Bathed in venom

 Hetkinen, mitäs tämä on? Tekstipostaus, mun blogissa? Olin seikkailemassa interwebsin syövereissä aivan eri asian perässä (etsin mistä saisin omia vanhoja potilaskertomuksia luettavaksi -> muistin, että en muista milloin oon viimeksi käynyt silmänpohjakuvauksessa, mutta en löytänyt varattua aikaa, eli ei kai hätää tuon osalta -> lueskelin Omakannasta jotain vanhoja merkintöjä -> päädyin tänne blogiin lukemaan joitain vanhoja tekstejä), ja huomasin, etten mä ole tänne vääntänyt kunnon postausta yli vuoteen. Ja koska mä olen tämmöinen yögoblin, kello on nyt 4:43 ja totta munassa mulla iski inspiraatio tähän just nyt. Paras inspiraatio tulee aina yöllä, jonka takia vihaan sitä, että yhteiskunta toimii aamu-/päiväihmisten mukaan, koska enhän mä voi koskaan valjastaa todellista potentiaaliani, kun se näyttäytyy vain öisin.

Viimeksi tosiaan kirjoittelin vuoden 2024 kesällä. Olenhan mä toki sen jälkeenkin kirjoitellut sellasia lyhyempiä kuulumisia noiden biisipostausten yhteyteen, mutta tämmöistä syväluotaavampaa katsausta ei ole tullut tehtyä. Ei oo ehkä ollut mielessäkään, kun onhan tässä kaikenlaista tapahtunut vuoden aikana, vaikka samalla tuntuu, ettei juuri mitään. Mutta kuten ollaan terapioissakin todettu, ehkä sitä itse monesti on vähän sokeampi sille omalle kehityskaarelle, eikä niitä pienempiä muutoksia edes välttämättä heti näe tai tajua.

Mä aloitin tosiaan tän vuoden alussa psykoterapian (Omakantaa selaillessa kävi ilmi, että siitä ollaan ensimmäisen kerran puhuttu jo yli 10 vuotta sitten). Mulla kävi aivan älytön tuuri, kun löysin kertalinttuulla sopivan terapeutin, jonka kanssa mulla on nopeasti tullut toimiva ja luottamuksellinen suhde, ja toivon todella (ja uskon kyllä), että saadaan jatkaa yhteistyötä ensi vuonnakin. Ollaan tässä kuluneen vuoden aikana käsitelty aika laajasti kaikkea. Paljon ollaan puhuttu syömishäiriöstä, menneisyydestä, perheestä, oikeastaan melkein ihan kaikesta. Oon ehkä saattanut joskus mainita, mutta sen jälkeen, kun aloin käymään psykiatrisella sairaanhoitajalla (nämä käynnit muuten loppui keväällä), oon selvästi oppinut puhumaan asioistani paremmin ja sanoittamaan omaa oloa ja ajatuksia selkeämmin. Psykofyysinen fysioterapia, jossa oon käynyt muistaakseni vuodesta 2022 lähtien mitä todennäköisimmin loppuu tän vuoden jälkeen, mikä tuntuu rehellisesti tosi haikealta, koska tässäkin iski jäätävä mäihä, kun terapeutti on sopinut mulle todella hyvin ja hänen kanssaan työskentely on ollut mulle todella merkityksellistä. Tuntuu oudolta ajatella, ettei ole sitten enää edes näitä pari kertaa kuussa olevia käyntejä.

Masennuksen suhteen tilanne on aika ennallaan. Sen jälkeen kun sain hampaat irvessä taisteltua Brintellixin asettumaan kehooni tuolla 20mg annostuksella, mun ns. perustason jokapäiväinen ahdistus on oikeastaan kadonnut kokonaan. Toki koen edelleen ahdistusta ja niitä huippuja tulee, mutta ne ei oo yhtä teräviä, eikä mua ahdista koko ajan. Se tuntuu aika ihmeelliseltä. Viime syksynä, vai olikohan se keväällä, en muista, olin n. viikon ilman lääkkeitä kun en laiskana ihmisenä jaksanut käydä apteekissa, ja hyi helvetti sitä ahdistuksen määrää. Oonko mä oikeasti pystynyt elämään tuommoisessa olotilassa 24/7? Mieliala mulla kuitenkin on edelleen semmoinen tasaisen matala, ja on paljon päiviä, kun en vaan halua tehdä mitään muuta kuin nukkua. Ei vaan huvita, mikään ei tunnu kivalta eikä oikeastaan miltään. Syömishäiriö puskee jatkuvasti pintaan ja vie kyllä ajatuksista suunnilleen 85%. Tiedän, että oon laihtunut, mutta en osaa sanoa, miten paljon suunnilleen painan tällä hetkellä. Veikkaan jotain 41-39kg välillä. Sairastahan se on, mutta toivon sen olevan lähempänä tuota pienempää numeroa. Inhottavinta tän kanssa elämisessä onkin ehkä se, että tiedostan kyllä, miten sairaita mun ajatukset on ja miten paljon vahinkoa teen keholleni ja elimistölleni, mutta mua ei vaan kiinnosta. Vaikeinta irtipäästämisen jo ajatuksessakin on se, etten mä vaan tiedä enää, kuka mä olen, jos mulla ei ole syömishäiriötä. Se on niin yhteenkietoutunut mun identiteetin kanssa.

Sain myös keväällä uuden diagnoosin, eli estynyt persoonallisuushäiriö depressiivisin piirtein (tai jotain tuohon suuntaan). Se ei ollut mikään yllätys, koska osasin sitä jo epäillä ja jos mitään, se vaan syvensi mun ymmärrystä omaa itseäni, ajatuksiani ja käyttäytymismallejani kohtaan. Kerroin siitä myös porukoille, ja nekin sanoi, että tämä tieto auttoi myös niitä ymmärtämään mua paremmin. Tästä päästäänkin hienolla aasinsillalla perhejuttuihin. Koen, että meillä on nykyään vähän avoimemmat välit, siitä lähtien, kun uskaltauduin vihdoin avautumaan porukoille siitä, mitä mulle oikeasti kuuluu (paitsi mun syömishäiriöstä, sen salaisuuden mä aion viedä hautaani asti). Eihän mun tietenkään olisi pakko ollut, aikuinen kun olen, mutta meillä on aina ollut läheiset ja hyvät välit, joten koin, etten halunnut salailla porukoilta näitä juttuja enää. Ja ehkä porukatkin oli nyt jo valmiimpia kuulemaan ja vastaanottamaan nämä jutut. Ei ne aiemmin ole olleet, mutta mä ymmärrän sen, kun miettii, millainen maailma on ollut silloin, kun ne on kasvaneet. Mun sisko muuten täyttää ensi kuussa 21 ja muuttaa pian pois kotoa. Oi voi, muistan kuin eilisen (eli hyvin hämärästi) sen, kun täytin ite 21...

Okei, nyt pitää valmistautua henkisesti, ettei mene pelkäksi parkumiseksi tämä osio. Tämä on ehkä viimeinen juttu, josta nyt aion vielä jutustella, sillä tästä postauksesta tulee muuten kuuden kilometrin pituinen ja täynnä aivan liikaa kaikkea, vaikka varmasti mä olen jo unohtanut ainakin kolmetoista eri asiaa, joista olisin halunnut pälättää. Mun ihana, suloinen, maailman rakkain ja maailman vanhin vauvani Runtti täytti kesällä 13. Se on vielä samanlainen toope kuin pentuna, aina mukana menossa, utelias ja elämänhaluinen. Mutta kyllä sen vanhuuden näkee. Naamaan ilmaantuu tämän tästä uusia valkosia karvoja, ei se juuri enää näe, välillä sillä ei kestä takajalat  tiukoissa käännöksissä enää mukana (koska sillä riittää vauhtia kuin pienellä kylällä ja ruokahalua sitäkin enemmän) ja se nousee ylös hitaammin kuin ennen. Ja onhan sillä tällä käsittämättömänä universumin vittuiluna myös diabetes. Tosin se on hyvin hoidossa, eikä juurikaan vaikuta sen hyvinvointiin. Eläinlääkärin mukaan sillä on vahva, hyvä sydän. Toivon niin kovasti, että kun aika koittaa, se lähtee ns. suorilta jaloilta. Mä tiedän ja ymmärrän sen, että meillä on aikaa paljon vähemmän edessä kuin sitä on takana. Mä vietän jokaisen hetken Runtin kanssa ollen pelkästään läsnä sille, koska mä haluan, että se tietää, miten paljon mä rakastan sitä. Miten tärkeä se on mulle. En oo ääneen koskaan tätä sanonut, mutta mä olen oikeastaan aina pelännyt, että kun Runtti lähtee, munkin on pakko lähteä. En mä osaa elää ilman sitä. Se rakkaus, mitä mä tunnen sitä kohtaan... en mä ole koskaan rakastanut ketään tai yhtään mitään niin paljon. En edes tiennyt, että mussa on niin paljon rakkautta. Vaikka mä pystyisinkin jäämään, en mä tule koskaan rakastamaan mitään muuta koiraa yhtä paljon. Mä tunnen ja aistin, että Runttikin rakastaa mua. Se ikävöi mua. Mä uskon ihan tosissani, että se on mun sielunkoira, mun sielunkumppani. Me aina porukoiden kanssa naureskellaan sitä, miten samanlaisia mä ja Runtti ollaan. Kuin sama sielu kahteen eri olentoon jakautuneena. Miten mä voisin olla kokonainen ilman sitä?

Okei, joo, vetistelyksihän se meni. Runtti on ainoa aihe, joka saa mut välittömästi todella tunteelliseksi. Mutta tähän on ihan hyvä lopetella, luulisin. Kello on nyt 5:10. Ajattelin tässä vielä jonkin aikaa olla koneella, ennen kuin lähden käymään lenkillä ja alottelemaan päivää. Huomasin maininneeni jossain postauksessa, että mulla oli postausideoita, mutta arvatkaapas kaksi kertaa, onko mulla niitä enää? No ei ole. No jaa. Ehkä mä innostun jossain vaiheessa taas höpöttelemään jotain, toivottavasti ennen kuin tästä vierähtää yli vuosi. Nyt toivotan teille kaikille hyvää yötä, aamua, päivää, iltaa, milloin ikinä tätä luettekaan, ja kuten hyvin usein postauksen lopuksi, lähden käymään kusella.

Calling

 Kello on tällä punaisella minuutilla 00:23. On torstai, 4. heinäkuuta vuonna 2024. Mulla on päivää alle viikon päästä synttärit. Täytän 26, mikä tuntuu ihan helvetin laittomalta. Ei musta tunnu yhtään sen viisaammalta tai aikuisemmalta, kuin sillon, kun täytin vaikkapa 21. Omalla tavallaan tuntuu, että aika kuluu ja vanhenen kyllä fyysisesti, mutta en henkisesti. Tiedostan toki sen, että olenhan mä itse asiassa kasvanut henkisesti hyvin paljon tässä vuosien aikana, mutta ehkä se, että mun perusluonne kaiken tän masennuksen, ahdistuksen ja syömishäiriön alla on kuitenkin jollain tavalla pysyny samanlaisena.

Istun tällä hetkellä ruokapöydän ääressä meidän mökissä Ylläsjärvellä. Ollaan tänä vuonna meidän perinteisellä Lapin reissulla vähän aikasemmassa vaiheessa kuin yleensä. Tultiin tänään (tai no, eilen jos ihan tarkkoja ollaan) Sallasta tänne, matkalla pysähdyttiin Sodankylässä. Tutut maisemat rauhottaa mieltä. Kuten mä tuossa jo jokunen päivä sitten sanoin, mä olen aika varma siitä, että haluaisin joskus ees jonkin aikaa asua Lapissa. Mä olen aina pitänyt täällä käymisestä tosi paljon. Nuorempana olin ehkä hieman kateellinen, kun luokkakaverit sun muut kävi lomilla ulkomailla ja ite pääsin aina ''vaan'' Lappiin, mut mitä vanhemmaksi mä tulen, sitä enemmän mä arvostan näitä reissuja ja odotan tänne tulemista. 

Lueskelin tuossa tylsyyksissäni muutamia vanhempia tekstipostauksia, ja tuli jostain syystä taas pitkästä aikaa sellainen fiilis, että ois kiva kirjotella jotain pidempää tekstiä. Näiden välillä kun venähtää usein jopa vuoden päivät. En oo kai jaksanut tai muistanut tehdä niitä vuosikatsauksiakaan enää pariin kolmeen vuoteen. Mutta eipä tässä toisaalta ole sen kummempia tapahtunut. Mä lopetin yliopisto-opinnot ja oon oikeastaan sen jälkeen yrittänyt keskittyä oman henkisen hyvinvointini parantamiseen tai edes ylläpitämiseen. Psykofyysistä fysioterapiaa mulla on ainakin tän vuoden loppuun, katotaan sitten lähempänä loppuvuotta, että miten jatketaan eteenpäin. Haluaisin kyllä opiskelemaan, mutta tiedän, että ainakaan vielä en mitenkään kykene täysipäiväiseen opiskeluun. Enkä mä tiedä kunnolla vieläkään, mitä haluaisin opiskella. Oon tainnut aiemminkin mainita siitä, ettei mua oikeastaan juuri mikään kiinnosta eikä mulla ole sellaista intohimoa mihinkään. Mä tykkään kirjoittaa ja siinä se.

Viime aikoina, sanotaanko tässä alkukeväästä lähtien, syömishäiriö on vallannut taas mun ajatuksia aika paljon. Veikkaisin, että ensimmäisen sysäyksen tähän anto se, että laihduin jonkin verran sillon syksyllä 2022, kun alotin Brintellixin ja sen sivuoireena tullut pahoinvointi sai mut syömään tosi vähän (toki mä en koskaan ole ollut mikään suursyömäri, mutta kyllä sen huomasi, ettei pystynyt syömään). Jotenkin mieli vaan automaattisesti väänsi siitä hyvän asian, vaikka se terve osa mua tiedostaa, ettei se mikään hyvä juttu oikeasti ole. Törmäsin tuossa muutama päivä sitten ihmisten kokemuksiin kehodysmorfiasta, ja ne kävi aika yks yhteen sen kanssa, miten mä olen itseni nähnyt ja kokenut jo vuosien ajan. En tiedä, voisiko mulla olla kyse myös jostain tällaisesta.

