The bird and the worm
Noin vuosi sitten, melkein täsmälleen samaan kellonaikaan, mä kirjoittelin tänne postauksen, jossa kävin läpi ekan yliopistosyksyn juttuja, ja yleisesti vuotta 2018. Nyt ois kai aika tehdä vähän samaa vuoden 2019 ajalta. Jos alotetaan alkuvuodesta, niin muutin silloin tosiaan toisen kämppikseni sekä yhden toisen tytön kanssa uudeen asuntoon lähemmäs yliopistoa. Meillä on sujunut ihan kivasti, mutta välillä musta on tuntunut todella ulkopuoliselta, koska mun kämppikset opiskelee samaa alaa, ja luonnollisesti he myös juttelevat opinnoistaan sun muusta paljon. Etenkin loppukevättä kohden mua alkoi ahdistaa todella paljon, joten vetäydyin usein omiin oloihini, en liittynyt keskusteluihin enkä ollut kovin puhelias muutenkaan. Usein mun päivät menikin sit siihen, että itkin huoneessani aamun pikkutunneille asti, joskus myös itsetuhoisesti ahdistustani purkaen. Me kuitenkin juteltiin asiasta, ja sen jälkeen meillä on mennyt paremmin. Mä olen itse ihan tietoisesti, etenkin nyt syksyllä, yrittänyt parantaa itseäni ja oon vaan mennyt esim. olkkariin hengailemaan jos siellä on joku ollut. Mä luulen, että suurin tekijä siihen, miksi mä ahdistuin niin pahasti, on mun menneisyydessä tapahtunut koulukiusaaminen. Mulle tulee aina jossain vaiheessa fiilis, että mua ei hyväksytä, mut torjutaan ja hylätään. Mä en voi sille oikeastaan mitään.
Jo viime joulun aikoihin mä aloin kyseenalaistaa sitä, olenko mä sittenkään oikealla alalla. Englannin opiskelu tuntui mulle loogisimmalta vaihtoehdolta, koska mä olen aina tykännyt siitä koulussa ja oon aina ollut siinä hyvä. Kirjoitinhan mä siitä ainoan ällänikin. Jossain vaiheessa mä kuitenkin huomasin, etten mä oo tykännyt yhdestäkään englannin kurssista, joita mulla on nyt yliopistossa ollut. Viime keväänä onnistuin kuitenkin vielä sivuuttamaan nää ajatukset suurimmalta osalta, mutta syksyllä tipuin reunan yli ja kovaa. Mulla on koko syksyltä vain 5 opintopistettä, eli en oo saanut kuin yhden kurssin suoritettua. Sekin oli oikeastaan vaan kirjatentti. Kaikki muut kurssit jouduin jättämään kesken. Ahdistaa, masentaa, pelottaa. Luin yhtenä iltana alkusyksystä jonkun kurssin kuvausta ja kun huomasin, että siinä kurssissa ois pitänyt pitää puheita ja esitelmiä, niin mitä tein? Purskahdin hysteeriseen, paniikinomaiseen itkuun, jota jatkui seuraavat puoli tuntia. Sanomattakin kai selvää, että sen kurssin yhdellekään tapaamiselle en mennyt.
Tuntuu jokseenkin säälittävältä, sekä pahalta, tajuta, että tää ei olekaan sitä, mitä mä haluan. Mun päässä takoo koko ajan vaan yks ajatus: mun on pakko päästä pois. Tää nyt ei toki ole mitään uutta, koska musta tuntuu, että tuo sama ajatus on vetänyt rallia mun päässä viimeiset viisi vuotta ainakin. Mun on pakko tehdä jotain. Mä en ole vielä päättänyt tarkalleen mihin, mutta aion hakea nyt kevään yhteishauissa johonkin muualle. Mulla on useampi vaihtoehto, ja voin vaan toivoa, että pääsisin johonkin. Tavallaan mua hävettää myös, koska musta tuntuu, että mä petän mun vanhemmat. Sekin ajatuksena taas tuntuu typerältä, sillä mä olen kuitenkin aikuinen ihminen ja vastuussa omista asioistani. Mä en tiedä, ymmärtääkö ne miksi mä olen tekemässä tätä. Enkä mä voi vaan sanoa, että jos mä en tee mitään, mä en enää pitkään täällä pyöri. Ja mä toivon, että mä liioittelisin kun sanon noin. Mutta mä tunnen, kuinka mä luisun.
