Nyt kun koulua on mennyt se pari viikkoa sunnilleen, on hyvä miettiä, mitä onkaan tullu tehtyä ja mitä ei, ja vielä tärkiämpänä mitä helvettiä tässä oikiastaan pitäisikään tehdä. On selvää, että hyvin suuri osa näistä asioista liittyy kouluun, mutta onpa niitä sit sellaisiakin mukana, jotka liittyy johonkin ihan muuhun.
Mulla oli tänään verikoe, enkä mä ole ihan satavarma, että mitä ne sieltä tällä kertaa kurkkii, mutta toivon, että kaikki ois reilassa kuten aina ennenkin. Mulla on ens perjantaina siirtoaika KYS:issä, mikä meinaa sitä, että mä siirryn aikuisten osastolle tän diabeteksen suhteen (tuo nimittäin kuulostaa siltä, niin kuin mua olisi kärräämässä johonkin suljetulle). Tavallaan se tuntuu vähän haikialta, koska mä olen käynyt tuolla lasten osastolla melkein 12 vuotta ja kaikki lääkärit ja hoitajat on tullu tutuiks. En mä haluaisi vielä siirtyä mihinkään, missä ollaan niin jumalattoman vakavia ja mistä kaikesta pitää osata keskustella kypsästi ja virallisesti. En mä koe olevani vielä valmis sellaiseen. Miksen mä saa olla vielä lapsi niin kauan kuin se on mahdollista?
Tän saman kysymyksen voisi kysyä kouluun liittyen. Ens keväänä ois mahdollista kirjottaa jo joku aine, ja musta vahvasti tuntuu, ettei musta vielä ole siihen. Mä pelkään murtuvani paineen alla, ja koska mä koen tulleeni oikiaa polkua jo jonkin matkaa, mä en halua pakittaa liikaa. Tuntuu nimittäin jo pelkällä 35 tunnin viikkorytmillä, että mä en selviä hengissä seuraavaan viikkoon, joten miten mun olisi tässä tilassa mahdollista selvitä kirjotuksista? En mitenkään, siinäpä se. Ehkä joku ystävällinen sielu voiskin kehottaa mua soittamaan taas mun terapeuttipsykologimillelielle, mutta mä en koe kaipaavani sellaista nyt. Mä en osaa puhua mistään enkä ole koskaan osannut, ja jos on ihan helvetin pakko tuoda tunteet esille, teen sen mieluiten kirjoittaen. Sen mä sentään osaan.
Koulu on vittumaista. Pitää miettiä kursseja, niiden määrää ja tuleeko niitä tarpeeksi, pitää miettiä ryhmätöitä ja esitelmiä ja läksyjä ja muuta sen sellaista, joiden tekemiseen ei minkään maan motivaatio tunnu riittävän. Mutta unelma mun omasta tulevaisuudesta pastellinvärisine taivaineen ja pienine rantakaupunkeineen antaa toivoa ja puhtia, sillä mä haluan saavuttaa sen kaiken joskus. Onhan tässä vielä aikaa. Niin mä ainakin haluaisin uskoa.
Ehkä mä vaan yritän todistella itselleni, että mä pärjään kyllä ilman muitakin. Että mä en tarvitse parhaita, läheisiä ystäviä joille puhua koko ajan, joiden kanssa viettää aikaa ja sen sellaista. Ehkä mua ei vaan ole tarkoitettu sellaiseen ja se on ihan okei. Musta on kiva upota isoon villapaitaan ja juoda teetä samalla kun katson jotain kivaa leffaa tai luen jotain mielenkiintoista kirjaa. Ja se on okei. Ei mun tarvitse olla sellainen kuin muut. Mut ehkäpä se ongelma piileekin juuri siinä. Pystynkö mä hyväksymään itseni ja rakastamaan itseäni juuri sellaisena kuin mä olen?
Niin. En tiedä. Pitäis joka päivä jaksaa tehdä jotain, pitäis jaksaa ajatella ja hoitaa ja hymyillä vaikka väsyttääkin niin saatanasti. Mutta toisaalta ehkä pitäis vaan ottaa itseään niskasta kiinni, pitäis vaan lopettaa se valittaminen ja tehdä jotain. Pitäis vaan lopettaa se säälittävä itsesäälissä ja muussa paskassa vellominen ja oikiasti tehdä jotain sen eteen, että unelmat kävis toteen.
Kommentit
Lähetä kommentti