Kennedy curse

 Tämä blogi täyttää ensi viikon lauantaina 12 vuotta (jos oikein laskin). En muista tähän hätään, milloin oisin viimeks kirjottanu ihan kunnon tekstipostauksen, enkä nyt jaksa sitä tarkistaa. Hetki siitä on kuitenkin tässä vierähtänyt ja nyt mulle tuli jotenkin sellanen tunne, että haluaisin vähän kirjotella asioita tänne. Itse asiassa mulla on muutamia postausideoita jemmassa, pitäis vaan ottaa itteä niskasta kiinni ja alkaa kirjotella enemmän. Kuviakin ois kiva laittaa, mut mulla on kamera aina siellä missä mä en ole eikä tässä oo nyt ollu sellasia fiiliksiä, että jaksais lähtä mihinkään ottamaan kuvia, vaikka se kivaa onkin. Tänään on sunnuntai, 3. huhtikuuta vuonna 2022. Runtti täyttää tänä kesänä 10. Mä täytän tänä kesänä 24. Mun porukat täyttää tänä vuonna 53. Mun pikkusisko täyttää 18. Aika on menny ihan käsittämättömän nopeesti. Vastahan mä itse olin täyttämässä 18. 

Jos alotellaan sellasista semi-positiivisista asioista ja käsitellään sitten niitä ei-niin-kivoja juttuja. Pakko sanoa tähän alkuun, että jos tää teksti tuntuu jotenkin sekavalta, se johtuu ihan siitä, että mulla on helvetin sekava olo ollu koko päivän. En oo ottanut lääkkeitä nyt muutamaan päivään koska ne ei auta yhtään enkä tykkää siitä miten zombimainen olo niistä tulee kun ei saa edes itkettyä eikä mikään tunnu miltään. Demonstroin tässä itelleni vaan omaa tyhmyyttäni lopettamalla kertalinttuulla, sillä mua huimaa, väsyttää, päässä tuntuu niitä ihme sähköiskuja ja muuta mukavaa. Mut eiköhän se tästä. Niin, niitä positiivisia asioita. Olin tuossa kotona käymässä noin 3 viikkoa (sitä ennen mun sisko kävi täällä mun luona) ja mulla oli tosi kivaa. Vietin paljon aikaa porukoitten, siskon ja Runtin kanssa. Käytiin Kolilla ja elokuvissa ja muuta mukavaa. Tulin eilen takas kämpille koska ensinnäkin mun sensori loppuu huomenna eikä mulla ollu mukana kuin yks ylimääräinen, sekä lisäksi mun pitää käydä kirjastossa palauttamassa yks kirja (koska sain vihdoin ja viimein aikaiseksi hommata kirjastokortin! Täällä on ihana iso pääkirjasto ja en malta oottaa että pääsen tutkimaan kunnolla mitä kaikkea kivaa siellä on). Mulla on myös ens viikolla kaks fysioterapia-aikaa sekä huomenna sairaanhoitajan aika. Oon kuitenkin menossa pääsiäiseks takas kotiin, lähen junalla 14. päivä. Sitä en osaa vielä sanoa, millon tuun takas.

Kotona mulla on aina jotenkin helpompi olla. Toki mua silti ahdistaa usein eikä se masennuskaan mihinkään maagisesti katoa, mut se on helpompi työntää taka-alalle. Ehkä siinä on osittain joku ajatus siitä, ettei sitä tavallaan ''saa'' kokea, minkä mä olen ymmärtänyt olevan aika toksista ja mun pitäis päästä siitä eroon. Tänne tultuani mulle iski jo eilen päälle semmoinen omituinen tyhjyys ja tänään mulla on ollu jotenkin tosi riipivä koti-ikävä koko päivän (mua myös itkettää vähän väliä, mut sen taidan laittaa ton lääkkeen kanssa sekoilun piikkiin). Yleensä mä tykkään tulla takas tänne, koska saan paljon tarvitsemaani omaa aikaa ja tykkään olla täällä, mut jotenkin tällä kertaa mä en ois halunnu tulla vielä takas. Suunnilleen joka kolmas ajatus tänään mulla on ollu, että mä haluan vaan kotiin. Helpottaa tietää, että ei mee pitkään kun meen takas. Toivottavasti ens kerralla ei tuu ihan näin hallitsevaa ikävää, sillä tää muistuttaa hyvin paljon niitä tuntemuksia, joita mulla oli hyvin usein sillon, kun asuin Joensuussa. Yleisesti ottaen mun on kuitenkin sanottava, että mä olen tykännyt asua Oulussa ja mä kyllä viihdyn täällä hyvin. Tästä päästään kauniilla aasinsillalla siihen asiaan, joka on pyöriny mun mielessä oikeastaan nonstoppina siitä asti, kun jäin sairaslomalle.

Mulla on viimeaikoina ollu jotenkin tosi epävarma olo (taas jälleen kerran) siitä, mitä mä haluan elämältä. Eniten ehkä siitä, sopiiko tää yliopisto-opiskelu oikeasti mulle ja onko tää ala mulle oikea. Mä olen kyllä tykänny niistä kursseista, joilla olen ollu, mut toisaalta mulla on myös aivan jäätävä alemmuuskompleksi päällä, sillä mä en koe olevani tarpeeksi fiksu ja poliittisesti ajatteleva tälle alalle. Sitä paitsi mä en haluaisi oikeasti tehdä mitään muuta kun kirjoittaa. Mitä vanhemmaksi mä tulen ja mitä enemmän aikaa kuluu, sen vahvemmaksi toi tunne tulee. Kirjottaminen on oikeastaan ainoa asia, jossa mä koen olevani oikeasti hyvä ja josta mä tykkään (vaikka välillä sen kanssa on helvetillisiä hankaluuksia mut minkäpä kanssa ei) ja mä luulen, että jos mä saisin tehdä sitä elättääkseni itteni loppuelämäni, mä olisin aika tyytyväinen. Ajattelin ottaa näitä asioita puheeksi huomenna terapiassa, koska jotenkin mä tunnen pakahtuvani tähän kaikkeen, mitä en voi kertoa kenellekään, kun ei ole ketään, kelle kertoa. Tuntuu tyhmältä edes harkita sellasta ajatusta, että mä olen tuhlannut sen neljä vuotta elämästäni rämpien jossain, johon mulla ei ole minkäänlaista intohimoa. Ei sillä, että mulla olisi varsinaista palavaa intohimoa yhtään mihinkään, mutta siitä mä syytän masennusta. Ärsyttää sinänsä, koska ennen mä pystyin esimerkiksi pelaamaan videopelejä tunteja putkeen tai lukemaan kirjan yheltä istumalta - nykyään mä jaksan keskittyä pelaamiseen ehkä max. tunnin ja kirjaakin onnistun hyvällä tuurilla lukemaan ehkä 45min ennen kun keskittymiskyky pettää.

Ehkä mä olen jorissut jo tarpeeksi pitkään ja epäselvästi. Kello on tällä hetkellä 19:17. Mun pitää käydä tänään suihkussa, koska hiukset pitää pestä ja eilen en jaksanut. Sitten ajattelin katella vähän uutta draamaa (tänä vuonna on jotenkin aivan jäätävän kova draamavuosi, voi jumalauta kun voisin vaan pysäyttää ajan siksi aikaa että saisin kaiken katottua ja jatkaa sitten) ja lakata kynnet ennen kun meen nukkumaan, nimittäin mun terapia-aika on todella vittumaisesti kello 9. Ei siinä muuten mitään, mutta kun joudun menemään bussilla niin pitää jo senkin takia herätä aikasemmin (toki myös sen takia että tykkään käyttää min. puoli tuntia aamuisin siihen, että selailen puhelinta ja laittautumiseen nyt mene aina oma aikansa). Ajattelin käydä heti huomenna siellä kirjastossa samalla, kun kerta oon liikenteessä, vaikka toki oisin voinu käydä tiistainakin, kun sillon on fysioterapia, mut ehkä mä käyn vaan huomenna niin ei tarvi sit lähtä enää myöhemmin mihinkään. Pitää muistaa sanoa, että kerkeän vielä kyllä käymään sekä terapiassa että fysiossa sillä viikolla ennen sitä 14. päivää. Mutta mä taidan nyt poistua tuonne esiriipun taakse tekemään jotain ennen kun raahaudun sinne suihkuun. Katotaan saisinko väännettyä toisen kunnollisen tekstipostauksen tässä jossain välissä, nimittäin harvinaisesti mulla ois jopa ideoita. Nähdään siis joskus.

Everybody loves me

No niin, josko nyt vihdoin saisin tämän tehtyä! En ajatellu aivan kauhiasti tässä alussa nyt lätistä mitään, mutta vähän taustatietoa. Eli mähän tosiaan olen kaksi vuotta opiskellut Joensuussa Itä-Suomen yliopistossa englantia pääaineenani, mutta toisen vuoden alkaessa aloin olla aika varma siitä, ettei se oo mun juttu ja että en halua jatkaa enää. Hampaita kiristellen menin vikan vuoden läpi - tosin en saanut kuin 10 op koko vuodelta, joten ihan kovin hyvin mulla ei mennyt. Yhteishakujen alkaessa olin jo päättäny, että aion hakea niin moneen koulutukseen kuin mahdollista. Hain siis sekä toisen asteen haussa (tässä siis yo-pohjaisiin koulutuksiin, koska lukion olen tosiaan käynyt ja sieltä paperit 2017 saanut) että korkeakouluhaussa. Tän postauksen pointti nyt siis on vähän tarkemmin käydä läpi mihin mä hain, mihin pääsin tai olisin päässyt ja mitä mä todennäköisesti nyt sitten syksyllä teen (ellei korona ota ja kuse meidän kaikkien muroihin vielä enemmän kuin se on jo kussut). Ajattelin, että tää vois olla hauska tehdä sillain, et käydään kumpikin haku läpi sillein vikasta toiveesta ekaan toiveeseen, joten eiköhän alotella tolla toisen asteen haulla!

5. Matkailualan perustutkinto (Lapin koulutuskeskus REDU, Kittilän toimintayksikkö): Tästä ekana pakkoa sanoa kaksi asiaa. Ensinnäkin se, että mua vituttaa aika paljon se, että mä jostain syystä laitoin tän viimeiseksi. Toiseksi se, että mä en ole koskaan juurikaan vakavasti kyseistä alaa harkinnut, mutta ajattelin, että kyllä se voisi olla ihan jees. Tänne alimmat hyväksytyt pisteet oli 3 ja mun pisteet 9 - mikä siis meinaa sitä, että mä olisin päässyt heittämällä tänne sisään. Mutta koska mut hyväksyttiin ylemmälle toiveelle, tänne pääsy automaattisesti peruuntui... Mikä vituttaa mua, koska mä olen aina tykännyt Kittilästä, ja ois ollut kiva lähtiä sinne. No, ei voi mitään. Suurin motivaatio siis sille, miksi hain tänne, oli lähinnä toi Kittilä, niin typerältä kuin se kuulostaakin, haha.