Olin siis kesän kotona ja tuntui aivan helvetin hyvältä olla pois kaupungista. Oli myös ihanaa käydä taas Lapissa. Jotenkin mun sydän vetää sinne ihan hirveästi, ja mä toivon, että mä pääsisin lähemmäs mahdollisimman nopeasti. Syksyllä palasin takas Joensuuhun, mutta koko syksy on mennyt multa jotenkin aivan käteen. Se alko ihan hyvin, mutta sitten mä en vaan enää... jaksanut. Aloin skipata luentoja ja tunteja, jätin kursseja kesken, en saanu mitään tehtyä. Ahdistuin yhä entisestään ja pakonomaisesti päässä tykytti ajatus siitä, että on päästävä helvettiin täältä. Tässä kohtaa mua taas pelottaa, etten mä tule koskaan löytämään mitään, mikä veisi tän tunteen pois. Tunteen siitä, että kaikki on väärin, eikä missään ole hyvä olla. Mä en tiedä, mitä mun pitäisi tehdä tai mihin mun pitäisi mennä, että mä tuntisin itseni edes jotenkin ehjemmäksi.
Oon ollut nyt koko joulukuun kotona ja tän viikon sunnuntaina palaan takas Joensuuhun. Mulla ei nyt keväällä ole kuin muutama kurssi, ihan sen takia, että mä olen niin saatanan väsynyt. Alan valmistautua mahdollisiin pääsykokeisiin ynnä muuhun. Mä en toivo nyt mitään niin paljon kuin sitä, että pääsisin johonkin toiseen opiskelupaikkaan. Jos en pääse, niin... en tiedä. Mulla ei ole mitään suunnitelmaa sen varalle. Nyt on se hetki, kun pitäis olla jonkinlainen kuva siitä, missä on ja mitä tekee. Mutta mä olen yhtä hukassa kuin aina. Enkä mä tiedä, löydänkö mä enää koskaan itseäni tai mun paikkaa, mun tarkoitusta.
Tää vuosi päättyy tänään. Kello on puoli kaksi ja on 31. joulukuuta. Tää vuosi on ollut ihan helvetin raskas. Ois ihan kiva, jos ens vuosi ois hieman hellempi mulle. Näillä sanoilla mä kiitän ja kuittaan ja toivotan kaikille mahdollisille lukijoille hyvää uutta vuotta. Toivottavasti teidän 2020 on täynnä toteutuneita haaveita, ilonaiheita ja lämpöä.
Jo viime joulun aikoihin mä aloin kyseenalaistaa sitä, olenko mä sittenkään oikealla alalla. Englannin opiskelu tuntui mulle loogisimmalta vaihtoehdolta, koska mä olen aina tykännyt siitä koulussa ja oon aina ollut siinä hyvä. Kirjoitinhan mä siitä ainoan ällänikin. Jossain vaiheessa mä kuitenkin huomasin, etten mä oo tykännyt yhdestäkään englannin kurssista, joita mulla on nyt yliopistossa ollut. Viime keväänä onnistuin kuitenkin vielä sivuuttamaan nää ajatukset suurimmalta osalta, mutta syksyllä tipuin reunan yli ja kovaa. Mulla on koko syksyltä vain 5 opintopistettä, eli en oo saanut kuin yhden kurssin suoritettua. Sekin oli oikeastaan vaan kirjatentti. Kaikki muut kurssit jouduin jättämään kesken. Ahdistaa, masentaa, pelottaa. Luin yhtenä iltana alkusyksystä jonkun kurssin kuvausta ja kun huomasin, että siinä kurssissa ois pitänyt pitää puheita ja esitelmiä, niin mitä tein? Purskahdin hysteeriseen, paniikinomaiseen itkuun, jota jatkui seuraavat puoli tuntia. Sanomattakin kai selvää, että sen kurssin yhdellekään tapaamiselle en mennyt.
