Näytetään tekstit, joissa on tunniste pelko. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pelko. Näytä kaikki tekstit

torstai 4. heinäkuuta 2024

Calling

 Kello on tällä punaisella minuutilla 00:23. On torstai, 4. heinäkuuta vuonna 2024. Mulla on päivää alle viikon päästä synttärit. Täytän 26, mikä tuntuu ihan helvetin laittomalta. Ei musta tunnu yhtään sen viisaammalta tai aikuisemmalta, kuin sillon, kun täytin vaikkapa 21. Omalla tavallaan tuntuu, että aika kuluu ja vanhenen kyllä fyysisesti, mutta en henkisesti. Tiedostan toki sen, että olenhan mä itse asiassa kasvanut henkisesti hyvin paljon tässä vuosien aikana, mutta ehkä se, että mun perusluonne kaiken tän masennuksen, ahdistuksen ja syömishäiriön alla on kuitenkin jollain tavalla pysyny samanlaisena.


Istun tällä hetkellä ruokapöydän ääressä meidän mökissä Ylläsjärvellä. Ollaan tänä vuonna meidän perinteisellä Lapin reissulla vähän aikasemmassa vaiheessa kuin yleensä. Tultiin tänään (tai no, eilen jos ihan tarkkoja ollaan) Sallasta tänne, matkalla pysähdyttiin Sodankylässä. Tutut maisemat rauhottaa mieltä. Kuten mä tuossa jo jokunen päivä sitten sanoin, mä olen aika varma siitä, että haluaisin joskus ees jonkin aikaa asua Lapissa. Mä olen aina pitänyt täällä käymisestä tosi paljon. Nuorempana olin ehkä hieman kateellinen, kun luokkakaverit sun muut kävi lomilla ulkomailla ja ite pääsin aina ''vaan'' Lappiin, mut mitä vanhemmaksi mä tulen, sitä enemmän mä arvostan näitä reissuja ja odotan tänne tulemista. 


Lueskelin tuossa tylsyyksissäni muutamia vanhempia tekstipostauksia, ja tuli jostain syystä taas pitkästä aikaa sellainen fiilis, että ois kiva kirjotella jotain pidempää tekstiä. Näiden välillä kun venähtää usein jopa vuoden päivät. En oo kai jaksanut tai muistanut tehdä niitä vuosikatsauksiakaan enää pariin kolmeen vuoteen. Mutta eipä tässä toisaalta ole sen kummempia tapahtunut. Mä lopetin yliopisto-opinnot ja oon oikeastaan sen jälkeen yrittänyt keskittyä oman henkisen hyvinvointini parantamiseen tai edes ylläpitämiseen. Psykofyysistä fysioterapiaa mulla on ainakin tän vuoden loppuun, katotaan sitten lähempänä loppuvuotta, että miten jatketaan eteenpäin. Haluaisin kyllä opiskelemaan, mutta tiedän, että ainakaan vielä en mitenkään kykene täysipäiväiseen opiskeluun. Enkä mä tiedä kunnolla vieläkään, mitä haluaisin opiskella. Oon tainnut aiemminkin mainita siitä, ettei mua oikeastaan juuri mikään kiinnosta eikä mulla ole sellaista intohimoa mihinkään. Mä tykkään kirjoittaa ja siinä se.


Viime aikoina, sanotaanko tässä alkukeväästä lähtien, syömishäiriö on vallannut taas mun ajatuksia aika paljon. Veikkaisin, että ensimmäisen sysäyksen tähän anto se, että laihduin jonkin verran sillon syksyllä 2022, kun alotin Brintellixin ja sen sivuoireena tullut pahoinvointi sai mut syömään tosi vähän (toki mä en koskaan ole ollut mikään suursyömäri, mutta kyllä sen huomasi, ettei pystynyt syömään). Jotenkin mieli vaan automaattisesti väänsi siitä hyvän asian, vaikka se terve osa mua tiedostaa, ettei se mikään hyvä juttu oikeasti ole. Törmäsin tuossa muutama päivä sitten ihmisten kokemuksiin kehodysmorfiasta, ja ne kävi aika yks yhteen sen kanssa, miten mä olen itseni nähnyt ja kokenut jo vuosien ajan. En tiedä, voisiko mulla olla kyse myös jostain tällaisesta.


Tulevaisuus siis stressaa kuten aina ja paino ahdistaa (mua on myös tässä viimeisen n. vuoden aikana palellut jatkuvasti; en tiiä, johtuuko se tästä syömishäiriöstä vai kenties diabeteksestä). Lisäksi mielessä pyörii usein Runtti ja sen ikääntyminen, vaikka yritän sitä olla miettimättä. Oon ollut sen kanssa lähes 24/7 nyt sen vähän yli kuukauden, mitä oon porukoilla ollut. En mä niin tyhmä ole, etten olisi jo silloin aikoinaan tajunnut, että jonain päivänä siitä pitää luopua. Tuntuu vaan, että nää lähes 12 vuotta on menneet niin nopiasti. Ajatus siitä, että aikaa on niin paljon enemmän takana kuin edessä, sattuu. Helpottaa toki se, miten se on vielä tosi virkeä, energinen, utelias ja haluaa olla mukana. Huoli kuitenkin on, iän ja etenkin sen diabeteksen takia. Tuntuu kyllä ihan joltain universumin vittuilulta edelleen. 


Mulla oli vielä joku ajatus, mutta se katosi. Kello on nyt 00:40 ja mua alkaa vähän väsyttää (heräsin jossain kello 8 kun edellinen mökki piti luovuttaa kello 11 mennessä ja mä tällaisena yöihmisenä en oikein perusta aikaisista herätyksistä), joten taidan ruveta pikkuhiljaa valmistautumaan yöpuulle. Lisäksi mua palelee taas. Jos ei oo hellekeli, niin mulla on kylmä. Oon kyllä aina palellut helposti, mutta en kyllä ihan tässä mittakaavassa. En ees jaksa googletella asioita, kun kaikki oireet yms. vaivat selittyy joko masennuksella/ahdistuksella tai diabeteksellä. Tästä tuli ehkä jokseenkin sekava teksti, voipi olla, että oon jonkin verran ruosteessa näiden postauksien kanssa. Pitäis kirjotella enemmän. Nyt hörppään loput Pepsi Maxit lasista pois ja lähen käymään kusella. Näkyillään toivottavasti ennen ens vuotta vielä tällasen pidemmän tekstipostauksen merkeissä.