4. Media-alan ja kuvallisen ilmaisun perustutkinto (Koulutuskeskus JEDU, Piippola - Siikalatva): Mä hain kahteen eri kouluun media-alan ja kuvallisen ilmaisun koulutukseen, ja tämä oli se toinen. Tää oli myös se eka toisen asteen koulutus, jonne mut hyväksyttiin. Mä kuitenkin tiesin heti, etten mä halua tänne mennä, syinä lähinnä se, että kuten jo sanoin, olen alkanu epäillä sitä, haluanko mä sittenkään amiskaan ensinkään sekä se, että Siikalatva on vähän liian alhaalla mulle. Ei siinä paikkana mitään vikaa ole, se on aika lähellä Nivalaa, josta mun isänpuoleista sukua tulee aika paljon, mutta jotenkin vaan eka fiilis joka mulle tuli, kun sain sen hyväksymissähköpostin, oli että 'ei kiitos'. Joten mä aika lailla heti peruin tän paikan.

3. Luonto- ja ympäristöalan perustutkinto (Saamelaisalueen koulutuskeskus, luontaistalouden kehittämisyksikkö): Tästä mä hieman kerkesin jo haaveilla, ja kun tokan asteen haun tulokset tuli, mä olin tänne ensimmäisellä varasijalla, joten toivoa oli. Mua kiinnosti toi ala, koska luonto on lähellä mun sydäntä, ja tämä on Inarissa, josta mä kanssa paikkana tykkään tosi paljon. Harmillisesti kuitenkin olin taas kerran sijoitellut tämän väärin, koska mut hyväksyttiin varasijalta tätä ylempään toiveeseen, joten mun paikka täälläkin automaattisesti peruuntui. Hieman harmittaa, sillä jos mulla olis tämä tai toi Kittilä olleet ylempänä, oisin todennäköisesti mennyt kumpaan olisin päässyt, vaikka korkeakoulupaikankin sain.

2. Media-alan ja kuvallisen ilmaisun perustutkinto (Ammattiopisto Lappia, Tornio): Okei. Tänne mä pääsin varasijalta, ja vaikka tää on Lapissa ja se, mihin todennäköisimmin syksyllä lähden ei ole, mä päätin silti perua tän paikan. Suurin syy siihen on siis se, että mä en oikeastaan ole yhtään varma, olisinko mä pärjännyt amiskassa ollenkaan. Se on vähän kummallista, mutta vaikka mä en ole koskaan ollut mikään hirviän hyvä tai mikään himo-opiskelija, jotenkin mulle itselle silti tavallaan paremmalta tai turvallisemmalta vaihtoehdolta on tuntuneet just lukio ja yliopisto. Jos mä en olis saanut korkeakoulupaikkaa, mä olisin luultavasti hyväksynyt tän, mutta... näin tällä kertaa. Me ei muuten juuri olla Tornion suunnalla matkailtu, vaikka Lapissa joka kesä käydäänkin.

1. Puutarha-alan perustutkinto (Ammattiopisto Lappia, Tervola): Pakko alkuun sanoa, että en hakenu tänne siksi, että mun äiti on koulutukseltaan puutarhuri. Jos käytännönläheisistä aloista joku mua kiinnostais, niin se ois tämä. Tällä hetkellä mä olen muuten edelleen ekalla varasijalla tänne, mutta luultavasti joko en pääse tai sitten perun paikan. Toisaalta tää oli kyllä mun eka vaihtoehto, että kyllä mä joutuisin varmaan vähän miettimään kuitenkin. Mä en muuten oo yhtään varma, että olenko mä koskaan käynyt Tervolassa, muuten kuin junalla sillein että asemalla pysähtynyt.

Okei, siirrytäänpäs sitten noihin korkeakoulutoiveisiin!

5. Medianomi AMK, Päivätoteutus (Oulun ammattikorkeakoulu): Tänne mä itseasiassa tein jopa portfolionkin, mutta en tainnut edetä mihinkään, koska en saanut pääsykoekutsua. Se ei nyt sinänsä ois mihinkään johtanut, koska mut on hyväksytty ylemmälle toiveelle. Sitä portfoliota tehdessä mulle tuli vähän sellainen fiilis, ettei tää ehkä kuitekaan ois ollut mulle hyvä, sillä mun ainoa ''vahvuus'' tai mielenkiinnon kohde tai mikälie on lähinnä valokuvaus, ja näihin nyt sisältyy aina paljon muutakin. Eli vaikka tähän valinta onkin vielä kesken, en voi tulla valituksi enää tänne (tai no, voin periaatteessa, mutta se paikka peruuntus automaattisesti).

4. Restonomi AMK, matkailu- ja palveluliiketoiminta, monimuotototeutus (Lapin ammattikorkeakoulu, Rovaniemi): Muistaakseni valitsin tän siksi, että tuskailin vähän noiden toiveiden kanssa ja sitten muistin, että olin hakenu sinne matkailualalle toisen asteen haussa, joten aattelin, että voisin hakea AMK:iin samantyyliselle alalle. No, tännekin mä itseasiassa olisin päässy sisään: 100 pistettä oli alin hyväksytty ja mun pisteet oli 112. Kuitenkin mun paikka peruuntui, koska kuten jo sanoin aiemmin, pääsin ylemmälle toiveelle. Sinänsä se ei mua hirveästi haittaa, koska en mä nyt loppujen lopuksi tiedä sopisinko mä luonteeni etc. puolesta tällaiselle alalle.

3. Suomen kieli ja kirjallisuudentutkimus, Kielten ja kirjallisuuden tutkinto-ohjelma, humanististen tieteiden kandidaatti ja filosofian maisteri 3v + 2v (Oulun yliopisto, Humanistinen tiedekunta): Hei, eka johon en ees päässy sisään! Tässä alimmat hyväksytyt pisteet oli 97.1 ja mun pisteet oli 83.3 - eli ei onnistunut. Lisäksi mulla ei ollu tarpeeksi opintopisteitä joltain tietyltä alalta, että olisin niiden kautta päässy sisään. Mua ei haittaa, etten päässy sisään. Tää oli oikiastaan vähän sellanen täytetoive, enkä osaa nyt sanoa, miksen laittanu sitä viimeiselle sijalle. Silloin kun tää korona ei vaikuttanu vielä asioihin, olin muuten varautunu siihen, et käyn tekee pääsykokeen Joensuussa tänne, mutta sitä nyt ei koskan tapahtunut.

2. Saamelainen kulttuuri, Historia-, kulttuuri- ja viestintätieteiden tutkinto-ohjelma, humanististen tieteiden kandidaatti ja filosofian maisteri 3v + 2v (Oulun yliopisto, Humanistinen tiedekunta): Okei, nyt ollaan jännän äärellä! Mä sain jo toukokuun puolella tiedon siitä, että pääsin tänne sisään. Olin jo silloin tosi innoissani, koska ainakin mulla oli varma pääsylippu pois Joensuusta. Sitten keksin tarkastaa, että paljon tällä alalla on aloituspaikkoja. Meinasin saada sydärin, koska niitähä on vain 5. Siis vain 5. Kolme todistusvalinnalla ja kaksi pääsykokeella (tosin, Ylen sivuilla oli se joku juttu mistä näki et paljonko alotuspaikkoja lisätään syksyks, ja tälle alalle vissiin 3 eli kai niitä nyt tänä syksynä on 8? en tiedä, enkä tiedä paljon tänne yleensäkin on ees hakijoita). Alimmat hyväksytyt pisteet oli 80.8 ja mun pisteet oli 84.6. Mä olen pyöritellyt tätä mielessäni siitä lähtien, kun sain tietää päässeeni sisään, ja mitä enemmän mä tätä mietin, sitä enemmän mä haluan tänne mennä. Joo, tiedän, Oulu ei ole Lapissa, mutta ei se nyt kaukanakaan ole. Sitä paitsi tää ala on niin älyttömän mielenkiintoinen. On siis suunnilleen 95% varmaa, että mä lähden syksyllä Ouluun! Siis tää on niin älyttömän uskomaton tilaisuus, noin vähän aloituspaikkoja ja mä pääsin sisään. Mun kolme vuotta vanhoilla lukiopapereilla. Mä en halua heittää tätä tilaisuutta hukkaan. Ja hei, kuka tietää, ehkä mä yhtenä sivuaineena luen vielä englantia, haha.

1. Audiovisuaalisen mediakulttuurin koulutus, taiteen kandidaatti ja maisteri 3v + 2v (Lapin yliopisto, Taiteiden tiedekunta): Syy siihen miksen voi vielä hyväksyä tota edellistä paikkaa on tämä. Valinta tähän on vielä kesken, mutta mä en voi saada paikkaa, koska 1) en päässy todistusvalinnalla ja 2) en osallistunu pääsykokeeseen. Mä en halunnu osallistua pääsykokeeseen, koska jotenkin mun halu päästä tonne Ouluun on niin suuri, etten tavallaan halunnu ees riskeerata sitä, etten pystyiskään menemään sinne (vaikka toki Rovaniemi olis Lapissa ja onhan tääkin yliopistoala, mut silti). Lisäksi en tiedä pärjäisinkö mä tällaisella alalla, sillä mä olen suuntautunut niin vahvasti valokuvaukseen eikä mua muu tällainen nyt ihan niin paljon kiinnosta. Mun pitää nyt vain odotella, milloin Opintopolkuun lävähtää tieto, etten päässy sisään ja sit voin hyväksyä ton edellisen paikan.

Siinäpä ne nyt sitten on ja vihdoin kaikki salaisuudet tähän liittyen on julki (köhköh, salaisuudet, joo just niin). Musta tuntuu, että asiat tulee menemään paremmin, sillä en mä ollu näin innoissani silloin 2 vuotta sitten lähdössä Joensuuhun kuin mä nyt olen Ouluun. Mä olen kyllä yllättynyt siitä, että oisin päässy noinkin moneen kouluun - toki kyllä mä olin aika varma, että johonkin mun on pakko päästä, koska kuitenkin hain 10 eri koulutukseen. Ehkä mä oon vaan hakenu aloille, joille ei oo niin paljon hakijoita, tai jotain. Tai sitten mä en yksinkertaisesti ole niin tyhmä kuin aina tykkään ajatella olevani. No, joka tapauksessa, on aika varmaa, että mä syksyllä lähden Ouluun, toivottavasti vaan tää korona ei nyt sit villiinny uudelleen tai mitään. Nyt alkaakin sit asuntojen etsintä (kyllä, ajattelin aloittaa jo ennen kuin pystyn hyväksymään ton paikan, vaikka hakemuksia nyt en varmaan vielä laita ennen kuin se on satavarma paikka) ja sit pitää lähetellä Kelalle satayks hakemusta kaiken maailma tuista yms. paskasta ja muistaa tehdä osoitteenmuutos ja soitella sairaaloihin... Puhumattakaan itse muutosta. No, nyt ensin aion kyllä nauttia kesästä täällä rakkassa kotikunnassani Leppävirralla ja sitten katsellaan mitä syksy tuo tullessaan! 

