Come close
Song of the day;;
We are the insect
We are the insect, breeding
We are the insect
We are the insect, breeding
A fire burns
In the back of
The throat
Let it out, let it out
Before the
Choke
Dusk dismantled
Combustion's convergence with our existence
Dusk dismantled
We are the infinitesimal
Bursting inside out
Bursting from the inside out
Bursting inside out
Bursting from the inside out
I dig a hole
Through what's left of
My world
Searching for, something more
I turn it
Inwards
Dusk dismantled
Combustion's convergence with our existence
Dusk dismantled
We are the infinitesimal
I'm falling, I'm falling
In this colossal void
Each day that I spent digging downward
Built me up for a higher fall
Dusk dismantled
Combustion's convergence with our existence
Dusk dismantled
We are the infinitesimal
Dusk dismantled
Dusk dismantled
Dusk dismantled
Dusk dismantled
Combustion's convergence with our existence
--
En tajunnutkaan aikasemmin, kuinka kireitä mun vanhemmat on. Ne tuntuu jotenkin ihan erilaisilta kuin ennen. Se vaikuttaa myös mun pikkusiskoon. Pieni pala mua kuoli, kun se sanoi tänään (kun nyt viikonlopuksi kotiin tulin), että 'onneks sä oot täällä'. Mua vähän pelottaa, miten mä selviän, kun oma mielenterveys on rehellisesti sanottuna aika retuperällä nyt ja huoli mun perheestä vaan kasvaa. En mä halua, että mun asiat alkaa luistaa huonommin sen takia, että mä vaan koko ajan vatvon mielessäni miten porukat jaksaa. Mä niin toivon, että ne oikeasti toteuttaa sen täältä pois muuttamisen ja uusien töiden etsimisen, koska mä olen aika varma, että juuri sitä ne tarvitsee. Mä haluaisin puhua niiden kanssa tästä asiasta, mutta mä en tiedä miten ne reagois enkä tiedä miten asian vois tuoda esille. Tuntuu, että meidän tapa olla puhumatta asioista on aika outo. Terapiassa hoitaja kyseli, miten mun porukat reagoi mun mielialaan ja onko ne huolissaaan musta. Tuntui vähän hassulta sanoa, että ei ne ole koskaan edes kysyneet multa että olenko mä ok. Kun me soitellaan, ei ne koskaan kysy, että mitä mulle kuuluu tai miten mulla menee. Eniten mua kuitenkin pelottaa se, että miten mun sisko pärjää. Mä en ikimaailmassa halua, että se joutuu taistelemaan kaikenmaailman masennuksien ja ahdistuksien sun muiden kanssa, koska onhan tää nyt ihan perseestä. Mun perhe on mulle niin älyttömän tärkeä ja mua sattuu huomata ettei asiat oo enää samanlaisia kuin ennen. Mä olisin toki voinut kirjoittaa tästä ihan kunnon postauksen, mutta mua väsyttää ja halusin saada johonkin purkaa näitä ajatuksia mitä mulla tänään on herännyt.
Kommentit
Lähetä kommentti