Promise

 Tämän kertainen niin sanottu vuosikatsaus on nyt pari päivää myöhässä, koska jostain syystä tän kirjottaminen aina katoaa mun ajatuksista jossain vaiheessa. Johtunee varmaan siitä, että suunnittelen aina alottavani tän tekemisen yöllä, jolloin luonnollisesti unohdan sen. Nyt ajattelin ottaa itteäni niskasta kiinni ja kirjoittaa tän harvinaisesti näin päiväsaikaan. Kello on 13:25 ja on 6. tammikuuta vuonna 2021. Viime vuosi oli... outo, jos ei muuta. Ajattelin vetää tästä korona-hommelista puhumisen ihan tässä alussa, koska en mielellään haluaisi tuoda sitä koko ajan esille, vaikka onhan se toki ollut aika suuri osa meidän kaikkien elämää nyt koko viime vuoden ajan. Onnekseni mä itse sekä läheisimmät ihmiseni ollaan vältytty sairastumiselta, eikä meistä kukaan ole tietääkseni edes altistunut. Mulla on sinänsä vähän ristiriitaiset fiilikset koko jutusta, sillä vaikka mä en halua sairastua tai mitään, ei mua silti sinänsä pelota se. Mä luulen tämän johtuvan siitä, että mua nyt ei yleisestikään ole aikoihin kiinnostanut se, mitä mulle tapahtuu. Kai se masentunut ja henkisesti palasina oleva osa mua on ottanut vähän valtaa taas. Jotenkin mä en vaan jaksa välittää itsestäni yhtään. No, jospa jätetään tää aihe nyt tällä erää tähän ja katotaan vähän taaksepäin vuotta 2020.

Alkuvuodesta siis asuin vielä Joensuussa, mutta kuten olin jo edelliseen ''vuosikatsaukseen'' kirjotellut, olin päättänyt yhteishaussa hakia jonnekin muualle opiskelemaan. Englanti ei ollutkaan mulle se juttu ja nyt tässä vaiheessa voin sanoa että oli ehdottomasti oikia päätös jättää se. Tosin väärä ala ei yksistään tehnyt mua ahdistuneeksi ja väsyneeksi, vaan siihen vaikutti myös se, miten mä koin tulleeni kohdelluksi kämppisteni toimesta (okei, kuulostaa kamalalta eikä ole tarkoitus. Mun entiset kämppikset on molemmat ihania ihmisiä ja toivon heille vain hyvää, mutta ehkä me ei sovittu kämppismielessä yhteen. Ehkä me oltiin vaan liian erilaisia.) sekä koko kaupunkiympäristö. Mä en vaan sopeutunut sinne ja sillä selvä. Mä asuin Joensuussa kaksi vuotta (no, melkein), enkä mä koskaan tuntenut sitä kodiksi. En kertaakaan. Joten mä läimin yhteishaussa kaikki mahdolliset kohdat täyteen ja odotin.

En muista oliko se peräti jo toukokuun loppua vai jopa aikasemmin, kun huomasin Opintopolkua tuhannetta kertaa avatessani, että mut oli jo hyväksytty yhteen hakukohteeseeni. Se tuntu ihan helvetin hyvältä, koska mä tiesin silloin, että ainakin mulla on joku vaihtoehto ja että mä pääsen ihan oikeasti pois. Tämä opiskelupaikka olikin sitten loppujen lopuksi se, jonka mä otin vastaan ja jossa nykyään siis opiskelen. Siitä hieman myöhemmin. Meillä loppu vuokrasopimus toukokuun loppuun, mutta toinen mun kämppiksistä muutti muutaman viikon etuajassa ja toinen ehkä noin viikkoa ennen, joten suunnilleen viikon (?) ennen lopullista poismuuttoa asustelin meidän kämpässä keskenäni. Jo silloin mä olin varma siitä, että mun olisi paljon parempi asua yksin. Tosin pakko sanoa, että välillä oli hieman haikeaa hengailla yksin siellä kämpässä, jossa oltiin kolmestaan jo yli vuoden verran asuttu. Toukokuun viimeisinä päivinä sitten pakkailin tavarani ja siivosin oman osani ja sanoin hyvästit Joensuulle.