Dreaming

Song of the day;;

→ Asking Alexandria - Take Some Time

You, you

Come with me, I can give you anything you want

Everything you've ever dreamed of, I can give the world

Lean on in, let me tell you that you're beautiful

The only one I see in the room, I wanna taste your skin

Take your time, I wanna cross some lines, I want you, you

Pull me in, I feel alive when I'm with you, you

Can't deny there's something in the way that you move, move

Skin on skin, body shaking, dripping ecstasy

Burning daylight underneath the sheets, breathing out, breathing in

Take my life, give me passage to a higher place

With a fruit that bears the sweetest taste and let me stay there forever

Take your time, I wanna cross some lines, I want you, you

Pull me in, I feel alive when I'm with you, you

Can't deny there's something in the way that you move, move

Hot sweat, love drip, heartbeat

Body's shaking, I want it to last forever

Lip bite, all night, this might

Be nirvana, all I want is everything

So take your time I wanna cross some lines, I want you, you

Pull me in, I feel alive when I'm with you, you

Can't deny there's something in the way that you move, move

--

Sain tänään sähköpostia Opintopolusta, jossa sanottiin, että olin päässy varasijalta mun kakkosvaihtoehtoon toisen asteen kouluissa (mikä taas harmillisesti sulki multa yhden todella hyvän vaihtoehdon... miksi vitussa en osannut järjestää niitä paremmin???). Tää koulu ois kyllä joo Lapissa, mutta... En tiedä. Kyllä mä tosissani mietin silloin hakiessani, että voisin mennä amiskaan, mut mitä enemmän sitä mietin, sitä vähemmän se tuntuu hyvältä vaihtoehdolta. Tuntuu, että ensinnäkin siellä on liian nuorta porukkaa ja että en tule pärjäämään missään sellasessa. Lisäksi mä tiedän kuitenkin jo millaista yliopistossa opiskelu on ja se mihin mä sain ekana silloin jo toukokuun puolella tietää päässeeni ois niin saatanan hyvä vaihtoehto ja mä olen helvetin onnekas, että pääsin sisään (no okei, en tiedä paljon sinne on yleensä hakijoita, mut silti). Jotenkin musta tuntuu, että mä tulen valitsemaan sen, koska mä olen kerennyt ajatella sitä jo niin pitkään, ja mitä enemmän mä sitä ajattelen, sitä vahvemmaksi mun halu mennä sinne kasvaa. Mä koitan yrittää huomenna muistaa tehdä sen vähän yksityiskohtaisemman katsauksen näihin koulujuttuihin, koska mulla jotenkin menee aina iltaisin äly säppiin enkä mä muista yhtään mitään. Siitä syystä mulla on sen spessupostauksen toka osa edelleen kesken. Tiedän, olen ihmispaska, mutta en voi sille mitään.

Monster

Song of the day;;

→ Okta Logue - Runway Markings

Oh, isn't it a pity

That we mostly dance alone

In a distant self-reflection

Revolved around our own

Marvel galaxies of dream reality

We're painters of a picture that no one else can see

And you reach out through that wall of glass

Travelling stage at last

And you're running from the promises

That have been made to you in the past

All those belly-out Tourette nights

Filled with snowy little white lies

Scattered out like cold rain jazz lines

There's a pulling restless wild eyes

Screwed myself and I see twilight

Squad leader drop the white light

I would like to fly alone

Everybody is now a daby

And bourbon clouds fill out the room

Everybody smiles like candy

The wrongly map start to

And you reach out through that wall of glass

You're travelling the stage at last

And you're running from the promises

That you have made way back in the past

You're a stranger in a house of glass

And you need too much too fast

And you're floating down an endless stream

And you're waiting for the crash

--

Ohuesti harmittaa nyt. Pääsin siis joo yhteen amiskaan, mutta en aio ottaa sitä paikkaa vastaan. Valitettavasti jossain piripäissäni laitoin yhden todella hyvän vaihtoehdon viimeiseksi, joten vaikka oisin päässy heittämällä sinne sisään, en voi valita sitä enää. Toi mihin pääsin oli mun 4. vaihtoehto ja tällä hetkellä olen kolmeen ensimmäiseen ekalla varasijalla (kyllä, kaikkiin ensimmäisellä. Mitähän vittua täällä tapahtuu?). Nyt ei oikiastaan auta muu kuin odotella, että pääsenkö mihinkään noista. Voisin tosiaan huomenna avata vähän tarkemmin nyt tätä kuviota, et mihin kaikkialle hain ja mihin pääsin tai olisin päässy tai voisin vielä päästä. Sen verran spoilaan, että voi hyvinkin olla, että syksyllä mun uusi suunta on Oulu (joo, tiedän, oon hokenu sitä että haluan Lappiin eikä Oulu ole Lappia mutta ehkä ymmärrätte kun selitän tarkemmin). Ai niin joo, mun sisko pääsi myös haluamaansa kouluun ja haluamalleen alalle/linjalle/whatever. Hassuahan tässä on nyt se, että se menee Joensuuhun, josta mä nyt lähdin pois. 

In open fields

Kuten todettua, tää blogi täytti eilen 10 vuotta. Se tuntuu aika hurjalta. 10 vuotta on tosi pitkä aika. Mä ajattelinkin, että ois ihan kiva tehdä sellainen pieni katsaus tän kuluneen vuosikymmenen tapahtumiin (en mä tietenkään ihan kaikkea voi muistaa, mutta yritetään nyt jotakin kaivella esille). Tästä voi tulla aika pitkä postaus, joten voi olla, että toteutan tän kahdessa eri osassa. Jos teen näin, silloin tässä ekassa käyn läpi vuodet 2010-2015 ja toisessa sitten 2016-2019 (ja vähän toki myös vuotta 2020). Ai niin, parasta varmaan mainita tähän alkuun pieni TRIGGER WARNING, koska tulen mainitsemaan asioita, jotka saattaa triggeröidä. Lue siis eteenpäin omalla vastuulla, koska en aio merkitä niitä kohtia, jotka saattaa triggeröidä. Pidemmittä puheitta, aloitetaan!

Vuosi 2010. Tosta ensimmäisestä postauksesta kyllä todella huomaa, että se on ihan ensimmäinen. Koska oli alkuvuosi, mä olin vielä 11-vuotias kun loin tän blogin. Olin siis viidennellä luokalla. Silloin mun kiusaaminen oli pahimmillaan, mutta mulla oli kuitenkin vielä ystäviä. Muistaakseni joko sinä vuonna tai edellisenä viiltelin ensimmäisen kerran. En tiedä miksi koin tarpeelliseksi mainita tuon. Tällöin olin myös tosi kiinnostunut japanilaisesta musiikista ja muutenkin japanilaisesta kulttuurista. Meillä oli näköjään sen aikaisen kaveriporukan kanssa pientä kärhämää, mutta se mun mielestä selvisi kyllä aika nopeasti. Tuntuu jotenkin surulliselta lukea, muten 11-vuotias minä on käyttänyt sanoja 'masentaa' ja 'ahdistaa'. Tuntuu myös typerältä tajuta, että näiden samojen paskojen kanssa on tapeltu jo vuosi vitun kymmen. Mitä helvettiä? Tosiaan joo, tuon vuoden heinäkuussa täytin 12 ja syksyllä alkoi sitten ala-asteen viimeinen luokka. Sitä ennen tehtiin luokkaretki Linnanmäelle. Se oli kivaa. En ole sen jälkeen käynytkään Lintsillä. Loppuvuosi mulla on varmaan mennyt siinä, että olen ollut samaan aikaan sekä ahdistunut koulusta että helpottunut siitä, että pääsen kiusaajista eroon seuraavana keväänä.

Vuosi 2011. Vuosi, jolloin ala-aste loppui ja siihen mun onneksi loppui myös mun kiusaaminen. Muistan olleeni niin helvetin helpottunut, kun tajusin sen paskan olevan ohi. En mä sitä silloin tiennyt, mutta se jätti muhun sellaiset jäljet, jotka puskee pinnalle yhä edelleen. Mulla on näköjään postauksissa ollut tauko, koska kesäkuusta joulukuun alkuun ei ole tullut tehtyä postauksia ollenkaan. Muistaakseni tänä vuonna käytiin luokkaretkellä Särkänniemessä ja saksan ryhmän kanssa käytiin Saksassa. Se oli yks mun elämän parhaimmista reissuista, ihan valehtelematta. Kesällä mä kuitenkin täytin 13 ja menin seiskalle. Olihan se jännää, kun meni uuteen kouluun ja luokkakin oli melkein kokonaan uusi (oli siellä siis entiseltä luokalta muutama tuttu). Mulla oli edelleen jopa kavereita. Kiusatuksi en yläasteella onneks enää tullu, mitä nyt jotkut joskus saatto jotain huudella perään. En kuitenkaan pitänyt sitä enää oikein minään. Olin edelleen tänä vuonna aika kiinnostunut j-rockista ja animesta sun muusta, mutta oli se varmaan jo tän vuoden lopussa sitten kun aloin pikkuhiljaa siirtymään muualle kiinnostuksen kohteideni saralta. Sanotaanko, että siirryin moneksi vuodeksi pääasiassa länsimaisen musiikin ja median kuluttajaksi. 

Vuosi 2012. Luullakseni tämä oli se vuosi, kun olin tosi hämmentynyt itseni suhteen. Oon tietääkseni poistanut blogistani kaikki tähän aiheeseen liittyvät postaukset ihan sen takia, että loppujen lopuksi tämä homma oli meikäläiselle vaan joku glitch in the matrix, mutta kaikessa yksinkertaisuudessani olin silloin kasi-ysiluokilla aika varma että olen trans (lukiossa aloin tuntemaan oloni hieman kotoisammaksi kehossani ja varmaan silloin kun sain vihdoin selville seksuaalisuuteni olin aika varma että en ole sittenkään trans ja onneksi en lähtenyt viemään asiaa koskaan eteenpäin.). Pukeuduin pääasiassa poikien vaatteisiin, mulla oli lyhyet hiukset (no okei, tämä ei meinaa mitään koska mulla on nytkin lyhyet hiukset; en vaan tykkää pitkistä itselläni ollenkaan) ja käyttäydyin aika jätkämäisesti (tosin olen aika varma että mun perusluonne on ehkä hieman keskivertoa naisihmistä jätkämäisempi jos näitä asioita nyt näin voi luokitella). Kesällä täytin 14 ja syksyllä sitten aloitin kahdeksannen luokan. Muistaakseni tän vuoden kesällä aloitin pelaamaan Star Stable Onlinea, jota siis pelaan yhä edelleen (kyllä, täytän kesällä 22. mitä siitä?). Tämä oli pakko mainita, koska SSO on edelleen aika iso osa mun elämää ja osittain se on myös pelastanut mut, koska mä olen aina voinut paeta mun pikselihevosten luo. Tällöin mä olin siis jo siirtynyt kuluttamaan länsimaisia sarjoja ja kuuntelemaan pääasiassa länsimaista metallia. Pelasin myös paljon videopelejä, kuten yhä edelleenkin. Mun mielenterveys otti huomattavasti takapakkia, osittain varmaan ton identiteettihämmennyksen takia (tällöin muuten luulin ensin vielä olevani bi. sitten kuvittelin että olen pan) ja osittain sen takia, koska meidän kaveriporukka hajosi tällöin (muistaakseni. saa ampua jos olen väärässä). Ja ai niin! Tän vuoden elokuussa meille haettiin koiranpentu, Runtti. Mä olin ennen sitä hokenut porukoille valehtelematta sen 10 vuotta, että haluan koiran. Mä en ole koskaan ollut niin innoissani, enkä mä ole koskaan rakastanut mitään niin paljon kuin mun koiraa. Vanhoista postauksistani päätelleen oon juonut myös paljon ES eli pärinää on ollu. Tällöin olin myös todella pakkomielteinen katalonialaista sairaalasarjaa Polseres Vermellesiä kohtaan (voiko noin ees sanoa?). Tää oli varmaan kans se vuosi, kun aloin ensimmäisen kerran saamaan syömishäiriöisiä ajatuksia.