Tuntuu jokseenkin säälittävältä, sekä pahalta, tajuta, että tää ei olekaan sitä, mitä mä haluan. Mun päässä takoo koko ajan vaan yks ajatus: mun on pakko päästä pois. Tää nyt ei toki ole mitään uutta, koska musta tuntuu, että tuo sama ajatus on vetänyt rallia mun päässä viimeiset viisi vuotta ainakin. Mun on pakko tehdä jotain. Mä en ole vielä päättänyt tarkalleen mihin, mutta aion hakea nyt kevään yhteishauissa johonkin muualle. Mulla on useampi vaihtoehto, ja voin vaan toivoa, että pääsisin johonkin. Tavallaan mua hävettää myös, koska musta tuntuu, että mä petän mun vanhemmat. Sekin ajatuksena taas tuntuu typerältä, sillä mä olen kuitenkin aikuinen ihminen ja vastuussa omista asioistani. Mä en tiedä, ymmärtääkö ne miksi mä olen tekemässä tätä. Enkä mä voi vaan sanoa, että jos mä en tee mitään, mä en enää pitkään täällä pyöri. Ja mä toivon, että mä liioittelisin kun sanon noin. Mutta mä tunnen, kuinka mä luisun.
Olin siis kesän kotona ja tuntui aivan helvetin hyvältä olla pois kaupungista. Oli myös ihanaa käydä taas Lapissa. Jotenkin mun sydän vetää sinne ihan hirveästi, ja mä toivon, että mä pääsisin lähemmäs mahdollisimman nopeasti. Syksyllä palasin takas Joensuuhun, mutta koko syksy on mennyt multa jotenkin aivan käteen. Se alko ihan hyvin, mutta sitten mä en vaan enää... jaksanut. Aloin skipata luentoja ja tunteja, jätin kursseja kesken, en saanu mitään tehtyä. Ahdistuin yhä entisestään ja pakonomaisesti päässä tykytti ajatus siitä, että on päästävä helvettiin täältä. Tässä kohtaa mua taas pelottaa, etten mä tule koskaan löytämään mitään, mikä veisi tän tunteen pois. Tunteen siitä, että kaikki on väärin, eikä missään ole hyvä olla. Mä en tiedä, mitä mun pitäisi tehdä tai mihin mun pitäisi mennä, että mä tuntisin itseni edes jotenkin ehjemmäksi.
Oon ollut nyt koko joulukuun kotona ja tän viikon sunnuntaina palaan takas Joensuuhun. Mulla ei nyt keväällä ole kuin muutama kurssi, ihan sen takia, että mä olen niin saatanan väsynyt. Alan valmistautua mahdollisiin pääsykokeisiin ynnä muuhun. Mä en toivo nyt mitään niin paljon kuin sitä, että pääsisin johonkin toiseen opiskelupaikkaan. Jos en pääse, niin... en tiedä. Mulla ei ole mitään suunnitelmaa sen varalle. Nyt on se hetki, kun pitäis olla jonkinlainen kuva siitä, missä on ja mitä tekee. Mutta mä olen yhtä hukassa kuin aina. Enkä mä tiedä, löydänkö mä enää koskaan itseäni tai mun paikkaa, mun tarkoitusta.
Tää vuosi päättyy tänään. Kello on puoli kaksi ja on 31. joulukuuta. Tää vuosi on ollut ihan helvetin raskas. Ois ihan kiva, jos ens vuosi ois hieman hellempi mulle. Näillä sanoilla mä kiitän ja kuittaan ja toivotan kaikille mahdollisille lukijoille hyvää uutta vuotta. Toivottavasti teidän 2020 on täynnä toteutuneita haaveita, ilonaiheita ja lämpöä.
Kommentit
Lähetä kommentti