Näytetään tekstit, joissa on tunniste tulevaisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tulevaisuus. Näytä kaikki tekstit

torstai 4. heinäkuuta 2024

Calling

 Kello on tällä punaisella minuutilla 00:23. On torstai, 4. heinäkuuta vuonna 2024. Mulla on päivää alle viikon päästä synttärit. Täytän 26, mikä tuntuu ihan helvetin laittomalta. Ei musta tunnu yhtään sen viisaammalta tai aikuisemmalta, kuin sillon, kun täytin vaikkapa 21. Omalla tavallaan tuntuu, että aika kuluu ja vanhenen kyllä fyysisesti, mutta en henkisesti. Tiedostan toki sen, että olenhan mä itse asiassa kasvanut henkisesti hyvin paljon tässä vuosien aikana, mutta ehkä se, että mun perusluonne kaiken tän masennuksen, ahdistuksen ja syömishäiriön alla on kuitenkin jollain tavalla pysyny samanlaisena.


Istun tällä hetkellä ruokapöydän ääressä meidän mökissä Ylläsjärvellä. Ollaan tänä vuonna meidän perinteisellä Lapin reissulla vähän aikasemmassa vaiheessa kuin yleensä. Tultiin tänään (tai no, eilen jos ihan tarkkoja ollaan) Sallasta tänne, matkalla pysähdyttiin Sodankylässä. Tutut maisemat rauhottaa mieltä. Kuten mä tuossa jo jokunen päivä sitten sanoin, mä olen aika varma siitä, että haluaisin joskus ees jonkin aikaa asua Lapissa. Mä olen aina pitänyt täällä käymisestä tosi paljon. Nuorempana olin ehkä hieman kateellinen, kun luokkakaverit sun muut kävi lomilla ulkomailla ja ite pääsin aina ''vaan'' Lappiin, mut mitä vanhemmaksi mä tulen, sitä enemmän mä arvostan näitä reissuja ja odotan tänne tulemista. 


Lueskelin tuossa tylsyyksissäni muutamia vanhempia tekstipostauksia, ja tuli jostain syystä taas pitkästä aikaa sellainen fiilis, että ois kiva kirjotella jotain pidempää tekstiä. Näiden välillä kun venähtää usein jopa vuoden päivät. En oo kai jaksanut tai muistanut tehdä niitä vuosikatsauksiakaan enää pariin kolmeen vuoteen. Mutta eipä tässä toisaalta ole sen kummempia tapahtunut. Mä lopetin yliopisto-opinnot ja oon oikeastaan sen jälkeen yrittänyt keskittyä oman henkisen hyvinvointini parantamiseen tai edes ylläpitämiseen. Psykofyysistä fysioterapiaa mulla on ainakin tän vuoden loppuun, katotaan sitten lähempänä loppuvuotta, että miten jatketaan eteenpäin. Haluaisin kyllä opiskelemaan, mutta tiedän, että ainakaan vielä en mitenkään kykene täysipäiväiseen opiskeluun. Enkä mä tiedä kunnolla vieläkään, mitä haluaisin opiskella. Oon tainnut aiemminkin mainita siitä, ettei mua oikeastaan juuri mikään kiinnosta eikä mulla ole sellaista intohimoa mihinkään. Mä tykkään kirjoittaa ja siinä se.


Viime aikoina, sanotaanko tässä alkukeväästä lähtien, syömishäiriö on vallannut taas mun ajatuksia aika paljon. Veikkaisin, että ensimmäisen sysäyksen tähän anto se, että laihduin jonkin verran sillon syksyllä 2022, kun alotin Brintellixin ja sen sivuoireena tullut pahoinvointi sai mut syömään tosi vähän (toki mä en koskaan ole ollut mikään suursyömäri, mutta kyllä sen huomasi, ettei pystynyt syömään). Jotenkin mieli vaan automaattisesti väänsi siitä hyvän asian, vaikka se terve osa mua tiedostaa, ettei se mikään hyvä juttu oikeasti ole. Törmäsin tuossa muutama päivä sitten ihmisten kokemuksiin kehodysmorfiasta, ja ne kävi aika yks yhteen sen kanssa, miten mä olen itseni nähnyt ja kokenut jo vuosien ajan. En tiedä, voisiko mulla olla kyse myös jostain tällaisesta.


Tulevaisuus siis stressaa kuten aina ja paino ahdistaa (mua on myös tässä viimeisen n. vuoden aikana palellut jatkuvasti; en tiiä, johtuuko se tästä syömishäiriöstä vai kenties diabeteksestä). Lisäksi mielessä pyörii usein Runtti ja sen ikääntyminen, vaikka yritän sitä olla miettimättä. Oon ollut sen kanssa lähes 24/7 nyt sen vähän yli kuukauden, mitä oon porukoilla ollut. En mä niin tyhmä ole, etten olisi jo silloin aikoinaan tajunnut, että jonain päivänä siitä pitää luopua. Tuntuu vaan, että nää lähes 12 vuotta on menneet niin nopiasti. Ajatus siitä, että aikaa on niin paljon enemmän takana kuin edessä, sattuu. Helpottaa toki se, miten se on vielä tosi virkeä, energinen, utelias ja haluaa olla mukana. Huoli kuitenkin on, iän ja etenkin sen diabeteksen takia. Tuntuu kyllä ihan joltain universumin vittuilulta edelleen. 


Mulla oli vielä joku ajatus, mutta se katosi. Kello on nyt 00:40 ja mua alkaa vähän väsyttää (heräsin jossain kello 8 kun edellinen mökki piti luovuttaa kello 11 mennessä ja mä tällaisena yöihmisenä en oikein perusta aikaisista herätyksistä), joten taidan ruveta pikkuhiljaa valmistautumaan yöpuulle. Lisäksi mua palelee taas. Jos ei oo hellekeli, niin mulla on kylmä. Oon kyllä aina palellut helposti, mutta en kyllä ihan tässä mittakaavassa. En ees jaksa googletella asioita, kun kaikki oireet yms. vaivat selittyy joko masennuksella/ahdistuksella tai diabeteksellä. Tästä tuli ehkä jokseenkin sekava teksti, voipi olla, että oon jonkin verran ruosteessa näiden postauksien kanssa. Pitäis kirjotella enemmän. Nyt hörppään loput Pepsi Maxit lasista pois ja lähen käymään kusella. Näkyillään toivottavasti ennen ens vuotta vielä tällasen pidemmän tekstipostauksen merkeissä.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2022