Vuosi 2013. Mitä tästä vuodesta voi sanoa? Kesällä täytin 15, olin absoluuttisen jonneuteni huipussa ja aloitin syksyllä ysiluokan. Mielenterveys jatkoi sitä samaa alamäkeä, jonka se edellisenä vuonna oli alottanu. Masennusta, ahdistusta, viiltelyä, syömishäiriöisiä ajatuksia. Ystävyyssuhteiden hajoamista, identiteetin etsimistä. Pakko muuten mainita tähän väliin, että näköjään mun unirytmi on ollu täyttä paskaa jo useamman vuoden. Tosin tällöin vielä osasin nukahtaa, mutta nykyään... No, ei siitä tässä vaihessa enempää. Tällöin mä edelleen kuuntelin metallia ja katselin länsimaisia sarjoja, pääasiassa Once Upon A Timea ja Degrassia. Oli niitä varmaan muitakin, mutta en mä nyt sentään sellaisia yksityiskohtia muista. Kesällä, ennen synttäreitäni, oli muuten ripari. Muistan kuinka pelkäsin sitä ihan jumalattomasti ja se ahdisti mua aivan saatanasti. Varmaan jonkun viikon etukäteen itkin joka ilta. Loppujen lopuksi se ei ollu niin kamalaa kuin kuvittelin, ja loppuvaiheessa mua jopa vähän harmitti lähteä sieltä. Vaikka mä en tässä vaiheessa vielä kokenut itseäni täysin naisihmiseksi, musta tuntui silti, että olin osa sitä porukkaa, ja se oli kiva tunne. Mä kun en oikein koskaan ole tuntenut itseäni kuuluvaksi mihinkään. Muistan myös, että tuona kesänä tutustuin netissä yhteen amerikkalaiseen tyttöön (johon vähän ihastuin). Kai me tavallaan ''seurusteltiin'', mutta en tiedä voiko sitä oikiasti laskia. Me juteltiin aika kauan, mutta sitten jossain vaiheessa meillä vaan loppui yhteydenpito. Mitäköhän sille kuuluu nykyään? Tällöin mulla oli aika usein myös migreenejä. Mainitsen tän siksi, että jostain syystä en ees muista milloin mulla ois viimeks ollu migreeni. No, jotain positiivista ees elämässä! Sain myös synttärilahjaksi ekan lävistykseni, joka oli siis huulikoru (en muista oliko se vasemmalla vai oikialla puolella...). Olin muuten tällöin sitä mieltä, etten juuri osaa stressata koulusta. Oh boy, näkisitpä minut nyt, menneisyyden minä. 

Vuosi 2014. Peruskoulu päättyi. Täytin 16, aloitin lukion. Ahdisti niin vitusti. Edeltävänä päivänä en juuri saanut syötyä enkä edeltävänä yönä nukuttua. Mun ainoa kaveri yläasteelta meni eri kouluun, joten mä olin lukioaikani pääasiassa yksin. Ja sitä olen siis edelleen. Musta tuntuu, etten mä välttämättä enää koskaan osaa muodostaa ystävyyssuhteita, koska oon tottunut olemaan keskenäni. Mun ahdistus paheni todella paljon ja muistaakseni seuraavana keväänä tästä lopetin terapian, koska en osannut puhua enkä saanu sieltä mitään irti. Lopetin myös lääkkeet (jotka siis tänä vuonna aloitin), koska pelkäsin koko ajan porukoitteni reaktioita kaikkeen. Olen ihan vitunmoinen luuseri, koska vielä tässäkin vaiheessa, kun oon asunut kohta 2 vuotta pois kotoa, en uskalla alottaa lääkityksiä pääasiassa sen takia, etten halua mun porukoiden tietävän. I'm a loser, baby, so why don't you kill me? Eniveis. Muistan, että mulla oli myös paljon itsetuhoisia ajatuksia. Viiltelin toki edelleen. En syönyt koskaan lukiossa. Aloitin lenkkeilyn. Syömishäiriöajatukset alkoi tulla aika voimakkaina joka päivä. Tää oli se vuosi, kun tajusin, miten paljon oon muuttunut. Vaikka sisältä olin yhä se sama äänekäs moottoriturpapentu, en ulkoisesti ollu enää sitä. Musta tuli hiljainen, vetäytyvä ja arka. Olin jatkuvasti ahdistunut ja mieliala oli aina matala. Tästä vuodesta lähtien mun seurana on ollut krooninen yksinäisyys, joka varmaan tappaa mut vielä joku päivä. Tän vuoden jälkeen mä en ole enää myöskään odottanut innolla synttäreitäni. Joka vuosi se on vaan yks päivä muiden joukossa eikä kukaan juurikaan enää ees muista niitä. Porukat lähinnä. Ehkä joku sukulainen. Hauska fakta on muuten se, että siinä synttäreideni kantturoilla aloitin tekemään näitä Song of the day-postauksia. Ja jatkan niitä yhä edelleen. Oon siis vääntänyt niitä kohta sen 6 vuotta. Ja kyllä, edelleen kulutin lähinnä länsimaista mediaa (jos ihmettelet, miksi mainitsen tän jatkuvasti, sille löytyy kyllä syynsä sitten kun päästään vähän ajassa eteenpäin). Tosin aloin kuunnella myös kevyempää musiikkia tutustuttuani indieen, ja mun musiikkimaku alko muovautua siihen suuntaan mitä se nykyään on. Avasin silmäni sille faktalle, että voin kuunnella sekä metallia että kevyempää musiikkia. Ekat kuukaudet lukiossa meni ihan ok, vaikka yksinäisyys olikin välillä aika sietämätöntä. Oli mulla toki välillä ajatuksia siitä, että jättäisin lukion kesken, mutta... no, niin ei sit koskaan tapahtunut. En muista mitä muuta tänä vuonna olis ollu. Lueskelen tässä samalla noita vanhoja postauksia (ihan siltä varalta että unohdan jotain) ja yhdessä oon tiivistänyt tuntemuksiani jotenkin näin: liian poikamainen ollakseni tyttö, liian tyttömäinen ollakseni poika. Tällöin olin jo varma siitä, etten sittenkään ole trans ja mun tyyli oli alkanut jo muuttua naisellisempaan suuntaan. En voi kuitenkaan valehdella. Musta tuntuu välillä edelleenkin tuolta. Enkä osaa yhtään sanoa miksi. Tänä vuonna koin muuten elämäni toisen ketoasidoosin, jonka takia olin yön sairaalassa. Edellisen kerran se oli paljon pahempi, mutta mulla ei ole enää muistikuvaa siitä, milloin se tapahtui. Enkä haluakaan muistaa, koska.. no, traumat. 

Vuosi 2015. Täytin 17. Lukion toinen vuosi alkoi. Päässä pyöri edelleen lähinnä ahdistus, masennus, itsetuhoisuus, pelko tulevaisuudesta sekä syömishäiriöajatukset. Tajusin olevani aseksuaali ja lopetin itseni huijaamisen. Mä en pidä miehistä, en ole koskaan pitänyt. That's right, folks, I'm gay. Näihin aikoihin mulle alkoi tulla todella voimakkaita tunteita siitä, miten paljon mä haluaisin lähteä pois tai kadota tai jotain. Mä luulen, että se liittyy suurimmaksi osaksi ahdistukseen, joka on vaan kasvanut vuosi vuodelta pahemmaksi (anteeksi, menneisyyden minä. mä tiedän että sä luulit että tässä vaiheessa me voitaisiin jo paremmin). Edelleen mulla on sellainen tunne, että mun pitää päästä pois. Mistä, sitä en tiedä. Tää oli muuten muistaakseni se vuosi, kun ihastuin viimeksi kunnolla. Kyseessä oli yksi tyttö meidän ryhmästä. Me juteltiin joo, kai voisi sanoa, että oltiin kavereita, koska hengailtiin yhdessä jonkin verran. Mutta mitään meistä ei koskaan tullu ja ehkä ihan hyväkin. Hänenkään kanssa mä en ole jutellut varmaan kolmeen vuoteen kohta. Näihin aikoihin muuten kattelin lähinnä brittisarjoja kuten Waterloo Roadia ja Skinsiä ja sen sellasia. Ja kyllä, tämä oli erittäin tärkiä tieto. Muistan, että lukio vitutti mua enemmän kuin mikään muu. Koin itseni jotenkin tosi väsyneeksi ja tuntu, etten saa mitään aikaan. Tää varmaan sit taas johtui siitä masennuksesta joka kurkkii tuolla taustalla. Näihin aikoihin vissiin muuten vaihdoin pääasialliseksi kieleksi blogissa suomen, koska olin muutaman vuoden käyttäny englantia postauksia raapustellessani. En muuten tiedä miksi vaihdoin sen alun perinkään tai miksi vaihdoin takaisin. Ai niin! Tänä vuonna, kun lukion toka vuosi oli alkanu, liityin Toki-projektiin, joka on tämmönen yhteistyö jonkun Vaasalaisen lukion kanssa. Syksyllä me mentiin siis käymään Vaasassa, oltiin siellä vissiin kaks tai kolme päivää. Eka yö nukuttiin yhden vaasalaisen luona ja toka yö Omenahotellissa. Se oli itseasiassa aika kiva reissu. Käytiin keilaamassa ja sellasta.  Tykästyin muuten myös kovasti saippuasarjoihin (lähinnä brittien) tänä vuonna. En muista mitä muuta tänä vuonna ois tapahtunu.

Okei, tää oli todella sekava teksti. Lähinnä sellainen 'ajatuksia menneistä vuosista niin paljon kuin vain muistan lmao'. Voi olla, että oon unohtanut joitain asioita. Ja jos tää tuntui jo liian pitkältä niin eipä hei hätää, eiköhän seuraavasta tuu vielä pidempi koska asiat paremmin muistissa! Katotaan saanko huomenna sen ulos vai meneekö pidempään.