tiistai 31. joulukuuta 2019

The bird and the worm

Noin vuosi sitten, melkein täsmälleen samaan kellonaikaan, mä kirjoittelin tänne postauksen, jossa kävin läpi ekan yliopistosyksyn juttuja, ja yleisesti vuotta 2018. Nyt ois kai aika tehdä vähän samaa vuoden 2019 ajalta. Jos alotetaan alkuvuodesta, niin muutin silloin tosiaan toisen kämppikseni sekä yhden toisen tytön kanssa uudeen asuntoon lähemmäs yliopistoa. Meillä on sujunut ihan kivasti, mutta välillä musta on tuntunut todella ulkopuoliselta, koska mun kämppikset opiskelee samaa alaa, ja luonnollisesti he myös juttelevat opinnoistaan sun muusta paljon. Etenkin loppukevättä kohden mua alkoi ahdistaa todella paljon, joten vetäydyin usein omiin oloihini, en liittynyt keskusteluihin enkä ollut kovin puhelias muutenkaan. Usein mun päivät menikin sit siihen, että itkin huoneessani aamun pikkutunneille asti, joskus myös itsetuhoisesti ahdistustani purkaen. Me kuitenkin juteltiin asiasta, ja sen jälkeen meillä on mennyt paremmin. Mä olen itse ihan tietoisesti, etenkin nyt syksyllä, yrittänyt parantaa itseäni ja oon vaan mennyt esim. olkkariin hengailemaan jos siellä on joku ollut. Mä luulen, että suurin tekijä siihen, miksi mä ahdistuin niin pahasti, on mun menneisyydessä tapahtunut koulukiusaaminen. Mulle tulee aina jossain vaiheessa fiilis, että mua ei hyväksytä, mut torjutaan ja hylätään. Mä en voi sille oikeastaan mitään.

Jo viime joulun aikoihin mä aloin kyseenalaistaa sitä, olenko mä sittenkään oikealla alalla. Englannin opiskelu tuntui mulle loogisimmalta vaihtoehdolta, koska mä olen aina tykännyt siitä koulussa ja oon aina ollut siinä hyvä. Kirjoitinhan mä siitä ainoan ällänikin. Jossain vaiheessa mä kuitenkin huomasin, etten mä oo tykännyt yhdestäkään englannin kurssista, joita mulla on nyt yliopistossa ollut. Viime keväänä onnistuin kuitenkin vielä sivuuttamaan nää ajatukset suurimmalta osalta, mutta syksyllä tipuin reunan yli ja kovaa. Mulla on koko syksyltä vain 5 opintopistettä, eli en oo saanut kuin yhden kurssin suoritettua. Sekin oli oikeastaan vaan kirjatentti. Kaikki muut kurssit jouduin jättämään kesken. Ahdistaa, masentaa, pelottaa. Luin yhtenä iltana alkusyksystä jonkun kurssin kuvausta ja kun huomasin, että siinä kurssissa ois pitänyt pitää puheita ja esitelmiä, niin mitä tein? Purskahdin hysteeriseen, paniikinomaiseen itkuun, jota jatkui seuraavat puoli tuntia. Sanomattakin kai selvää, että sen kurssin yhdellekään tapaamiselle en mennyt.

Tuntuu jokseenkin säälittävältä, sekä pahalta, tajuta, että tää ei olekaan sitä, mitä mä haluan. Mun päässä takoo koko ajan vaan yks ajatus: mun on pakko päästä pois. Tää nyt ei toki ole mitään uutta, koska musta tuntuu, että tuo sama ajatus on vetänyt rallia mun päässä viimeiset viisi vuotta ainakin. Mun on pakko tehdä jotain. Mä en ole vielä päättänyt tarkalleen mihin, mutta aion hakea nyt kevään yhteishauissa johonkin muualle. Mulla on useampi vaihtoehto, ja voin vaan toivoa, että pääsisin johonkin. Tavallaan mua hävettää myös, koska musta tuntuu, että mä petän mun vanhemmat. Sekin ajatuksena taas tuntuu typerältä, sillä mä olen kuitenkin aikuinen ihminen ja vastuussa omista asioistani. Mä en tiedä, ymmärtääkö ne miksi mä olen tekemässä tätä. Enkä mä voi vaan sanoa, että jos mä en tee mitään, mä en enää pitkään täällä pyöri. Ja mä toivon, että mä liioittelisin kun sanon noin. Mutta mä tunnen, kuinka mä luisun.

Olin siis kesän kotona ja tuntui aivan helvetin hyvältä olla pois kaupungista. Oli myös ihanaa käydä taas Lapissa. Jotenkin mun sydän vetää sinne ihan hirveästi, ja mä toivon, että mä pääsisin lähemmäs mahdollisimman nopeasti. Syksyllä palasin takas Joensuuhun, mutta koko syksy on mennyt multa jotenkin aivan käteen. Se alko ihan hyvin, mutta sitten mä en vaan enää... jaksanut. Aloin skipata luentoja ja tunteja, jätin kursseja kesken, en saanu mitään tehtyä. Ahdistuin yhä entisestään ja pakonomaisesti päässä tykytti ajatus siitä, että on päästävä helvettiin täältä. Tässä kohtaa mua taas pelottaa, etten mä tule koskaan löytämään mitään, mikä veisi tän tunteen pois. Tunteen siitä, että kaikki on väärin, eikä missään ole hyvä olla. Mä en tiedä, mitä mun pitäisi tehdä tai mihin mun pitäisi mennä, että mä tuntisin itseni edes jotenkin ehjemmäksi.

Oon ollut nyt koko joulukuun kotona ja tän viikon sunnuntaina palaan takas Joensuuhun. Mulla ei nyt keväällä ole kuin muutama kurssi, ihan sen takia, että mä olen niin saatanan väsynyt. Alan valmistautua mahdollisiin pääsykokeisiin ynnä muuhun. Mä en toivo nyt mitään niin paljon kuin sitä, että pääsisin johonkin toiseen opiskelupaikkaan. Jos en pääse, niin... en tiedä. Mulla ei ole mitään suunnitelmaa sen varalle. Nyt on se hetki, kun pitäis olla jonkinlainen kuva siitä, missä on ja mitä tekee. Mutta mä olen yhtä hukassa kuin aina. Enkä mä tiedä, löydänkö mä enää koskaan itseäni tai mun paikkaa, mun tarkoitusta.