Kennedy curse

 Tämä blogi täyttää ensi viikon lauantaina 12 vuotta (jos oikein laskin). En muista tähän hätään, milloin oisin viimeks kirjottanu ihan kunnon tekstipostauksen, enkä nyt jaksa sitä tarkistaa. Hetki siitä on kuitenkin tässä vierähtänyt ja nyt mulle tuli jotenkin sellanen tunne, että haluaisin vähän kirjotella asioita tänne. Itse asiassa mulla on muutamia postausideoita jemmassa, pitäis vaan ottaa itteä niskasta kiinni ja alkaa kirjotella enemmän. Kuviakin ois kiva laittaa, mut mulla on kamera aina siellä missä mä en ole eikä tässä oo nyt ollu sellasia fiiliksiä, että jaksais lähtä mihinkään ottamaan kuvia, vaikka se kivaa onkin. Tänään on sunnuntai, 3. huhtikuuta vuonna 2022. Runtti täyttää tänä kesänä 10. Mä täytän tänä kesänä 24. Mun porukat täyttää tänä vuonna 53. Mun pikkusisko täyttää 18. Aika on menny ihan käsittämättömän nopeesti. Vastahan mä itse olin täyttämässä 18. 


Jos alotellaan sellasista semi-positiivisista asioista ja käsitellään sitten niitä ei-niin-kivoja juttuja. Pakko sanoa tähän alkuun, että jos tää teksti tuntuu jotenkin sekavalta, se johtuu ihan siitä, että mulla on helvetin sekava olo ollu koko päivän. En oo ottanut lääkkeitä nyt muutamaan päivään koska ne ei auta yhtään enkä tykkää siitä miten zombimainen olo niistä tulee kun ei saa edes itkettyä eikä mikään tunnu miltään. Demonstroin tässä itelleni vaan omaa tyhmyyttäni lopettamalla kertalinttuulla, sillä mua huimaa, väsyttää, päässä tuntuu niitä ihme sähköiskuja ja muuta mukavaa. Mut eiköhän se tästä. Niin, niitä positiivisia asioita. Olin tuossa kotona käymässä noin 3 viikkoa (sitä ennen mun sisko kävi täällä mun luona) ja mulla oli tosi kivaa. Vietin paljon aikaa porukoitten, siskon ja Runtin kanssa. Käytiin Kolilla ja elokuvissa ja muuta mukavaa. Tulin eilen takas kämpille koska ensinnäkin mun sensori loppuu huomenna eikä mulla ollu mukana kuin yks ylimääräinen, sekä lisäksi mun pitää käydä kirjastossa palauttamassa yks kirja (koska sain vihdoin ja viimein aikaiseksi hommata kirjastokortin! Täällä on ihana iso pääkirjasto ja en malta oottaa että pääsen tutkimaan kunnolla mitä kaikkea kivaa siellä on). Mulla on myös ens viikolla kaks fysioterapia-aikaa sekä huomenna sairaanhoitajan aika. Oon kuitenkin menossa pääsiäiseks takas kotiin, lähen junalla 14. päivä. Sitä en osaa vielä sanoa, millon tuun takas.


Kotona mulla on aina jotenkin helpompi olla. Toki mua silti ahdistaa usein eikä se masennuskaan mihinkään maagisesti katoa, mut se on helpompi työntää taka-alalle. Ehkä siinä on osittain joku ajatus siitä, ettei sitä tavallaan ''saa'' kokea, minkä mä olen ymmärtänyt olevan aika toksista ja mun pitäis päästä siitä eroon. Tänne tultuani mulle iski jo eilen päälle semmoinen omituinen tyhjyys ja tänään mulla on ollu jotenkin tosi riipivä koti-ikävä koko päivän (mua myös itkettää vähän väliä, mut sen taidan laittaa ton lääkkeen kanssa sekoilun piikkiin). Yleensä mä tykkään tulla takas tänne, koska saan paljon tarvitsemaani omaa aikaa ja tykkään olla täällä, mut jotenkin tällä kertaa mä en ois halunnu tulla vielä takas. Suunnilleen joka kolmas ajatus tänään mulla on ollu, että mä haluan vaan kotiin. Helpottaa tietää, että ei mee pitkään kun meen takas. Toivottavasti ens kerralla ei tuu ihan näin hallitsevaa ikävää, sillä tää muistuttaa hyvin paljon niitä tuntemuksia, joita mulla oli hyvin usein sillon, kun asuin Joensuussa. Yleisesti ottaen mun on kuitenkin sanottava, että mä olen tykännyt asua Oulussa ja mä kyllä viihdyn täällä hyvin. Tästä päästään kauniilla aasinsillalla siihen asiaan, joka on pyöriny mun mielessä oikeastaan nonstoppina siitä asti, kun jäin sairaslomalle.


Mulla on viimeaikoina ollu jotenkin tosi epävarma olo (taas jälleen kerran) siitä, mitä mä haluan elämältä. Eniten ehkä siitä, sopiiko tää yliopisto-opiskelu oikeasti mulle ja onko tää ala mulle oikea. Mä olen kyllä tykänny niistä kursseista, joilla olen ollu, mut toisaalta mulla on myös aivan jäätävä alemmuuskompleksi päällä, sillä mä en koe olevani tarpeeksi fiksu ja poliittisesti ajatteleva tälle alalle. Sitä paitsi mä en haluaisi oikeasti tehdä mitään muuta kun kirjoittaa. Mitä vanhemmaksi mä tulen ja mitä enemmän aikaa kuluu, sen vahvemmaksi toi tunne tulee. Kirjottaminen on oikeastaan ainoa asia, jossa mä koen olevani oikeasti hyvä ja josta mä tykkään (vaikka välillä sen kanssa on helvetillisiä hankaluuksia mut minkäpä kanssa ei) ja mä luulen, että jos mä saisin tehdä sitä elättääkseni itteni loppuelämäni, mä olisin aika tyytyväinen. Ajattelin ottaa näitä asioita puheeksi huomenna terapiassa, koska jotenkin mä tunnen pakahtuvani tähän kaikkeen, mitä en voi kertoa kenellekään, kun ei ole ketään, kelle kertoa. Tuntuu tyhmältä edes harkita sellasta ajatusta, että mä olen tuhlannut sen neljä vuotta elämästäni rämpien jossain, johon mulla ei ole minkäänlaista intohimoa. Ei sillä, että mulla olisi varsinaista palavaa intohimoa yhtään mihinkään, mutta siitä mä syytän masennusta. Ärsyttää sinänsä, koska ennen mä pystyin esimerkiksi pelaamaan videopelejä tunteja putkeen tai lukemaan kirjan yheltä istumalta - nykyään mä jaksan keskittyä pelaamiseen ehkä max. tunnin ja kirjaakin onnistun hyvällä tuurilla lukemaan ehkä 45min ennen kun keskittymiskyky pettää.


