Kennedy curse

 Tämä blogi täyttää ensi viikon lauantaina 12 vuotta (jos oikein laskin). En muista tähän hätään, milloin oisin viimeks kirjottanu ihan kunnon tekstipostauksen, enkä nyt jaksa sitä tarkistaa. Hetki siitä on kuitenkin tässä vierähtänyt ja nyt mulle tuli jotenkin sellanen tunne, että haluaisin vähän kirjotella asioita tänne. Itse asiassa mulla on muutamia postausideoita jemmassa, pitäis vaan ottaa itteä niskasta kiinni ja alkaa kirjotella enemmän. Kuviakin ois kiva laittaa, mut mulla on kamera aina siellä missä mä en ole eikä tässä oo nyt ollu sellasia fiiliksiä, että jaksais lähtä mihinkään ottamaan kuvia, vaikka se kivaa onkin. Tänään on sunnuntai, 3. huhtikuuta vuonna 2022. Runtti täyttää tänä kesänä 10. Mä täytän tänä kesänä 24. Mun porukat täyttää tänä vuonna 53. Mun pikkusisko täyttää 18. Aika on menny ihan käsittämättömän nopeesti. Vastahan mä itse olin täyttämässä 18. 

Jos alotellaan sellasista semi-positiivisista asioista ja käsitellään sitten niitä ei-niin-kivoja juttuja. Pakko sanoa tähän alkuun, että jos tää teksti tuntuu jotenkin sekavalta, se johtuu ihan siitä, että mulla on helvetin sekava olo ollu koko päivän. En oo ottanut lääkkeitä nyt muutamaan päivään koska ne ei auta yhtään enkä tykkää siitä miten zombimainen olo niistä tulee kun ei saa edes itkettyä eikä mikään tunnu miltään. Demonstroin tässä itelleni vaan omaa tyhmyyttäni lopettamalla kertalinttuulla, sillä mua huimaa, väsyttää, päässä tuntuu niitä ihme sähköiskuja ja muuta mukavaa. Mut eiköhän se tästä. Niin, niitä positiivisia asioita. Olin tuossa kotona käymässä noin 3 viikkoa (sitä ennen mun sisko kävi täällä mun luona) ja mulla oli tosi kivaa. Vietin paljon aikaa porukoitten, siskon ja Runtin kanssa. Käytiin Kolilla ja elokuvissa ja muuta mukavaa. Tulin eilen takas kämpille koska ensinnäkin mun sensori loppuu huomenna eikä mulla ollu mukana kuin yks ylimääräinen, sekä lisäksi mun pitää käydä kirjastossa palauttamassa yks kirja (koska sain vihdoin ja viimein aikaiseksi hommata kirjastokortin! Täällä on ihana iso pääkirjasto ja en malta oottaa että pääsen tutkimaan kunnolla mitä kaikkea kivaa siellä on). Mulla on myös ens viikolla kaks fysioterapia-aikaa sekä huomenna sairaanhoitajan aika. Oon kuitenkin menossa pääsiäiseks takas kotiin, lähen junalla 14. päivä. Sitä en osaa vielä sanoa, millon tuun takas.

Kotona mulla on aina jotenkin helpompi olla. Toki mua silti ahdistaa usein eikä se masennuskaan mihinkään maagisesti katoa, mut se on helpompi työntää taka-alalle. Ehkä siinä on osittain joku ajatus siitä, ettei sitä tavallaan ''saa'' kokea, minkä mä olen ymmärtänyt olevan aika toksista ja mun pitäis päästä siitä eroon. Tänne tultuani mulle iski jo eilen päälle semmoinen omituinen tyhjyys ja tänään mulla on ollu jotenkin tosi riipivä koti-ikävä koko päivän (mua myös itkettää vähän väliä, mut sen taidan laittaa ton lääkkeen kanssa sekoilun piikkiin). Yleensä mä tykkään tulla takas tänne, koska saan paljon tarvitsemaani omaa aikaa ja tykkään olla täällä, mut jotenkin tällä kertaa mä en ois halunnu tulla vielä takas. Suunnilleen joka kolmas ajatus tänään mulla on ollu, että mä haluan vaan kotiin. Helpottaa tietää, että ei mee pitkään kun meen takas. Toivottavasti ens kerralla ei tuu ihan näin hallitsevaa ikävää, sillä tää muistuttaa hyvin paljon niitä tuntemuksia, joita mulla oli hyvin usein sillon, kun asuin Joensuussa. Yleisesti ottaen mun on kuitenkin sanottava, että mä olen tykännyt asua Oulussa ja mä kyllä viihdyn täällä hyvin. Tästä päästään kauniilla aasinsillalla siihen asiaan, joka on pyöriny mun mielessä oikeastaan nonstoppina siitä asti, kun jäin sairaslomalle.