Tulevaisuus siis stressaa kuten aina ja paino ahdistaa (mua on myös tässä viimeisen n. vuoden aikana palellut jatkuvasti; en tiiä, johtuuko se tästä syömishäiriöstä vai kenties diabeteksestä). Lisäksi mielessä pyörii usein Runtti ja sen ikääntyminen, vaikka yritän sitä olla miettimättä. Oon ollut sen kanssa lähes 24/7 nyt sen vähän yli kuukauden, mitä oon porukoilla ollut. En mä niin tyhmä ole, etten olisi jo silloin aikoinaan tajunnut, että jonain päivänä siitä pitää luopua. Tuntuu vaan, että nää lähes 12 vuotta on menneet niin nopiasti. Ajatus siitä, että aikaa on niin paljon enemmän takana kuin edessä, sattuu. Helpottaa toki se, miten se on vielä tosi virkeä, energinen, utelias ja haluaa olla mukana. Huoli kuitenkin on, iän ja etenkin sen diabeteksen takia. Tuntuu kyllä ihan joltain universumin vittuilulta edelleen. 

Mulla oli vielä joku ajatus, mutta se katosi. Kello on nyt 00:40 ja mua alkaa vähän väsyttää (heräsin jossain kello 8 kun edellinen mökki piti luovuttaa kello 11 mennessä ja mä tällaisena yöihmisenä en oikein perusta aikaisista herätyksistä), joten taidan ruveta pikkuhiljaa valmistautumaan yöpuulle. Lisäksi mua palelee taas. Jos ei oo hellekeli, niin mulla on kylmä. Oon kyllä aina palellut helposti, mutta en kyllä ihan tässä mittakaavassa. En ees jaksa googletella asioita, kun kaikki oireet yms. vaivat selittyy joko masennuksella/ahdistuksella tai diabeteksellä. Tästä tuli ehkä jokseenkin sekava teksti, voipi olla, että oon jonkin verran ruosteessa näiden postauksien kanssa. Pitäis kirjotella enemmän. Nyt hörppään loput Pepsi Maxit lasista pois ja lähen käymään kusella. Näkyillään toivottavasti ennen ens vuotta vielä tällasen pidemmän tekstipostauksen merkeissä.

Kennedy curse

 Tämä blogi täyttää ensi viikon lauantaina 12 vuotta (jos oikein laskin). En muista tähän hätään, milloin oisin viimeks kirjottanu ihan kunnon tekstipostauksen, enkä nyt jaksa sitä tarkistaa. Hetki siitä on kuitenkin tässä vierähtänyt ja nyt mulle tuli jotenkin sellanen tunne, että haluaisin vähän kirjotella asioita tänne. Itse asiassa mulla on muutamia postausideoita jemmassa, pitäis vaan ottaa itteä niskasta kiinni ja alkaa kirjotella enemmän. Kuviakin ois kiva laittaa, mut mulla on kamera aina siellä missä mä en ole eikä tässä oo nyt ollu sellasia fiiliksiä, että jaksais lähtä mihinkään ottamaan kuvia, vaikka se kivaa onkin. Tänään on sunnuntai, 3. huhtikuuta vuonna 2022. Runtti täyttää tänä kesänä 10. Mä täytän tänä kesänä 24. Mun porukat täyttää tänä vuonna 53. Mun pikkusisko täyttää 18. Aika on menny ihan käsittämättömän nopeesti. Vastahan mä itse olin täyttämässä 18. 

Jos alotellaan sellasista semi-positiivisista asioista ja käsitellään sitten niitä ei-niin-kivoja juttuja. Pakko sanoa tähän alkuun, että jos tää teksti tuntuu jotenkin sekavalta, se johtuu ihan siitä, että mulla on helvetin sekava olo ollu koko päivän. En oo ottanut lääkkeitä nyt muutamaan päivään koska ne ei auta yhtään enkä tykkää siitä miten zombimainen olo niistä tulee kun ei saa edes itkettyä eikä mikään tunnu miltään. Demonstroin tässä itelleni vaan omaa tyhmyyttäni lopettamalla kertalinttuulla, sillä mua huimaa, väsyttää, päässä tuntuu niitä ihme sähköiskuja ja muuta mukavaa. Mut eiköhän se tästä. Niin, niitä positiivisia asioita. Olin tuossa kotona käymässä noin 3 viikkoa (sitä ennen mun sisko kävi täällä mun luona) ja mulla oli tosi kivaa. Vietin paljon aikaa porukoitten, siskon ja Runtin kanssa. Käytiin Kolilla ja elokuvissa ja muuta mukavaa. Tulin eilen takas kämpille koska ensinnäkin mun sensori loppuu huomenna eikä mulla ollu mukana kuin yks ylimääräinen, sekä lisäksi mun pitää käydä kirjastossa palauttamassa yks kirja (koska sain vihdoin ja viimein aikaiseksi hommata kirjastokortin! Täällä on ihana iso pääkirjasto ja en malta oottaa että pääsen tutkimaan kunnolla mitä kaikkea kivaa siellä on). Mulla on myös ens viikolla kaks fysioterapia-aikaa sekä huomenna sairaanhoitajan aika. Oon kuitenkin menossa pääsiäiseks takas kotiin, lähen junalla 14. päivä. Sitä en osaa vielä sanoa, millon tuun takas.

Kotona mulla on aina jotenkin helpompi olla. Toki mua silti ahdistaa usein eikä se masennuskaan mihinkään maagisesti katoa, mut se on helpompi työntää taka-alalle. Ehkä siinä on osittain joku ajatus siitä, ettei sitä tavallaan ''saa'' kokea, minkä mä olen ymmärtänyt olevan aika toksista ja mun pitäis päästä siitä eroon. Tänne tultuani mulle iski jo eilen päälle semmoinen omituinen tyhjyys ja tänään mulla on ollu jotenkin tosi riipivä koti-ikävä koko päivän (mua myös itkettää vähän väliä, mut sen taidan laittaa ton lääkkeen kanssa sekoilun piikkiin). Yleensä mä tykkään tulla takas tänne, koska saan paljon tarvitsemaani omaa aikaa ja tykkään olla täällä, mut jotenkin tällä kertaa mä en ois halunnu tulla vielä takas. Suunnilleen joka kolmas ajatus tänään mulla on ollu, että mä haluan vaan kotiin. Helpottaa tietää, että ei mee pitkään kun meen takas. Toivottavasti ens kerralla ei tuu ihan näin hallitsevaa ikävää, sillä tää muistuttaa hyvin paljon niitä tuntemuksia, joita mulla oli hyvin usein sillon, kun asuin Joensuussa. Yleisesti ottaen mun on kuitenkin sanottava, että mä olen tykännyt asua Oulussa ja mä kyllä viihdyn täällä hyvin. Tästä päästään kauniilla aasinsillalla siihen asiaan, joka on pyöriny mun mielessä oikeastaan nonstoppina siitä asti, kun jäin sairaslomalle.

Mulla on viimeaikoina ollu jotenkin tosi epävarma olo (taas jälleen kerran) siitä, mitä mä haluan elämältä. Eniten ehkä siitä, sopiiko tää yliopisto-opiskelu oikeasti mulle ja onko tää ala mulle oikea. Mä olen kyllä tykänny niistä kursseista, joilla olen ollu, mut toisaalta mulla on myös aivan jäätävä alemmuuskompleksi päällä, sillä mä en koe olevani tarpeeksi fiksu ja poliittisesti ajatteleva tälle alalle. Sitä paitsi mä en haluaisi oikeasti tehdä mitään muuta kun kirjoittaa. Mitä vanhemmaksi mä tulen ja mitä enemmän aikaa kuluu, sen vahvemmaksi toi tunne tulee. Kirjottaminen on oikeastaan ainoa asia, jossa mä koen olevani oikeasti hyvä ja josta mä tykkään (vaikka välillä sen kanssa on helvetillisiä hankaluuksia mut minkäpä kanssa ei) ja mä luulen, että jos mä saisin tehdä sitä elättääkseni itteni loppuelämäni, mä olisin aika tyytyväinen. Ajattelin ottaa näitä asioita puheeksi huomenna terapiassa, koska jotenkin mä tunnen pakahtuvani tähän kaikkeen, mitä en voi kertoa kenellekään, kun ei ole ketään, kelle kertoa. Tuntuu tyhmältä edes harkita sellasta ajatusta, että mä olen tuhlannut sen neljä vuotta elämästäni rämpien jossain, johon mulla ei ole minkäänlaista intohimoa. Ei sillä, että mulla olisi varsinaista palavaa intohimoa yhtään mihinkään, mutta siitä mä syytän masennusta. Ärsyttää sinänsä, koska ennen mä pystyin esimerkiksi pelaamaan videopelejä tunteja putkeen tai lukemaan kirjan yheltä istumalta - nykyään mä jaksan keskittyä pelaamiseen ehkä max. tunnin ja kirjaakin onnistun hyvällä tuurilla lukemaan ehkä 45min ennen kun keskittymiskyky pettää.

Ehkä mä olen jorissut jo tarpeeksi pitkään ja epäselvästi. Kello on tällä hetkellä 19:17. Mun pitää käydä tänään suihkussa, koska hiukset pitää pestä ja eilen en jaksanut. Sitten ajattelin katella vähän uutta draamaa (tänä vuonna on jotenkin aivan jäätävän kova draamavuosi, voi jumalauta kun voisin vaan pysäyttää ajan siksi aikaa että saisin kaiken katottua ja jatkaa sitten) ja lakata kynnet ennen kun meen nukkumaan, nimittäin mun terapia-aika on todella vittumaisesti kello 9. Ei siinä muuten mitään, mutta kun joudun menemään bussilla niin pitää jo senkin takia herätä aikasemmin (toki myös sen takia että tykkään käyttää min. puoli tuntia aamuisin siihen, että selailen puhelinta ja laittautumiseen nyt mene aina oma aikansa). Ajattelin käydä heti huomenna siellä kirjastossa samalla, kun kerta oon liikenteessä, vaikka toki oisin voinu käydä tiistainakin, kun sillon on fysioterapia, mut ehkä mä käyn vaan huomenna niin ei tarvi sit lähtä enää myöhemmin mihinkään. Pitää muistaa sanoa, että kerkeän vielä kyllä käymään sekä terapiassa että fysiossa sillä viikolla ennen sitä 14. päivää. Mutta mä taidan nyt poistua tuonne esiriipun taakse tekemään jotain ennen kun raahaudun sinne suihkuun. Katotaan saisinko väännettyä toisen kunnollisen tekstipostauksen tässä jossain välissä, nimittäin harvinaisesti mulla ois jopa ideoita. Nähdään siis joskus.

What goes around...

 Kello on tällä punaisella minuutilla 14:52. On sunnuntai, 19. syyskuuta vuonna 2021. Istun harvinaisesti huoneessani, enkä keittiön pöydän ääressä. Spotify soittaa taustalla DON BROCOn Manchester Super Reds No.1 Fania (viime aikoina olen kuunnellut kyseistä bändiä aika paljon, kuuluu ehdottomasti suosikkeihin tällä hetkellä; uudet biisit on aikamoisia bangereita). Heräsin tänään yhdeltätoista. Verensokeri oli kolmantena aamuna peräkkäin niin matalalla herätessä, että meinasi olla huono olo. En ihan satavarmasti tiedä mistä tämä nyt taas johtuu, mutta opin jo vuosia sitten, ettei tätä sairautta kannata yrittää ymmärtää. Kun luulet oppineesi jonkun käyttäytymismallin, päättää se heittää täysin toisen vaihteen silmään. Ei siis maksa vaivaa. Söin aamupalaksi muroja ja katsoin telkkaria sivusilmällä selaillessani tumppua ja instaa. Puin päälle, siivoilin hieman. Pelasin vähän pleikkarilla ja koitin kerrata ruotsia, mutta mistään ei oikein tunnu tulevan mitään. Mikään ei huvita. Haluaisin lähinnä nukkua.

Biisiksi vaihtui juuri Daughterin Numbers. Näin viime yönä niin inhottavaa ja todentuntuista unta, että koko keho tuntuu ahdistuksesta taas raskaalta ja veto on täysin poissa. En halua tehdä mitään. Harkitsin pakottavani itseni lenkille, jotta virkistyisin, mutta en halua vaivautua pukemaan lenkkivaatteita tai poistumaan kämpästä. Siispä en mene. Uni itsessään ei ehkä niinkään ollut niin todentuntuinen, mutta se pelko, jota siinä tunsin, puski kyllä pinnan alta läpi niin voimakkaasti, etten taaskaan herätessä ollut täysin varma, oliko se pelkkää unta vai tapahtuiko se oikeasti. Sellaiset unet on kaikista pahimpia. Unessa mut kidnapattiin (jostain syystä oon lähiaikoina nähnyt yllättävän usein unia, joissa mut kaapataan) ja yritin kaikkeni päästäkseni vapaaksi. Melkein onnistuin, mutta kaappari pahoinpiteli mut. Jotain kuitenkin tapahtui, ja kesken kaiken kaapparin suusta ja nenästä alkaa vuotaa verta kuin vesiputouksesta ja pääsen karkuun. Tilanne on ohi ja pääsen kotiin, mutta en uskalla unessa enää sen jälkeen olla yksin. Voin vieläkin tuntea sen pelon, jota uni-minä tunsi, kun ajattelikin joutuvansa olemaan yksin jossain.

Biisi vaihtui taas, ja tällä kertaa vuorossa on Coldbonesin versio Running Up That Hill-biisistä, joka on mun ehdoton suosikkiversio tuosta kyseisestä kappaleesta. Hassua, miten unet voi oikeasti olla niin voimakkaita, että niiden vaikutus tuntuu näin kauan jälkeenpäin. Mä en ole koskaan ollut sitä tyyppiä, että näkisin painajaisia - en muista nähneeni kunnon painajaista kuin kerran elämässäni, ja sekin johtui Doomista kun olin kakara. Nään kyllä usein ahdistavia unia, joissa on usein samat elementit mukana: pakeneminen, jumissa olemisen tunne, pelko. Oon joskus kai maininnutkin täällä, että mun unissa on usein talvi. Usein mä juoksen jotain karkuun tai pakenen jotain. Näiden asioiden merkitykset on ihan päivänselviä, mutta eniten mua vaivaa se, miten ne edelleen on mun unissa, vaikka mun elämässä on tapahtunut kaikenlaisia muutoksia vuosien varrella. Tunnenko mä siis edelleni olevani jumissa? Koenko mä edelleen, että mun pitää paeta jotain? Haluanko mä aina vaan pois jostain, mitä en välttämättä osaa edes nimetä?