Ehkä mä olen jorissut jo tarpeeksi pitkään ja epäselvästi. Kello on tällä hetkellä 19:17. Mun pitää käydä tänään suihkussa, koska hiukset pitää pestä ja eilen en jaksanut. Sitten ajattelin katella vähän uutta draamaa (tänä vuonna on jotenkin aivan jäätävän kova draamavuosi, voi jumalauta kun voisin vaan pysäyttää ajan siksi aikaa että saisin kaiken katottua ja jatkaa sitten) ja lakata kynnet ennen kun meen nukkumaan, nimittäin mun terapia-aika on todella vittumaisesti kello 9. Ei siinä muuten mitään, mutta kun joudun menemään bussilla niin pitää jo senkin takia herätä aikasemmin (toki myös sen takia että tykkään käyttää min. puoli tuntia aamuisin siihen, että selailen puhelinta ja laittautumiseen nyt mene aina oma aikansa). Ajattelin käydä heti huomenna siellä kirjastossa samalla, kun kerta oon liikenteessä, vaikka toki oisin voinu käydä tiistainakin, kun sillon on fysioterapia, mut ehkä mä käyn vaan huomenna niin ei tarvi sit lähtä enää myöhemmin mihinkään. Pitää muistaa sanoa, että kerkeän vielä kyllä käymään sekä terapiassa että fysiossa sillä viikolla ennen sitä 14. päivää. Mutta mä taidan nyt poistua tuonne esiriipun taakse tekemään jotain ennen kun raahaudun sinne suihkuun. Katotaan saisinko väännettyä toisen kunnollisen tekstipostauksen tässä jossain välissä, nimittäin harvinaisesti mulla ois jopa ideoita. Nähdään siis joskus.

sunnuntai 19. syyskuuta 2021

What goes around...

 Kello on tällä punaisella minuutilla 14:52. On sunnuntai, 19. syyskuuta vuonna 2021. Istun harvinaisesti huoneessani, enkä keittiön pöydän ääressä. Spotify soittaa taustalla DON BROCOn Manchester Super Reds No.1 Fania (viime aikoina olen kuunnellut kyseistä bändiä aika paljon, kuuluu ehdottomasti suosikkeihin tällä hetkellä; uudet biisit on aikamoisia bangereita). Heräsin tänään yhdeltätoista. Verensokeri oli kolmantena aamuna peräkkäin niin matalalla herätessä, että meinasi olla huono olo. En ihan satavarmasti tiedä mistä tämä nyt taas johtuu, mutta opin jo vuosia sitten, ettei tätä sairautta kannata yrittää ymmärtää. Kun luulet oppineesi jonkun käyttäytymismallin, päättää se heittää täysin toisen vaihteen silmään. Ei siis maksa vaivaa. Söin aamupalaksi muroja ja katsoin telkkaria sivusilmällä selaillessani tumppua ja instaa. Puin päälle, siivoilin hieman. Pelasin vähän pleikkarilla ja koitin kerrata ruotsia, mutta mistään ei oikein tunnu tulevan mitään. Mikään ei huvita. Haluaisin lähinnä nukkua.


Biisiksi vaihtui juuri Daughterin Numbers. Näin viime yönä niin inhottavaa ja todentuntuista unta, että koko keho tuntuu ahdistuksesta taas raskaalta ja veto on täysin poissa. En halua tehdä mitään. Harkitsin pakottavani itseni lenkille, jotta virkistyisin, mutta en halua vaivautua pukemaan lenkkivaatteita tai poistumaan kämpästä. Siispä en mene. Uni itsessään ei ehkä niinkään ollut niin todentuntuinen, mutta se pelko, jota siinä tunsin, puski kyllä pinnan alta läpi niin voimakkaasti, etten taaskaan herätessä ollut täysin varma, oliko se pelkkää unta vai tapahtuiko se oikeasti. Sellaiset unet on kaikista pahimpia. Unessa mut kidnapattiin (jostain syystä oon lähiaikoina nähnyt yllättävän usein unia, joissa mut kaapataan) ja yritin kaikkeni päästäkseni vapaaksi. Melkein onnistuin, mutta kaappari pahoinpiteli mut. Jotain kuitenkin tapahtui, ja kesken kaiken kaapparin suusta ja nenästä alkaa vuotaa verta kuin vesiputouksesta ja pääsen karkuun. Tilanne on ohi ja pääsen kotiin, mutta en uskalla unessa enää sen jälkeen olla yksin. Voin vieläkin tuntea sen pelon, jota uni-minä tunsi, kun ajattelikin joutuvansa olemaan yksin jossain.


Biisi vaihtui taas, ja tällä kertaa vuorossa on Coldbonesin versio Running Up That Hill-biisistä, joka on mun ehdoton suosikkiversio tuosta kyseisestä kappaleesta. Hassua, miten unet voi oikeasti olla niin voimakkaita, että niiden vaikutus tuntuu näin kauan jälkeenpäin. Mä en ole koskaan ollut sitä tyyppiä, että näkisin painajaisia - en muista nähneeni kunnon painajaista kuin kerran elämässäni, ja sekin johtui Doomista kun olin kakara. Nään kyllä usein ahdistavia unia, joissa on usein samat elementit mukana: pakeneminen, jumissa olemisen tunne, pelko. Oon joskus kai maininnutkin täällä, että mun unissa on usein talvi. Usein mä juoksen jotain karkuun tai pakenen jotain. Näiden asioiden merkitykset on ihan päivänselviä, mutta eniten mua vaivaa se, miten ne edelleen on mun unissa, vaikka mun elämässä on tapahtunut kaikenlaisia muutoksia vuosien varrella. Tunnenko mä siis edelleni olevani jumissa? Koenko mä edelleen, että mun pitää paeta jotain? Haluanko mä aina vaan pois jostain, mitä en välttämättä osaa edes nimetä?


