita, ja kun yhteishaut alkoi, olin jo aikalailla varma siitä, mitä haluan opiskella. Hain Joensuuhun ja Tampereelle. Suoritin myös alkuvuodesta autokoulun (kaiken sen sekoilun jälkeen se oli suoranainen ihme) ja sain ajokortin. En kyllä edelleenkään tykkää ajamisesta.

Hommasin pääsykoekirjat ja aloin lukea. Alku sujui hyvin, mutta sitten alkoi puuroutua. En tiedä, johtuuko se siitä, etten oo koskaan tavallaan ''osannut'' päntätä kunnolla vai siitä, että taustalla mulla kuitenkin on koko ajan pyörinyt masennus ja ahdistus, mutta loppujen lopuksi pääsykoepäivänä olin lukenut yhden kirjan puoliväliin, toisesta satunnaisia kohtia ja kolmannen olin avannut tasan kaksi kertaa.

Pääsykokeisiin mennessä mua ahdisti aivan helvetisti. Ajattelin, että ei tästä tule mitään, mä en ole lukenut tarpeeksi, siellä on niin monta ketkä haluaa päästä sisään eikä mulla ole mahiksia. Kokeen jälkeen mun fiilikset oli aika... tasapaksut. Tiesin, ettei se nyt mitenkään penkin alle mennyt, mutta olisin voinu paremminkin suoriutua. Olin silti tosi helpottunu, että se oli ohi. Pystyin keskittymään hetkeksi kaikkeen muuhun. Kesäkuun lopussa sain tietää, että pääsin opiskelemaan englannin kieltä ja kulttuuria Joensuuhun. Mä en ole koskaan ollut niin tyytyväinen itseeni. Tuntui siltä, että mä olin oikeasti saavuttanut jotain.

Siitä alkoikin sitten rumba asunnon hommaamisen, tukien ja kaiken muun kanssa. Ahdisti helvetisti, mutta kaikki sujui tosi hyvin. Sain huoneen kolmen hengen solusta ja sain myös tosi hyvät kämppikset, joista on tullut mulle todella tärkeitä. Toinen heistä opiskelee mun kanssa samalla alalla ja toisen kanssa (sekä myös yhden kolmannen tytön) olen tammikuun lopussa muuttamassa lähemmäs yliopistoa uuteen asuntoon. Toki mua raha-asiat sun muut edelleen ahdistaa, mutta ihan hyvin mä olen tähän asti pärjännyt.

Opintojen suhteen mä olen myös itseeni tyytyväinen, sillä mä selvisin ensimmäisestä syksystä yliopistossa. Mun on edelleen vähän hankala uskoa, että mä olen oikeasti yliopisto-opiskelija. Kun mä olin 14, mä en oikeasti uskonut eläväni 16-vuotiaaksi. Kun olin 16, kuvittelin, etten näe elämää 18. ikävuoden jälkeen. Kun olin 18, luulin kuolevani kaksikymppisenä. Nyt mä olen 20 (välillä hankala uskoa sitäkään) ja olen edelleen elossa. Muutamaa juttua lukuunottamatta mä olen suorittanut kaikki tarvittavat opiskelujutut tältä syksyltä. 

Tänä vuonna on myös tapahtunut asioita, jotka mä olisin mielelläni jättänyt kokematta. Mä en ole koskaan kirjoittanut tästä missään, koska mä olen alkanut vasta setvimään tätä nyt, mutta mä olen noin puolentoista vuoden ajan nyt sairastanut eräänlaista syömishäiriötä. Kyseessä ei siis ole anoreksia tai bulimia, joten se ei oo ollut oikeastaan ulkoapäin nähtävissä. Eniten mua inhottaa se, miten paljon mun energiaa syö ajatukset painosta, ruuasta ja muusta vastaavasta, koska mä en koskaan uskonut, että mä voisin sairastua syömishäiriöön. Muutama viikko sen jälkeen kun opinnot oli alkaneet, mä marssin YTHS:lle ja kerroin sairaanhoitajalle tästä. Siitä mut ohjattiin eteenpäin lääkärille ja psykiatrille. Mulla on virallisen diagnoosin mukaan määrittämätön syömishäiriö. Lisäksi sain diagnoosin keskivaikeasta masennuksesta, mikä ei oikeastaan tullu yllätyksenä. Siitä huolimatta mä olen vasta viime aikoina tajunnut, kuinka paljon läsnä ahdistus ja masennus oikeasti on mun elämässä.

Nyt mä olen viettänyt joulua kotona relaillen porukoiden, siskon ja Runtin kanssa. Mä olen aina rakastanut joulua, kuten varmaan olen saattanut joskus mainita... Hahaha. Tällä hetkellä kello on 1:07, joten on vuoden 2018 viimeinen päivä. Todella kummallista. Jotenkin mä olen tavallaan aika innoissani ensi vuodesta, vaikka samalla se ahdistaa niin maan perkeleesti. Toisaalta, mikäpä ei. No, joka tapauksessa, olen täällä vielä loppiasviikonloppuun asti, jolloin suuntaan takaisin Joensuuhun. Tammikuun ajan asun vielä nykyisssä kämpässä, mutta tosiaan tammikuun lopussa muutan sitten hieman lähemmäs yliopistoa. Se on tosi hyvä juttu, koska sitten ei tarvitse enää bussia käyttää joka päivä. Mulla jatkuu opinnot 7.1 ja sen jälkeen onkin sitten lopputalvi ja kevät opiskelujentäyteistä aikaa. Helpompaa se varmaan nyt alussa ainakin on, kun tietää, että siitä selviää.

Että siinäs kuulitte. Kun kerta mäkin olen tähän saakka selvinnyt, niin kyllä tekin selviätte. Hengittäkää hetki, halatkaa koiraanne ja läheisiänne ja kuunnelkaa hyvää musiikkia. Juokaa vähän teetä tai kahvia tai mitä tahansa, katsokaa joku hyvä leffa ja käykää kivalla kävelyllä. Ottakaa lääkkeenne, olkaa turvassa ja voikaa hyvin. Hyvää uutta vuotta kaikille! Nähdään joskus.