Asiat on päällisin puolin tällä hetkellä ihan jees. Terapia on alkanut oikeastaan aika hyvin, keskiviikkona on seuraava käynti. Lääkärissäkin meni hyvin, yleinen taso oli parantunut. Mulla on vain yksi kurssi nyt ekassa periodissa, joten mun pitäisi pystyä suorittamaan se ilman mitään sen suurempia ongelmia. Kämppä pysyy siistinä, joskin siivoaminen tapahtuu aina hitaasti ja asteittain, mutta tapahtuupahan kuitenkin. Jostain syystä silti ahdistus on läsnä ehkä tavallaan voimakkaampana kuin koskaan, mutten osaa sanoa miksi. Nyt kuuntelen Stereo Honeyn What Makes A Mania. En tiedä, voisiko kaiken taustalla olla epävarmuus siitä, mitä todella haluan elämältä. En osaa nimetä yhtäkään uraa tai työtä, jota haluaisin tehdä. En tiedä, onko mua tarkoitettu sellaiseen. Luonnossa tuntuu hyvältä ja rauhalliselta. Kirjoittaessa pilvi hieman väistyy. Yritän puskea eteenpäin, mutta mielessä kummittelevat samat vanhat kysymykset. Mitä, jos yliopistossa opiskelu ei tosiaankaan olekaan mun juttu enkä mä tule koskaan valmistumaan? Mitä töitä mun on tarkoitus tehdä, kun ei mua mikään oikeasti kiinnosta? Onko se niin väärin, jos mä vaan hyppäisin bussiin tai junaan ja vaan katoaisin johonkin? 

En tiedä. Mä en tiedä mitään. En ole koskaan tiennyt enkä tiedä, tulenko koskaan tietämäänkään. Olen kateellinen ihmisille, joilla on niin intohimoisia kiinnostuksenkohteita tai asioita, joissa ovat hyviä, että haluavat tehdä niitä lopun elämäänsä. Mua kun ei ole koskaan mikään niin paljon kiinnostanut. Ainoa asia, jota mä voisin nähdä itseni tekemässä, on kirjoittaminen. Enkä mä siihenkään aina pysty. Että se siitä sitten. Nyt soi Johnossin Into The Wild. Kello on nyt 15:10. Taidan mennä katsomaan Shrekiä. 

Promise

 Tämän kertainen niin sanottu vuosikatsaus on nyt pari päivää myöhässä, koska jostain syystä tän kirjottaminen aina katoaa mun ajatuksista jossain vaiheessa. Johtunee varmaan siitä, että suunnittelen aina alottavani tän tekemisen yöllä, jolloin luonnollisesti unohdan sen. Nyt ajattelin ottaa itteäni niskasta kiinni ja kirjoittaa tän harvinaisesti näin päiväsaikaan. Kello on 13:25 ja on 6. tammikuuta vuonna 2021. Viime vuosi oli... outo, jos ei muuta. Ajattelin vetää tästä korona-hommelista puhumisen ihan tässä alussa, koska en mielellään haluaisi tuoda sitä koko ajan esille, vaikka onhan se toki ollut aika suuri osa meidän kaikkien elämää nyt koko viime vuoden ajan. Onnekseni mä itse sekä läheisimmät ihmiseni ollaan vältytty sairastumiselta, eikä meistä kukaan ole tietääkseni edes altistunut. Mulla on sinänsä vähän ristiriitaiset fiilikset koko jutusta, sillä vaikka mä en halua sairastua tai mitään, ei mua silti sinänsä pelota se. Mä luulen tämän johtuvan siitä, että mua nyt ei yleisestikään ole aikoihin kiinnostanut se, mitä mulle tapahtuu. Kai se masentunut ja henkisesti palasina oleva osa mua on ottanut vähän valtaa taas. Jotenkin mä en vaan jaksa välittää itsestäni yhtään. No, jospa jätetään tää aihe nyt tällä erää tähän ja katotaan vähän taaksepäin vuotta 2020.

Alkuvuodesta siis asuin vielä Joensuussa, mutta kuten olin jo edelliseen ''vuosikatsaukseen'' kirjotellut, olin päättänyt yhteishaussa hakia jonnekin muualle opiskelemaan. Englanti ei ollutkaan mulle se juttu ja nyt tässä vaiheessa voin sanoa että oli ehdottomasti oikia päätös jättää se. Tosin väärä ala ei yksistään tehnyt mua ahdistuneeksi ja väsyneeksi, vaan siihen vaikutti myös se, miten mä koin tulleeni kohdelluksi kämppisteni toimesta (okei, kuulostaa kamalalta eikä ole tarkoitus. Mun entiset kämppikset on molemmat ihania ihmisiä ja toivon heille vain hyvää, mutta ehkä me ei sovittu kämppismielessä yhteen. Ehkä me oltiin vaan liian erilaisia.) sekä koko kaupunkiympäristö. Mä en vaan sopeutunut sinne ja sillä selvä. Mä asuin Joensuussa kaksi vuotta (no, melkein), enkä mä koskaan tuntenut sitä kodiksi. En kertaakaan. Joten mä läimin yhteishaussa kaikki mahdolliset kohdat täyteen ja odotin.

En muista oliko se peräti jo toukokuun loppua vai jopa aikasemmin, kun huomasin Opintopolkua tuhannetta kertaa avatessani, että mut oli jo hyväksytty yhteen hakukohteeseeni. Se tuntu ihan helvetin hyvältä, koska mä tiesin silloin, että ainakin mulla on joku vaihtoehto ja että mä pääsen ihan oikeasti pois. Tämä opiskelupaikka olikin sitten loppujen lopuksi se, jonka mä otin vastaan ja jossa nykyään siis opiskelen. Siitä hieman myöhemmin. Meillä loppu vuokrasopimus toukokuun loppuun, mutta toinen mun kämppiksistä muutti muutaman viikon etuajassa ja toinen ehkä noin viikkoa ennen, joten suunnilleen viikon (?) ennen lopullista poismuuttoa asustelin meidän kämpässä keskenäni. Jo silloin mä olin varma siitä, että mun olisi paljon parempi asua yksin. Tosin pakko sanoa, että välillä oli hieman haikeaa hengailla yksin siellä kämpässä, jossa oltiin kolmestaan jo yli vuoden verran asuttu. Toukokuun viimeisinä päivinä sitten pakkailin tavarani ja siivosin oman osani ja sanoin hyvästit Joensuulle.

Kesän asuin taas tuttuun tapaan kotona ja tietysti vuotuinen Lapin reissukin tehtiin. Mentiin ensin Saariselälle, sitten Ylläsjärvelle ja lopuksi Luostolle. Musta on aina kivaa tulla kotiin ja olla täällä (nytkin olen siis ollut jostain marraskuun lopusta täällä), mutta huomaan kyllä myös sen, että kun olen jo jonkin aikaa asunut muualla, tekee mun tietyn ajan jälkeen aina mieli mennä kämpille ja olla ihan omassa rauhassa. Siihen omaan rauhaan tottuu loppujen lopuksi aika nopiasti ja sitä alkaa arvostaa ihan eri tavalla. Täällä mä en välttämättä pääse olemaan itsekseni kuin vasta yöllä ja välillä se ottaa koville, vaikka rakastankin mun perhettä enemmän kuin mitään muuta. Kesäkuussa Runtti täytti jo 8 vuotta ja heinäkuussa mulle tuli vuosia täyteen 22, mikä tuntuu välillä edelleen vähän oudolta. Tuntuu välillä siltä, etten mä olisi yläasteen jälkeen aikuistunut ollenkaan. Ehkä tietyllä tapaa en olekaan, enkä välttämättä koskaan tulekaan aikuistumaan. Ei se haittaa.

Heinäkuussa sain myös vihdoin ottaa opiskelupaikan vastaan, jonka jälkeen alkoikin sitten kaikki Kelan kanssa temppuilut ja kämpän etsimiset. Kämppä löytyi todella helposti, sain oikein viihtyisän yksiön ihan yliopiston läheltä (mikä tosin ei nyt tähän maailmanaikaan auta yhtään, sillä meillä on etäopiskelua toukokuun loppuun asti). Elokuun lopussa sitten muutin Ouluun ja heti syyskuun alussa aloitin opiskelut saamelainen kulttuuri pääaineenani. Meitä on tosi pieni ja kiva ryhmä ja mulla on jo tässä vaiheessa paljon parempi ja positiivisempi fiilis kuin Joensuussa ikinä. Edellisten opintojen takia mulla on mahdollisuus valmistua aikasemmin, mikä ois todella jees ihan jo senkin kannalta, että mun opintotukikuukaudet loppuu vääjäämättä jossain vaiheessa. Tällä hetkellä mulla on yhteensä opintopisteitä semmoiset 77 (tosin vielä 10op pitäis viime vuoden puolelta tulla, mutta josain syystä professorit ei ole vielä saaneet aikaiseksi arvostella näitä kursseja. Käytännössä se siis meinaa sitä, että mulla on ekan lukukauden jälkeen kasassa enemmän opintopisteitä kuin mitä normaalisti ekan vuoden jälkeen. Olen siis tyytyväinen. Olen saanut kaikki syksyn kurssit suoritettua, paitsi yhden jätin kesken koska tuli yksinkertaisesti liikaa hommia. Se kurssin teen varmaan sitten ensi syksynä.

Syksyn vietin lähes kokonaan Oulussa, paitsi syysloman olin sitten täällä kotipaikalla. Sitten marraskuussa kävin muutaman viikon taas oleskelemassa Oulussa, kunnes tulin joulua ja uutta vuotta viettämään tänne. Koska mulla on tosiaan etäopiskelua nyt koko eka vuosi, mulla ei sinänsä ole mikään kauhia kiire takaisin, mutta koska mulla on lääkärikäyntejä sun muita tulossa, niin olen kyllä varmaan viimeistään kahden viikon päästä suuntaamassa takaisin Ouluun. Ihan aikakin jo, alkaa tuntua pikkuhiljaa jo siltä, että kaipaan taas omaa rauhaa. Meillä on ollut välillä vähän hektistä kotona, mutta mä en aio puhua siitä sen enempää, koska se tarvitsisi ihan kokonaisen postauksen. Tulikin tuosta mieleen, että mun henkinen tila ei tunnu muuttuneen vuoden aikana juuri miksikään. Mieliala pysyy tasaisesti matalana, mutta kai siinä sellainen muutos huonompaan on ollut, että mä en jaksa tehdä mitään enkä välttämättä edes nousta sängystä kunnolla. Mun unirytmi on päin helvettiä ja ahdistuksen intensiivisyyskin tuntuu taas tuplaantuneen. Mun pitäisi varmaan käydä YTHS:llä kysymässä vähän apua, varsinkin kun tuo syömishäiriökin koputtelee ovella yhä edelleen. Fyysinen olotila on lähinnä yhtä huono, tosin osa siitä johtuu toki tuosta unenpuutteesta. 

Ehkä mä alan pikkuhiljaa lopetella, ennen kuin tää venyy taas kilometrien pituiseksi. Varmaan suurin tänä vuonna tapahtunut asia oli tuo mun uusien opintojen aloittaminen sekä uuteen paikkaan muuttaminen. Ai niin, sen verran pakko nyt sanoa, ennen kuin kukaan ehtii miettiä että miten helvetissä mä pystyin ahdistumaan niin pahasti Joensuussa mutta en Oulussa, joka on kuitenkin niin paljon isompi paikka. Vastaus tähän on yksinkertainen: mä en asu keskustassa enää. Kun muutin Joensuuhun, asuin Noljakassa, eikä se ahdistanut niin paljon. Keskustassa ahdistus oli välillä sietämätöntä. Nyt Oulussa mä asun taas useamman kilometrin poispäin keskustasta, ja mulla on oikein hyvä olla. Tosin osittain myös sen takia, että asun yksin ja saan olla miten haluan. Nyt kun kaikki viimeiset pahvilaatikot on viety pois ja uudet huonekalut on kaikki paikoillaan, mä pääsen vihdoin järjestelemään mun kämpän juuri niin kuin haluan. Vielä tosin tarvitsisin kunnollisen peilin sekä olkkariin seinävaatteen, mutta muuten kaikki on valmista. Vaikka musta on ollut ihanaa olla taas kotona, on myös helpottavaa ja tervetullutta mennä takas kämpille.

Joten näillä sanoilla päätän tämänkertaisen ''vuosikatsauksen'' vai miksi tätä sekameteliä nyt pitäisikään kutsua, ja toivotan vielä kerran teille kaikille hyvää uutta vuotta! Katsotaan mitä vuosi 2021 tuo tullessaan. Pysykää terveinä ja pitäkää itsestänne ja rakkaimmistanne huolta.

In open fields

Kuten todettua, tää blogi täytti eilen 10 vuotta. Se tuntuu aika hurjalta. 10 vuotta on tosi pitkä aika. Mä ajattelinkin, että ois ihan kiva tehdä sellainen pieni katsaus tän kuluneen vuosikymmenen tapahtumiin (en mä tietenkään ihan kaikkea voi muistaa, mutta yritetään nyt jotakin kaivella esille). Tästä voi tulla aika pitkä postaus, joten voi olla, että toteutan tän kahdessa eri osassa. Jos teen näin, silloin tässä ekassa käyn läpi vuodet 2010-2015 ja toisessa sitten 2016-2019 (ja vähän toki myös vuotta 2020). Ai niin, parasta varmaan mainita tähän alkuun pieni TRIGGER WARNING, koska tulen mainitsemaan asioita, jotka saattaa triggeröidä. Lue siis eteenpäin omalla vastuulla, koska en aio merkitä niitä kohtia, jotka saattaa triggeröidä. Pidemmittä puheitta, aloitetaan!

Vuosi 2010. Tosta ensimmäisestä postauksesta kyllä todella huomaa, että se on ihan ensimmäinen. Koska oli alkuvuosi, mä olin vielä 11-vuotias kun loin tän blogin. Olin siis viidennellä luokalla. Silloin mun kiusaaminen oli pahimmillaan, mutta mulla oli kuitenkin vielä ystäviä. Muistaakseni joko sinä vuonna tai edellisenä viiltelin ensimmäisen kerran. En tiedä miksi koin tarpeelliseksi mainita tuon. Tällöin olin myös tosi kiinnostunut japanilaisesta musiikista ja muutenkin japanilaisesta kulttuurista. Meillä oli näköjään sen aikaisen kaveriporukan kanssa pientä kärhämää, mutta se mun mielestä selvisi kyllä aika nopeasti. Tuntuu jotenkin surulliselta lukea, muten 11-vuotias minä on käyttänyt sanoja 'masentaa' ja 'ahdistaa'. Tuntuu myös typerältä tajuta, että näiden samojen paskojen kanssa on tapeltu jo vuosi vitun kymmen. Mitä helvettiä? Tosiaan joo, tuon vuoden heinäkuussa täytin 12 ja syksyllä alkoi sitten ala-asteen viimeinen luokka. Sitä ennen tehtiin luokkaretki Linnanmäelle. Se oli kivaa. En ole sen jälkeen käynytkään Lintsillä. Loppuvuosi mulla on varmaan mennyt siinä, että olen ollut samaan aikaan sekä ahdistunut koulusta että helpottunut siitä, että pääsen kiusaajista eroon seuraavana keväänä.