Not enough

2018. Tähän mennessä varmaan oudoin vuosi mun elämässä. Tuntuu, että tänä vuonna on tapahtunut ihan sairaasti kaikkea. Osittain tuntuu myös siltä, että mä en tunne enää itseäni. En mä koe muuttuneeni esimerkiksi luonteeltani tai muuten, mutta jokin mussa on erilaista. Jokin tässä kaikessa on erilaista.

Alkuvuonna mä olin vielä viettämässä välivuotta, ehkä vähän epävarmana siitä, mitä haluaisin tehdä. Hain töitä, en saanut mitään. Olin kotona ja ihan rehellisesti sanottuna en tehnyt elämälläni yhtikäs mitään. Pikkuhiljaa kuitenkin aloin tutkiskelemaan asioita, ja kun yhteishaut alkoi, olin jo aikalailla varma siitä, mitä haluan opiskella. Hain Joensuuhun ja Tampereelle. Suoritin myös alkuvuodesta autokoulun (kaiken sen sekoilun jälkeen se oli suoranainen ihme) ja sain ajokortin. En kyllä edelleenkään tykkää ajamisesta.

Hommasin pääsykoekirjat ja aloin lukea. Alku sujui hyvin, mutta sitten alkoi puuroutua. En tiedä, johtuuko se siitä, etten oo koskaan tavallaan ''osannut'' päntätä kunnolla vai siitä, että taustalla mulla kuitenkin on koko ajan pyörinyt masennus ja ahdistus, mutta loppujen lopuksi pääsykoepäivänä olin lukenut yhden kirjan puoliväliin, toisesta satunnaisia kohtia ja kolmannen olin avannut tasan kaksi kertaa.

Pääsykokeisiin mennessä mua ahdisti aivan helvetisti. Ajattelin, että ei tästä tule mitään, mä en ole lukenut tarpeeksi, siellä on niin monta ketkä haluaa päästä sisään eikä mulla ole mahiksia. Kokeen jälkeen mun fiilikset oli aika... tasapaksut. Tiesin, ettei se nyt mitenkään penkin alle mennyt, mutta olisin voinu paremminkin suoriutua. Olin silti tosi helpottunu, että se oli ohi. Pystyin keskittymään hetkeksi kaikkeen muuhun. Kesäkuun lopussa sain tietää, että pääsin opiskelemaan englannin kieltä ja kulttuuria Joensuuhun. Mä en ole koskaan ollut niin tyytyväinen itseeni. Tuntui siltä, että mä olin oikeasti saavuttanut jotain.

Siitä alkoikin sitten rumba asunnon hommaamisen, tukien ja kaiken muun kanssa. Ahdisti helvetisti, mutta kaikki sujui tosi hyvin. Sain huoneen kolmen hengen solusta ja sain myös tosi hyvät kämppikset, joista on tullut mulle todella tärkeitä. Toinen heistä opiskelee mun kanssa samalla alalla ja toisen kanssa (sekä myös yhden kolmannen tytön) olen tammikuun lopussa muuttamassa lähemmäs yliopistoa uuteen asuntoon. Toki mua raha-asiat sun muut edelleen ahdistaa, mutta ihan hyvin mä olen tähän asti pärjännyt.

Opintojen suhteen mä olen myös itseeni tyytyväinen, sillä mä selvisin ensimmäisestä syksystä yliopistossa. Mun on edelleen vähän hankala uskoa, että mä olen oikeasti yliopisto-opiskelija. Kun mä olin 14, mä en oikeasti uskonut eläväni 16-vuotiaaksi. Kun olin 16, kuvittelin, etten näe elämää 18. ikävuoden jälkeen. Kun olin 18, luulin kuolevani kaksikymppisenä. Nyt mä olen 20 (välillä hankala uskoa sitäkään) ja olen edelleen elossa. Muutamaa juttua lukuunottamatta mä olen suorittanut kaikki tarvittavat opiskelujutut tältä syksyltä. 

Tänä vuonna on myös tapahtunut asioita, jotka mä olisin mielelläni jättänyt kokematta. Mä en ole koskaan kirjoittanut tästä missään, koska mä olen alkanut vasta setvimään tätä nyt, mutta mä olen noin puolentoista vuoden ajan nyt sairastanut eräänlaista syömishäiriötä. Kyseessä ei siis ole anoreksia tai bulimia, joten se ei oo ollut oikeastaan ulkoapäin nähtävissä. Eniten mua inhottaa se, miten paljon mun energiaa syö ajatukset painosta, ruuasta ja muusta vastaavasta, koska mä en koskaan uskonut, että mä voisin sairastua syömishäiriöön. Muutama viikko sen jälkeen kun opinnot oli alkaneet, mä marssin YTHS:lle ja kerroin sairaanhoitajalle tästä. Siitä mut ohjattiin eteenpäin lääkärille ja psykiatrille. Mulla on virallisen diagnoosin mukaan määrittämätön syömishäiriö. Lisäksi sain diagnoosin keskivaikeasta masennuksesta, mikä ei oikeastaan tullu yllätyksenä. Siitä huolimatta mä olen vasta viime aikoina tajunnut, kuinka paljon läsnä ahdistus ja masennus oikeasti on mun elämässä.

Nyt mä olen viettänyt joulua kotona relaillen porukoiden, siskon ja Runtin kanssa. Mä olen aina rakastanut joulua, kuten varmaan olen saattanut joskus mainita... Hahaha. Tällä hetkellä kello on 1:07, joten on vuoden 2018 viimeinen päivä. Todella kummallista. Jotenkin mä olen tavallaan aika innoissani ensi vuodesta, vaikka samalla se ahdistaa niin maan perkeleesti. Toisaalta, mikäpä ei. No, joka tapauksessa, olen täällä vielä loppiasviikonloppuun asti, jolloin suuntaan takaisin Joensuuhun. Tammikuun ajan asun vielä nykyisssä kämpässä, mutta tosiaan tammikuun lopussa muutan sitten hieman lähemmäs yliopistoa. Se on tosi hyvä juttu, koska sitten ei tarvitse enää bussia käyttää joka päivä. Mulla jatkuu opinnot 7.1 ja sen jälkeen onkin sitten lopputalvi ja kevät opiskelujentäyteistä aikaa. Helpompaa se varmaan nyt alussa ainakin on, kun tietää, että siitä selviää.

Että siinäs kuulitte. Kun kerta mäkin olen tähän saakka selvinnyt, niin kyllä tekin selviätte. Hengittäkää hetki, halatkaa koiraanne ja läheisiänne ja kuunnelkaa hyvää musiikkia. Juokaa vähän teetä tai kahvia tai mitä tahansa, katsokaa joku hyvä leffa ja käykää kivalla kävelyllä. Ottakaa lääkkeenne, olkaa turvassa ja voikaa hyvin. Hyvää uutta vuotta kaikille! Nähdään joskus.

Crave

Kolme vuotta sitten tähän aikaan mä odotin kuustoistavuotissynttäreitäni ja pelkäsin lukion alkua. Kaksi vuotta sitten tähän aikaan mä odotin seitsemäntoistavuotissynttäreitäni ja huomasin selvinneeni lukion ekasta vuodesta hengissä. Vuosi sitten tähän aikaan mä odotin kahdeksantoistavuotissynttäreitäni ja huomasin selvinneeni toisestakin vuodesta. Nyt mä odotan yhdekstäntoistavuotissynttäreitäni ja valmistuin lukiosta eilen. Sinänsä se tuntuu kummalliselta, sillä oli monia hetkiä, jolloin mä olin todella lähellä luovuttaa ja ajattelin, että mä en tule kyllä koskaan valmistumaan. Mutta tässä mä olen, valkolakki omistuksessani ja päättötodistus hyllyllä lepäämässä. Kaikista kirjoituksista läpi päässeenä ja tarpeelliset kurssit suorittaneena. Toivottavasti edes vähän viisaampana kuin silloin kolme vuotta sitten.

Lukioaikaani mä en tule koskaan unohtamaan, vaikka todennäköisesti henkilökohtaisesti en saanut siitä niin paljon irti kuin olis ollut mahdollista. Syy tähän olen vain ja ainoastaan minä, mutta mä tykkään lykätä syyn ahdistuksen harteille. Mä maalailin kauhukuvia mielessäni koko kesän ennen lukion alkamista, mutta loppujen lopuksi ei se ollut niin kamalaa. Tosin se on pakko sanoa, että jos lukeminen ja pänttääminen ei kiinnosta, en suosittele lukioon menemistä. Siellä sitä joutuu tekemään (vaikka no, eipä sitä itekään tullut aina ihan tarvittavan ahkerasti opiskeltua mutta sillä nyt ei enää tässä vaiheessa ole merkitystä).

Joo, ehkä mä en saanut paljon kavereita tai osallistunut kaikkeen kivaan, mutta se ei oikeastaan haittaa mua. Se, etten mä tanssinut vanhoja tai osallistunut penkkareihin oli mun oma päätös, enkä mä kadu sitä (vaikka ihmiset mulle sanoikin, että tulisin näin tekemään). Itsenäinen opiskelu oli kuitenkin tosi kivaa ja täällä meidän lukiossahan on tunnetusti laadukas opetus, joten siitä mulla ei ole minkäänlaista valittamista. Ja joo, ehkä mä olen nyt vielä ahdistuneempi kuin kolme vuotta sitten, mutta niin ne asiat vaan joskus menee.

Ja mitäs nyt? Aika moni varmaan haki yliopistoon tai ammattikorkeakouluun tai sitten pitää välivuoden, kuten mäkin. Mulla ensimmäisenä kalenterissa olis ajokortin hommaaminen (kyllä, jäi silloin tekemättä kun 18 täytin), hygieniapassin hommaaminen ja töiden etsiminen. Myös kielikursseja ajattelin tässä välivuoden aikana käydä, sillä haluaisin ehkä opiskella kieliä, en vielä tiedä. Tosin ihan ensin vietän rauhallisen kesän, ensi lauantaina käyn kiertelemässä kirppareita ja sunnuntaina juhlin koirani viisivuotissynttäreitä, heinäkuussa täytän 19 ja käyn Lapissa (kuten joka vuosi) sekä elokussa olis tarkoitus käydä pikkusiskon kanssa Helsingissä. 

Konkreettisemmassa lähitulevaisuudessa menen noin vartin päästä saunaan ja yritän ehkä illemmalla kirjoittaa jotain. Alkaa pikkuhiljaa tää vuosia kestänyt writer's block mennä ohi, niin kirjoittaminenkin helpottuu. Ihanaa. Tästä postauksesta tuli nyt vähän tällainen train wreck mutta en oikein tiedä, miten pukisin ajatukseni sanoiksi. Mulla on välillä sellainen ongelma. Ei kai siis muuta kuin peace, hyvää kesää kaikille ja onnea vielä valmistuneille!