Mulla on viimeaikoina ollu jotenkin tosi epävarma olo (taas jälleen kerran) siitä, mitä mä haluan elämältä. Eniten ehkä siitä, sopiiko tää yliopisto-opiskelu oikeasti mulle ja onko tää ala mulle oikea. Mä olen kyllä tykänny niistä kursseista, joilla olen ollu, mut toisaalta mulla on myös aivan jäätävä alemmuuskompleksi päällä, sillä mä en koe olevani tarpeeksi fiksu ja poliittisesti ajatteleva tälle alalle. Sitä paitsi mä en haluaisi oikeasti tehdä mitään muuta kun kirjoittaa. Mitä vanhemmaksi mä tulen ja mitä enemmän aikaa kuluu, sen vahvemmaksi toi tunne tulee. Kirjottaminen on oikeastaan ainoa asia, jossa mä koen olevani oikeasti hyvä ja josta mä tykkään (vaikka välillä sen kanssa on helvetillisiä hankaluuksia mut minkäpä kanssa ei) ja mä luulen, että jos mä saisin tehdä sitä elättääkseni itteni loppuelämäni, mä olisin aika tyytyväinen. Ajattelin ottaa näitä asioita puheeksi huomenna terapiassa, koska jotenkin mä tunnen pakahtuvani tähän kaikkeen, mitä en voi kertoa kenellekään, kun ei ole ketään, kelle kertoa. Tuntuu tyhmältä edes harkita sellasta ajatusta, että mä olen tuhlannut sen neljä vuotta elämästäni rämpien jossain, johon mulla ei ole minkäänlaista intohimoa. Ei sillä, että mulla olisi varsinaista palavaa intohimoa yhtään mihinkään, mutta siitä mä syytän masennusta. Ärsyttää sinänsä, koska ennen mä pystyin esimerkiksi pelaamaan videopelejä tunteja putkeen tai lukemaan kirjan yheltä istumalta - nykyään mä jaksan keskittyä pelaamiseen ehkä max. tunnin ja kirjaakin onnistun hyvällä tuurilla lukemaan ehkä 45min ennen kun keskittymiskyky pettää.

Ehkä mä olen jorissut jo tarpeeksi pitkään ja epäselvästi. Kello on tällä hetkellä 19:17. Mun pitää käydä tänään suihkussa, koska hiukset pitää pestä ja eilen en jaksanut. Sitten ajattelin katella vähän uutta draamaa (tänä vuonna on jotenkin aivan jäätävän kova draamavuosi, voi jumalauta kun voisin vaan pysäyttää ajan siksi aikaa että saisin kaiken katottua ja jatkaa sitten) ja lakata kynnet ennen kun meen nukkumaan, nimittäin mun terapia-aika on todella vittumaisesti kello 9. Ei siinä muuten mitään, mutta kun joudun menemään bussilla niin pitää jo senkin takia herätä aikasemmin (toki myös sen takia että tykkään käyttää min. puoli tuntia aamuisin siihen, että selailen puhelinta ja laittautumiseen nyt mene aina oma aikansa). Ajattelin käydä heti huomenna siellä kirjastossa samalla, kun kerta oon liikenteessä, vaikka toki oisin voinu käydä tiistainakin, kun sillon on fysioterapia, mut ehkä mä käyn vaan huomenna niin ei tarvi sit lähtä enää myöhemmin mihinkään. Pitää muistaa sanoa, että kerkeän vielä kyllä käymään sekä terapiassa että fysiossa sillä viikolla ennen sitä 14. päivää. Mutta mä taidan nyt poistua tuonne esiriipun taakse tekemään jotain ennen kun raahaudun sinne suihkuun. Katotaan saisinko väännettyä toisen kunnollisen tekstipostauksen tässä jossain välissä, nimittäin harvinaisesti mulla ois jopa ideoita. Nähdään siis joskus.