Vuosi 2011. Vuosi, jolloin ala-aste loppui ja siihen mun onneksi loppui myös mun kiusaaminen. Muistan olleeni niin helvetin helpottunut, kun tajusin sen paskan olevan ohi. En mä sitä silloin tiennyt, mutta se jätti muhun sellaiset jäljet, jotka puskee pinnalle yhä edelleen. Mulla on näköjään postauksissa ollut tauko, koska kesäkuusta joulukuun alkuun ei ole tullut tehtyä postauksia ollenkaan. Muistaakseni tänä vuonna käytiin luokkaretkellä Särkänniemessä ja saksan ryhmän kanssa käytiin Saksassa. Se oli yks mun elämän parhaimmista reissuista, ihan valehtelematta. Kesällä mä kuitenkin täytin 13 ja menin seiskalle. Olihan se jännää, kun meni uuteen kouluun ja luokkakin oli melkein kokonaan uusi (oli siellä siis entiseltä luokalta muutama tuttu). Mulla oli edelleen jopa kavereita. Kiusatuksi en yläasteella onneks enää tullu, mitä nyt jotkut joskus saatto jotain huudella perään. En kuitenkaan pitänyt sitä enää oikein minään. Olin edelleen tänä vuonna aika kiinnostunut j-rockista ja animesta sun muusta, mutta oli se varmaan jo tän vuoden lopussa sitten kun aloin pikkuhiljaa siirtymään muualle kiinnostuksen kohteideni saralta. Sanotaanko, että siirryin moneksi vuodeksi pääasiassa länsimaisen musiikin ja median kuluttajaksi. 

Vuosi 2012. Luullakseni tämä oli se vuosi, kun olin tosi hämmentynyt itseni suhteen. Oon tietääkseni poistanut blogistani kaikki tähän aiheeseen liittyvät postaukset ihan sen takia, että loppujen lopuksi tämä homma oli meikäläiselle vaan joku glitch in the matrix, mutta kaikessa yksinkertaisuudessani olin silloin kasi-ysiluokilla aika varma että olen trans (lukiossa aloin tuntemaan oloni hieman kotoisammaksi kehossani ja varmaan silloin kun sain vihdoin selville seksuaalisuuteni olin aika varma että en ole sittenkään trans ja onneksi en lähtenyt viemään asiaa koskaan eteenpäin.). Pukeuduin pääasiassa poikien vaatteisiin, mulla oli lyhyet hiukset (no okei, tämä ei meinaa mitään koska mulla on nytkin lyhyet hiukset; en vaan tykkää pitkistä itselläni ollenkaan) ja käyttäydyin aika jätkämäisesti (tosin olen aika varma että mun perusluonne on ehkä hieman keskivertoa naisihmistä jätkämäisempi jos näitä asioita nyt näin voi luokitella). Kesällä täytin 14 ja syksyllä sitten aloitin kahdeksannen luokan. Muistaakseni tän vuoden kesällä aloitin pelaamaan Star Stable Onlinea, jota siis pelaan yhä edelleen (kyllä, täytän kesällä 22. mitä siitä?). Tämä oli pakko mainita, koska SSO on edelleen aika iso osa mun elämää ja osittain se on myös pelastanut mut, koska mä olen aina voinut paeta mun pikselihevosten luo. Tällöin mä olin siis jo siirtynyt kuluttamaan länsimaisia sarjoja ja kuuntelemaan pääasiassa länsimaista metallia. Pelasin myös paljon videopelejä, kuten yhä edelleenkin. Mun mielenterveys otti huomattavasti takapakkia, osittain varmaan ton identiteettihämmennyksen takia (tällöin muuten luulin ensin vielä olevani bi. sitten kuvittelin että olen pan) ja osittain sen takia, koska meidän kaveriporukka hajosi tällöin (muistaakseni. saa ampua jos olen väärässä). Ja ai niin! Tän vuoden elokuussa meille haettiin koiranpentu, Runtti. Mä olin ennen sitä hokenut porukoille valehtelematta sen 10 vuotta, että haluan koiran. Mä en ole koskaan ollut niin innoissani, enkä mä ole koskaan rakastanut mitään niin paljon kuin mun koiraa. Vanhoista postauksistani päätelleen oon juonut myös paljon ES eli pärinää on ollu. Tällöin olin myös todella pakkomielteinen katalonialaista sairaalasarjaa Polseres Vermellesiä kohtaan (voiko noin ees sanoa?). Tää oli varmaan kans se vuosi, kun aloin ensimmäisen kerran saamaan syömishäiriöisiä ajatuksia.

Vuosi 2013. Mitä tästä vuodesta voi sanoa? Kesällä täytin 15, olin absoluuttisen jonneuteni huipussa ja aloitin syksyllä ysiluokan. Mielenterveys jatkoi sitä samaa alamäkeä, jonka se edellisenä vuonna oli alottanu. Masennusta, ahdistusta, viiltelyä, syömishäiriöisiä ajatuksia. Ystävyyssuhteiden hajoamista, identiteetin etsimistä. Pakko muuten mainita tähän väliin, että näköjään mun unirytmi on ollu täyttä paskaa jo useamman vuoden. Tosin tällöin vielä osasin nukahtaa, mutta nykyään... No, ei siitä tässä vaihessa enempää. Tällöin mä edelleen kuuntelin metallia ja katselin länsimaisia sarjoja, pääasiassa Once Upon A Timea ja Degrassia. Oli niitä varmaan muitakin, mutta en mä nyt sentään sellaisia yksityiskohtia muista. Kesällä, ennen synttäreitäni, oli muuten ripari. Muistan kuinka pelkäsin sitä ihan jumalattomasti ja se ahdisti mua aivan saatanasti. Varmaan jonkun viikon etukäteen itkin joka ilta. Loppujen lopuksi se ei ollu niin kamalaa kuin kuvittelin, ja loppuvaiheessa mua jopa vähän harmitti lähteä sieltä. Vaikka mä en tässä vaiheessa vielä kokenut itseäni täysin naisihmiseksi, musta tuntui silti, että olin osa sitä porukkaa, ja se oli kiva tunne. Mä kun en oikein koskaan ole tuntenut itseäni kuuluvaksi mihinkään. Muistan myös, että tuona kesänä tutustuin netissä yhteen amerikkalaiseen tyttöön (johon vähän ihastuin). Kai me tavallaan ''seurusteltiin'', mutta en tiedä voiko sitä oikiasti laskia. Me juteltiin aika kauan, mutta sitten jossain vaiheessa meillä vaan loppui yhteydenpito. Mitäköhän sille kuuluu nykyään? Tällöin mulla oli aika usein myös migreenejä. Mainitsen tän siksi, että jostain syystä en ees muista milloin mulla ois viimeks ollu migreeni. No, jotain positiivista ees elämässä! Sain myös synttärilahjaksi ekan lävistykseni, joka oli siis huulikoru (en muista oliko se vasemmalla vai oikialla puolella...). Olin muuten tällöin sitä mieltä, etten juuri osaa stressata koulusta. Oh boy, näkisitpä minut nyt, menneisyyden minä. 

Vuosi 2014. Peruskoulu päättyi. Täytin 16, aloitin lukion. Ahdisti niin vitusti. Edeltävänä päivänä en juuri saanut syötyä enkä edeltävänä yönä nukuttua. Mun ainoa kaveri yläasteelta meni eri kouluun, joten mä olin lukioaikani pääasiassa yksin. Ja sitä olen siis edelleen. Musta tuntuu, etten mä välttämättä enää koskaan osaa muodostaa ystävyyssuhteita, koska oon tottunut olemaan keskenäni. Mun ahdistus paheni todella paljon ja muistaakseni seuraavana keväänä tästä lopetin terapian, koska en osannut puhua enkä saanu sieltä mitään irti. Lopetin myös lääkkeet (jotka siis tänä vuonna aloitin), koska pelkäsin koko ajan porukoitteni reaktioita kaikkeen. Olen ihan vitunmoinen luuseri, koska vielä tässäkin vaiheessa, kun oon asunut kohta 2 vuotta pois kotoa, en uskalla alottaa lääkityksiä pääasiassa sen takia, etten halua mun porukoiden tietävän. I'm a loser, baby, so why don't you kill me? Eniveis. Muistan, että mulla oli myös paljon itsetuhoisia ajatuksia. Viiltelin toki edelleen. En syönyt koskaan lukiossa. Aloitin lenkkeilyn. Syömishäiriöajatukset alkoi tulla aika voimakkaina joka päivä. Tää oli se vuosi, kun tajusin, miten paljon oon muuttunut. Vaikka sisältä olin yhä se sama äänekäs moottoriturpapentu, en ulkoisesti ollu enää sitä. Musta tuli hiljainen, vetäytyvä ja arka. Olin jatkuvasti ahdistunut ja mieliala oli aina matala. Tästä vuodesta lähtien mun seurana on ollut krooninen yksinäisyys, joka varmaan tappaa mut vielä joku päivä. Tän vuoden jälkeen mä en ole enää myöskään odottanut innolla synttäreitäni. Joka vuosi se on vaan yks päivä muiden joukossa eikä kukaan juurikaan enää ees muista niitä. Porukat lähinnä. Ehkä joku sukulainen. Hauska fakta on muuten se, että siinä synttäreideni kantturoilla aloitin tekemään näitä Song of the day-postauksia. Ja jatkan niitä yhä edelleen. Oon siis vääntänyt niitä kohta sen 6 vuotta. Ja kyllä, edelleen kulutin lähinnä länsimaista mediaa (jos ihmettelet, miksi mainitsen tän jatkuvasti, sille löytyy kyllä syynsä sitten kun päästään vähän ajassa eteenpäin). Tosin aloin kuunnella myös kevyempää musiikkia tutustuttuani indieen, ja mun musiikkimaku alko muovautua siihen suuntaan mitä se nykyään on. Avasin silmäni sille faktalle, että voin kuunnella sekä metallia että kevyempää musiikkia. Ekat kuukaudet lukiossa meni ihan ok, vaikka yksinäisyys olikin välillä aika sietämätöntä. Oli mulla toki välillä ajatuksia siitä, että jättäisin lukion kesken, mutta... no, niin ei sit koskaan tapahtunut. En muista mitä muuta tänä vuonna olis ollu. Lueskelen tässä samalla noita vanhoja postauksia (ihan siltä varalta että unohdan jotain) ja yhdessä oon tiivistänyt tuntemuksiani jotenkin näin: liian poikamainen ollakseni tyttö, liian tyttömäinen ollakseni poika. Tällöin olin jo varma siitä, etten sittenkään ole trans ja mun tyyli oli alkanut jo muuttua naisellisempaan suuntaan. En voi kuitenkaan valehdella. Musta tuntuu välillä edelleenkin tuolta. Enkä osaa yhtään sanoa miksi. Tänä vuonna koin muuten elämäni toisen ketoasidoosin, jonka takia olin yön sairaalassa. Edellisen kerran se oli paljon pahempi, mutta mulla ei ole enää muistikuvaa siitä, milloin se tapahtui. Enkä haluakaan muistaa, koska.. no, traumat. 

Vuosi 2015. Täytin 17. Lukion toinen vuosi alkoi. Päässä pyöri edelleen lähinnä ahdistus, masennus, itsetuhoisuus, pelko tulevaisuudesta sekä syömishäiriöajatukset. Tajusin olevani aseksuaali ja lopetin itseni huijaamisen. Mä en pidä miehistä, en ole koskaan pitänyt. That's right, folks, I'm gay. Näihin aikoihin mulle alkoi tulla todella voimakkaita tunteita siitä, miten paljon mä haluaisin lähteä pois tai kadota tai jotain. Mä luulen, että se liittyy suurimmaksi osaksi ahdistukseen, joka on vaan kasvanut vuosi vuodelta pahemmaksi (anteeksi, menneisyyden minä. mä tiedän että sä luulit että tässä vaiheessa me voitaisiin jo paremmin). Edelleen mulla on sellainen tunne, että mun pitää päästä pois. Mistä, sitä en tiedä. Tää oli muuten muistaakseni se vuosi, kun ihastuin viimeksi kunnolla. Kyseessä oli yksi tyttö meidän ryhmästä. Me juteltiin joo, kai voisi sanoa, että oltiin kavereita, koska hengailtiin yhdessä jonkin verran. Mutta mitään meistä ei koskaan tullu ja ehkä ihan hyväkin. Hänenkään kanssa mä en ole jutellut varmaan kolmeen vuoteen kohta. Näihin aikoihin muuten kattelin lähinnä brittisarjoja kuten Waterloo Roadia ja Skinsiä ja sen sellasia. Ja kyllä, tämä oli erittäin tärkiä tieto. Muistan, että lukio vitutti mua enemmän kuin mikään muu. Koin itseni jotenkin tosi väsyneeksi ja tuntu, etten saa mitään aikaan. Tää varmaan sit taas johtui siitä masennuksesta joka kurkkii tuolla taustalla. Näihin aikoihin vissiin muuten vaihdoin pääasialliseksi kieleksi blogissa suomen, koska olin muutaman vuoden käyttäny englantia postauksia raapustellessani. En muuten tiedä miksi vaihdoin sen alun perinkään tai miksi vaihdoin takaisin. Ai niin! Tänä vuonna, kun lukion toka vuosi oli alkanu, liityin Toki-projektiin, joka on tämmönen yhteistyö jonkun Vaasalaisen lukion kanssa. Syksyllä me mentiin siis käymään Vaasassa, oltiin siellä vissiin kaks tai kolme päivää. Eka yö nukuttiin yhden vaasalaisen luona ja toka yö Omenahotellissa. Se oli itseasiassa aika kiva reissu. Käytiin keilaamassa ja sellasta.  Tykästyin muuten myös kovasti saippuasarjoihin (lähinnä brittien) tänä vuonna. En muista mitä muuta tänä vuonna ois tapahtunu.

Okei, tää oli todella sekava teksti. Lähinnä sellainen 'ajatuksia menneistä vuosista niin paljon kuin vain muistan lmao'. Voi olla, että oon unohtanut joitain asioita. Ja jos tää tuntui jo liian pitkältä niin eipä hei hätää, eiköhän seuraavasta tuu vielä pidempi koska asiat paremmin muistissa! Katotaan saanko huomenna sen ulos vai meneekö pidempään.