Asiat on päällisin puolin tällä hetkellä ihan jees. Terapia on alkanut oikeastaan aika hyvin, keskiviikkona on seuraava käynti. Lääkärissäkin meni hyvin, yleinen taso oli parantunut. Mulla on vain yksi kurssi nyt ekassa periodissa, joten mun pitäisi pystyä suorittamaan se ilman mitään sen suurempia ongelmia. Kämppä pysyy siistinä, joskin siivoaminen tapahtuu aina hitaasti ja asteittain, mutta tapahtuupahan kuitenkin. Jostain syystä silti ahdistus on läsnä ehkä tavallaan voimakkaampana kuin koskaan, mutten osaa sanoa miksi. Nyt kuuntelen Stereo Honeyn What Makes A Mania. En tiedä, voisiko kaiken taustalla olla epävarmuus siitä, mitä todella haluan elämältä. En osaa nimetä yhtäkään uraa tai työtä, jota haluaisin tehdä. En tiedä, onko mua tarkoitettu sellaiseen. Luonnossa tuntuu hyvältä ja rauhalliselta. Kirjoittaessa pilvi hieman väistyy. Yritän puskea eteenpäin, mutta mielessä kummittelevat samat vanhat kysymykset. Mitä, jos yliopistossa opiskelu ei tosiaankaan olekaan mun juttu enkä mä tule koskaan valmistumaan? Mitä töitä mun on tarkoitus tehdä, kun ei mua mikään oikeasti kiinnosta? Onko se niin väärin, jos mä vaan hyppäisin bussiin tai junaan ja vaan katoaisin johonkin? 


En tiedä. Mä en tiedä mitään. En ole koskaan tiennyt enkä tiedä, tulenko koskaan tietämäänkään. Olen kateellinen ihmisille, joilla on niin intohimoisia kiinnostuksenkohteita tai asioita, joissa ovat hyviä, että haluavat tehdä niitä lopun elämäänsä. Mua kun ei ole koskaan mikään niin paljon kiinnostanut. Ainoa asia, jota mä voisin nähdä itseni tekemässä, on kirjoittaminen. Enkä mä siihenkään aina pysty. Että se siitä sitten. Nyt soi Johnossin Into The Wild. Kello on nyt 15:10. Taidan mennä katsomaan Shrekiä. 

lauantai 20. kesäkuuta 2020

Everybody loves me

No niin, josko nyt vihdoin saisin tämän tehtyä! En ajatellu aivan kauhiasti tässä alussa nyt lätistä mitään, mutta vähän taustatietoa. Eli mähän tosiaan olen kaksi vuotta opiskellut Joensuussa Itä-Suomen yliopistossa englantia pääaineenani, mutta toisen vuoden alkaessa aloin olla aika varma siitä, ettei se oo mun juttu ja että en halua jatkaa enää. Hampaita kiristellen menin vikan vuoden läpi - tosin en saanut kuin 10 op koko vuodelta, joten ihan kovin hyvin mulla ei mennyt. Yhteishakujen alkaessa olin jo päättäny, että aion hakea niin moneen koulutukseen kuin mahdollista. Hain siis sekä toisen asteen haussa (tässä siis yo-pohjaisiin koulutuksiin, koska lukion olen tosiaan käynyt ja sieltä paperit 2017 saanut) että korkeakouluhaussa. Tän postauksen pointti nyt siis on vähän tarkemmin käydä läpi mihin mä hain, mihin pääsin tai olisin päässyt ja mitä mä todennäköisesti nyt sitten syksyllä teen (ellei korona ota ja kuse meidän kaikkien muroihin vielä enemmän kuin se on jo kussut). Ajattelin, että tää vois olla hauska tehdä sillain, et käydään kumpikin haku läpi sillein vikasta toiveesta ekaan toiveeseen, joten eiköhän alotella tolla toisen asteen haulla!

5. Matkailualan perustutkinto (Lapin koulutuskeskus REDU, Kittilän toimintayksikkö): Tästä ekana pakkoa sanoa kaksi asiaa. Ensinnäkin se, että mua vituttaa aika paljon se, että mä jostain syystä laitoin tän viimeiseksi. Toiseksi se, että mä en ole koskaan juurikaan vakavasti kyseistä alaa harkinnut, mutta ajattelin, että kyllä se voisi olla ihan jees. Tänne alimmat hyväksytyt pisteet oli 3 ja mun pisteet 9 - mikä siis meinaa sitä, että mä olisin päässyt heittämällä tänne sisään. Mutta koska mut hyväksyttiin ylemmälle toiveelle, tänne pääsy automaattisesti peruuntui... Mikä vituttaa mua, koska mä olen aina tykännyt Kittilästä, ja ois ollut kiva lähtiä sinne. No, ei voi mitään. Suurin motivaatio siis sille, miksi hain tänne, oli lähinnä toi Kittilä, niin typerältä kuin se kuulostaakin, haha.

4. Media-alan ja kuvallisen ilmaisun perustutkinto (Koulutuskeskus JEDU, Piippola - Siikalatva): Mä hain kahteen eri kouluun media-alan ja kuvallisen ilmaisun koulutukseen, ja tämä oli se toinen. Tää oli myös se eka toisen asteen koulutus, jonne mut hyväksyttiin. Mä kuitenkin tiesin heti, etten mä halua tänne mennä, syinä lähinnä se, että kuten jo sanoin, olen alkanu epäillä sitä, haluanko mä sittenkään amiskaan ensinkään sekä se, että Siikalatva on vähän liian alhaalla mulle. Ei siinä paikkana mitään vikaa ole, se on aika lähellä Nivalaa, josta mun isänpuoleista sukua tulee aika paljon, mutta jotenkin vaan eka fiilis joka mulle tuli, kun sain sen hyväksymissähköpostin, oli että 'ei kiitos'. Joten mä aika lailla heti peruin tän paikan.

3. Luonto- ja ympäristöalan perustutkinto (Saamelaisalueen koulutuskeskus, luontaistalouden kehittämisyksikkö): Tästä mä hieman kerkesin jo haaveilla, ja kun tokan asteen haun tulokset tuli, mä olin tänne ensimmäisellä varasijalla, joten toivoa oli. Mua kiinnosti toi ala, koska luonto on lähellä mun sydäntä, ja tämä on Inarissa, josta mä kanssa paikkana tykkään tosi paljon. Harmillisesti kuitenkin olin taas kerran sijoitellut tämän väärin, koska mut hyväksyttiin varasijalta tätä ylempään toiveeseen, joten mun paikka täälläkin automaattisesti peruuntui. Hieman harmittaa, sillä jos mulla olis tämä tai toi Kittilä olleet ylempänä, oisin todennäköisesti mennyt kumpaan olisin päässyt, vaikka korkeakoulupaikankin sain.