Tää vuosi päättyy tänään. Kello on puoli kaksi ja on 31. joulukuuta. Tää vuosi on ollut ihan helvetin raskas. Ois ihan kiva, jos ens vuosi ois hieman hellempi mulle. Näillä sanoilla mä kiitän ja kuittaan ja toivotan kaikille mahdollisille lukijoille hyvää uutta vuotta. Toivottavasti teidän 2020 on täynnä toteutuneita haaveita, ilonaiheita ja lämpöä. 

torstai 26. syyskuuta 2019

Come close

Song of the day;;


We are the insect
We are the insect, breeding
We are the insect
We are the insect, breeding

A fire burns
In the back of
The throat
Let it out, let it out
Before the
Choke

Dusk dismantled
Combustion's convergence with our existence
Dusk dismantled
We are the infinitesimal

Bursting inside out
Bursting from the inside out
Bursting inside out
Bursting from the inside out

I dig a hole
Through what's left of
My world
Searching for, something more
I turn it
Inwards

Dusk dismantled
Combustion's convergence with our existence
Dusk dismantled
We are the infinitesimal

I'm falling, I'm falling
In this colossal void
Each day that I spent digging downward
Built me up for a higher fall

Dusk dismantled
Combustion's convergence with our existence
Dusk dismantled
We are the infinitesimal

Dusk dismantled
Dusk dismantled
Dusk dismantled
Dusk dismantled
Combustion's convergence with our existence

--

En tajunnutkaan aikasemmin, kuinka kireitä mun vanhemmat on. Ne tuntuu jotenkin ihan erilaisilta kuin ennen. Se vaikuttaa myös mun pikkusiskoon. Pieni pala mua kuoli, kun se sanoi tänään (kun nyt viikonlopuksi kotiin tulin), että 'onneks sä oot täällä'. Mua vähän pelottaa, miten mä selviän, kun oma mielenterveys on rehellisesti sanottuna aika retuperällä nyt ja huoli mun perheestä vaan kasvaa. En mä halua, että mun asiat alkaa luistaa huonommin sen takia, että mä vaan koko ajan vatvon mielessäni miten porukat jaksaa. Mä niin toivon, että ne oikeasti toteuttaa sen täältä pois muuttamisen ja uusien töiden etsimisen, koska mä olen aika varma, että juuri sitä ne tarvitsee. Mä haluaisin puhua niiden kanssa tästä asiasta, mutta mä en tiedä miten ne reagois enkä tiedä miten asian vois tuoda esille. Tuntuu, että meidän tapa olla puhumatta asioista on aika outo. Terapiassa hoitaja kyseli, miten mun porukat reagoi mun mielialaan ja onko ne huolissaaan musta. Tuntui vähän hassulta sanoa, että ei ne ole koskaan edes kysyneet multa että olenko mä ok. Kun me soitellaan, ei ne koskaan kysy, että mitä mulle kuuluu tai miten mulla menee. Eniten mua kuitenkin pelottaa se, että miten mun sisko pärjää. Mä en ikimaailmassa halua, että se joutuu taistelemaan kaikenmaailman masennuksien ja ahdistuksien sun muiden kanssa, koska onhan tää nyt ihan perseestä. Mun perhe on mulle niin älyttömän tärkeä ja mua sattuu huomata ettei asiat oo enää samanlaisia kuin ennen. Mä olisin toki voinut kirjoittaa tästä ihan kunnon postauksen, mutta mua väsyttää ja halusin saada johonkin purkaa näitä ajatuksia mitä mulla tänään on herännyt.

torstai 13. kesäkuuta 2019

Iris

Siitä alkaa olla aika lailla puoli vuotta, kun viimeksi kirjoitin tänne jotain kunnollista. Silloin oli uusi vuosi ja olin juuri selvinnyt syyslukukaudesta. Nyt on kesäkuu ja mä olen selvinnyt mun ensimmäisestä vuodesta yliopistossa. Jostain syystä mä kuitenkin tunnen olevani enemmän hukassa kuin koskaan. Ihan kuin mä olisin eksynyt polulta, jota ei välttämättä koskaan oo edes ollut olemassa. Kai mua on tavallaan aina vaivannut se ajatus, että mä olen loukussa täällä. Sitä, että missä on täällä, mä en tiedä. Se on varmaan aina siellä, missä mäkin olen. Mua pelottaa ajatuskin siitä, että mä en koskaan pääse täältä mihinkään. Luulin, että täältä kotoa maalta kaupunkiin muuttaminen ois saanut mut tuntemaan oloni vapaammaksi, mutta kevään edetessä mä olen alkanut tajuamaan, että kaupungissa oleminen ahdistaa mua. Ihan helvetisti. En jaksa edes yrittää laskea, montako kertaa mä olen juuri tuon ahdistuksen takia itkenyt kevään aikana. Sinänsä se on ironista, sillä nuorempana mä en muuta halunnut kuin asua kaupungissa. Mutta mitä vanhemmaksi mä tulen, sitä enemmän mä kaipaan luontoon. 

Musta olisi kiva voida sanoa, nyt näin ekan vuoden jälkeen, että mun henkinen olotila olisi parempi. Näin mä en kuitenkaan voi tehdä. Tai voin toki, mutta se olisi valehtelemista. Mä luulin lukiossa saavuttaneeni ahdistukseni huipun, mutta näköjään se olikin vasta alkusoittoa. Mä en edes tiennyt voivani olla näin helvetin... ahdistunut. On viikkoja, jolloin mulla menee monta päivää niin, että mun rintakehässä kiristää koko ajan ja mua itkettää koko ajan. En kestä kehoani, en ajatuksiani, enkä sitä, miten mun ei todellakaan pitäisi olla näin pimeässä paikassa. Ei nyt, kun pitäisi pystyä tekemään töitä sen eteen, että pääsisi joskus pois.