Kesän asuin taas tuttuun tapaan kotona ja tietysti vuotuinen Lapin reissukin tehtiin. Mentiin ensin Saariselälle, sitten Ylläsjärvelle ja lopuksi Luostolle. Musta on aina kivaa tulla kotiin ja olla täällä (nytkin olen siis ollut jostain marraskuun lopusta täällä), mutta huomaan kyllä myös sen, että kun olen jo jonkin aikaa asunut muualla, tekee mun tietyn ajan jälkeen aina mieli mennä kämpille ja olla ihan omassa rauhassa. Siihen omaan rauhaan tottuu loppujen lopuksi aika nopiasti ja sitä alkaa arvostaa ihan eri tavalla. Täällä mä en välttämättä pääse olemaan itsekseni kuin vasta yöllä ja välillä se ottaa koville, vaikka rakastankin mun perhettä enemmän kuin mitään muuta. Kesäkuussa Runtti täytti jo 8 vuotta ja heinäkuussa mulle tuli vuosia täyteen 22, mikä tuntuu välillä edelleen vähän oudolta. Tuntuu välillä siltä, etten mä olisi yläasteen jälkeen aikuistunut ollenkaan. Ehkä tietyllä tapaa en olekaan, enkä välttämättä koskaan tulekaan aikuistumaan. Ei se haittaa.

Heinäkuussa sain myös vihdoin ottaa opiskelupaikan vastaan, jonka jälkeen alkoikin sitten kaikki Kelan kanssa temppuilut ja kämpän etsimiset. Kämppä löytyi todella helposti, sain oikein viihtyisän yksiön ihan yliopiston läheltä (mikä tosin ei nyt tähän maailmanaikaan auta yhtään, sillä meillä on etäopiskelua toukokuun loppuun asti). Elokuun lopussa sitten muutin Ouluun ja heti syyskuun alussa aloitin opiskelut saamelainen kulttuuri pääaineenani. Meitä on tosi pieni ja kiva ryhmä ja mulla on jo tässä vaiheessa paljon parempi ja positiivisempi fiilis kuin Joensuussa ikinä. Edellisten opintojen takia mulla on mahdollisuus valmistua aikasemmin, mikä ois todella jees ihan jo senkin kannalta, että mun opintotukikuukaudet loppuu vääjäämättä jossain vaiheessa. Tällä hetkellä mulla on yhteensä opintopisteitä semmoiset 77 (tosin vielä 10op pitäis viime vuoden puolelta tulla, mutta josain syystä professorit ei ole vielä saaneet aikaiseksi arvostella näitä kursseja. Käytännössä se siis meinaa sitä, että mulla on ekan lukukauden jälkeen kasassa enemmän opintopisteitä kuin mitä normaalisti ekan vuoden jälkeen. Olen siis tyytyväinen. Olen saanut kaikki syksyn kurssit suoritettua, paitsi yhden jätin kesken koska tuli yksinkertaisesti liikaa hommia. Se kurssin teen varmaan sitten ensi syksynä.

Syksyn vietin lähes kokonaan Oulussa, paitsi syysloman olin sitten täällä kotipaikalla. Sitten marraskuussa kävin muutaman viikon taas oleskelemassa Oulussa, kunnes tulin joulua ja uutta vuotta viettämään tänne. Koska mulla on tosiaan etäopiskelua nyt koko eka vuosi, mulla ei sinänsä ole mikään kauhia kiire takaisin, mutta koska mulla on lääkärikäyntejä sun muita tulossa, niin olen kyllä varmaan viimeistään kahden viikon päästä suuntaamassa takaisin Ouluun. Ihan aikakin jo, alkaa tuntua pikkuhiljaa jo siltä, että kaipaan taas omaa rauhaa. Meillä on ollut välillä vähän hektistä kotona, mutta mä en aio puhua siitä sen enempää, koska se tarvitsisi ihan kokonaisen postauksen. Tulikin tuosta mieleen, että mun henkinen tila ei tunnu muuttuneen vuoden aikana juuri miksikään. Mieliala pysyy tasaisesti matalana, mutta kai siinä sellainen muutos huonompaan on ollut, että mä en jaksa tehdä mitään enkä välttämättä edes nousta sängystä kunnolla. Mun unirytmi on päin helvettiä ja ahdistuksen intensiivisyyskin tuntuu taas tuplaantuneen. Mun pitäisi varmaan käydä YTHS:llä kysymässä vähän apua, varsinkin kun tuo syömishäiriökin koputtelee ovella yhä edelleen. Fyysinen olotila on lähinnä yhtä huono, tosin osa siitä johtuu toki tuosta unenpuutteesta. 