2. Media-alan ja kuvallisen ilmaisun perustutkinto (Ammattiopisto Lappia, Tornio): Okei. Tänne mä pääsin varasijalta, ja vaikka tää on Lapissa ja se, mihin todennäköisimmin syksyllä lähden ei ole, mä päätin silti perua tän paikan. Suurin syy siihen on siis se, että mä en oikeastaan ole yhtään varma, olisinko mä pärjännyt amiskassa ollenkaan. Se on vähän kummallista, mutta vaikka mä en ole koskaan ollut mikään hirviän hyvä tai mikään himo-opiskelija, jotenkin mulle itselle silti tavallaan paremmalta tai turvallisemmalta vaihtoehdolta on tuntuneet just lukio ja yliopisto. Jos mä en olis saanut korkeakoulupaikkaa, mä olisin luultavasti hyväksynyt tän, mutta... näin tällä kertaa. Me ei muuten juuri olla Tornion suunnalla matkailtu, vaikka Lapissa joka kesä käydäänkin.

1. Puutarha-alan perustutkinto (Ammattiopisto Lappia, Tervola): Pakko alkuun sanoa, että en hakenu tänne siksi, että mun äiti on koulutukseltaan puutarhuri. Jos käytännönläheisistä aloista joku mua kiinnostais, niin se ois tämä. Tällä hetkellä mä olen muuten edelleen ekalla varasijalla tänne, mutta luultavasti joko en pääse tai sitten perun paikan. Toisaalta tää oli kyllä mun eka vaihtoehto, että kyllä mä joutuisin varmaan vähän miettimään kuitenkin. Mä en muuten oo yhtään varma, että olenko mä koskaan käynyt Tervolassa, muuten kuin junalla sillein että asemalla pysähtynyt.

Okei, siirrytäänpäs sitten noihin korkeakoulutoiveisiin!

5. Medianomi AMK, Päivätoteutus (Oulun ammattikorkeakoulu): Tänne mä itseasiassa tein jopa portfolionkin, mutta en tainnut edetä mihinkään, koska en saanut pääsykoekutsua. Se ei nyt sinänsä ois mihinkään johtanut, koska mut on hyväksytty ylemmälle toiveelle. Sitä portfoliota tehdessä mulle tuli vähän sellainen fiilis, ettei tää ehkä kuitekaan ois ollut mulle hyvä, sillä mun ainoa ''vahvuus'' tai mielenkiinnon kohde tai mikälie on lähinnä valokuvaus, ja näihin nyt sisältyy aina paljon muutakin. Eli vaikka tähän valinta onkin vielä kesken, en voi tulla valituksi enää tänne (tai no, voin periaatteessa, mutta se paikka peruuntus automaattisesti).

4. Restonomi AMK, matkailu- ja palveluliiketoiminta, monimuotototeutus (Lapin ammattikorkeakoulu, Rovaniemi): Muistaakseni valitsin tän siksi, että tuskailin vähän noiden toiveiden kanssa ja sitten muistin, että olin hakenu sinne matkailualalle toisen asteen haussa, joten aattelin, että voisin hakea AMK:iin samantyyliselle alalle. No, tännekin mä itseasiassa olisin päässy sisään: 100 pistettä oli alin hyväksytty ja mun pisteet oli 112. Kuitenkin mun paikka peruuntui, koska kuten jo sanoin aiemmin, pääsin ylemmälle toiveelle. Sinänsä se ei mua hirveästi haittaa, koska en mä nyt loppujen lopuksi tiedä sopisinko mä luonteeni etc. puolesta tällaiselle alalle.

3. Suomen kieli ja kirjallisuudentutkimus, Kielten ja kirjallisuuden tutkinto-ohjelma, humanististen tieteiden kandidaatti ja filosofian maisteri 3v + 2v (Oulun yliopisto, Humanistinen tiedekunta): Hei, eka johon en ees päässy sisään! Tässä alimmat hyväksytyt pisteet oli 97.1 ja mun pisteet oli 83.3 - eli ei onnistunut. Lisäksi mulla ei ollu tarpeeksi opintopisteitä joltain tietyltä alalta, että olisin niiden kautta päässy sisään. Mua ei haittaa, etten päässy sisään. Tää oli oikiastaan vähän sellanen täytetoive, enkä osaa nyt sanoa, miksen laittanu sitä viimeiselle sijalle. Silloin kun tää korona ei vaikuttanu vielä asioihin, olin muuten varautunu siihen, et käyn tekee pääsykokeen Joensuussa tänne, mutta sitä nyt ei koskan tapahtunut.

2. Saamelainen kulttuuri, Historia-, kulttuuri- ja viestintätieteiden tutkinto-ohjelma, humanististen tieteiden kandidaatti ja filosofian maisteri 3v + 2v (Oulun yliopisto, Humanistinen tiedekunta): Okei, nyt ollaan jännän äärellä! Mä sain jo toukokuun puolella tiedon siitä, että pääsin tänne sisään. Olin jo silloin tosi innoissani, koska ainakin mulla oli varma pääsylippu pois Joensuusta. Sitten keksin tarkastaa, että paljon tällä alalla on aloituspaikkoja. Meinasin saada sydärin, koska niitähä on vain 5. Siis vain 5. Kolme todistusvalinnalla ja kaksi pääsykokeella (tosin, Ylen sivuilla oli se joku juttu mistä näki et paljonko alotuspaikkoja lisätään syksyks, ja tälle alalle vissiin 3 eli kai niitä nyt tänä syksynä on 8? en tiedä, enkä tiedä paljon tänne yleensäkin on ees hakijoita). Alimmat hyväksytyt pisteet oli 80.8 ja mun pisteet oli 84.6. Mä olen pyöritellyt tätä mielessäni siitä lähtien, kun sain tietää päässeeni sisään, ja mitä enemmän mä tätä mietin, sitä enemmän mä haluan tänne mennä. Joo, tiedän, Oulu ei ole Lapissa, mutta ei se nyt kaukanakaan ole. Sitä paitsi tää ala on niin älyttömän mielenkiintoinen. On siis suunnilleen 95% varmaa, että mä lähden syksyllä Ouluun! Siis tää on niin älyttömän uskomaton tilaisuus, noin vähän aloituspaikkoja ja mä pääsin sisään. Mun kolme vuotta vanhoilla lukiopapereilla. Mä en halua heittää tätä tilaisuutta hukkaan. Ja hei, kuka tietää, ehkä mä yhtenä sivuaineena luen vielä englantia, haha.