Joskus mä haluaisin yksinkertaisesti pakata kaikki välttämättömimmät tavarat mukaani, ostaa lento- tai junalipun johonkin ja vaan lähteä. Jättää viesti porukoille, että älkää etsikö mua. Että mulla ei ole hätää, ei vielä, mutta tulee, jos en pääse päästäni pois. Sekin ahdistaa, kuinka voimakkaina itsetuhoiset ajatukset on taas tulleet takaisin. Terapiassa hoitaja kysyy joka kerta, että olenko retkahtanut ja joka kerta mä valehtelen että en. En tiedä mitä tapahtuis, jos mä kertoisin rehellisesti, että on paljonkin sellaisia päiviä, että mä haluaisin vaan nukkua pois. Hypätä sillalta tai ikkunasta tai parvekkeelta. Vetää ranteet auki tai heittäytyä narunjatkeeksi. Hävettää. En mä halua ajatella, että mä haluan kuolla, kun mun pitäisi olla kiitollinen siitä, että mulla on mahdollisuus elää. On ihmisiä, jotka haluaisi elää, mutta ne ei voi.

Mä olen jo vuosia miettinyt sitä, miksi mulle on niin hankalaa puhua asioista, näyttää minkäänlaisia tunteita ja muuta vastaavaa. Nyt kun mä olen ollut poissa kotoa ja tullut kesäksi takaisin, mä tajuan aivan selvästi mistä se johtuu. Tai ehkä mä olen sen aina tiennytkin. Meidän perheessä ei tehdä mitään sellaista. Musta on jo lapsesta asti tuntunut, että itkeminen on asia, jota ei vaan tehdä muiden nähden ja sitä pitää hävetä. Mä en tiedä miten reagoida, jos joku itkee tai kertoo jotain vakavaa, koska mulle ei ole koskaan opetettu sellaista. Ei meillä ole koskaan puhuttu esimerkiksi mielenterveysongelmista, mikä lisää sitä tunnetta, että mun pitää hävetä niitä. Olen tasan kerran kummankin vanhempani kanssa ottanut asian puheeksi, nimittäin silloin kun sain ekan kerran lääkkeet yläasteella. Sekä mun isä että äiti meni kummatkin niin vaikeiksi, etten mä olen sen koomin sanonut sanaakaan mistään mielenterveysongelmiin liittyvästä. Siksi musta tuntuu aina siltä, että mä valehtelen niille. Mä tiedän olevani ihan erilainen täällä kotona niiden seurassa kun kämpillä ja muualla. Enkä mä tiedä kumpi mä olen oikeasti.

Mä voin vaan toivoa, ettei mun pikkusisko tunne tai tule tuntemaan mitään tällaista. On uskomattoman raskasta kantaa mukanaan jotain, josta ei voi puhua, kun ei ole ketään kelle puhua. Tavallaan mua pelottaa, että mä olen läikkymässä yli. Yhtenä iltana itkeskelin taas tapani mukaan joskus aamuyöllä, Runtti nukkui mun sängyllä ja mä olin siinä sen edessä polvillani, silittelin sitä ja yritin rauhottua. Ensimmäisen kerran koskaan se liikahti lähemmäs kun mä katsoin sitä kyyneleet poskilla valuen ja mä nyyhkäisin ääneen. Ehkä se aisti sen, että mä en nyt ole ihan täysin ehjä. Tai milloinka mä ehjä olisin ollutkaan.

Tää teksti alkaa vaikuttaa aika sekavalta. Tai ehkä ne on vaan mun ajatukset, jotka tuntuu sekavilta. Oon varmasti unohtanut jotain, mutta nyt ei tule mieleen enää mitään. Kello on kaksi ja en tiedä milloin uni tulee. Ehkä jos yritän oikein kovasti, niin pian. Ehkä mä uneksin taas talvesta ja juoksemisesta.

lauantai 29. lokakuuta 2016

The sound

Viime aikoina mun läpi on kulkenut niin monta tunnetta ja olotilaa, että mä en osaa edes nimetä kaikkia niitä. On ollut iloa, jännitystä, surua, yksinäisyyttä ja toivottomuutta, näin muutaman nyt kuitenkin tunnistaakseni. Mä en oikeastaan koskaan, vaikka hyvin tunteellinen (ja ylitunteellinenkin, köh köh) ihminen olenkin, ole osannut käsitellä tunteitani hyvin. Ehkä siitä just johtuu se, että mä en osaa tuoda tunteitani tai olotilaani oikein sanallisesti esille kunnolla. Mä en ole toisaalta tottunut siihen, sillä meillä kotona ei koskaan olla keskusteltu tunnetiloista syvällisesti, eikä mun porukat ole koskaan mun koko elämäni aikana kysyneet multa, että olenko mä kunnossa tai muuta vastaavaa. Ja ei, se ei silti tarkota että ne ei välittäis - ne ei vaan toimi sillälailla.

Musta tuntuu siltä, että mulla ei enää nykyään ole ketään, kelle puhua. Ja musta tuntuu myös siltä, että keskustelua ei synnykään, jos mä en itse aloita sitä. Nämä ei todellakaan oikeasti, ainakaan todennäköisesti, pidä paikkaansa ollenkaan, mutta siltä musta tuntuu. Ja uskokaa pois, en mä halua tuntea näin, mutta en mä osaa lopettakaan. Mä olen kuluttanut vuosia toivoen, että mä voisin vaan sammuttaa tunteeni ja lopettaa asioiden tuntemisen, mutta ei se taida toimia niin. 

Joskus musta tuntuu, että mun sisällä on jotain rikki. Tai ehkä mun pään sisällä on jotain rikki. Ehkä siellä on joku tunteiden käsittely-osasto tai joku, jossa kaikki työntekijät on kuuden kuukauden lomalla kaks kertaa vuodessa. En tiedä, mä en tosiaankaan tiedä. Enkä mä välttämättä saa koskaan tietääkään. Ehkä se on hyvä juttu, ehkä ei. Välillä mua ei haittaa olla yksin, välillä yksinäisyys tuntuu vaan yhdeltä jättimäiseltä, kymmenen kilometrin levyiseltä aukolta mun sydämessä. Enkä mä tiedä mitä mun pitäisi tehdä.