Ehkä mä alan pikkuhiljaa lopetella, ennen kuin tää venyy taas kilometrien pituiseksi. Varmaan suurin tänä vuonna tapahtunut asia oli tuo mun uusien opintojen aloittaminen sekä uuteen paikkaan muuttaminen. Ai niin, sen verran pakko nyt sanoa, ennen kuin kukaan ehtii miettiä että miten helvetissä mä pystyin ahdistumaan niin pahasti Joensuussa mutta en Oulussa, joka on kuitenkin niin paljon isompi paikka. Vastaus tähän on yksinkertainen: mä en asu keskustassa enää. Kun muutin Joensuuhun, asuin Noljakassa, eikä se ahdistanut niin paljon. Keskustassa ahdistus oli välillä sietämätöntä. Nyt Oulussa mä asun taas useamman kilometrin poispäin keskustasta, ja mulla on oikein hyvä olla. Tosin osittain myös sen takia, että asun yksin ja saan olla miten haluan. Nyt kun kaikki viimeiset pahvilaatikot on viety pois ja uudet huonekalut on kaikki paikoillaan, mä pääsen vihdoin järjestelemään mun kämpän juuri niin kuin haluan. Vielä tosin tarvitsisin kunnollisen peilin sekä olkkariin seinävaatteen, mutta muuten kaikki on valmista. Vaikka musta on ollut ihanaa olla taas kotona, on myös helpottavaa ja tervetullutta mennä takas kämpille.

Joten näillä sanoilla päätän tämänkertaisen ''vuosikatsauksen'' vai miksi tätä sekameteliä nyt pitäisikään kutsua, ja toivotan vielä kerran teille kaikille hyvää uutta vuotta! Katsotaan mitä vuosi 2021 tuo tullessaan. Pysykää terveinä ja pitäkää itsestänne ja rakkaimmistanne huolta.

The bird and the worm

Noin vuosi sitten, melkein täsmälleen samaan kellonaikaan, mä kirjoittelin tänne postauksen, jossa kävin läpi ekan yliopistosyksyn juttuja, ja yleisesti vuotta 2018. Nyt ois kai aika tehdä vähän samaa vuoden 2019 ajalta. Jos alotetaan alkuvuodesta, niin muutin silloin tosiaan toisen kämppikseni sekä yhden toisen tytön kanssa uudeen asuntoon lähemmäs yliopistoa. Meillä on sujunut ihan kivasti, mutta välillä musta on tuntunut todella ulkopuoliselta, koska mun kämppikset opiskelee samaa alaa, ja luonnollisesti he myös juttelevat opinnoistaan sun muusta paljon. Etenkin loppukevättä kohden mua alkoi ahdistaa todella paljon, joten vetäydyin usein omiin oloihini, en liittynyt keskusteluihin enkä ollut kovin puhelias muutenkaan. Usein mun päivät menikin sit siihen, että itkin huoneessani aamun pikkutunneille asti, joskus myös itsetuhoisesti ahdistustani purkaen. Me kuitenkin juteltiin asiasta, ja sen jälkeen meillä on mennyt paremmin. Mä olen itse ihan tietoisesti, etenkin nyt syksyllä, yrittänyt parantaa itseäni ja oon vaan mennyt esim. olkkariin hengailemaan jos siellä on joku ollut. Mä luulen, että suurin tekijä siihen, miksi mä ahdistuin niin pahasti, on mun menneisyydessä tapahtunut koulukiusaaminen. Mulle tulee aina jossain vaiheessa fiilis, että mua ei hyväksytä, mut torjutaan ja hylätään. Mä en voi sille oikeastaan mitään.