1. Audiovisuaalisen mediakulttuurin koulutus, taiteen kandidaatti ja maisteri 3v + 2v (Lapin yliopisto, Taiteiden tiedekunta): Syy siihen miksen voi vielä hyväksyä tota edellistä paikkaa on tämä. Valinta tähän on vielä kesken, mutta mä en voi saada paikkaa, koska 1) en päässy todistusvalinnalla ja 2) en osallistunu pääsykokeeseen. Mä en halunnu osallistua pääsykokeeseen, koska jotenkin mun halu päästä tonne Ouluun on niin suuri, etten tavallaan halunnu ees riskeerata sitä, etten pystyiskään menemään sinne (vaikka toki Rovaniemi olis Lapissa ja onhan tääkin yliopistoala, mut silti). Lisäksi en tiedä pärjäisinkö mä tällaisella alalla, sillä mä olen suuntautunut niin vahvasti valokuvaukseen eikä mua muu tällainen nyt ihan niin paljon kiinnosta. Mun pitää nyt vain odotella, milloin Opintopolkuun lävähtää tieto, etten päässy sisään ja sit voin hyväksyä ton edellisen paikan.

Siinäpä ne nyt sitten on ja vihdoin kaikki salaisuudet tähän liittyen on julki (köhköh, salaisuudet, joo just niin). Musta tuntuu, että asiat tulee menemään paremmin, sillä en mä ollu näin innoissani silloin 2 vuotta sitten lähdössä Joensuuhun kuin mä nyt olen Ouluun. Mä olen kyllä yllättynyt siitä, että oisin päässy noinkin moneen kouluun - toki kyllä mä olin aika varma, että johonkin mun on pakko päästä, koska kuitenkin hain 10 eri koulutukseen. Ehkä mä oon vaan hakenu aloille, joille ei oo niin paljon hakijoita, tai jotain. Tai sitten mä en yksinkertaisesti ole niin tyhmä kuin aina tykkään ajatella olevani. No, joka tapauksessa, on aika varmaa, että mä syksyllä lähden Ouluun, toivottavasti vaan tää korona ei nyt sit villiinny uudelleen tai mitään. Nyt alkaakin sit asuntojen etsintä (kyllä, ajattelin aloittaa jo ennen kuin pystyn hyväksymään ton paikan, vaikka hakemuksia nyt en varmaan vielä laita ennen kuin se on satavarma paikka) ja sit pitää lähetellä Kelalle satayks hakemusta kaiken maailma tuista yms. paskasta ja muistaa tehdä osoitteenmuutos ja soitella sairaaloihin... Puhumattakaan itse muutosta. No, nyt ensin aion kyllä nauttia kesästä täällä rakkassa kotikunnassani Leppävirralla ja sitten katsellaan mitä syksy tuo tullessaan! 

lauantai 29. lokakuuta 2016

The sound

Viime aikoina mun läpi on kulkenut niin monta tunnetta ja olotilaa, että mä en osaa edes nimetä kaikkia niitä. On ollut iloa, jännitystä, surua, yksinäisyyttä ja toivottomuutta, näin muutaman nyt kuitenkin tunnistaakseni. Mä en oikeastaan koskaan, vaikka hyvin tunteellinen (ja ylitunteellinenkin, köh köh) ihminen olenkin, ole osannut käsitellä tunteitani hyvin. Ehkä siitä just johtuu se, että mä en osaa tuoda tunteitani tai olotilaani oikein sanallisesti esille kunnolla. Mä en ole toisaalta tottunut siihen, sillä meillä kotona ei koskaan olla keskusteltu tunnetiloista syvällisesti, eikä mun porukat ole koskaan mun koko elämäni aikana kysyneet multa, että olenko mä kunnossa tai muuta vastaavaa. Ja ei, se ei silti tarkota että ne ei välittäis - ne ei vaan toimi sillälailla.

Musta tuntuu siltä, että mulla ei enää nykyään ole ketään, kelle puhua. Ja musta tuntuu myös siltä, että keskustelua ei synnykään, jos mä en itse aloita sitä. Nämä ei todellakaan oikeasti, ainakaan todennäköisesti, pidä paikkaansa ollenkaan, mutta siltä musta tuntuu. Ja uskokaa pois, en mä halua tuntea näin, mutta en mä osaa lopettakaan. Mä olen kuluttanut vuosia toivoen, että mä voisin vaan sammuttaa tunteeni ja lopettaa asioiden tuntemisen, mutta ei se taida toimia niin. 

Joskus musta tuntuu, että mun sisällä on jotain rikki. Tai ehkä mun pään sisällä on jotain rikki. Ehkä siellä on joku tunteiden käsittely-osasto tai joku, jossa kaikki työntekijät on kuuden kuukauden lomalla kaks kertaa vuodessa. En tiedä, mä en tosiaankaan tiedä. Enkä mä välttämättä saa koskaan tietääkään. Ehkä se on hyvä juttu, ehkä ei. Välillä mua ei haittaa olla yksin, välillä yksinäisyys tuntuu vaan yhdeltä jättimäiseltä, kymmenen kilometrin levyiseltä aukolta mun sydämessä. Enkä mä tiedä mitä mun pitäisi tehdä.

Mä olen analysoinut omia tunteitani ja tapojani yrittäen saada selville, miksi musta tuntuu aina siltä kuin tuntuu - enkä mä ole oppinut mitään uutta. No, ehkä sen, että musta tuntuu että mä kiinnyn vahvasti fiktiivisiin hahmoihin ja asioihin juuri sen takia, että multa itseltäni puuttuu juuri niitä juttuja mun elämästä. Ehkä mä rakastan fiktiivisiä kaveriporukoita ja bestiksiä siksi, ettei mulla ole sellaisia. Ehkä mä rakastan fiktiivisiä parisuhteita siksi, ettei mulla ole sellaista. Se kuulostaa säälittävältä, mutta ehkä mä vaan takerrun sellaiseen, jota mulla ei ole, mutta haluaisin että olisi. Kai tässäkin on vaan kyse siitä, että pitäisi itse korjata nämä puutokset. Mutta kun mä en osaa. Mä en tiedä mitä tehdä. Mä olen hukassa.