More than words

En tiedä miksi, mutta kun tulin lenkiltä, sain takin pois päältä ja istuin koneen eteen ruokaa odotellessani, alkoi tehdä mieli kirjoittaa tänne taas jotain kunnollista pitkästä aikaa. Oikeasti siis pitkästä aikaa, koska en taaskaan muista, millon oisin viimeks näin tehnyt. Enkä oikeastaan tiedä nytkään, mitä ajattelin kirjottaa, koska mitään supermullistavaa ei oo tapahtunu. Kevät on aluillaan, linnut lauleskelee, lumi alkaa ehkä hyvällä tuurilla kohta sulamaan ja aurinkokin joskus jaksaa pilvien takaa paistaa. Viime perjantaina oli mun viimeset kirjotukset ja enää mun ja ylioppilaslakin välissä seisoo kasa tekemättömiä kurssitöitä, joiden aloittamista mä vaan lykkään ja lykkään koska a) ahdistaa ja b) olen laiska, saamaton paska. Ei siis mitään uutta missään.

Tuntuu jotenkin taas siltä, että on hirveästi kaikkee, mitä pitäis tehdä. Ja liian lyhyessä ajassa tietenkin. On edellä mainitut kurssityöt, ajokouluunkin kai pitäis ilmottautua ja kesätöitä hankkia, pitäis laittaa terveydentila kuntoon... Yksinkertasia asioita kaikki sinänsä, mutta mitään mä en silti kykene tekemään vaikka tiedän, että kello tikittää koko ajan. Se on ilkeä noidankehä; tiedän, että pitäisi tehdä juttuja, koska on kiire ja se ahdistaa, joten en saa mitään tehtyä ja sekin ahdistaa. Kaikki ahdistaa.

Tää alkaa nyt hyvin hälyttävästi kuulostaa pelkältä valitukselta (heitetäänkö vielä perinteinen yksinäisyys-rant tähän niin on sit kerralla kunnon valitusvirsi?), joten mietitääs, onko tässä lähiaikoina tapahtunu mitään positiivista. Ainakin nyt on tullu kateltua sarjoja ja leffoja taas säännöllisesti, ja ''uusia'' vaatteitakin on tullu osteltua. On muuten kiva, kun vihdoin löytää sen oman tyylinsä ja pystyy sitä lähteä muokkailemaan siihen suuntaan, mikä hyvältä tuntuu. Lisäksi ehkä parhaimpana juttuna; mä olen vihdoin saanut taas inspiraatiota leipoa ja tehdä jälkkäreitä! Ai että, mä olinkin jo kaivannut sitä. Tähän mennessä oon tehny mm. toffeeomenakorvapuusteja, kurpitsakääretorttua, appelsiinilettuja, marjamurupaistosta sekä hienolla nimellä varustettuja Sydänystävän leivoksia.

No. Nyt tässä kohta taidan liueta tuonne keittiön puolelle syömään ja sen jälkeen katselen Netflixiä. Myöhemmin taidan juoda pari kuppia teetä ja toljottaa Emmerdalea ennen kuin otan itseäni oikeasti niskasta kiinni ja kirjoitan pari puuttuvaa esseetä. Baby steps, y'know. En tiedä miten usein tulee tulevaisuudessa kirjoteltua, mutta ehkä mä voisin yrittää hieman useammin jotain raapustella. Sikäli mikäli tapahtuu mitään mainitsemisen arvoista. En ehkä kehtaa tehdä perus ostostenesittely-postausta, koska se venyisi sadan kilometrin pituiseksi. 

My own worst enemy

Kello soi vartin yli kuus tiistaiaamuna. Pitäis jaksaa herätä, mutta aivot haraa vastaan. Ei vielä, ei jaksa. Mä kuitenkin revin itseni sängystä, sillä tunnin päästä mun pitäisi olla pysäkillä odottamassa Onnibussia. Joten ei muuta kuin jogurttia naamaan, hampaat puhtaiks, vaatteet niskaan ja laukut odottamaan. Noin 7.20 olin valmiina pysäkillä odottamassa, ja siitä suunnilleen 20 minuutin päästä Onnibus hyristeli paikalle ja matka Helsinkiin sai alkunsa.

Helsinkiin saavuttiin kahdentoista maissa. Ensin käytiin Subwaylla vetämässä sämpylää nassuun ja sen jälkeen muutamassa kaupassa (eikä muuten ollut yhtään kuuma, ei) sekä rahaa vaihtamassa ja ei kun muita odottelemaan. Junalla mentiin lentokentälle ja sieltä, kaikista tarkastuksista ja muista selvittyä, taas hetkeksi odottamaan, ennen kuin päästiin koneeseen siinä 17.30. Lento sujui oikein mukavasti, ja noin tunnin päästä kone laskeutui Arlandan lentokentälle, Tukholmaan.

Arlanda Expressillä ajettiin keskustaan ja raahattiin sieltä sitten laukkuja hotellille, joka ei onneks loppujen lopuksi kovin kaukana sijainnutkaan. Porukkaa oli koko ajan ihan tajuttomasti liikkeellä, joten voidaan vaan arvailla, millaista siellä on sitten, kun Euroviisut enslauantaina käynnistyy. Hotellilla saatiin avaimet huoneeseen, ja sitten päästiinkin laukuista eroon. Huone meillä oli toisessa kerroksessa, vaikkakin me ei valitettavasti päästy hissin viereen. Huone oli oikein mukava, siellä oli tarpeeks tilaa, kylpyamme, jääkaappi sekä telkkari. Siellä viihtyi kolme yötä oikein kivasti, vaikka tyynyt olikin aika paskat ja hartiat on vieläkin jumissa. Ekan päivän iltana käytiin vaan pikasesti kauppoja kattomassa ja sitten ei kun vaan unta kaaliin.

Seuraavana aamuna päästiin tutustumaan hotellin aamupalatarjontaan, ja sehän oli huikia. Oli tosi paljon erilaisia vaihtoehtoja, ja pakko nyt vielä tässäkin kehua, että vesimeloni oli ihan järkyttävän hyvää. Suosittelen. Aamupalan jälkeen oli aika rueta pikkuhiljaa suuntaamaan kohti Room Escapea, jossa siis tarkoituksena on, ryhmissä tietenkin, päästä 60 minuutissa ulos huoneesta mysteeri ratkaisemalla. Se oli tosi kivaa, ja koska noita on täälläkin, olisi kiva päästä uudestaan käymään. Tän jälkeen, ei nyt ihan heti suoraan mutta hetkisen kuluttua, lähettiin käymään Tekniska museetissa. Siellä oli itseasiassa tosi mielenkiintoisia näyttelyitä, joita mä pääsin myös yksinäni tutkimaan muiden ollessa 4D-leffaa katsomassa. Mä en migreenini takia viitsinyt siihen mennä, koska jo pelkät 3D-leffat saa mut voimaan vähän kehnosti. Illalla vielä käytiin kaupassa ja sitten olikin jo kiva rueta nukkumaan.

Aamupalan jälkeen alettiin sit seuraavana päivänä suunnata Mall of Scandinaviaa (pohjoismaiden suurin ostoskeskus!) kohti. On se kyllä ihan tajuttoman iso, kauppoja siel on melkein 300... Hirviästi sieltä ei mitään tullu osteltua, mutta onpahan nyt nähty tuokin. Sen jälkeen oli hetki aikaa, ennen kuin lähdettiin kohti ABBA-museota. Vaikka en itse mikään suuri fani ole, museo oli tosi hieno ja mielenkiintoinen, ja olen tyytyväinen, että siellä käytiin. Sen jälkeen suunnattiin Gröna Lundiin, jossa me ei kyllä viihdytty kuin 15 min (muut varmaan oli siellä iltaan asti...), koska siellä oli aivan helvetisti porukkaa. No, siinä illalla sitten oli vielä kivasti aikaa, joten käytiin taas muutamassa kaupassa ja oltiin sitten hotellilla loppuilta.

Viimeisen hotelliaamupalan (rip) jälkeen oli aika suunnata Vanhaan kaupunkiin eli Gamla Staniin. Siellä ois ollu vielä paljon enemmän nähtävää, mutta meillä oli valtettavasti rajoitettu aika, joten kaikkea kivaa ei kerennyt nähdä. On ne rakennukset siellä kyllä aivan älyttömän hienoja... Itsehän siis tosiaan en tätä ennen ollut Tukholmassa käynyt ainakaan 10, ellei enempäänkin, vuoteen, joten kokemus oli kyllä aivan mahtava. Kiertelyn jälkeen meillä oli muutama tunti vapaata, joten me kierreltiin kauppakatua ja sitten vaan odoteltiin hotellilla muita. Kun kaikki oli saapuneet paikalle, lähdettiin me kohti satamaa. Oli ihan helvetin kuuma ja koska mulla oli mukana semmonen ~20 vuotta vanha kassi, jota on todella vittumaista raahata, ei ollut kovin nautinnollinen olo. Lopulta kuitenkin päästiin ihmismassojen läpi laivaan (pakko mainita, että mun viimeisestä laivalla olostakin oli kulunut tässä vaiheessa varmaan yli 10 vuotta).

Melkein heti tavaroiden hyttiin viemisen jälkeen suunnattiin syömään, ja oli muuten tautisen hyvää ruokaa. Hirviästi ei tuu ikinä syötyä missän, koska valitettavasti mulla on tosi rajallinen tila ruuan suhteen, ja muutenkin tän reissun kaikki syöminen närästää mua vieläkin. Siinä sitten kierreltiin kauppoja ja 19.45 alkoi Grease-musikaali. Tää oli eka kerta, kun katsoin musikaalin, ja täytyy sanoa, että oli aivan mahtava kokemus. Siis aivan huikia se oli. Ekaks sattu vähän huono paikka, mistä en nähny kun näyttelijöiden selät, mutta väliajalla pääsin onneks paremmalle paikalle, josta oli hyvä kattoa show loppuun. Sen jälkeen ei oikein muuta tehty kun kierreltiin laivaa ennen kuin mentiin nukkumaan. Itellä nukahtaminen kesti varmaan yli tunnin, koska piti totutella kaikkeen ryminään ja hytinään. Ei onneks tullut matkapahoinvointia, mut en sitten tiedä johtuiko se siitä, ettei mulle koskaan ole tullut laivassa paha olo, vai siitä, että mä otin varmuuden vuoksi matkapahoinvointilääkkeen ihan risteilyn alkumetreillä.

Aamupala oli laivallakin aika hulppea, ja sen jälkeen pakattiin laukut ja pian saatiinkin jo suunnata kohti terminaalia ja pois laivasta. Helsingissä ei tällä kertaa ollut aikaa palloilla, vaan aika lailla suoraan oli Onnibussiin noustava. Matka meni nopiasti, vaikka vähän kuuma olikin, ja siinä vähän yli neljän olinkin sitten jo kotona. Vaikia uskoa, että se reissu, jota tässä ollaan koko vuosi odoteltu ja johon ollaan niin hiki hatussa valmistauduttu, on nyt ohi. Kokemus oli aivan mahtava, ja mä olen todella tyytyväinen siihen, että päätin lähteä tähän projektiin mukaan.