Jo viime joulun aikoihin mä aloin kyseenalaistaa sitä, olenko mä sittenkään oikealla alalla. Englannin opiskelu tuntui mulle loogisimmalta vaihtoehdolta, koska mä olen aina tykännyt siitä koulussa ja oon aina ollut siinä hyvä. Kirjoitinhan mä siitä ainoan ällänikin. Jossain vaiheessa mä kuitenkin huomasin, etten mä oo tykännyt yhdestäkään englannin kurssista, joita mulla on nyt yliopistossa ollut. Viime keväänä onnistuin kuitenkin vielä sivuuttamaan nää ajatukset suurimmalta osalta, mutta syksyllä tipuin reunan yli ja kovaa. Mulla on koko syksyltä vain 5 opintopistettä, eli en oo saanut kuin yhden kurssin suoritettua. Sekin oli oikeastaan vaan kirjatentti. Kaikki muut kurssit jouduin jättämään kesken. Ahdistaa, masentaa, pelottaa. Luin yhtenä iltana alkusyksystä jonkun kurssin kuvausta ja kun huomasin, että siinä kurssissa ois pitänyt pitää puheita ja esitelmiä, niin mitä tein? Purskahdin hysteeriseen, paniikinomaiseen itkuun, jota jatkui seuraavat puoli tuntia. Sanomattakin kai selvää, että sen kurssin yhdellekään tapaamiselle en mennyt.

Tuntuu jokseenkin säälittävältä, sekä pahalta, tajuta, että tää ei olekaan sitä, mitä mä haluan. Mun päässä takoo koko ajan vaan yks ajatus: mun on pakko päästä pois. Tää nyt ei toki ole mitään uutta, koska musta tuntuu, että tuo sama ajatus on vetänyt rallia mun päässä viimeiset viisi vuotta ainakin. Mun on pakko tehdä jotain. Mä en ole vielä päättänyt tarkalleen mihin, mutta aion hakea nyt kevään yhteishauissa johonkin muualle. Mulla on useampi vaihtoehto, ja voin vaan toivoa, että pääsisin johonkin. Tavallaan mua hävettää myös, koska musta tuntuu, että mä petän mun vanhemmat. Sekin ajatuksena taas tuntuu typerältä, sillä mä olen kuitenkin aikuinen ihminen ja vastuussa omista asioistani. Mä en tiedä, ymmärtääkö ne miksi mä olen tekemässä tätä. Enkä mä voi vaan sanoa, että jos mä en tee mitään, mä en enää pitkään täällä pyöri. Ja mä toivon, että mä liioittelisin kun sanon noin. Mutta mä tunnen, kuinka mä luisun.

Olin siis kesän kotona ja tuntui aivan helvetin hyvältä olla pois kaupungista. Oli myös ihanaa käydä taas Lapissa. Jotenkin mun sydän vetää sinne ihan hirveästi, ja mä toivon, että mä pääsisin lähemmäs mahdollisimman nopeasti. Syksyllä palasin takas Joensuuhun, mutta koko syksy on mennyt multa jotenkin aivan käteen. Se alko ihan hyvin, mutta sitten mä en vaan enää... jaksanut. Aloin skipata luentoja ja tunteja, jätin kursseja kesken, en saanu mitään tehtyä. Ahdistuin yhä entisestään ja pakonomaisesti päässä tykytti ajatus siitä, että on päästävä helvettiin täältä. Tässä kohtaa mua taas pelottaa, etten mä tule koskaan löytämään mitään, mikä veisi tän tunteen pois. Tunteen siitä, että kaikki on väärin, eikä missään ole hyvä olla. Mä en tiedä, mitä mun pitäisi tehdä tai mihin mun pitäisi mennä, että mä tuntisin itseni edes jotenkin ehjemmäksi.

Oon ollut nyt koko joulukuun kotona ja tän viikon sunnuntaina palaan takas Joensuuhun. Mulla ei nyt keväällä ole kuin muutama kurssi, ihan sen takia, että mä olen niin saatanan väsynyt. Alan valmistautua mahdollisiin pääsykokeisiin ynnä muuhun. Mä en toivo nyt mitään niin paljon kuin sitä, että pääsisin johonkin toiseen opiskelupaikkaan. Jos en pääse, niin... en tiedä. Mulla ei ole mitään suunnitelmaa sen varalle. Nyt on se hetki, kun pitäis olla jonkinlainen kuva siitä, missä on ja mitä tekee. Mutta mä olen yhtä hukassa kuin aina. Enkä mä tiedä, löydänkö mä enää koskaan itseäni tai mun paikkaa, mun tarkoitusta.