Mä olen analysoinut omia tunteitani ja tapojani yrittäen saada selville, miksi musta tuntuu aina siltä kuin tuntuu - enkä mä ole oppinut mitään uutta. No, ehkä sen, että musta tuntuu että mä kiinnyn vahvasti fiktiivisiin hahmoihin ja asioihin juuri sen takia, että multa itseltäni puuttuu juuri niitä juttuja mun elämästä. Ehkä mä rakastan fiktiivisiä kaveriporukoita ja bestiksiä siksi, ettei mulla ole sellaisia. Ehkä mä rakastan fiktiivisiä parisuhteita siksi, ettei mulla ole sellaista. Se kuulostaa säälittävältä, mutta ehkä mä vaan takerrun sellaiseen, jota mulla ei ole, mutta haluaisin että olisi. Kai tässäkin on vaan kyse siitä, että pitäisi itse korjata nämä puutokset. Mutta kun mä en osaa. Mä en tiedä mitä tehdä. Mä olen hukassa.

Tuntuu tyhmältä myöntää se. Että on hukassa. Että ei tiedä mitä tehdä. Mä haluaisin olla sellainen, joka tietää mitä se tekee, mitä se haluaa ja mihin se on menossa. Mutta en mä ole. En mä tiedä mitä mä teen, en mä tiedä mitä mä haluan, enkä mä tosiaan tiedä mihin mä olen menossa. Mä olen yhä se sama eksynyt ja ahdistunut lapsi. En mä ole muuttunut. Ja mua pelottaa etten mä koskaan tule muuttumaankaan. Mua pelottaa, että mä en osaa päästää irti, mua pelottaa että mä en löydä suuntaani, mua pelottaa että mä jään yksin. Mua pelottaa että se kaikki tulee olemaan mun oma vika. Mä en tiedä kestänkö mä sellaista.

Sanotaan, että ihmisten ongelmat on saman arvoisia eikä kenenkään kokemuksia pitäis vähätellä, mutta on vaikea pitää omia ongelmia minkään arvoisina, kun ajattelee mitä muut, ja omat läheisetkin, käy läpi. Eihän mun vaivat ole mitään verrattuna sellaisiin, jotka joutuu vaikkapa käymään syöpähoidoissa, tai sellaisiin, jotka on olleet osastolla ja jotka on vakavasti sairaita, joko mieleltään tai keholtaan. Ja paska juttu tässä ajattelutavassa on se, että se saa oman olon tuntumaan ihan helvetin orvolta, pieneltä ja mitättömältä. Tuntuu vaan siltä, ettei oma olemassaolo oikeasti merkitse kenellekänä yhtään mitään. Eikä itselleenkään. Ei voi olla ajattelematta, että kuka oikeasti huomaisi, jos mä vaan katoaisin?

Silti kaiken tän tyhjyyden keskeltä mä aina nousen, mä nousen ja hymyilen ja edes yritän pysyä vahvana, koska vaikka mä haluan joskus luovuttaa enemmän kuin mitään muuta, en mä tee niin. Ehkä mä en uskalla, ehkä mä en halua - en tiedä. Mä vaan tarvitsisin hieman apua, ehkä jonkun, joka nostais mut ylös ja auttais vähän. Jonkun, joka auttais mua näkemään missä mun polku kulkee. Mutta onko sellaista ihmistä mulle tarkoitettu? Vai pitääkö mun löytää valoni itse? Mä en tiedä. Mä en tiedä mä en tiedä mä en tiedä. Mutta eiköhän kaikki joskus kirkastu. Sitä päivää odotellessa mä... vaan kävelen eteenpäin. En mä muutakaan voi.

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Walk on the wild side

Siitä on melkein tasan kolme kuukautta, kun viimeksi kirjotin tänne kunnolla. Ja sekin oli matkaselostus mun Tukholman reissusta. Nyt mun tekee mieli kuitenkin kirjottaa, ja mietin pitkään mihin mä tän tekisin, ja loppujen lopuksi mä sorruin palaamaan juurilleni, eli tähän blogiin. Hui. Ihan jännittää. Ehkä senkin takia, etten mä ole kesällä tänne muuta jaksanut laittaa kun noita biisejä (toivottavasti, jos joku on sattunut niitä aina vilkuilemaan, josta suuri kiitos, on ollut hyödyksi muillekin!), ja kesälomakin on kohta lopussa.

Mä toisinaan katselen paljon vanhoja kuvia ja videoita sekä luen vanhoja tekstejä suunnilleen 6-9 luokkien ajalta. Yleensä mä itken näin tehdessäni. Mä mietin usein, onko se normaalia, että menneisyyden muisteleminen itkettää niin paljon. Enkä mä itke siksi, että kaikki muistot olis niin huonoja, vaan yksinkertaisesti siksi, että välillä mä en muuta haluaisikaan kuin palata takaisin siihen aikaan ja tehdä asioita toisin. Millainen mä olisin nyt? Olisiko mä onnellinen? Vai olisinko mä masentunut ja entistäkin ahdistuneempi? Olisinko mä edes täällä enää?

Tää on ehkä se syy, miksi musta on aina tuntunut, että mä olen jumissa menneisyydessäni. Musta on aina tuntunut siltä, että multa puuttuu se kyky päästää irti ja katsoa eteenpäin. Tulee vähän mieleen se, mitä Sasuke Uchihakin sanoi Narutossa: unelmani on menneisyydessä. No, en ehkä ihan noin rankasti voi tuohon samaistua, mutta osittain kyllä. Mä mietin usein sitä, millaista kaikki, siis ihan kaikki, olisi voinut olla, jos mä olisin tehnyt jotain toisin, jos mä olisin sanonut tai jättänyt sanomatta asioita, jos mä olisin ollut silloin erilainen.

Mutta jossitteluhan ei tunnetusti koskaan auta. Siitä tulee vaan paha mieli. Tämä on todistettua; mulla on nytkin silmissä kyyneleitä, jotka vaan oikein odottaa, että pääsevät ulos. Ei tänään, amigot, ei tänään. Ei se hyödytä ketään, jos mä kulutan päiväni miettimällä mitä olisi voinut olla. Kun ei sitä ollut. Asiat meni niin kuin meni ja mun pitäisi vain oppia hyväksymään se. Tuntuu jotenkin typerältä myöntää se, mutta ehkä eniten tuosta ajasta mä kaipaan sitä, että mulla oli oikeasti ystäviä. Ihmisiä, kenen kanssa pysty aina juttelemaan ja kenen kanssa pysty viettämään aikaa. On mulla toki nytkin muutama, joiden kanssa mä silloin tällöin juttelen, ja jopa näen, mutta... En tiedä. Nyt tuntuu pahalta.