Nyt sitten kaks viikkoa (pitäis varmaan rueta kurssitöitä tekemään...) ja koeviikko ennen kesälomaa. Loppurutistus vielä siis edessä. Hyvää kevään jatkoa kaikille!

Circus parade

Nyt kun koulua on mennyt se pari viikkoa sunnilleen, on hyvä miettiä, mitä onkaan tullu tehtyä ja mitä ei, ja vielä tärkiämpänä mitä helvettiä tässä oikiastaan pitäisikään tehdä. On selvää, että hyvin suuri osa näistä asioista liittyy kouluun, mutta onpa niitä sit sellaisiakin mukana, jotka liittyy johonkin ihan muuhun.

Mulla oli tänään verikoe, enkä mä ole ihan satavarma, että mitä ne sieltä tällä kertaa kurkkii, mutta toivon, että kaikki ois reilassa kuten aina ennenkin. Mulla on ens perjantaina siirtoaika KYS:issä, mikä meinaa sitä, että mä siirryn aikuisten osastolle tän diabeteksen suhteen (tuo nimittäin kuulostaa siltä, niin kuin mua olisi kärräämässä johonkin suljetulle). Tavallaan se tuntuu vähän haikialta, koska mä olen käynyt tuolla lasten osastolla melkein 12 vuotta ja kaikki lääkärit ja hoitajat on tullu tutuiks. En mä haluaisi vielä siirtyä mihinkään, missä ollaan niin jumalattoman vakavia ja mistä kaikesta pitää osata keskustella kypsästi ja virallisesti. En mä koe olevani vielä valmis sellaiseen. Miksen mä saa olla vielä lapsi niin kauan kuin se on mahdollista?

Tän saman kysymyksen voisi kysyä kouluun liittyen. Ens keväänä ois mahdollista kirjottaa jo joku aine, ja musta vahvasti tuntuu, ettei musta vielä ole siihen. Mä pelkään murtuvani paineen alla, ja koska mä koen tulleeni oikiaa polkua jo jonkin matkaa, mä en halua pakittaa liikaa. Tuntuu nimittäin jo pelkällä 35 tunnin viikkorytmillä, että mä en selviä hengissä seuraavaan viikkoon, joten miten mun olisi tässä tilassa mahdollista selvitä kirjotuksista? En mitenkään, siinäpä se. Ehkä joku ystävällinen sielu voiskin kehottaa mua soittamaan taas mun terapeuttipsykologimillelielle, mutta mä en koe kaipaavani sellaista nyt. Mä en osaa puhua mistään enkä ole koskaan osannut, ja jos on ihan helvetin pakko tuoda tunteet esille, teen sen mieluiten kirjoittaen. Sen mä sentään osaan.

Koulu on vittumaista. Pitää miettiä kursseja, niiden määrää ja tuleeko niitä tarpeeksi, pitää miettiä ryhmätöitä ja esitelmiä ja läksyjä ja muuta sen sellaista, joiden tekemiseen ei minkään maan motivaatio tunnu riittävän. Mutta unelma mun omasta tulevaisuudesta pastellinvärisine taivaineen ja pienine rantakaupunkeineen antaa toivoa ja puhtia, sillä mä haluan saavuttaa sen kaiken joskus. Onhan tässä vielä aikaa. Niin mä ainakin haluaisin uskoa.

Ehkä mä vaan yritän todistella itselleni, että mä pärjään kyllä ilman muitakin. Että mä en tarvitse parhaita, läheisiä ystäviä joille puhua koko ajan, joiden kanssa viettää aikaa ja sen sellaista. Ehkä mua ei vaan ole tarkoitettu sellaiseen ja se on ihan okei. Musta on kiva upota isoon villapaitaan ja juoda teetä samalla kun katson jotain kivaa leffaa tai luen jotain mielenkiintoista kirjaa. Ja se on okei. Ei mun tarvitse olla sellainen kuin muut. Mut ehkäpä se ongelma piileekin juuri siinä. Pystynkö mä hyväksymään itseni ja rakastamaan itseäni juuri sellaisena kuin mä olen?

Niin. En tiedä. Pitäis joka päivä jaksaa tehdä jotain, pitäis jaksaa ajatella ja hoitaa ja hymyillä vaikka väsyttääkin niin saatanasti. Mutta toisaalta ehkä pitäis vaan ottaa itseään niskasta kiinni, pitäis vaan lopettaa se valittaminen ja tehdä jotain. Pitäis vaan lopettaa se säälittävä itsesäälissä ja muussa paskassa vellominen ja oikiasti tehdä jotain sen eteen, että unelmat kävis toteen. 

Wings

hellurei, ihmiset. lähestyn teitä, jotka ehkä saatatte tänne eksyä (siel ylälaidas on sellanen rasti, jos klikkaaset sitä ni pääset poies), näin jotain raapustellen, vieläpä omalla rakkaalla äidinkielelläni. jonka kokeesta onnistuin saamaan 7+! mitä vittua aivot? anteeks nyt ihan helvetisti, mutta mulla on ollut äidinkieli 9 niin kauan kun vaan jaksan muistaa, että kiitos nyt tästäkin tempusta. niin, siis... anteeks, olihan mulla nyt asiaakin.

meinasin hieman, koska jostain syystä kun tietää, että tulee oleen enemmän vapaa-aikaa niin tekee mieli enemmän kirjoitella ja tulee ihan välillä inspistäkin, joten ajattelin, että koska en jaksa uuttakaan blogia nyt tehdä, niin laajennan tätä olemassaolevaa niin, että kirjottelen tänne ihan normipostauksia, niin kuin ennen teinkin, ja lisäilen kuvia ja sen sellasta, ettei vaan ois pelkkää angstia tai päivän biisejä. katopa perkele, siitähän tuli yksi ihan helvetin pitkä lause ! ja minäkö en muka osaa äikkää.

potkaisempa tämän uunituoreen idean käyntiin sillä, että ilmoittelen saavani huomenna tojistuksen, joka meinaa sitä, että kesäloma alkaa. aika nastaa, etten sanois. en odota mitään jumalallisen kirkasta ja loisteliasta tojistusta koska, tbh, en oo jaksanut panostaa juurikaan muihin aineisiin kuin enkkuun ja psykaan. hups. anygays, varmaan numeroita löytyy ihan 5-10 että laidasta laitaan on sitäkin matemaattisten kirjainten kirjoa. jos pitäis arvailla, veikkaisin, että fysiikka ois se 5 ja enkku se 10. muista numeroista en osaa mennä sanomaan.

vaikia käsittää sitäkään, että lukion eka vuos ois lopussa. on tapahtunu paljon ja ei mitään. negatiivisia asioita on ollu jonkin verran; oon ollut yksinäisempi ja ahdistuneempi kuin koskaan, itsetunto on ollu alempana kuin koskaan... mut on niitä positiivisiakin juttuja; koulu on menny yllättävänkin hyvin, olen jollain tasolla sinut itteni kanssa, olen saanut yhden uuden kaverin, olen kerennyt ihastua... kaikkea sitä. olen myös käsittäny sen, että mä en oikiasti voi olla näin helvetin _itsekäs_ koko loppuikääni, joten päätin, että nyt mulla ei ole mitään väliä, vaan tahdon yrittää auttaa kaikkia niitä, ketkä oikiasti puhuu mulle ja joillon paha olla. mä olen isopieni ihminen, kyllä mä pärjään.

kello näyttää olevan kolmea vaille kaheksan, mikä meinaa sitä, että meikämandoliini ottaa ja karkaa tonne olohuoneen puolelle tuijottelemaan big bangiä ja juomaan vähän vaniljakokista (ei vittu mikä gängstä!). tulin just tuosta serkun valmistujaiskinkereistä, olipa äriät juhulat huhhuh. onnia kuitenkin vielä serkkukullalleni (olethan ainoa, hehehe)! huu, omat ylioppilasjuhulat oiskin sitten parin vuoden päästä... ei jännitä yhtään !

mun synttäreihinki on enää reilu kuukausi. 17. jännää. nyt alkaa pikkuhiljaa kaikki ideat syntyä kuolleina ja aivosolutkin harmaantuu ja mädäntyy niin pahasti, että mun on nyt parempi jättää tää tähän, mennä tuonne ja huomenna hakia tojistus ja jäähä kesälomalle. että sois sitte moro, lehemät! ristus notta.

- ronnie

Thunder

Hyvää iltaa (yötä?) ihmiset, kello on 1.40 aamulla ja 21. joulukuuta. Koska ollaan niin lähellä jotain niin mahtavaa, enkä yleensä suomeksi kirjottele, ajattelin nyt ryhdistäytyä ja selittää jotain ennen kuin menen nukkumaan, tai ainakin yrittämään... Onhan mulla toki unilääkkeetkin mutta jotenkin vaan niitä ei tule otettua... Ehkä tykkään siitä että mua väsyttää?

Ensin vähän jotain arkiasioita. Mulla loppui tänään (eilen, jos pilkkua aletaan nussimaan) koulu, ja nyt ois sit pari viikkoa joululomaa, mikä on aivan mahtava asia, sillä mä en jaksa keskittyä koska mua väsyttää aivan saatanasti eikä mun mieliala oo oikeestaan kohonnut yhtään tässä viimesen puolen vuoden aikana, päinvastoin. Kuitenkin, mulla oli joulujuhla ja se oli ihan okei, vaikka totta kai, sosiaalinen tilanne = vitunmoinen ahdistus. En nukkunu edeltävänä yönä kovin hyvin. Kävin porukoiden kanssa Varkaudessa, huomenna vielä Kuopioon tekeen vimosetkin jouluostokset ja sitten siivoomaan ja leipomaan. Porukat kävi kans hakemassa joulukuusen tänään.

Mitäs muuta? Koulu menee ihan okei, kai, mulla on ihan kivoja aineita tässä jaksossa, eikä oo mikään älyttömän tiukka aikataulukaan. Olen yrittäny kirjottaa jotain, mutta jotenkin vaan en saa vieläkään pakotettua itteeni alottamaan, tai jos jollain ilveellä saan, ei siitä tule lasta eikä paskaa. Ihan niin kuin mä oisin kadottanut osan mun inspiraatiosta kokonaan. Tosin mulla on taas koko viikon ajan koskenut päähän melkein joka päivä, joten syytän mun keskittymisen herpaantumista nyt siitä.

Oikeastaan mä vähän menin mun alkuperäisen tarkotuksen sivuun tässä. Mun piti tulla valittamaan siitä, miten en tajua ihmisiä, jotka väittää, ettei niistä kukaan välitä/kukaan ei kuuntele tms., vaikka niille sateleekin tukea ja kannustavia viestejä, kivoja sanoja. Okei, ehkä mä olen vähän tekopyhä tässä ja aika monessakin asiassa, mutta ihan oikeasti. Mä olen itse ollut siinä tilanteessa, että ihminen sanoo, ettei sitä kukaan kuuntele eikä kukaan välitä, vaikka mä sanoin sille melkein joka helvetin päivä että mä kuuntelen kyllä ja välitän kyllä. Jotenkin siitä vaan tulee sellanen fiilis, ettei kukaan oikeasti tarvitse mua, eikä mun oikeastaan pitäis yrittää koskaan tehdä muille mitään, kun ei siitä tule muuta kuin paskaa omaan niskaan.