The bird and the worm

Noin vuosi sitten, melkein täsmälleen samaan kellonaikaan, mä kirjoittelin tänne postauksen, jossa kävin läpi ekan yliopistosyksyn juttuja, ja yleisesti vuotta 2018. Nyt ois kai aika tehdä vähän samaa vuoden 2019 ajalta. Jos alotetaan alkuvuodesta, niin muutin silloin tosiaan toisen kämppikseni sekä yhden toisen tytön kanssa uudeen asuntoon lähemmäs yliopistoa. Meillä on sujunut ihan kivasti, mutta välillä musta on tuntunut todella ulkopuoliselta, koska mun kämppikset opiskelee samaa alaa, ja luonnollisesti he myös juttelevat opinnoistaan sun muusta paljon. Etenkin loppukevättä kohden mua alkoi ahdistaa todella paljon, joten vetäydyin usein omiin oloihini, en liittynyt keskusteluihin enkä ollut kovin puhelias muutenkaan. Usein mun päivät menikin sit siihen, että itkin huoneessani aamun pikkutunneille asti, joskus myös itsetuhoisesti ahdistustani purkaen. Me kuitenkin juteltiin asiasta, ja sen jälkeen meillä on mennyt paremmin. Mä olen itse ihan tietoisesti, etenkin nyt syksyllä, yrittänyt parantaa itseäni ja oon vaan mennyt esim. olkkariin hengailemaan jos siellä on joku ollut. Mä luulen, että suurin tekijä siihen, miksi mä ahdistuin niin pahasti, on mun menneisyydessä tapahtunut koulukiusaaminen. Mulle tulee aina jossain vaiheessa fiilis, että mua ei hyväksytä, mut torjutaan ja hylätään. Mä en voi sille oikeastaan mitään.

Jo viime joulun aikoihin mä aloin kyseenalaistaa sitä, olenko mä sittenkään oikealla alalla. Englannin opiskelu tuntui mulle loogisimmalta vaihtoehdolta, koska mä olen aina tykännyt siitä koulussa ja oon aina ollut siinä hyvä. Kirjoitinhan mä siitä ainoan ällänikin. Jossain vaiheessa mä kuitenkin huomasin, etten mä oo tykännyt yhdestäkään englannin kurssista, joita mulla on nyt yliopistossa ollut. Viime keväänä onnistuin kuitenkin vielä sivuuttamaan nää ajatukset suurimmalta osalta, mutta syksyllä tipuin reunan yli ja kovaa. Mulla on koko syksyltä vain 5 opintopistettä, eli en oo saanut kuin yhden kurssin suoritettua. Sekin oli oikeastaan vaan kirjatentti. Kaikki muut kurssit jouduin jättämään kesken. Ahdistaa, masentaa, pelottaa. Luin yhtenä iltana alkusyksystä jonkun kurssin kuvausta ja kun huomasin, että siinä kurssissa ois pitänyt pitää puheita ja esitelmiä, niin mitä tein? Purskahdin hysteeriseen, paniikinomaiseen itkuun, jota jatkui seuraavat puoli tuntia. Sanomattakin kai selvää, että sen kurssin yhdellekään tapaamiselle en mennyt.

Tuntuu jokseenkin säälittävältä, sekä pahalta, tajuta, että tää ei olekaan sitä, mitä mä haluan. Mun päässä takoo koko ajan vaan yks ajatus: mun on pakko päästä pois. Tää nyt ei toki ole mitään uutta, koska musta tuntuu, että tuo sama ajatus on vetänyt rallia mun päässä viimeiset viisi vuotta ainakin. Mun on pakko tehdä jotain. Mä en ole vielä päättänyt tarkalleen mihin, mutta aion hakea nyt kevään yhteishauissa johonkin muualle. Mulla on useampi vaihtoehto, ja voin vaan toivoa, että pääsisin johonkin. Tavallaan mua hävettää myös, koska musta tuntuu, että mä petän mun vanhemmat. Sekin ajatuksena taas tuntuu typerältä, sillä mä olen kuitenkin aikuinen ihminen ja vastuussa omista asioistani. Mä en tiedä, ymmärtääkö ne miksi mä olen tekemässä tätä. Enkä mä voi vaan sanoa, että jos mä en tee mitään, mä en enää pitkään täällä pyöri. Ja mä toivon, että mä liioittelisin kun sanon noin. Mutta mä tunnen, kuinka mä luisun.

Olin siis kesän kotona ja tuntui aivan helvetin hyvältä olla pois kaupungista. Oli myös ihanaa käydä taas Lapissa. Jotenkin mun sydän vetää sinne ihan hirveästi, ja mä toivon, että mä pääsisin lähemmäs mahdollisimman nopeasti. Syksyllä palasin takas Joensuuhun, mutta koko syksy on mennyt multa jotenkin aivan käteen. Se alko ihan hyvin, mutta sitten mä en vaan enää... jaksanut. Aloin skipata luentoja ja tunteja, jätin kursseja kesken, en saanu mitään tehtyä. Ahdistuin yhä entisestään ja pakonomaisesti päässä tykytti ajatus siitä, että on päästävä helvettiin täältä. Tässä kohtaa mua taas pelottaa, etten mä tule koskaan löytämään mitään, mikä veisi tän tunteen pois. Tunteen siitä, että kaikki on väärin, eikä missään ole hyvä olla. Mä en tiedä, mitä mun pitäisi tehdä tai mihin mun pitäisi mennä, että mä tuntisin itseni edes jotenkin ehjemmäksi.

Oon ollut nyt koko joulukuun kotona ja tän viikon sunnuntaina palaan takas Joensuuhun. Mulla ei nyt keväällä ole kuin muutama kurssi, ihan sen takia, että mä olen niin saatanan väsynyt. Alan valmistautua mahdollisiin pääsykokeisiin ynnä muuhun. Mä en toivo nyt mitään niin paljon kuin sitä, että pääsisin johonkin toiseen opiskelupaikkaan. Jos en pääse, niin... en tiedä. Mulla ei ole mitään suunnitelmaa sen varalle. Nyt on se hetki, kun pitäis olla jonkinlainen kuva siitä, missä on ja mitä tekee. Mutta mä olen yhtä hukassa kuin aina. Enkä mä tiedä, löydänkö mä enää koskaan itseäni tai mun paikkaa, mun tarkoitusta.

Tää vuosi päättyy tänään. Kello on puoli kaksi ja on 31. joulukuuta. Tää vuosi on ollut ihan helvetin raskas. Ois ihan kiva, jos ens vuosi ois hieman hellempi mulle. Näillä sanoilla mä kiitän ja kuittaan ja toivotan kaikille mahdollisille lukijoille hyvää uutta vuotta. Toivottavasti teidän 2020 on täynnä toteutuneita haaveita, ilonaiheita ja lämpöä. 

Come close

Song of the day;;

→ Trivium - Dusk Dismantled

We are the insect

We are the insect, breeding

We are the insect

We are the insect, breeding

A fire burns

In the back of

The throat

Let it out, let it out

Before the

Choke

Dusk dismantled

Combustion's convergence with our existence

Dusk dismantled

We are the infinitesimal

Bursting inside out

Bursting from the inside out

Bursting inside out

Bursting from the inside out

I dig a hole

Through what's left of

My world

Searching for, something more

I turn it

Inwards

Dusk dismantled

Combustion's convergence with our existence

Dusk dismantled

We are the infinitesimal

I'm falling, I'm falling

In this colossal void

Each day that I spent digging downward

Built me up for a higher fall

Dusk dismantled

Combustion's convergence with our existence

Dusk dismantled

We are the infinitesimal

Dusk dismantled

Dusk dismantled

Dusk dismantled

Dusk dismantled

Combustion's convergence with our existence

--

En tajunnutkaan aikasemmin, kuinka kireitä mun vanhemmat on. Ne tuntuu jotenkin ihan erilaisilta kuin ennen. Se vaikuttaa myös mun pikkusiskoon. Pieni pala mua kuoli, kun se sanoi tänään (kun nyt viikonlopuksi kotiin tulin), että 'onneks sä oot täällä'. Mua vähän pelottaa, miten mä selviän, kun oma mielenterveys on rehellisesti sanottuna aika retuperällä nyt ja huoli mun perheestä vaan kasvaa. En mä halua, että mun asiat alkaa luistaa huonommin sen takia, että mä vaan koko ajan vatvon mielessäni miten porukat jaksaa. Mä niin toivon, että ne oikeasti toteuttaa sen täältä pois muuttamisen ja uusien töiden etsimisen, koska mä olen aika varma, että juuri sitä ne tarvitsee. Mä haluaisin puhua niiden kanssa tästä asiasta, mutta mä en tiedä miten ne reagois enkä tiedä miten asian vois tuoda esille. Tuntuu, että meidän tapa olla puhumatta asioista on aika outo. Terapiassa hoitaja kyseli, miten mun porukat reagoi mun mielialaan ja onko ne huolissaaan musta. Tuntui vähän hassulta sanoa, että ei ne ole koskaan edes kysyneet multa että olenko mä ok. Kun me soitellaan, ei ne koskaan kysy, että mitä mulle kuuluu tai miten mulla menee. Eniten mua kuitenkin pelottaa se, että miten mun sisko pärjää. Mä en ikimaailmassa halua, että se joutuu taistelemaan kaikenmaailman masennuksien ja ahdistuksien sun muiden kanssa, koska onhan tää nyt ihan perseestä. Mun perhe on mulle niin älyttömän tärkeä ja mua sattuu huomata ettei asiat oo enää samanlaisia kuin ennen. Mä olisin toki voinut kirjoittaa tästä ihan kunnon postauksen, mutta mua väsyttää ja halusin saada johonkin purkaa näitä ajatuksia mitä mulla tänään on herännyt.

Iris

Siitä alkaa olla aika lailla puoli vuotta, kun viimeksi kirjoitin tänne jotain kunnollista. Silloin oli uusi vuosi ja olin juuri selvinnyt syyslukukaudesta. Nyt on kesäkuu ja mä olen selvinnyt mun ensimmäisestä vuodesta yliopistossa. Jostain syystä mä kuitenkin tunnen olevani enemmän hukassa kuin koskaan. Ihan kuin mä olisin eksynyt polulta, jota ei välttämättä koskaan oo edes ollut olemassa. Kai mua on tavallaan aina vaivannut se ajatus, että mä olen loukussa täällä. Sitä, että missä on täällä, mä en tiedä. Se on varmaan aina siellä, missä mäkin olen. Mua pelottaa ajatuskin siitä, että mä en koskaan pääse täältä mihinkään. Luulin, että täältä kotoa maalta kaupunkiin muuttaminen ois saanut mut tuntemaan oloni vapaammaksi, mutta kevään edetessä mä olen alkanut tajuamaan, että kaupungissa oleminen ahdistaa mua. Ihan helvetisti. En jaksa edes yrittää laskea, montako kertaa mä olen juuri tuon ahdistuksen takia itkenyt kevään aikana. Sinänsä se on ironista, sillä nuorempana mä en muuta halunnut kuin asua kaupungissa. Mutta mitä vanhemmaksi mä tulen, sitä enemmän mä kaipaan luontoon. 

Musta olisi kiva voida sanoa, nyt näin ekan vuoden jälkeen, että mun henkinen olotila olisi parempi. Näin mä en kuitenkaan voi tehdä. Tai voin toki, mutta se olisi valehtelemista. Mä luulin lukiossa saavuttaneeni ahdistukseni huipun, mutta näköjään se olikin vasta alkusoittoa. Mä en edes tiennyt voivani olla näin helvetin... ahdistunut. On viikkoja, jolloin mulla menee monta päivää niin, että mun rintakehässä kiristää koko ajan ja mua itkettää koko ajan. En kestä kehoani, en ajatuksiani, enkä sitä, miten mun ei todellakaan pitäisi olla näin pimeässä paikassa. Ei nyt, kun pitäisi pystyä tekemään töitä sen eteen, että pääsisi joskus pois.

Joskus mä haluaisin yksinkertaisesti pakata kaikki välttämättömimmät tavarat mukaani, ostaa lento- tai junalipun johonkin ja vaan lähteä. Jättää viesti porukoille, että älkää etsikö mua. Että mulla ei ole hätää, ei vielä, mutta tulee, jos en pääse päästäni pois. Sekin ahdistaa, kuinka voimakkaina itsetuhoiset ajatukset on taas tulleet takaisin. Terapiassa hoitaja kysyy joka kerta, että olenko retkahtanut ja joka kerta mä valehtelen että en. En tiedä mitä tapahtuis, jos mä kertoisin rehellisesti, että on paljonkin sellaisia päiviä, että mä haluaisin vaan nukkua pois. Hypätä sillalta tai ikkunasta tai parvekkeelta. Vetää ranteet auki tai heittäytyä narunjatkeeksi. Hävettää. En mä halua ajatella, että mä haluan kuolla, kun mun pitäisi olla kiitollinen siitä, että mulla on mahdollisuus elää. On ihmisiä, jotka haluaisi elää, mutta ne ei voi.

Mä olen jo vuosia miettinyt sitä, miksi mulle on niin hankalaa puhua asioista, näyttää minkäänlaisia tunteita ja muuta vastaavaa. Nyt kun mä olen ollut poissa kotoa ja tullut kesäksi takaisin, mä tajuan aivan selvästi mistä se johtuu. Tai ehkä mä olen sen aina tiennytkin. Meidän perheessä ei tehdä mitään sellaista. Musta on jo lapsesta asti tuntunut, että itkeminen on asia, jota ei vaan tehdä muiden nähden ja sitä pitää hävetä. Mä en tiedä miten reagoida, jos joku itkee tai kertoo jotain vakavaa, koska mulle ei ole koskaan opetettu sellaista. Ei meillä ole koskaan puhuttu esimerkiksi mielenterveysongelmista, mikä lisää sitä tunnetta, että mun pitää hävetä niitä. Olen tasan kerran kummankin vanhempani kanssa ottanut asian puheeksi, nimittäin silloin kun sain ekan kerran lääkkeet yläasteella. Sekä mun isä että äiti meni kummatkin niin vaikeiksi, etten mä olen sen koomin sanonut sanaakaan mistään mielenterveysongelmiin liittyvästä. Siksi musta tuntuu aina siltä, että mä valehtelen niille. Mä tiedän olevani ihan erilainen täällä kotona niiden seurassa kun kämpillä ja muualla. Enkä mä tiedä kumpi mä olen oikeasti.

Mä voin vaan toivoa, ettei mun pikkusisko tunne tai tule tuntemaan mitään tällaista. On uskomattoman raskasta kantaa mukanaan jotain, josta ei voi puhua, kun ei ole ketään kelle puhua. Tavallaan mua pelottaa, että mä olen läikkymässä yli. Yhtenä iltana itkeskelin taas tapani mukaan joskus aamuyöllä, Runtti nukkui mun sängyllä ja mä olin siinä sen edessä polvillani, silittelin sitä ja yritin rauhottua. Ensimmäisen kerran koskaan se liikahti lähemmäs kun mä katsoin sitä kyyneleet poskilla valuen ja mä nyyhkäisin ääneen. Ehkä se aisti sen, että mä en nyt ole ihan täysin ehjä. Tai milloinka mä ehjä olisin ollutkaan.