Aina, kun mä kirjoitan tällaisia postauksia, musta tuntuu tosi säälittävältä ja siltä, että mä valitan ihan turhasta. Päässä pyörii ajatuksia, jotka sanoo että 'olisi sulla ystäviä jos sä et olisi tuollainen vitun nössö joka ei edes uskalla puhua ihmisille kun pelkää että ne torjuu'. Mä menin vielä silloin 15-16-vuotiaana luulemaan, että ahdistus helpottaa kun ikää tulee lisää. No, menneisyyden minä, näin ei nyt tapahtunut. Sori, kun mä en nyt sitten ollutkaan täysi-ikäisenä niin loistava kuin mitä suunnittelin olevani.

Mutta totuushan on toki se, että mähän pelkään. Ja pelkään ihan helvetisti. Mä pelkään ihmisille puhumista koska mä pelkään että ne torjuu mut, mä pelkään kaikkea mitä tää maailma voi mulle tehdä ja mä pelkään etten mä tule koskaan kokemaan mitään koska mä pelkään niin helvetisti. Myönnän joskus ajattelevani, että mä en pysty elämään tällaisessa pelossa. Myönnän joskus ajattelevani, pahoina päivinä jopa harkitsevani, elämäni päättämistä, koska mä pelkään. En kuitenkaan varmaan uskaltaisi edes yrittää. En mä uskalla tosissani edes harkita. Mä en pystyisi koskaan tekemään sitä mun vanhemmilleni. Tai siskolleni. En koskaan.

Muutama vuosi sitten mä kerskuin sillä, että mä en itke koskaan. Nykyään mä itken jatkuvasti. Mä itken surullisista leffoista, tunteellisista hetkistä tv-sarjoissa, videopelimusiikista, kirjoista ja kaikesta. Välillä, ja tää on taas niitä juttuja, joita ei pitäisi koskaan ajatella, mutta vittu, kun on pakko, mua alkaa itkettää kun mä katselen mun koiraa. Ja silloin mua itkettää enemmän kuin koskaan. Mua itkettää se pelko, se tieto siitä, että mä joudun joskus luopumaan siitä. Mä tiesin kyllä, kun koira tuli kotiin, että mä tulen siihen kiintymään, mutta että näin kovasti. Se tekee mun olon turvalliseksi ja musta on kiva kun se nukkuu mun huoneessa. Mä rakastan sitä enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa. Ja no niin, aukesihan ne kyynelhanat sieltä. Lapset, jutun opetus on simppeli. Älkää ostako koiraa, kiinnytte siihen liikaa ja pelkkä ajatuskin sen menettämisestä repii sydämen rinnasta, polkee sen päälle, heittää mikroon ja heittää vielä mikronkin parvekkeelta. 

Ei mun pitänyt ''herättää'' tätä blogia henkiin ihan tällaisella purkautumisella, mutta teinpähän näin siitä huolimatta. Eikä tunnu yhtään paremmalta. Ei oikeastaan kyllä huonommaltakaan. Aika neutraalilta. Ja päässä jyskyttää. Pitää varmaan ottaa päänsärkylääke ennen kuin otan närästyslääkkeen. Sitä ennen pitää olla puoli tuntia syömättä ja juomatta ja sen jälkeenkään ei saa puoleen tuntiin syödä eikä juoda. Se luo kalvon vatsaan ja sen ansiosta mulla ei ole aamulla herätessä paha olo. Liikaa tietoa, eikö? No, kerrankos sitä elämässään. Ja, no, jos tästä jotain hyvää voisi sanoa... Ainakaan mä en voi enää haukkua itseäni tunnevammaiseksi. Laiska läski olen kuitenkin, mutta senhän kaikki tiesi jo.

maanantai 20. huhtikuuta 2015

The Beregost Night

long time no proper post, vai? ja vieläpä suomeksi? ohhoh. en ois itekään uskonut, mutta siitä on tosissaan jo jonkun aikaa, kun tänne on tullu kirjoteltua jotain kunnollista, joten ajattelin ryhdistäytyä ja tulla tekemään jotain oikein tuotteliasta tännekin. 

koulua on noin kuus viikkoa jälellä, kun tääkin lasketaan. en malttais odottaa kesää, vapautta, mutta jotenkin se mahtava kesäfiilis on vuosi vuodelta aina vaan laimeempi; en tiedä, johtuuko se sit siitä, että edessä on taas yhdet yksinäiset synttärit, että onneksi olkoon, oletpa jaksanut taas yhden vuoden enemmän, vai siitä, että koko kesästä tulee aika pitkälti sellainen, jonka saan viettää omassa laaduttomassa seurassani. eipä sillä, että saisin siitä valittaa, se ei ole kenenkään muun vika kuin mun. en mä voi syyttää muita siitä, että en oikeasti haluais puhua kenellekään vaikka haluaisinkin.



musta ei ole ikinä tuntunut niin yksinäiseltä ja kelvottomalta ja pahalta itteni suhteen kuin tänään. mä seisoin jäähallin parkkipaikalla ja siinä tuulessa mulle tuli taas se tunne, että mä olen yksin maailmassa. että täällä ei ole ketään mua varten, että ketään täällä ei ole tarkoitettu mulle. mulle on aina ollu vaikeinta vastata siihen kysymykseen, että mitä sä pelkäät. joo, totta kai mä pelkään käärmeitä ja korkeita ja ahtaita paikkoja ja vaikka vallan mitä, mutta mitä vanhemmaksi mä tulen, sitä enemmän mä huomaan pelkääväni. mä pelkään sitä että mulle tai mun perheelle sattuu jotain, mä pelkään maailmaa ja kaikkea mitä siellä on, vaikka mä sitä haluankin nähdä. mä pelkään ehkä eniten sitä, että mä olen oikeasti niin vitun kyvytön, että mä jään yksin. loppuelämäkseni. mä pelkään sitä, että mä joudun kokemaan kaikki kivat jutut yksin, mä pelkään sitä, että mä tulen kuolemaan yksin. se on helvetin lohduton fiilis. että on yksin.