Mä jumalauta tiedän, etten ole täydellinen. Mä tiedän tehneeni virheitä menneisyydessä, paljonkin, perkele, niin saatanan paljon että vaikka joskus sanoin etten kadu mitään, mä kadun vittu koko menneisyyttäni. Ei mulle tarvi enää muistutella niistä asioista, uskokaa pois, en mä niitä voi unohtaa. Niiden asioiden takia mun on vaikea puhua ihmisille, mun on vaikea ottaa aloitetta ja mennä tutustumaan ihmisiin. Helvetti, mun pään yläpuolella vois jatkuvasti olla neonväreillä vilkkuva nuoli jossa lukee epäsosiaalinen. Mä tiedän sen kyllä.

En tiedä. En oikeasti enää tiedä. En tiedä mitä mun pitäis tehdä tai mitä mun pitäis ajatella tai kuka vittu mun pitäs olla. Varmaan joku haluais tulla nillittään, että vittu oma ittes, mutta kun ei se riitä. Ei se ole jumalauta ikinä riittänyt, eikä varmaan ikinä tuu riittään. Varmaan joku toinenkin runkku haluais tulla mälkyttään, että älä sinä nillitä siinä. täällon ihimisiä joillon asiat paljon huonommin kuin sulla. Niin, varmaan onkin, en mä sitä kiellä. Valitettavasti jotkut ihmiset vaan tahtoo olla niin kuin ne ois ainoita keihin sattuu.

Mutta se, että mä en ole ollut osastolla, syönyt miljoonia eri lääkkeitä tai viillä ranteitani juustohöylällä auki joka vitun päivä, ei tarkota sitä, että mä olisin kunnossa. Se, että mä hymyilen ja naureskelen ei tarkota sitä, että muhun ei sattuisi, eikä tällaiset seikat tee mun kivusta tai mun sisällä olevasta tyhjyydestä yhtään sen olemattomampia kuin kenenkään muunkaan. Mä olen jollain tasolla aina ollut yksin. Ihmiset luulee tietävänsä musta kaiken. 'Sä olet aina tollanen, sä teet ja sanot aina noin, vittu mä tiedän susta aivan kaiken, tiedän mitä sä tarviit ja mitä sä saatana et'. Tällaset ihmiset vituttaa mua kaikkein eniten. Vittu, kun et tiedä musta mitään, niin älä tule jeesustelemaan, että tunnet mut paremmin kuin mä itse.

Joo. Niin. En tiedä. Ehkä mä olen vähän liioitteleva ja ehkä ihmisistä tuntuu että mä tosissani suurentelen asioita, mutta mua ei oikeasti voisi vähempää kiinnostaa. Mä en tykkää ihmisistä, kaikkein vähiten itsestäni. Kunpa ne vois vaan painua vittuun ja jättää mut rauhaan.

Kello on kaks. Mä meinasin varmaan sanoa vielä jotain todella hienoa ja tärkeilevää paskaa, mutta taidanpa jättää sen väliin, koska satuin jo unohtaan sen. Mä taidan vaan mennä pyöriskelee itsesääliin tonne sänkyyni ja miettiä mitä vittua mä tein väärin.

Mikä vittu mussa on vikana. Mä varmaan poltin koiranpentujen orpokodin maan tasalle edellisessä elämässäni.

Swordmaster

Olkoon tämä niitä harvoja kertoja, kun tänne tulen suomeksi jotain selittämään. Mä olen alkanut hieman vierastaa omalla kielelläni blogeihini tai mihinkään muuallekaan netissä kirjoittamista, koska tykkään englannista enemmän, mutta jotenkin nyt vaan tuntuu että tää täytyy tehdä. Kello on 28 yli yksi yöllä, lauantaina 4.10.2014.

Lukion eka jakso päätty just. Kokeet meni miten meni. Kemian pääsin just ja just läpi. Biologia ei menny sen paremmin. Äikkä ja enkku meni kiitettävästi, mutta niin ne aina. Vittu, mä luulin, että saisin ees vähän helpotusta tähän jatkuvaan pelkoon ja ahdistukseen rutiinien kautta, mut tää koulu on vaan lisännyt niitä. En tiedä, johtuuko se sit siitä, etten mä yksinkertaisesti oo tarpeeks fiksu, vai siitä, ettei mulla oo ketään. On vaikeeta kattoa kaikkia ihmisiä, nauramassa, hymyilemässä tyttö- ja poikaystäviensä ja kavereidensa kanssa, ja olla vaan yksin niiden keskellä. Mä pidän kyllä omasta seurastani tietyssä määrin, mutta kun se on ainoaa seuraa, jota mulla koskaan on, mä alan kyllästyä itseeni. Ja ymmärrän hyvin, miksi muutkin on muhun kyllästyneet.

Eipä sillä, mä olen tottunut siihen, että ihmiset jättää mut jälkeen ja tulee takaisin ainoastaan syyttääkseen mua kaikesta, joka niiden elämässä on mennyt päin vittua (no, ei nyt ehkä ihan kaikesta, mutta tajuatte varmaankin). Enkä mä silti halua syyttää ketään, koska mä ymmärrän. En mäkään mun kanssa haluaisi olla, jos en olis mä. En mä itteeni haluais tuntee. Kuka haluais? Mä en oo koskaan kuulunut mihinkään. Mä olen liian lyhyt, liian läski, liian outo. Liian tyttömäinen ollakseni poika, liian poikamainen ollakseni tyttö. Mä en ole mitään, enkä mä kuulu mihinkään.

Tässä tilanteessa ihmiset varmaan haluais sanoa mulle (ai siis ketkä?), että mun pitäis hakea apua. Mä olen jo tehnyt sen, muttei siitä ole mitään apua ollut. Mulla on lääkkeet masennukseen/ahdistukseen, mutta ei niistä ole apua. Jos mun perhettä ei lasketa, mun koira on ainoa asia, joka pitää mut käynnissä joka päivä. Siksipä mä en tiedäkään, mitä tapahtuis, jos se kuolisi. Mä varmaan viimeistään silloin tappaisin itseni. Mä en vaan voi enää kuvitella elämää ilman sitä.

Ja miksikö näin? Koska, jos edelleenkään ei puhuta mun perheestä, mun koira on ainoa, jolta mä saan ehdotonta rakkautta, eikä se odota multa muuta, kuin lenkittämistä, ruokaa ja hyvänä pitämistä. Ainoat hetket, jolloin mä tunnen aitoa iloa, on ne, kun mä tulen raskaan päivän jälkeen kotiin, ja se on ottamassa mua vastaan, heiluttamassa häntäänsä, ja yksinkertaisesti iloinen siitä, että mä olen olemassa. Kun ei kukaan muukaan ole. En mäkään ole.

Mä rakastan mun perhettä ja mun koiraa eniten tässä maailmassa. Jos mun vanhemmille, koiralle tai siskolle tapahtuis jotain, mä en pystyisi elämään. Siksi mä yritän jaksaa joka päivä, mä yritän pärjätä koulussa, koska meidän suvussa ei oo monia, jotka on käyneet lukion ja mä haluan, että mun vanhemmat voi olla ylpeitä munlaisesta epäonnistumisesta edes joskus. Mä pelkään, että ne pitää mua epäonnistujana, kun mulla ei oo kavereita, enkä mä koskaan mee mihinkään. Mä vaan istun huoneessani koneella, enkä tee mitään.

Mä haluan luovuttaa, mutta samalla taas en. Mullakin on unelmia, ja mä haluan saavuttaa ne, mä ihan oikeasti haluan. Mua vaan pelottaa, että mä en pärjää. Että mä asetan itelleni liian korkeita tavotteita, ja petyn pahasti, kun elämä läimäsee mua täysillä naamaan. Mä en halua, että aika kuluu näin nopeasti. Samalla, kun mä sanon, että mä haluan tehdä unelmistani totta, mä kuitenkin tiedän, että mä tulen loppujen lopuksi lähtemään oman käteni kautta. En ehkä kuukausiin tai edes vuosiin, mutta jotenkin musta tuntuu, että mä haluan päättää itse, milloin mä olen saanut tarpeekseni ja luovutan.

Mä yritän. Mä ihan oikeasti yritän. Vaikka musta olisi kovin ihanaa valittaa ja itkeä siitä, kuinka kukaan ei oikeasti välitä eikä mulla ole ketään, mä pidän kiltisti suuni kiinni ja niin sanotusti kärsin hiljaisuudessa. On vaikee herätä aamulla, kun muistaa, ettei oo kenenkään paras ystävä tai lempihenkilö, ettei oo kenellekään se, ketä se odottaa koko päivän, vaan siksi että pääsis puhumaan sille. En mä kai koskaan ole ollutkaan.

Musta tuntuu väärältä tuntea näin, kun tiedän, että muillakin on ongelmia, ja pahempia kuin mulla. Mä en vaan voi sille mitään, ja mua kyllästyttää tuntea jatkuvasti syyllisyyttä mun pahasta olostani. Mä olen väsynyt, niin helvetin väsynyt. En fyysisesti, henkisesti. Monina päivinä, kun ahdistaa ja pelottaa niin helvetisti, mä haluaisin vaan jäädä kotiin ja itkeä turhautumistani. Mä en kuitenkaan koskaan ole ollut mikään vetistelijä. Joinain päivinä mä vaan en tunne mitään. Toisina päivinä sattuu, sattuu niin maan saatanasti, kaikki sattuu niin vitusti, etten tiedä miten päin olisin.

Onneks kohta on syysloma. Mä haluaisin jättää lukion kesken, mutta mä tiedän, että jos mä teen niin, mun unelmista ei koskaan tule totta. Mä haluaisin vaan olla kotona niin kauan, kunnes mun koira kuolee. Sillä mä haluan olla sen viimeisinä hetkinä sen luona, ettei siitä tule taas sellainen asia, jota mä jään vuosien jälkeen katumaan. Musta tuntuu, että kun mä olen saanut tämän kirjailtua, mä menen tuonne olohuoneeseen ja halaan mun koiraa, ehkä itken ihan vähän.

Mä katoan vielä joskus tän maan päältä. Niin kuin me kaikki muutkin. En mä ole mitenkään erityinen, mut kukapa meistä oikeasti olis? Vituttaa, kun joitain ihmisiä pidetään parempina kuin toisia joidenkin typerien asioiden takia. Koulu on hyvä esimerkki siitä. Siellä annetaan ymmärtää, että jos et saa hyviä numeroita kokeista tai et osallistu tunneilla, et oo yhtä hyvä ja fiksu kuin muut. Se on julmaa.

Ehkä mä lopetan nyt. En mä oleta, että tätä kukaan lukee, tai jos lukee, niin en oleta, että ketään kiinnostaa. Mä olen vaan niin väsynyt. Mä olen vaan säälittävä.