The sound

Viime aikoina mun läpi on kulkenut niin monta tunnetta ja olotilaa, että mä en osaa edes nimetä kaikkia niitä. On ollut iloa, jännitystä, surua, yksinäisyyttä ja toivottomuutta, näin muutaman nyt kuitenkin tunnistaakseni. Mä en oikeastaan koskaan, vaikka hyvin tunteellinen (ja ylitunteellinenkin, köh köh) ihminen olenkin, ole osannut käsitellä tunteitani hyvin. Ehkä siitä just johtuu se, että mä en osaa tuoda tunteitani tai olotilaani oikein sanallisesti esille kunnolla. Mä en ole toisaalta tottunut siihen, sillä meillä kotona ei koskaan olla keskusteltu tunnetiloista syvällisesti, eikä mun porukat ole koskaan mun koko elämäni aikana kysyneet multa, että olenko mä kunnossa tai muuta vastaavaa. Ja ei, se ei silti tarkota että ne ei välittäis - ne ei vaan toimi sillälailla.

Musta tuntuu siltä, että mulla ei enää nykyään ole ketään, kelle puhua. Ja musta tuntuu myös siltä, että keskustelua ei synnykään, jos mä en itse aloita sitä. Nämä ei todellakaan oikeasti, ainakaan todennäköisesti, pidä paikkaansa ollenkaan, mutta siltä musta tuntuu. Ja uskokaa pois, en mä halua tuntea näin, mutta en mä osaa lopettakaan. Mä olen kuluttanut vuosia toivoen, että mä voisin vaan sammuttaa tunteeni ja lopettaa asioiden tuntemisen, mutta ei se taida toimia niin. 

Joskus musta tuntuu, että mun sisällä on jotain rikki. Tai ehkä mun pään sisällä on jotain rikki. Ehkä siellä on joku tunteiden käsittely-osasto tai joku, jossa kaikki työntekijät on kuuden kuukauden lomalla kaks kertaa vuodessa. En tiedä, mä en tosiaankaan tiedä. Enkä mä välttämättä saa koskaan tietääkään. Ehkä se on hyvä juttu, ehkä ei. Välillä mua ei haittaa olla yksin, välillä yksinäisyys tuntuu vaan yhdeltä jättimäiseltä, kymmenen kilometrin levyiseltä aukolta mun sydämessä. Enkä mä tiedä mitä mun pitäisi tehdä.

Mä olen analysoinut omia tunteitani ja tapojani yrittäen saada selville, miksi musta tuntuu aina siltä kuin tuntuu - enkä mä ole oppinut mitään uutta. No, ehkä sen, että musta tuntuu että mä kiinnyn vahvasti fiktiivisiin hahmoihin ja asioihin juuri sen takia, että multa itseltäni puuttuu juuri niitä juttuja mun elämästä. Ehkä mä rakastan fiktiivisiä kaveriporukoita ja bestiksiä siksi, ettei mulla ole sellaisia. Ehkä mä rakastan fiktiivisiä parisuhteita siksi, ettei mulla ole sellaista. Se kuulostaa säälittävältä, mutta ehkä mä vaan takerrun sellaiseen, jota mulla ei ole, mutta haluaisin että olisi. Kai tässäkin on vaan kyse siitä, että pitäisi itse korjata nämä puutokset. Mutta kun mä en osaa. Mä en tiedä mitä tehdä. Mä olen hukassa.

Tuntuu tyhmältä myöntää se. Että on hukassa. Että ei tiedä mitä tehdä. Mä haluaisin olla sellainen, joka tietää mitä se tekee, mitä se haluaa ja mihin se on menossa. Mutta en mä ole. En mä tiedä mitä mä teen, en mä tiedä mitä mä haluan, enkä mä tosiaan tiedä mihin mä olen menossa. Mä olen yhä se sama eksynyt ja ahdistunut lapsi. En mä ole muuttunut. Ja mua pelottaa etten mä koskaan tule muuttumaankaan. Mua pelottaa, että mä en osaa päästää irti, mua pelottaa että mä en löydä suuntaani, mua pelottaa että mä jään yksin. Mua pelottaa että se kaikki tulee olemaan mun oma vika. Mä en tiedä kestänkö mä sellaista.

Sanotaan, että ihmisten ongelmat on saman arvoisia eikä kenenkään kokemuksia pitäis vähätellä, mutta on vaikea pitää omia ongelmia minkään arvoisina, kun ajattelee mitä muut, ja omat läheisetkin, käy läpi. Eihän mun vaivat ole mitään verrattuna sellaisiin, jotka joutuu vaikkapa käymään syöpähoidoissa, tai sellaisiin, jotka on olleet osastolla ja jotka on vakavasti sairaita, joko mieleltään tai keholtaan. Ja paska juttu tässä ajattelutavassa on se, että se saa oman olon tuntumaan ihan helvetin orvolta, pieneltä ja mitättömältä. Tuntuu vaan siltä, ettei oma olemassaolo oikeasti merkitse kenellekänä yhtään mitään. Eikä itselleenkään. Ei voi olla ajattelematta, että kuka oikeasti huomaisi, jos mä vaan katoaisin?

Silti kaiken tän tyhjyyden keskeltä mä aina nousen, mä nousen ja hymyilen ja edes yritän pysyä vahvana, koska vaikka mä haluan joskus luovuttaa enemmän kuin mitään muuta, en mä tee niin. Ehkä mä en uskalla, ehkä mä en halua - en tiedä. Mä vaan tarvitsisin hieman apua, ehkä jonkun, joka nostais mut ylös ja auttais vähän. Jonkun, joka auttais mua näkemään missä mun polku kulkee. Mutta onko sellaista ihmistä mulle tarkoitettu? Vai pitääkö mun löytää valoni itse? Mä en tiedä. Mä en tiedä mä en tiedä mä en tiedä. Mutta eiköhän kaikki joskus kirkastu. Sitä päivää odotellessa mä... vaan kävelen eteenpäin. En mä muutakaan voi.