Tää teksti alkaa vaikuttaa aika sekavalta. Tai ehkä ne on vaan mun ajatukset, jotka tuntuu sekavilta. Oon varmasti unohtanut jotain, mutta nyt ei tule mieleen enää mitään. Kello on kaksi ja en tiedä milloin uni tulee. Ehkä jos yritän oikein kovasti, niin pian. Ehkä mä uneksin taas talvesta ja juoksemisesta.

Not enough

2018. Tähän mennessä varmaan oudoin vuosi mun elämässä. Tuntuu, että tänä vuonna on tapahtunut ihan sairaasti kaikkea. Osittain tuntuu myös siltä, että mä en tunne enää itseäni. En mä koe muuttuneeni esimerkiksi luonteeltani tai muuten, mutta jokin mussa on erilaista. Jokin tässä kaikessa on erilaista.

Alkuvuonna mä olin vielä viettämässä välivuotta, ehkä vähän epävarmana siitä, mitä haluaisin tehdä. Hain töitä, en saanut mitään. Olin kotona ja ihan rehellisesti sanottuna en tehnyt elämälläni yhtikäs mitään. Pikkuhiljaa kuitenkin aloin tutkiskelemaan asioita, ja kun yhteishaut alkoi, olin jo aikalailla varma siitä, mitä haluan opiskella. Hain Joensuuhun ja Tampereelle. Suoritin myös alkuvuodesta autokoulun (kaiken sen sekoilun jälkeen se oli suoranainen ihme) ja sain ajokortin. En kyllä edelleenkään tykkää ajamisesta.

Hommasin pääsykoekirjat ja aloin lukea. Alku sujui hyvin, mutta sitten alkoi puuroutua. En tiedä, johtuuko se siitä, etten oo koskaan tavallaan ''osannut'' päntätä kunnolla vai siitä, että taustalla mulla kuitenkin on koko ajan pyörinyt masennus ja ahdistus, mutta loppujen lopuksi pääsykoepäivänä olin lukenut yhden kirjan puoliväliin, toisesta satunnaisia kohtia ja kolmannen olin avannut tasan kaksi kertaa.

Pääsykokeisiin mennessä mua ahdisti aivan helvetisti. Ajattelin, että ei tästä tule mitään, mä en ole lukenut tarpeeksi, siellä on niin monta ketkä haluaa päästä sisään eikä mulla ole mahiksia. Kokeen jälkeen mun fiilikset oli aika... tasapaksut. Tiesin, ettei se nyt mitenkään penkin alle mennyt, mutta olisin voinu paremminkin suoriutua. Olin silti tosi helpottunu, että se oli ohi. Pystyin keskittymään hetkeksi kaikkeen muuhun. Kesäkuun lopussa sain tietää, että pääsin opiskelemaan englannin kieltä ja kulttuuria Joensuuhun. Mä en ole koskaan ollut niin tyytyväinen itseeni. Tuntui siltä, että mä olin oikeasti saavuttanut jotain.

Siitä alkoikin sitten rumba asunnon hommaamisen, tukien ja kaiken muun kanssa. Ahdisti helvetisti, mutta kaikki sujui tosi hyvin. Sain huoneen kolmen hengen solusta ja sain myös tosi hyvät kämppikset, joista on tullut mulle todella tärkeitä. Toinen heistä opiskelee mun kanssa samalla alalla ja toisen kanssa (sekä myös yhden kolmannen tytön) olen tammikuun lopussa muuttamassa lähemmäs yliopistoa uuteen asuntoon. Toki mua raha-asiat sun muut edelleen ahdistaa, mutta ihan hyvin mä olen tähän asti pärjännyt.

Opintojen suhteen mä olen myös itseeni tyytyväinen, sillä mä selvisin ensimmäisestä syksystä yliopistossa. Mun on edelleen vähän hankala uskoa, että mä olen oikeasti yliopisto-opiskelija. Kun mä olin 14, mä en oikeasti uskonut eläväni 16-vuotiaaksi. Kun olin 16, kuvittelin, etten näe elämää 18. ikävuoden jälkeen. Kun olin 18, luulin kuolevani kaksikymppisenä. Nyt mä olen 20 (välillä hankala uskoa sitäkään) ja olen edelleen elossa. Muutamaa juttua lukuunottamatta mä olen suorittanut kaikki tarvittavat opiskelujutut tältä syksyltä. 

Tänä vuonna on myös tapahtunut asioita, jotka mä olisin mielelläni jättänyt kokematta. Mä en ole koskaan kirjoittanut tästä missään, koska mä olen alkanut vasta setvimään tätä nyt, mutta mä olen noin puolentoista vuoden ajan nyt sairastanut eräänlaista syömishäiriötä. Kyseessä ei siis ole anoreksia tai bulimia, joten se ei oo ollut oikeastaan ulkoapäin nähtävissä. Eniten mua inhottaa se, miten paljon mun energiaa syö ajatukset painosta, ruuasta ja muusta vastaavasta, koska mä en koskaan uskonut, että mä voisin sairastua syömishäiriöön. Muutama viikko sen jälkeen kun opinnot oli alkaneet, mä marssin YTHS:lle ja kerroin sairaanhoitajalle tästä. Siitä mut ohjattiin eteenpäin lääkärille ja psykiatrille. Mulla on virallisen diagnoosin mukaan määrittämätön syömishäiriö. Lisäksi sain diagnoosin keskivaikeasta masennuksesta, mikä ei oikeastaan tullu yllätyksenä. Siitä huolimatta mä olen vasta viime aikoina tajunnut, kuinka paljon läsnä ahdistus ja masennus oikeasti on mun elämässä.

Nyt mä olen viettänyt joulua kotona relaillen porukoiden, siskon ja Runtin kanssa. Mä olen aina rakastanut joulua, kuten varmaan olen saattanut joskus mainita... Hahaha. Tällä hetkellä kello on 1:07, joten on vuoden 2018 viimeinen päivä. Todella kummallista. Jotenkin mä olen tavallaan aika innoissani ensi vuodesta, vaikka samalla se ahdistaa niin maan perkeleesti. Toisaalta, mikäpä ei. No, joka tapauksessa, olen täällä vielä loppiasviikonloppuun asti, jolloin suuntaan takaisin Joensuuhun. Tammikuun ajan asun vielä nykyisssä kämpässä, mutta tosiaan tammikuun lopussa muutan sitten hieman lähemmäs yliopistoa. Se on tosi hyvä juttu, koska sitten ei tarvitse enää bussia käyttää joka päivä. Mulla jatkuu opinnot 7.1 ja sen jälkeen onkin sitten lopputalvi ja kevät opiskelujentäyteistä aikaa. Helpompaa se varmaan nyt alussa ainakin on, kun tietää, että siitä selviää.

Että siinäs kuulitte. Kun kerta mäkin olen tähän saakka selvinnyt, niin kyllä tekin selviätte. Hengittäkää hetki, halatkaa koiraanne ja läheisiänne ja kuunnelkaa hyvää musiikkia. Juokaa vähän teetä tai kahvia tai mitä tahansa, katsokaa joku hyvä leffa ja käykää kivalla kävelyllä. Ottakaa lääkkeenne, olkaa turvassa ja voikaa hyvin. Hyvää uutta vuotta kaikille! Nähdään joskus.

More than words

En tiedä miksi, mutta kun tulin lenkiltä, sain takin pois päältä ja istuin koneen eteen ruokaa odotellessani, alkoi tehdä mieli kirjoittaa tänne taas jotain kunnollista pitkästä aikaa. Oikeasti siis pitkästä aikaa, koska en taaskaan muista, millon oisin viimeks näin tehnyt. Enkä oikeastaan tiedä nytkään, mitä ajattelin kirjottaa, koska mitään supermullistavaa ei oo tapahtunu. Kevät on aluillaan, linnut lauleskelee, lumi alkaa ehkä hyvällä tuurilla kohta sulamaan ja aurinkokin joskus jaksaa pilvien takaa paistaa. Viime perjantaina oli mun viimeset kirjotukset ja enää mun ja ylioppilaslakin välissä seisoo kasa tekemättömiä kurssitöitä, joiden aloittamista mä vaan lykkään ja lykkään koska a) ahdistaa ja b) olen laiska, saamaton paska. Ei siis mitään uutta missään.

Tuntuu jotenkin taas siltä, että on hirveästi kaikkee, mitä pitäis tehdä. Ja liian lyhyessä ajassa tietenkin. On edellä mainitut kurssityöt, ajokouluunkin kai pitäis ilmottautua ja kesätöitä hankkia, pitäis laittaa terveydentila kuntoon... Yksinkertasia asioita kaikki sinänsä, mutta mitään mä en silti kykene tekemään vaikka tiedän, että kello tikittää koko ajan. Se on ilkeä noidankehä; tiedän, että pitäisi tehdä juttuja, koska on kiire ja se ahdistaa, joten en saa mitään tehtyä ja sekin ahdistaa. Kaikki ahdistaa.

Tää alkaa nyt hyvin hälyttävästi kuulostaa pelkältä valitukselta (heitetäänkö vielä perinteinen yksinäisyys-rant tähän niin on sit kerralla kunnon valitusvirsi?), joten mietitääs, onko tässä lähiaikoina tapahtunu mitään positiivista. Ainakin nyt on tullu kateltua sarjoja ja leffoja taas säännöllisesti, ja ''uusia'' vaatteitakin on tullu osteltua. On muuten kiva, kun vihdoin löytää sen oman tyylinsä ja pystyy sitä lähteä muokkailemaan siihen suuntaan, mikä hyvältä tuntuu. Lisäksi ehkä parhaimpana juttuna; mä olen vihdoin saanut taas inspiraatiota leipoa ja tehdä jälkkäreitä! Ai että, mä olinkin jo kaivannut sitä. Tähän mennessä oon tehny mm. toffeeomenakorvapuusteja, kurpitsakääretorttua, appelsiinilettuja, marjamurupaistosta sekä hienolla nimellä varustettuja Sydänystävän leivoksia.

No. Nyt tässä kohta taidan liueta tuonne keittiön puolelle syömään ja sen jälkeen katselen Netflixiä. Myöhemmin taidan juoda pari kuppia teetä ja toljottaa Emmerdalea ennen kuin otan itseäni oikeasti niskasta kiinni ja kirjoitan pari puuttuvaa esseetä. Baby steps, y'know. En tiedä miten usein tulee tulevaisuudessa kirjoteltua, mutta ehkä mä voisin yrittää hieman useammin jotain raapustella. Sikäli mikäli tapahtuu mitään mainitsemisen arvoista. En ehkä kehtaa tehdä perus ostostenesittely-postausta, koska se venyisi sadan kilometrin pituiseksi. 

The sound

Viime aikoina mun läpi on kulkenut niin monta tunnetta ja olotilaa, että mä en osaa edes nimetä kaikkia niitä. On ollut iloa, jännitystä, surua, yksinäisyyttä ja toivottomuutta, näin muutaman nyt kuitenkin tunnistaakseni. Mä en oikeastaan koskaan, vaikka hyvin tunteellinen (ja ylitunteellinenkin, köh köh) ihminen olenkin, ole osannut käsitellä tunteitani hyvin. Ehkä siitä just johtuu se, että mä en osaa tuoda tunteitani tai olotilaani oikein sanallisesti esille kunnolla. Mä en ole toisaalta tottunut siihen, sillä meillä kotona ei koskaan olla keskusteltu tunnetiloista syvällisesti, eikä mun porukat ole koskaan mun koko elämäni aikana kysyneet multa, että olenko mä kunnossa tai muuta vastaavaa. Ja ei, se ei silti tarkota että ne ei välittäis - ne ei vaan toimi sillälailla.

Musta tuntuu siltä, että mulla ei enää nykyään ole ketään, kelle puhua. Ja musta tuntuu myös siltä, että keskustelua ei synnykään, jos mä en itse aloita sitä. Nämä ei todellakaan oikeasti, ainakaan todennäköisesti, pidä paikkaansa ollenkaan, mutta siltä musta tuntuu. Ja uskokaa pois, en mä halua tuntea näin, mutta en mä osaa lopettakaan. Mä olen kuluttanut vuosia toivoen, että mä voisin vaan sammuttaa tunteeni ja lopettaa asioiden tuntemisen, mutta ei se taida toimia niin. 

Joskus musta tuntuu, että mun sisällä on jotain rikki. Tai ehkä mun pään sisällä on jotain rikki. Ehkä siellä on joku tunteiden käsittely-osasto tai joku, jossa kaikki työntekijät on kuuden kuukauden lomalla kaks kertaa vuodessa. En tiedä, mä en tosiaankaan tiedä. Enkä mä välttämättä saa koskaan tietääkään. Ehkä se on hyvä juttu, ehkä ei. Välillä mua ei haittaa olla yksin, välillä yksinäisyys tuntuu vaan yhdeltä jättimäiseltä, kymmenen kilometrin levyiseltä aukolta mun sydämessä. Enkä mä tiedä mitä mun pitäisi tehdä.

Mä olen analysoinut omia tunteitani ja tapojani yrittäen saada selville, miksi musta tuntuu aina siltä kuin tuntuu - enkä mä ole oppinut mitään uutta. No, ehkä sen, että musta tuntuu että mä kiinnyn vahvasti fiktiivisiin hahmoihin ja asioihin juuri sen takia, että multa itseltäni puuttuu juuri niitä juttuja mun elämästä. Ehkä mä rakastan fiktiivisiä kaveriporukoita ja bestiksiä siksi, ettei mulla ole sellaisia. Ehkä mä rakastan fiktiivisiä parisuhteita siksi, ettei mulla ole sellaista. Se kuulostaa säälittävältä, mutta ehkä mä vaan takerrun sellaiseen, jota mulla ei ole, mutta haluaisin että olisi. Kai tässäkin on vaan kyse siitä, että pitäisi itse korjata nämä puutokset. Mutta kun mä en osaa. Mä en tiedä mitä tehdä. Mä olen hukassa.

Tuntuu tyhmältä myöntää se. Että on hukassa. Että ei tiedä mitä tehdä. Mä haluaisin olla sellainen, joka tietää mitä se tekee, mitä se haluaa ja mihin se on menossa. Mutta en mä ole. En mä tiedä mitä mä teen, en mä tiedä mitä mä haluan, enkä mä tosiaan tiedä mihin mä olen menossa. Mä olen yhä se sama eksynyt ja ahdistunut lapsi. En mä ole muuttunut. Ja mua pelottaa etten mä koskaan tule muuttumaankaan. Mua pelottaa, että mä en osaa päästää irti, mua pelottaa että mä en löydä suuntaani, mua pelottaa että mä jään yksin. Mua pelottaa että se kaikki tulee olemaan mun oma vika. Mä en tiedä kestänkö mä sellaista.