Tuntuu tyhmältä myöntää se. Että on hukassa. Että ei tiedä mitä tehdä. Mä haluaisin olla sellainen, joka tietää mitä se tekee, mitä se haluaa ja mihin se on menossa. Mutta en mä ole. En mä tiedä mitä mä teen, en mä tiedä mitä mä haluan, enkä mä tosiaan tiedä mihin mä olen menossa. Mä olen yhä se sama eksynyt ja ahdistunut lapsi. En mä ole muuttunut. Ja mua pelottaa etten mä koskaan tule muuttumaankaan. Mua pelottaa, että mä en osaa päästää irti, mua pelottaa että mä en löydä suuntaani, mua pelottaa että mä jään yksin. Mua pelottaa että se kaikki tulee olemaan mun oma vika. Mä en tiedä kestänkö mä sellaista.

Sanotaan, että ihmisten ongelmat on saman arvoisia eikä kenenkään kokemuksia pitäis vähätellä, mutta on vaikea pitää omia ongelmia minkään arvoisina, kun ajattelee mitä muut, ja omat läheisetkin, käy läpi. Eihän mun vaivat ole mitään verrattuna sellaisiin, jotka joutuu vaikkapa käymään syöpähoidoissa, tai sellaisiin, jotka on olleet osastolla ja jotka on vakavasti sairaita, joko mieleltään tai keholtaan. Ja paska juttu tässä ajattelutavassa on se, että se saa oman olon tuntumaan ihan helvetin orvolta, pieneltä ja mitättömältä. Tuntuu vaan siltä, ettei oma olemassaolo oikeasti merkitse kenellekänä yhtään mitään. Eikä itselleenkään. Ei voi olla ajattelematta, että kuka oikeasti huomaisi, jos mä vaan katoaisin?

Silti kaiken tän tyhjyyden keskeltä mä aina nousen, mä nousen ja hymyilen ja edes yritän pysyä vahvana, koska vaikka mä haluan joskus luovuttaa enemmän kuin mitään muuta, en mä tee niin. Ehkä mä en uskalla, ehkä mä en halua - en tiedä. Mä vaan tarvitsisin hieman apua, ehkä jonkun, joka nostais mut ylös ja auttais vähän. Jonkun, joka auttais mua näkemään missä mun polku kulkee. Mutta onko sellaista ihmistä mulle tarkoitettu? Vai pitääkö mun löytää valoni itse? Mä en tiedä. Mä en tiedä mä en tiedä mä en tiedä. Mutta eiköhän kaikki joskus kirkastu. Sitä päivää odotellessa mä... vaan kävelen eteenpäin. En mä muutakaan voi.

lauantai 16. huhtikuuta 2016

Keep smiling

Nyt, kun tässä itselläkin muutaman kuukauden päästä tulee tuo maaginen 18 vuotta täyteen, on tullut mietittyä, että mitä se oikiastaan meinaa olla täysi-ikäinen. Varmaan monelle se meinaa, ainakin alussa, sitä, että saa vihdoin ostaa tupakkaa ja ehkä jotain muutakin, mutta mä voin sanoa ihan sadan prosentin varmuudella, että mulle se ei meinaa sitä. Ehkä vielä tässä vaiheessa on liian aikaista sanoa, mut mä luulen, etten mä tule koskemaan mihinkään tommoseen pitkään, pitkään aikaan, enkä välttämättä ikinä. Monet varmaan nyt pitää mua ihan kummallisena, ja ihan vapaasti saatte pitääkin, mutta mä pidän oman kantani. 



Syy siihen, miksi mä en halua polttaa, juoda tai kokeilla huumeita on ihan yksinkertainen; mä en vaan halua. Joo, tietysti siinä on sitäkin, että en halua väkisin hommata itselleni keuhkosyöpää tai maksakirroosia tai mitään muutakaan, mitä näistä nyt sitten voikaan seurata. Mut on siinä jotain muutakin. Ihan tarkkaan mä en itsekään osaa sanoa mitä, mutta jotenkin koko ajatus polttamisesta, juomisesta ja huumeista tuntuu ihan helvetin oksettavalta. Mä en vaan näe itseäni heilumassa aineissa jossain tunkkasessa baarissa, lipittämässä jotain drinksuja aamukolmeen asti. Ehkä se on yks syy siihen, miksi mä en halua lähteä abiristeilylle.



Eikä se, että mä en halua juoda, tarkota sitä, että mä olisin tylsä. Mä nimittäin uskon siihen, että hauskaa voi pitää ilman mitään vahvisteitakin. Eikä mua oikeastaan edes kiinnosta, mitä muut ajattelee siitä, jos mun käsitys hauskasta on lukeminen, videopelit, sarjojen ja leffojen kattelu, valokuvaaminen tai lenkkeily. Kai mäkin nyt saan tehdä ihan mitä haluan. Ja just sen takia mä en kuitenkaan halua tuomita niitä, ketkä tykkää vähän (tai enemmän, suit yourself) polttaa, juoda tai ehkä ottaa nappiakin silloin tällöin. Eihän se mulle kuulu. Ihan niinkuin mun raivoraittius ei kuulu kenellekään muulle.



Okei, ehkä tän postauksen pointti nyt oli se, että on tosiaan olemassa ihmisiä, jotka ei vaan halua rellestää, ryypätä tai edes harrastaa seksiä, ja se on ihan okei. Ei kenenkään tarvi tehdä mitään, mitä ei halua, eikä sitä tarvis joutua kenellekään selittelemään. Siks ehkä onkin ihan hyvä juttu, ettei mulla juuri ole sosiaalista elämää, vaikka mä uskoisin kyllä pystyväni pitämään pääni ihan ryhmäpaineen allakin. Joten, jos lähdette tänä iltana kaupungille pitämään hauskaa, olkaa varovaisia ja viettäkää kunnon ilta. Mä sen sijaan taidan juoda teetä ja katsoa Billy Elliotin, kun se näyttää telkkarista tänään tulevan. 


tiistai 23. kesäkuuta 2015

Home to mama

hyvää iltaa kaikille! kello on tällä hetkellä noin kahtakymmentä vaille kaksi (mun ei oikiastaan pitäis olla enää hereillä koska aamulla ois herättävä varttia vaille kaheksan, Runtilla on rokotus!), mä kuuntelen Spotifystä Wall-E'n soundtrackia ja tulin tänne, koska mietin, että haluaisin kirjottaa jostain, mutten ollu ihan varma mistä. joten päädyin hengailemaan tubeen hetkeksi, ja siellä mua iski idealla; ajattelin tässä puhua hieman matkustamisesta ja sen sellaisesta!