mä pidän olla yksikseni, tai omassa seurassani; silloin mä saan ajatella ja tehdä mitä haluan, mutta mä vihaan sitä yksinäisyyden tunnetta, joka mulle tulee aina, joka vitun kerta, kun mä näen ihmisiä. monet on sanoneet mulle, että sen kun vaan menet juttelemaan jengille, kyllä se siitä. ei se jumalauta siitä, ei se ole mulle niin yksinkertaista kuin jollekin toiselle. mun kädet hikoaa, kun mä ajattelenkin sosiaalisia tilanteita, joissa joudun olemaan. mä menen lukkoon, kun joku, jota mä en kunnolla tunne, puhuu mulle. mulle tulee huono olo, kun mä tiedän. että mulla on esitelmiä tai puheita. mun ääni menee kummalliseks, kun pitäis soittaa virallisia puheluita. se on pelko, se on helvetinmoinen ahdistus, ja vaikka mä kuinka yritän hokea, että en mä kuole, että se on okei, ei se ole. mä en pysty mihinkään, ja huolimatta siitä, että mä valehtelen silmät ja suun täyteen, että joo, tuntuu paremmalta, ehkä tää tästä, se vaan pahenee koko ajan.


nää elämän pienet ristiriidat on aika kummallisia, hauskoja, mutta eniten todella vittumaisia. mä olen tunteellinen ihminen, mutta en näytä tunteitani. mä haluaisin jonkun, jonka kanssa olla, mutta mä en halua puhua kenellekään. ja tää lista jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. tuntuu, ettei sille ole loppua. monta kertaa mulle on sanottu, että voit puhua mulle, mutta tosiasiahan on se, että mä en oikein pidä avautumisesta, ja sitä paitsi, verrattuna monien ihmisten ongelmiin, mun ongelmat on niin säälittäviä ja pieniä, etten mä halua vaivata niillä muita. joten ne kasaantuu. mä en välillä tiedä, miten mä saisin ne ulos, enkä mä koskaan keksikään mitään. joten mä annan niiden olla, ja yritän ajatella kaikkea muuta. mutta sitten joku näkymätön kaataa ne vitun issosta sankosta mun niskaan enkä mä taaskaan tiedä mitä mun pitäis tehdä.

joskus, tai oikeastaan aika usein, mä haluaisin vaan lähteä. kadota. mä haluaisin pakata laukkuni ja lähteä jonnekin, jossa mä en tunne ketään eikä kukaan tunne mua, jonnekin, missä mä voisin aloittaa alusta. ehkä kuitenkin joku toivo siitä, että asiat muuttuu paremmiks, on olemassa ja ehkä se antaa mulle sellaisen ajatuksen, että ei mee enää pitkään, kun mä pääsen pois täältä. kunhan jaksan vielä pari vuotta. sitten mä olen vapaa. lukion, kirjotusten jälkeen mä voin hakea periaatteessa mihin tahansa, meinaan siis paikkaa, en koulua, ja silloin mä pääsen pois täältä. 


en tiedä, onko mulla oikeus tuntea näin, mutta mä tunnen itseni jokseenkin petetyksi. on ihmisiä, jotka on luvanneet mulle että pidetään yhteyttä ja vietetään aikaa yhdessä, mutta silti musta tuntuu, että asia ei näin ole, ja jos mä jotain näiden ihmisten kanssa haluan tehdä, on aloitteen aina tultava multa. mä en oikeastaan ymmärrä sitä, koska luulis, että jos kerran ollaan ystäviä, niin sitten kanssa ollaan, toisaalta, en mä tiedä uskonko mä enää tohon. mä olen sanonut sen aikasemminkin ja sanonpahan sen taas; niin sanotut ystävät on pettäneet mut kerta toisensa jälkeen ja joka kerta toivo ''siitä oikeasta'' hiipuu. nää asiat on vaikuttanu aika vahvastikin siihen, miksen mä halua puhua ihmisille. mä pelkään torjutuksi tulemista, hylätyksi tulemista.

mutta elämä jatkuu. mä haluaisin sen jatkuvan. silti mä olen kiinni menneisyydessä, koska mun ei anneta päästää irti. joskus se olen mä itse, mutta toisinaan ihmiset vaan ei anna mun unohtaa. tiedän olleeni ja olevani yhä edelleen aivan sietämättömän hirveä, ei siitä tarvitse muistuttaa koko ajan. mä yritän, ihan oikeasti. eipä sillä, että se varmaan ketään liikuttais. todennäkösesti tätäkään tekstiä ei kukaan jaksa lukea loppuun asti, eikä mua oikeastaan kiinnostakaan. aina sanotaan, että avautumisesta  tulee parempi mieli. miksi mulle sitten tulee aina vaan paskempi fiilis, kun mä avaudun?


lauantai 4. lokakuuta 2014

Swordmaster

Olkoon tämä niitä harvoja kertoja, kun tänne tulen suomeksi jotain selittämään. Mä olen alkanut hieman vierastaa omalla kielelläni blogeihini tai mihinkään muuallekaan netissä kirjoittamista, koska tykkään englannista enemmän, mutta jotenkin nyt vaan tuntuu että tää täytyy tehdä. Kello on 28 yli yksi yöllä, lauantaina 4.10.2014.

Lukion eka jakso päätty just. Kokeet meni miten meni. Kemian pääsin just ja just läpi. Biologia ei menny sen paremmin. Äikkä ja enkku meni kiitettävästi, mutta niin ne aina. Vittu, mä luulin, että saisin ees vähän helpotusta tähän jatkuvaan pelkoon ja ahdistukseen rutiinien kautta, mut tää koulu on vaan lisännyt niitä. En tiedä, johtuuko se sit siitä, etten mä yksinkertaisesti oo tarpeeks fiksu, vai siitä, ettei mulla oo ketään. On vaikeeta kattoa kaikkia ihmisiä, nauramassa, hymyilemässä tyttö- ja poikaystäviensä ja kavereidensa kanssa, ja olla vaan yksin niiden keskellä. Mä pidän kyllä omasta seurastani tietyssä määrin, mutta kun se on ainoaa seuraa, jota mulla koskaan on, mä alan kyllästyä itseeni. Ja ymmärrän hyvin, miksi muutkin on muhun kyllästyneet.