Sanotaan, että ihmisten ongelmat on saman arvoisia eikä kenenkään kokemuksia pitäis vähätellä, mutta on vaikea pitää omia ongelmia minkään arvoisina, kun ajattelee mitä muut, ja omat läheisetkin, käy läpi. Eihän mun vaivat ole mitään verrattuna sellaisiin, jotka joutuu vaikkapa käymään syöpähoidoissa, tai sellaisiin, jotka on olleet osastolla ja jotka on vakavasti sairaita, joko mieleltään tai keholtaan. Ja paska juttu tässä ajattelutavassa on se, että se saa oman olon tuntumaan ihan helvetin orvolta, pieneltä ja mitättömältä. Tuntuu vaan siltä, ettei oma olemassaolo oikeasti merkitse kenellekänä yhtään mitään. Eikä itselleenkään. Ei voi olla ajattelematta, että kuka oikeasti huomaisi, jos mä vaan katoaisin?

Silti kaiken tän tyhjyyden keskeltä mä aina nousen, mä nousen ja hymyilen ja edes yritän pysyä vahvana, koska vaikka mä haluan joskus luovuttaa enemmän kuin mitään muuta, en mä tee niin. Ehkä mä en uskalla, ehkä mä en halua - en tiedä. Mä vaan tarvitsisin hieman apua, ehkä jonkun, joka nostais mut ylös ja auttais vähän. Jonkun, joka auttais mua näkemään missä mun polku kulkee. Mutta onko sellaista ihmistä mulle tarkoitettu? Vai pitääkö mun löytää valoni itse? Mä en tiedä. Mä en tiedä mä en tiedä mä en tiedä. Mutta eiköhän kaikki joskus kirkastu. Sitä päivää odotellessa mä... vaan kävelen eteenpäin. En mä muutakaan voi.

Walk on the wild side

Siitä on melkein tasan kolme kuukautta, kun viimeksi kirjotin tänne kunnolla. Ja sekin oli matkaselostus mun Tukholman reissusta. Nyt mun tekee mieli kuitenkin kirjottaa, ja mietin pitkään mihin mä tän tekisin, ja loppujen lopuksi mä sorruin palaamaan juurilleni, eli tähän blogiin. Hui. Ihan jännittää. Ehkä senkin takia, etten mä ole kesällä tänne muuta jaksanut laittaa kun noita biisejä (toivottavasti, jos joku on sattunut niitä aina vilkuilemaan, josta suuri kiitos, on ollut hyödyksi muillekin!), ja kesälomakin on kohta lopussa.

Mä toisinaan katselen paljon vanhoja kuvia ja videoita sekä luen vanhoja tekstejä suunnilleen 6-9 luokkien ajalta. Yleensä mä itken näin tehdessäni. Mä mietin usein, onko se normaalia, että menneisyyden muisteleminen itkettää niin paljon. Enkä mä itke siksi, että kaikki muistot olis niin huonoja, vaan yksinkertaisesti siksi, että välillä mä en muuta haluaisikaan kuin palata takaisin siihen aikaan ja tehdä asioita toisin. Millainen mä olisin nyt? Olisiko mä onnellinen? Vai olisinko mä masentunut ja entistäkin ahdistuneempi? Olisinko mä edes täällä enää?

Tää on ehkä se syy, miksi musta on aina tuntunut, että mä olen jumissa menneisyydessäni. Musta on aina tuntunut siltä, että multa puuttuu se kyky päästää irti ja katsoa eteenpäin. Tulee vähän mieleen se, mitä Sasuke Uchihakin sanoi Narutossa: unelmani on menneisyydessä. No, en ehkä ihan noin rankasti voi tuohon samaistua, mutta osittain kyllä. Mä mietin usein sitä, millaista kaikki, siis ihan kaikki, olisi voinut olla, jos mä olisin tehnyt jotain toisin, jos mä olisin sanonut tai jättänyt sanomatta asioita, jos mä olisin ollut silloin erilainen.

Mutta jossitteluhan ei tunnetusti koskaan auta. Siitä tulee vaan paha mieli. Tämä on todistettua; mulla on nytkin silmissä kyyneleitä, jotka vaan oikein odottaa, että pääsevät ulos. Ei tänään, amigot, ei tänään. Ei se hyödytä ketään, jos mä kulutan päiväni miettimällä mitä olisi voinut olla. Kun ei sitä ollut. Asiat meni niin kuin meni ja mun pitäisi vain oppia hyväksymään se. Tuntuu jotenkin typerältä myöntää se, mutta ehkä eniten tuosta ajasta mä kaipaan sitä, että mulla oli oikeasti ystäviä. Ihmisiä, kenen kanssa pysty aina juttelemaan ja kenen kanssa pysty viettämään aikaa. On mulla toki nytkin muutama, joiden kanssa mä silloin tällöin juttelen, ja jopa näen, mutta... En tiedä. Nyt tuntuu pahalta.

Aina, kun mä kirjoitan tällaisia postauksia, musta tuntuu tosi säälittävältä ja siltä, että mä valitan ihan turhasta. Päässä pyörii ajatuksia, jotka sanoo että 'olisi sulla ystäviä jos sä et olisi tuollainen vitun nössö joka ei edes uskalla puhua ihmisille kun pelkää että ne torjuu'. Mä menin vielä silloin 15-16-vuotiaana luulemaan, että ahdistus helpottaa kun ikää tulee lisää. No, menneisyyden minä, näin ei nyt tapahtunut. Sori, kun mä en nyt sitten ollutkaan täysi-ikäisenä niin loistava kuin mitä suunnittelin olevani.

Mutta totuushan on toki se, että mähän pelkään. Ja pelkään ihan helvetisti. Mä pelkään ihmisille puhumista koska mä pelkään että ne torjuu mut, mä pelkään kaikkea mitä tää maailma voi mulle tehdä ja mä pelkään etten mä tule koskaan kokemaan mitään koska mä pelkään niin helvetisti. Myönnän joskus ajattelevani, että mä en pysty elämään tällaisessa pelossa. Myönnän joskus ajattelevani, pahoina päivinä jopa harkitsevani, elämäni päättämistä, koska mä pelkään. En kuitenkaan varmaan uskaltaisi edes yrittää. En mä uskalla tosissani edes harkita. Mä en pystyisi koskaan tekemään sitä mun vanhemmilleni. Tai siskolleni. En koskaan.

Muutama vuosi sitten mä kerskuin sillä, että mä en itke koskaan. Nykyään mä itken jatkuvasti. Mä itken surullisista leffoista, tunteellisista hetkistä tv-sarjoissa, videopelimusiikista, kirjoista ja kaikesta. Välillä, ja tää on taas niitä juttuja, joita ei pitäisi koskaan ajatella, mutta vittu, kun on pakko, mua alkaa itkettää kun mä katselen mun koiraa. Ja silloin mua itkettää enemmän kuin koskaan. Mua itkettää se pelko, se tieto siitä, että mä joudun joskus luopumaan siitä. Mä tiesin kyllä, kun koira tuli kotiin, että mä tulen siihen kiintymään, mutta että näin kovasti. Se tekee mun olon turvalliseksi ja musta on kiva kun se nukkuu mun huoneessa. Mä rakastan sitä enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa. Ja no niin, aukesihan ne kyynelhanat sieltä. Lapset, jutun opetus on simppeli. Älkää ostako koiraa, kiinnytte siihen liikaa ja pelkkä ajatuskin sen menettämisestä repii sydämen rinnasta, polkee sen päälle, heittää mikroon ja heittää vielä mikronkin parvekkeelta. 

Ei mun pitänyt ''herättää'' tätä blogia henkiin ihan tällaisella purkautumisella, mutta teinpähän näin siitä huolimatta. Eikä tunnu yhtään paremmalta. Ei oikeastaan kyllä huonommaltakaan. Aika neutraalilta. Ja päässä jyskyttää. Pitää varmaan ottaa päänsärkylääke ennen kuin otan närästyslääkkeen. Sitä ennen pitää olla puoli tuntia syömättä ja juomatta ja sen jälkeenkään ei saa puoleen tuntiin syödä eikä juoda. Se luo kalvon vatsaan ja sen ansiosta mulla ei ole aamulla herätessä paha olo. Liikaa tietoa, eikö? No, kerrankos sitä elämässään. Ja, no, jos tästä jotain hyvää voisi sanoa... Ainakaan mä en voi enää haukkua itseäni tunnevammaiseksi. Laiska läski olen kuitenkin, mutta senhän kaikki tiesi jo.

The Beregost Night

long time no proper post, vai? ja vieläpä suomeksi? ohhoh. en ois itekään uskonut, mutta siitä on tosissaan jo jonkun aikaa, kun tänne on tullu kirjoteltua jotain kunnollista, joten ajattelin ryhdistäytyä ja tulla tekemään jotain oikein tuotteliasta tännekin. 

koulua on noin kuus viikkoa jälellä, kun tääkin lasketaan. en malttais odottaa kesää, vapautta, mutta jotenkin se mahtava kesäfiilis on vuosi vuodelta aina vaan laimeempi; en tiedä, johtuuko se sit siitä, että edessä on taas yhdet yksinäiset synttärit, että onneksi olkoon, oletpa jaksanut taas yhden vuoden enemmän, vai siitä, että koko kesästä tulee aika pitkälti sellainen, jonka saan viettää omassa laaduttomassa seurassani. eipä sillä, että saisin siitä valittaa, se ei ole kenenkään muun vika kuin mun. en mä voi syyttää muita siitä, että en oikeasti haluais puhua kenellekään vaikka haluaisinkin.

musta ei ole ikinä tuntunut niin yksinäiseltä ja kelvottomalta ja pahalta itteni suhteen kuin tänään. mä seisoin jäähallin parkkipaikalla ja siinä tuulessa mulle tuli taas se tunne, että mä olen yksin maailmassa. että täällä ei ole ketään mua varten, että ketään täällä ei ole tarkoitettu mulle. mulle on aina ollu vaikeinta vastata siihen kysymykseen, että mitä sä pelkäät. joo, totta kai mä pelkään käärmeitä ja korkeita ja ahtaita paikkoja ja vaikka vallan mitä, mutta mitä vanhemmaksi mä tulen, sitä enemmän mä huomaan pelkääväni. mä pelkään sitä että mulle tai mun perheelle sattuu jotain, mä pelkään maailmaa ja kaikkea mitä siellä on, vaikka mä sitä haluankin nähdä. mä pelkään ehkä eniten sitä, että mä olen oikeasti niin vitun kyvytön, että mä jään yksin. loppuelämäkseni. mä pelkään sitä, että mä joudun kokemaan kaikki kivat jutut yksin, mä pelkään sitä, että mä tulen kuolemaan yksin. se on helvetin lohduton fiilis. että on yksin.

mä pidän olla yksikseni, tai omassa seurassani; silloin mä saan ajatella ja tehdä mitä haluan, mutta mä vihaan sitä yksinäisyyden tunnetta, joka mulle tulee aina, joka vitun kerta, kun mä näen ihmisiä. monet on sanoneet mulle, että sen kun vaan menet juttelemaan jengille, kyllä se siitä. ei se jumalauta siitä, ei se ole mulle niin yksinkertaista kuin jollekin toiselle. mun kädet hikoaa, kun mä ajattelenkin sosiaalisia tilanteita, joissa joudun olemaan. mä menen lukkoon, kun joku, jota mä en kunnolla tunne, puhuu mulle. mulle tulee huono olo, kun mä tiedän. että mulla on esitelmiä tai puheita. mun ääni menee kummalliseks, kun pitäis soittaa virallisia puheluita. se on pelko, se on helvetinmoinen ahdistus, ja vaikka mä kuinka yritän hokea, että en mä kuole, että se on okei, ei se ole. mä en pysty mihinkään, ja huolimatta siitä, että mä valehtelen silmät ja suun täyteen, että joo, tuntuu paremmalta, ehkä tää tästä, se vaan pahenee koko ajan.

nää elämän pienet ristiriidat on aika kummallisia, hauskoja, mutta eniten todella vittumaisia. mä olen tunteellinen ihminen, mutta en näytä tunteitani. mä haluaisin jonkun, jonka kanssa olla, mutta mä en halua puhua kenellekään. ja tää lista jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. tuntuu, ettei sille ole loppua. monta kertaa mulle on sanottu, että voit puhua mulle, mutta tosiasiahan on se, että mä en oikein pidä avautumisesta, ja sitä paitsi, verrattuna monien ihmisten ongelmiin, mun ongelmat on niin säälittäviä ja pieniä, etten mä halua vaivata niillä muita. joten ne kasaantuu. mä en välillä tiedä, miten mä saisin ne ulos, enkä mä koskaan keksikään mitään. joten mä annan niiden olla, ja yritän ajatella kaikkea muuta. mutta sitten joku näkymätön kaataa ne vitun issosta sankosta mun niskaan enkä mä taaskaan tiedä mitä mun pitäis tehdä.

joskus, tai oikeastaan aika usein, mä haluaisin vaan lähteä. kadota. mä haluaisin pakata laukkuni ja lähteä jonnekin, jossa mä en tunne ketään eikä kukaan tunne mua, jonnekin, missä mä voisin aloittaa alusta. ehkä kuitenkin joku toivo siitä, että asiat muuttuu paremmiks, on olemassa ja ehkä se antaa mulle sellaisen ajatuksen, että ei mee enää pitkään, kun mä pääsen pois täältä. kunhan jaksan vielä pari vuotta. sitten mä olen vapaa. lukion, kirjotusten jälkeen mä voin hakea periaatteessa mihin tahansa, meinaan siis paikkaa, en koulua, ja silloin mä pääsen pois täältä. 

en tiedä, onko mulla oikeus tuntea näin, mutta mä tunnen itseni jokseenkin petetyksi. on ihmisiä, jotka on luvanneet mulle että pidetään yhteyttä ja vietetään aikaa yhdessä, mutta silti musta tuntuu, että asia ei näin ole, ja jos mä jotain näiden ihmisten kanssa haluan tehdä, on aloitteen aina tultava multa. mä en oikeastaan ymmärrä sitä, koska luulis, että jos kerran ollaan ystäviä, niin sitten kanssa ollaan, toisaalta, en mä tiedä uskonko mä enää tohon. mä olen sanonut sen aikasemminkin ja sanonpahan sen taas; niin sanotut ystävät on pettäneet mut kerta toisensa jälkeen ja joka kerta toivo ''siitä oikeasta'' hiipuu. nää asiat on vaikuttanu aika vahvastikin siihen, miksen mä halua puhua ihmisille. mä pelkään torjutuksi tulemista, hylätyksi tulemista.

mutta elämä jatkuu. mä haluaisin sen jatkuvan. silti mä olen kiinni menneisyydessä, koska mun ei anneta päästää irti. joskus se olen mä itse, mutta toisinaan ihmiset vaan ei anna mun unohtaa. tiedän olleeni ja olevani yhä edelleen aivan sietämättömän hirveä, ei siitä tarvitse muistuttaa koko ajan. mä yritän, ihan oikeasti. eipä sillä, että se varmaan ketään liikuttais. todennäkösesti tätäkään tekstiä ei kukaan jaksa lukea loppuun asti, eikä mua oikeastaan kiinnostakaan. aina sanotaan, että avautumisesta  tulee parempi mieli. miksi mulle sitten tulee aina vaan paskempi fiilis, kun mä avaudun?