mä olen aina pitänyt matkustamisesta. mä olen aina, niin kauan kuin muistan, halunnu nähdä maailmaa ja mennä paikkoihin, joista lukee kirjoista ja joita näkee telkkarissa. jotenkin ne kaikki auringonlaskut, vuoret, kaupungit ja valot vetää mua puoleensa aivan sairaasti. ehkä siksi mä olen aina kokenut mun kotipaikan vähän turhan pieneksi mulle, ja vaikka mua pelottaakin muuttaa pois kotoa, mä odotan sitä todella paljon, sillä jotenkin tuntuu, että sillon se kaikki alkaa. sillon elämä alkaa. ja se on mahtava fiilis, koska mä tiedän että silloin mä voin oikiasti alkaa nähdä mun ympärillä olevaa maailmaa, ja ennen kaikkea ikuistaa sen kuviksi. muuta mä en oikiastaan elämältä haluakaan.


sen takia mä olen todella onnellinen aina kesäisin, sillä me ollaan käyty joka kesä Lapissa siitä lähtien, kun mä olin 1. mä olen siis käynyt Lapissa sen kuustoista kertaa (jos nyt tuo parin viikon päässä siintävä reissukin lasketaan!), ja mä olen oppinut arvostamaan näitä reissuja vuosi vuodelta enemmän. mä olen nähnyt siellä aivan mahtavia asioita, keskiyön aurinkoja, poroja, tuntureita ja kaikkea, ja mä olenkin todella innoissani, kun tiedän, että seuraavaan lähtöön on enää sellaiset 11 päivää. siksi mä suosittelenkin lämpimästi, että jos teillä on mahdollisuus päästä käymään Lapissa, tarttukaa siihen ja käykää siellä. voin taata, että ette tuu katuun sitä.


Lapin lisäksi mä en kuitenkaan ole juurikaan käynyt missään. Ruotsissa on tullu käytyä usiammankin kerran, kyllä, ja nyt kesällä ollaan menossa käymään Norjassa (koska matkakohteemme on tällä erää Suomen pohjoisin paikka, Nuorgam). näiden lisäksi ainoa ulkomaa, jossa mä olen käynyt, on Saksa. siellä kävin kuudennen luokan lopussa, kun päästiin saksan ryhmän kanssa käymään. se oli yks mun elämän mahtavimmista reissuista. mä voisin jaaritella siitä vaikka ikuisuuden, koska mä oikiasti pidin siellä olemisesta ja se oli vaan jotain niin tajunnan räjäyttävää. onhan sitä tietenkin tullu käytyä muuallakin Suomessa.


maailmassa on niin paljon paikkoja, joita mä haluan nähdä. jos pitäis jotain konkreettista listausta tehdä, niin ekana tulee mieleen Iso-Britannia (varsinkin itse Lontoo tai joku aivan ihastuttava merenrantakaupunki - mä niin haluaisin asua sellaisessa), Japani sekä Espanja. haluaisin myös käydä Islannissa, Australiassa, Ranskassa, Italiassa, Puolassa, Hollannissa, Kanadassa, Yhdysvalloissa, Meksikossa... näitä riittää. mä tahdon joko hyväpalkkaisen työn, joka antaa mulle mahdollisuuden nähdä maailmaa, tai sitten työn, jonka perässä voin matkustella ympäriinsä. ja mä aion tehdä töitä sen eteen. mä aion saavuttaa jotain ja lopettaa tän ainaisen itsesäälissä kieriskelyn, 'kun en osaa mitään'. se ei johda mihinkään.


ehkä tällein lopuksi (kun kello alkaa lähennellä kahta ja mun pitäisi ihan tosissaan alkaa pikkuhiljaa painumaan tonne makuualustan puolelle) voisin siis sanoa, että mun suurin unelmani on nähdä maailmaa, ja tän unelman mä aion toteuttaa. vielä en osaa sanoa, tapahtuuko se työn perässä, opiskellessa vai muuten vaan matkustellessa, sen saa aika näyttää. vielä en osaa sanoa, tulenko mä työskentelemään, asumaan tai opiskeleen ulkomailla, mutta mä aion tehdä kaikkeni, jotta mä näkisin ne kaikki auringonnousut ja -laskut, revontulet, meret, satamat ja kaupungit. mä aion vielä nähdä sen kaiken.


''If you keep on believing, the dream that you wish will come true.''

sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

too bad you can't cure bitch

aaaaaaaaaa. kesälomaki on kohta ohi. aika menee joskus liian nopiasti, vaikka toisaalta, joskus se menee liian hitaasti. sekin tietty riippuu tilanteesta, paikasta, ajasta... ihmisistäkin. sen(kin) takia ei kannata tuhlata aikaa semmosten ihmisten kanssa, jotka vaan tekee olon huonoks, jotka ikään kuin imee susta kaiken ilon ja muun semmosen.

miks ihmiset sairastuu, miksi ne kuolee, miksi ne tappaa toisiaan? ne on erittäin hyviä kysymyksiä. elämä ei valitse uhrejaan, ja tosiasia on se, ettei kukaan oo selvinny elämästä hengissä. se on kai mahdotonta, mut mahdotonkin on mahdollista. vai onko? ni'iin. näitä elämän pieniä kysymyksiä joihin kai kukaan ei tiedä vastausta. en tiedä teistä, mut mä en ainakaan.

voisin myös kysyä iteltäni, mihin mä olen menossa? mitkä on mun tavoitteet, mikä mä haluan olla, miksi mä haluan tulla? en voi sanoa, et tietäisin vielä. mut sen mä tiedän, ettei tässä elämässä voi saavuttaa lasta eikä paskaa, jos tarrautuu menneisiin tapahtumiin ja ihmisiin ja jää ulisemaan paikalleen. pitää osata päästää irti asioista, joille ei voi enää mitään, mut pitää osata pitää kiinni asioista, jotka on sen arvoisia. en osaa sanoa, oonko mä itse onnistunut tuossa, mutta omasta näkökulmastani katsottuna luulisin, että aika pitkälti.


Alive

  Song of the day;; → The Smashing Pumpkins - Bullet with Butterfly Wings The world is a vampire Sent to drain Secret destroyers Hold you up...