Eipä sillä, mä olen tottunut siihen, että ihmiset jättää mut jälkeen ja tulee takaisin ainoastaan syyttääkseen mua kaikesta, joka niiden elämässä on mennyt päin vittua (no, ei nyt ehkä ihan kaikesta, mutta tajuatte varmaankin). Enkä mä silti halua syyttää ketään, koska mä ymmärrän. En mäkään mun kanssa haluaisi olla, jos en olis mä. En mä itteeni haluais tuntee. Kuka haluais? Mä en oo koskaan kuulunut mihinkään. Mä olen liian lyhyt, liian läski, liian outo. Liian tyttömäinen ollakseni poika, liian poikamainen ollakseni tyttö. Mä en ole mitään, enkä mä kuulu mihinkään.

Tässä tilanteessa ihmiset varmaan haluais sanoa mulle (ai siis ketkä?), että mun pitäis hakea apua. Mä olen jo tehnyt sen, muttei siitä ole mitään apua ollut. Mulla on lääkkeet masennukseen/ahdistukseen, mutta ei niistä ole apua. Jos mun perhettä ei lasketa, mun koira on ainoa asia, joka pitää mut käynnissä joka päivä. Siksipä mä en tiedäkään, mitä tapahtuis, jos se kuolisi. Mä varmaan viimeistään silloin tappaisin itseni. Mä en vaan voi enää kuvitella elämää ilman sitä.

Ja miksikö näin? Koska, jos edelleenkään ei puhuta mun perheestä, mun koira on ainoa, jolta mä saan ehdotonta rakkautta, eikä se odota multa muuta, kuin lenkittämistä, ruokaa ja hyvänä pitämistä. Ainoat hetket, jolloin mä tunnen aitoa iloa, on ne, kun mä tulen raskaan päivän jälkeen kotiin, ja se on ottamassa mua vastaan, heiluttamassa häntäänsä, ja yksinkertaisesti iloinen siitä, että mä olen olemassa. Kun ei kukaan muukaan ole. En mäkään ole.

Mä rakastan mun perhettä ja mun koiraa eniten tässä maailmassa. Jos mun vanhemmille, koiralle tai siskolle tapahtuis jotain, mä en pystyisi elämään. Siksi mä yritän jaksaa joka päivä, mä yritän pärjätä koulussa, koska meidän suvussa ei oo monia, jotka on käyneet lukion ja mä haluan, että mun vanhemmat voi olla ylpeitä munlaisesta epäonnistumisesta edes joskus. Mä pelkään, että ne pitää mua epäonnistujana, kun mulla ei oo kavereita, enkä mä koskaan mee mihinkään. Mä vaan istun huoneessani koneella, enkä tee mitään.

Mä haluan luovuttaa, mutta samalla taas en. Mullakin on unelmia, ja mä haluan saavuttaa ne, mä ihan oikeasti haluan. Mua vaan pelottaa, että mä en pärjää. Että mä asetan itelleni liian korkeita tavotteita, ja petyn pahasti, kun elämä läimäsee mua täysillä naamaan. Mä en halua, että aika kuluu näin nopeasti. Samalla, kun mä sanon, että mä haluan tehdä unelmistani totta, mä kuitenkin tiedän, että mä tulen loppujen lopuksi lähtemään oman käteni kautta. En ehkä kuukausiin tai edes vuosiin, mutta jotenkin musta tuntuu, että mä haluan päättää itse, milloin mä olen saanut tarpeekseni ja luovutan.

Mä yritän. Mä ihan oikeasti yritän. Vaikka musta olisi kovin ihanaa valittaa ja itkeä siitä, kuinka kukaan ei oikeasti välitä eikä mulla ole ketään, mä pidän kiltisti suuni kiinni ja niin sanotusti kärsin hiljaisuudessa. On vaikee herätä aamulla, kun muistaa, ettei oo kenenkään paras ystävä tai lempihenkilö, ettei oo kenellekään se, ketä se odottaa koko päivän, vaan siksi että pääsis puhumaan sille. En mä kai koskaan ole ollutkaan.

Musta tuntuu väärältä tuntea näin, kun tiedän, että muillakin on ongelmia, ja pahempia kuin mulla. Mä en vaan voi sille mitään, ja mua kyllästyttää tuntea jatkuvasti syyllisyyttä mun pahasta olostani. Mä olen väsynyt, niin helvetin väsynyt. En fyysisesti, henkisesti. Monina päivinä, kun ahdistaa ja pelottaa niin helvetisti, mä haluaisin vaan jäädä kotiin ja itkeä turhautumistani. Mä en kuitenkaan koskaan ole ollut mikään vetistelijä. Joinain päivinä mä vaan en tunne mitään. Toisina päivinä sattuu, sattuu niin maan saatanasti, kaikki sattuu niin vitusti, etten tiedä miten päin olisin.

Onneks kohta on syysloma. Mä haluaisin jättää lukion kesken, mutta mä tiedän, että jos mä teen niin, mun unelmista ei koskaan tule totta. Mä haluaisin vaan olla kotona niin kauan, kunnes mun koira kuolee. Sillä mä haluan olla sen viimeisinä hetkinä sen luona, ettei siitä tule taas sellainen asia, jota mä jään vuosien jälkeen katumaan. Musta tuntuu, että kun mä olen saanut tämän kirjailtua, mä menen tuonne olohuoneeseen ja halaan mun koiraa, ehkä itken ihan vähän.

Mä katoan vielä joskus tän maan päältä. Niin kuin me kaikki muutkin. En mä ole mitenkään erityinen, mut kukapa meistä oikeasti olis? Vituttaa, kun joitain ihmisiä pidetään parempina kuin toisia joidenkin typerien asioiden takia. Koulu on hyvä esimerkki siitä. Siellä annetaan ymmärtää, että jos et saa hyviä numeroita kokeista tai et osallistu tunneilla, et oo yhtä hyvä ja fiksu kuin muut. Se on julmaa.

Ehkä mä lopetan nyt. En mä oleta, että tätä kukaan lukee, tai jos lukee, niin en oleta, että ketään kiinnostaa. Mä olen vaan niin väsynyt. Mä olen vaan säälittävä.







Alive

  Song of the day;; → The Smashing Pumpkins - Bullet with Butterfly Wings The world is a vampire Sent to drain Secret destroyers Hold you up...