Thunder

Hyvää iltaa (yötä?) ihmiset, kello on 1.40 aamulla ja 21. joulukuuta. Koska ollaan niin lähellä jotain niin mahtavaa, enkä yleensä suomeksi kirjottele, ajattelin nyt ryhdistäytyä ja selittää jotain ennen kuin menen nukkumaan, tai ainakin yrittämään... Onhan mulla toki unilääkkeetkin mutta jotenkin vaan niitä ei tule otettua... Ehkä tykkään siitä että mua väsyttää?

Ensin vähän jotain arkiasioita. Mulla loppui tänään (eilen, jos pilkkua aletaan nussimaan) koulu, ja nyt ois sit pari viikkoa joululomaa, mikä on aivan mahtava asia, sillä mä en jaksa keskittyä koska mua väsyttää aivan saatanasti eikä mun mieliala oo oikeestaan kohonnut yhtään tässä viimesen puolen vuoden aikana, päinvastoin. Kuitenkin, mulla oli joulujuhla ja se oli ihan okei, vaikka totta kai, sosiaalinen tilanne = vitunmoinen ahdistus. En nukkunu edeltävänä yönä kovin hyvin. Kävin porukoiden kanssa Varkaudessa, huomenna vielä Kuopioon tekeen vimosetkin jouluostokset ja sitten siivoomaan ja leipomaan. Porukat kävi kans hakemassa joulukuusen tänään.

Mitäs muuta? Koulu menee ihan okei, kai, mulla on ihan kivoja aineita tässä jaksossa, eikä oo mikään älyttömän tiukka aikataulukaan. Olen yrittäny kirjottaa jotain, mutta jotenkin vaan en saa vieläkään pakotettua itteeni alottamaan, tai jos jollain ilveellä saan, ei siitä tule lasta eikä paskaa. Ihan niin kuin mä oisin kadottanut osan mun inspiraatiosta kokonaan. Tosin mulla on taas koko viikon ajan koskenut päähän melkein joka päivä, joten syytän mun keskittymisen herpaantumista nyt siitä.

Oikeastaan mä vähän menin mun alkuperäisen tarkotuksen sivuun tässä. Mun piti tulla valittamaan siitä, miten en tajua ihmisiä, jotka väittää, ettei niistä kukaan välitä/kukaan ei kuuntele tms., vaikka niille sateleekin tukea ja kannustavia viestejä, kivoja sanoja. Okei, ehkä mä olen vähän tekopyhä tässä ja aika monessakin asiassa, mutta ihan oikeasti. Mä olen itse ollut siinä tilanteessa, että ihminen sanoo, ettei sitä kukaan kuuntele eikä kukaan välitä, vaikka mä sanoin sille melkein joka helvetin päivä että mä kuuntelen kyllä ja välitän kyllä. Jotenkin siitä vaan tulee sellanen fiilis, ettei kukaan oikeasti tarvitse mua, eikä mun oikeastaan pitäis yrittää koskaan tehdä muille mitään, kun ei siitä tule muuta kuin paskaa omaan niskaan.

Mä jumalauta tiedän, etten ole täydellinen. Mä tiedän tehneeni virheitä menneisyydessä, paljonkin, perkele, niin saatanan paljon että vaikka joskus sanoin etten kadu mitään, mä kadun vittu koko menneisyyttäni. Ei mulle tarvi enää muistutella niistä asioista, uskokaa pois, en mä niitä voi unohtaa. Niiden asioiden takia mun on vaikea puhua ihmisille, mun on vaikea ottaa aloitetta ja mennä tutustumaan ihmisiin. Helvetti, mun pään yläpuolella vois jatkuvasti olla neonväreillä vilkkuva nuoli jossa lukee epäsosiaalinen. Mä tiedän sen kyllä.

En tiedä. En oikeasti enää tiedä. En tiedä mitä mun pitäis tehdä tai mitä mun pitäis ajatella tai kuka vittu mun pitäs olla. Varmaan joku haluais tulla nillittään, että vittu oma ittes, mutta kun ei se riitä. Ei se ole jumalauta ikinä riittänyt, eikä varmaan ikinä tuu riittään. Varmaan joku toinenkin runkku haluais tulla mälkyttään, että älä sinä nillitä siinä. täällon ihimisiä joillon asiat paljon huonommin kuin sulla. Niin, varmaan onkin, en mä sitä kiellä. Valitettavasti jotkut ihmiset vaan tahtoo olla niin kuin ne ois ainoita keihin sattuu.

Mutta se, että mä en ole ollut osastolla, syönyt miljoonia eri lääkkeitä tai viillä ranteitani juustohöylällä auki joka vitun päivä, ei tarkota sitä, että mä olisin kunnossa. Se, että mä hymyilen ja naureskelen ei tarkota sitä, että muhun ei sattuisi, eikä tällaiset seikat tee mun kivusta tai mun sisällä olevasta tyhjyydestä yhtään sen olemattomampia kuin kenenkään muunkaan. Mä olen jollain tasolla aina ollut yksin. Ihmiset luulee tietävänsä musta kaiken. 'Sä olet aina tollanen, sä teet ja sanot aina noin, vittu mä tiedän susta aivan kaiken, tiedän mitä sä tarviit ja mitä sä saatana et'. Tällaset ihmiset vituttaa mua kaikkein eniten. Vittu, kun et tiedä musta mitään, niin älä tule jeesustelemaan, että tunnet mut paremmin kuin mä itse.

Joo. Niin. En tiedä. Ehkä mä olen vähän liioitteleva ja ehkä ihmisistä tuntuu että mä tosissani suurentelen asioita, mutta mua ei oikeasti voisi vähempää kiinnostaa. Mä en tykkää ihmisistä, kaikkein vähiten itsestäni. Kunpa ne vois vaan painua vittuun ja jättää mut rauhaan.

Kello on kaks. Mä meinasin varmaan sanoa vielä jotain todella hienoa ja tärkeilevää paskaa, mutta taidanpa jättää sen väliin, koska satuin jo unohtaan sen. Mä taidan vaan mennä pyöriskelee itsesääliin tonne sänkyyni ja miettiä mitä vittua mä tein väärin.

Mikä vittu mussa on vikana. Mä varmaan poltin koiranpentujen orpokodin maan tasalle edellisessä elämässäni.

Swordmaster

Olkoon tämä niitä harvoja kertoja, kun tänne tulen suomeksi jotain selittämään. Mä olen alkanut hieman vierastaa omalla kielelläni blogeihini tai mihinkään muuallekaan netissä kirjoittamista, koska tykkään englannista enemmän, mutta jotenkin nyt vaan tuntuu että tää täytyy tehdä. Kello on 28 yli yksi yöllä, lauantaina 4.10.2014.

Lukion eka jakso päätty just. Kokeet meni miten meni. Kemian pääsin just ja just läpi. Biologia ei menny sen paremmin. Äikkä ja enkku meni kiitettävästi, mutta niin ne aina. Vittu, mä luulin, että saisin ees vähän helpotusta tähän jatkuvaan pelkoon ja ahdistukseen rutiinien kautta, mut tää koulu on vaan lisännyt niitä. En tiedä, johtuuko se sit siitä, etten mä yksinkertaisesti oo tarpeeks fiksu, vai siitä, ettei mulla oo ketään. On vaikeeta kattoa kaikkia ihmisiä, nauramassa, hymyilemässä tyttö- ja poikaystäviensä ja kavereidensa kanssa, ja olla vaan yksin niiden keskellä. Mä pidän kyllä omasta seurastani tietyssä määrin, mutta kun se on ainoaa seuraa, jota mulla koskaan on, mä alan kyllästyä itseeni. Ja ymmärrän hyvin, miksi muutkin on muhun kyllästyneet.

Eipä sillä, mä olen tottunut siihen, että ihmiset jättää mut jälkeen ja tulee takaisin ainoastaan syyttääkseen mua kaikesta, joka niiden elämässä on mennyt päin vittua (no, ei nyt ehkä ihan kaikesta, mutta tajuatte varmaankin). Enkä mä silti halua syyttää ketään, koska mä ymmärrän. En mäkään mun kanssa haluaisi olla, jos en olis mä. En mä itteeni haluais tuntee. Kuka haluais? Mä en oo koskaan kuulunut mihinkään. Mä olen liian lyhyt, liian läski, liian outo. Liian tyttömäinen ollakseni poika, liian poikamainen ollakseni tyttö. Mä en ole mitään, enkä mä kuulu mihinkään.

Tässä tilanteessa ihmiset varmaan haluais sanoa mulle (ai siis ketkä?), että mun pitäis hakea apua. Mä olen jo tehnyt sen, muttei siitä ole mitään apua ollut. Mulla on lääkkeet masennukseen/ahdistukseen, mutta ei niistä ole apua. Jos mun perhettä ei lasketa, mun koira on ainoa asia, joka pitää mut käynnissä joka päivä. Siksipä mä en tiedäkään, mitä tapahtuis, jos se kuolisi. Mä varmaan viimeistään silloin tappaisin itseni. Mä en vaan voi enää kuvitella elämää ilman sitä.

Ja miksikö näin? Koska, jos edelleenkään ei puhuta mun perheestä, mun koira on ainoa, jolta mä saan ehdotonta rakkautta, eikä se odota multa muuta, kuin lenkittämistä, ruokaa ja hyvänä pitämistä. Ainoat hetket, jolloin mä tunnen aitoa iloa, on ne, kun mä tulen raskaan päivän jälkeen kotiin, ja se on ottamassa mua vastaan, heiluttamassa häntäänsä, ja yksinkertaisesti iloinen siitä, että mä olen olemassa. Kun ei kukaan muukaan ole. En mäkään ole.

Mä rakastan mun perhettä ja mun koiraa eniten tässä maailmassa. Jos mun vanhemmille, koiralle tai siskolle tapahtuis jotain, mä en pystyisi elämään. Siksi mä yritän jaksaa joka päivä, mä yritän pärjätä koulussa, koska meidän suvussa ei oo monia, jotka on käyneet lukion ja mä haluan, että mun vanhemmat voi olla ylpeitä munlaisesta epäonnistumisesta edes joskus. Mä pelkään, että ne pitää mua epäonnistujana, kun mulla ei oo kavereita, enkä mä koskaan mee mihinkään. Mä vaan istun huoneessani koneella, enkä tee mitään.

Mä haluan luovuttaa, mutta samalla taas en. Mullakin on unelmia, ja mä haluan saavuttaa ne, mä ihan oikeasti haluan. Mua vaan pelottaa, että mä en pärjää. Että mä asetan itelleni liian korkeita tavotteita, ja petyn pahasti, kun elämä läimäsee mua täysillä naamaan. Mä en halua, että aika kuluu näin nopeasti. Samalla, kun mä sanon, että mä haluan tehdä unelmistani totta, mä kuitenkin tiedän, että mä tulen loppujen lopuksi lähtemään oman käteni kautta. En ehkä kuukausiin tai edes vuosiin, mutta jotenkin musta tuntuu, että mä haluan päättää itse, milloin mä olen saanut tarpeekseni ja luovutan.

Mä yritän. Mä ihan oikeasti yritän. Vaikka musta olisi kovin ihanaa valittaa ja itkeä siitä, kuinka kukaan ei oikeasti välitä eikä mulla ole ketään, mä pidän kiltisti suuni kiinni ja niin sanotusti kärsin hiljaisuudessa. On vaikee herätä aamulla, kun muistaa, ettei oo kenenkään paras ystävä tai lempihenkilö, ettei oo kenellekään se, ketä se odottaa koko päivän, vaan siksi että pääsis puhumaan sille. En mä kai koskaan ole ollutkaan.

Musta tuntuu väärältä tuntea näin, kun tiedän, että muillakin on ongelmia, ja pahempia kuin mulla. Mä en vaan voi sille mitään, ja mua kyllästyttää tuntea jatkuvasti syyllisyyttä mun pahasta olostani. Mä olen väsynyt, niin helvetin väsynyt. En fyysisesti, henkisesti. Monina päivinä, kun ahdistaa ja pelottaa niin helvetisti, mä haluaisin vaan jäädä kotiin ja itkeä turhautumistani. Mä en kuitenkaan koskaan ole ollut mikään vetistelijä. Joinain päivinä mä vaan en tunne mitään. Toisina päivinä sattuu, sattuu niin maan saatanasti, kaikki sattuu niin vitusti, etten tiedä miten päin olisin.

Onneks kohta on syysloma. Mä haluaisin jättää lukion kesken, mutta mä tiedän, että jos mä teen niin, mun unelmista ei koskaan tule totta. Mä haluaisin vaan olla kotona niin kauan, kunnes mun koira kuolee. Sillä mä haluan olla sen viimeisinä hetkinä sen luona, ettei siitä tule taas sellainen asia, jota mä jään vuosien jälkeen katumaan. Musta tuntuu, että kun mä olen saanut tämän kirjailtua, mä menen tuonne olohuoneeseen ja halaan mun koiraa, ehkä itken ihan vähän.

Mä katoan vielä joskus tän maan päältä. Niin kuin me kaikki muutkin. En mä ole mitenkään erityinen, mut kukapa meistä oikeasti olis? Vituttaa, kun joitain ihmisiä pidetään parempina kuin toisia joidenkin typerien asioiden takia. Koulu on hyvä esimerkki siitä. Siellä annetaan ymmärtää, että jos et saa hyviä numeroita kokeista tai et osallistu tunneilla, et oo yhtä hyvä ja fiksu kuin muut. Se on julmaa.

Ehkä mä lopetan nyt. En mä oleta, että tätä kukaan lukee, tai jos lukee, niin en oleta, että ketään kiinnostaa. Mä olen vaan niin väsynyt. Mä olen vaan säälittävä.