Tää vuosi päättyy tänään. Kello on puoli kaksi ja on 31. joulukuuta. Tää vuosi on ollut ihan helvetin raskas. Ois ihan kiva, jos ens vuosi ois hieman hellempi mulle. Näillä sanoilla mä kiitän ja kuittaan ja toivotan kaikille mahdollisille lukijoille hyvää uutta vuotta. Toivottavasti teidän 2020 on täynnä toteutuneita haaveita, ilonaiheita ja lämpöä. 

Out in open space

Kello on tällä hetkellä 1.16 yöllä, 25. joulukuuta. Joulupäivä. Istun koneeni edessä ja mietin kulunutta päivää. En ole aikoihin pystynyt hymyilemään näinkään aidosti, ja tiedän sen olevan joulun ja loman ansioita. Olen aina rakastanut joulua. Yhdessäoloa, tunnelmaa, hyvää ruokaa, lahjoja. Joulu on mulle vuoden onnellisinta aikaa. Niin onnellista kuin tällaisessa ''tilassa'' voi tuntea.

Vuosi 2014 on kohta ohi, on hieman vaikea käsittää, kuinka jälleen yksi vuosi on mennyt niin nopeasti. Tänä vuonna on tapahtunut paljon. Aloitin lukion. Sain diagnoosit ja pillerit kouraan, olen masentunut ja ahdistunut. Opin itsestäni paljon uutta, tajusin myös vihaavani itseäni paljon enemmän kuin mitä kuvittelin. Huomasin esittäväni paljon enemmän kuin mitä tiedostin tai mitä oli tarkoitus. Tiedän pettäneeni vanhempani, eivät ne tällaista lasta halunneet. Haluaisin vain että ne olisivat musta ylpeitä.

Tässä vuodessa on myös ollut hyvää. Täytin 16, ja vaikka en haluaisikaan kasvaa vielä aikuiseksi, on mahtava fiilis olla vanhempi ja sitä myöten enemmän vastuussa omista asioistaan. Vaikka painoni on heitellyt vuoden mittaan, olen vihdoin saanut sen sellaisiin lukemiin, että on hieman helpompi katsoa peiliin. Olen pärjännyt koulussa yllättävän hyvin, olen oikeastaan ylpeä siitä. Tätä vuotta on enää muutama päivä jäljellä.

On mahdotonta yrittää laskea kaikkia hymyjä, sanoja, kyyneleitä, ajatuksia, haavoja joita tähän vuoteen sisältyy. Tämä vuosi ei ole todellakaan ollut elämäni paras, mutta jos joku sen suo, ehkä mäkin tulen muistelemaan näitä vuosia hymy huulillani vielä joskus. Ehkä jopa aito sellainen. On vaikea arvella, kuinka paljon tyhjyyttä, surua, tuskaa ja yksinäisyyttä tämä vuosi pitää, tai oikeastaan piti, sisällään.

Tunsin monta kertaa uppoavani, hukkuvani, enkä ole vielä päässyt nousemaan pintaan. Jokin vetää mua aina takaisin alas, pinnan alle. Jokin tahtoo hukuttaa mut. Se vetää mua nilkasta, käskee päästämään irti, laskeutumaan pimeiden vesien kylmään syleilyyn. Yritän taistella, mutta toisina päivinä tahdon noudattaa sen kehotusta ja päästää irti. On kylmä, en jaksa enää.

En tiedä mitä ensi vuosi tuo mukanaan. En ole koskaan tehnyt lupauksia uutena vuotena, sillä tiedän, etten tule kuitenkaan niitä pitämään. Sen sijaan asetan mielummin tavoitteita. Päällimmäisinä mieleeni nousee tällaisia;

1) Pärjätä vieläkin paremmin koulussa.

2) Tehdä enemmän sellaisia juttuja, joista tykkään, eli kuvata, pelata, kirjoittaa, piirtää, katsoa.

3) Hoitaa diabetestäni vieläkin paremmin ja saada pitkäaikainen lukema taas ihannearvoonsa.

Siinä ehkä nuo tärkeimmät. En edes aio yrittää asettaa mitään tekopyhiä tavoitteita, kuten olen sosiaalisempi, sillä mun pään päällä voisi ihan hyvin olla neonväreillä vilkkuva nuoli, jossa lukee 'epäsosiaalinen'.

Ehkä ens vuonna mä voin hymyillä aidommin, kuka sitä tietää. Hyvää joulua vielä kaikille.