Promise

 Tämän kertainen niin sanottu vuosikatsaus on nyt pari päivää myöhässä, koska jostain syystä tän kirjottaminen aina katoaa mun ajatuksista jossain vaiheessa. Johtunee varmaan siitä, että suunnittelen aina alottavani tän tekemisen yöllä, jolloin luonnollisesti unohdan sen. Nyt ajattelin ottaa itteäni niskasta kiinni ja kirjoittaa tän harvinaisesti näin päiväsaikaan. Kello on 13:25 ja on 6. tammikuuta vuonna 2021. Viime vuosi oli... outo, jos ei muuta. Ajattelin vetää tästä korona-hommelista puhumisen ihan tässä alussa, koska en mielellään haluaisi tuoda sitä koko ajan esille, vaikka onhan se toki ollut aika suuri osa meidän kaikkien elämää nyt koko viime vuoden ajan. Onnekseni mä itse sekä läheisimmät ihmiseni ollaan vältytty sairastumiselta, eikä meistä kukaan ole tietääkseni edes altistunut. Mulla on sinänsä vähän ristiriitaiset fiilikset koko jutusta, sillä vaikka mä en halua sairastua tai mitään, ei mua silti sinänsä pelota se. Mä luulen tämän johtuvan siitä, että mua nyt ei yleisestikään ole aikoihin kiinnostanut se, mitä mulle tapahtuu. Kai se masentunut ja henkisesti palasina oleva osa mua on ottanut vähän valtaa taas. Jotenkin mä en vaan jaksa välittää itsestäni yhtään. No, jospa jätetään tää aihe nyt tällä erää tähän ja katotaan vähän taaksepäin vuotta 2020.

Alkuvuodesta siis asuin vielä Joensuussa, mutta kuten olin jo edelliseen ''vuosikatsaukseen'' kirjotellut, olin päättänyt yhteishaussa hakia jonnekin muualle opiskelemaan. Englanti ei ollutkaan mulle se juttu ja nyt tässä vaiheessa voin sanoa että oli ehdottomasti oikia päätös jättää se. Tosin väärä ala ei yksistään tehnyt mua ahdistuneeksi ja väsyneeksi, vaan siihen vaikutti myös se, miten mä koin tulleeni kohdelluksi kämppisteni toimesta (okei, kuulostaa kamalalta eikä ole tarkoitus. Mun entiset kämppikset on molemmat ihania ihmisiä ja toivon heille vain hyvää, mutta ehkä me ei sovittu kämppismielessä yhteen. Ehkä me oltiin vaan liian erilaisia.) sekä koko kaupunkiympäristö. Mä en vaan sopeutunut sinne ja sillä selvä. Mä asuin Joensuussa kaksi vuotta (no, melkein), enkä mä koskaan tuntenut sitä kodiksi. En kertaakaan. Joten mä läimin yhteishaussa kaikki mahdolliset kohdat täyteen ja odotin.

En muista oliko se peräti jo toukokuun loppua vai jopa aikasemmin, kun huomasin Opintopolkua tuhannetta kertaa avatessani, että mut oli jo hyväksytty yhteen hakukohteeseeni. Se tuntu ihan helvetin hyvältä, koska mä tiesin silloin, että ainakin mulla on joku vaihtoehto ja että mä pääsen ihan oikeasti pois. Tämä opiskelupaikka olikin sitten loppujen lopuksi se, jonka mä otin vastaan ja jossa nykyään siis opiskelen. Siitä hieman myöhemmin. Meillä loppu vuokrasopimus toukokuun loppuun, mutta toinen mun kämppiksistä muutti muutaman viikon etuajassa ja toinen ehkä noin viikkoa ennen, joten suunnilleen viikon (?) ennen lopullista poismuuttoa asustelin meidän kämpässä keskenäni. Jo silloin mä olin varma siitä, että mun olisi paljon parempi asua yksin. Tosin pakko sanoa, että välillä oli hieman haikeaa hengailla yksin siellä kämpässä, jossa oltiin kolmestaan jo yli vuoden verran asuttu. Toukokuun viimeisinä päivinä sitten pakkailin tavarani ja siivosin oman osani ja sanoin hyvästit Joensuulle.

Kesän asuin taas tuttuun tapaan kotona ja tietysti vuotuinen Lapin reissukin tehtiin. Mentiin ensin Saariselälle, sitten Ylläsjärvelle ja lopuksi Luostolle. Musta on aina kivaa tulla kotiin ja olla täällä (nytkin olen siis ollut jostain marraskuun lopusta täällä), mutta huomaan kyllä myös sen, että kun olen jo jonkin aikaa asunut muualla, tekee mun tietyn ajan jälkeen aina mieli mennä kämpille ja olla ihan omassa rauhassa. Siihen omaan rauhaan tottuu loppujen lopuksi aika nopiasti ja sitä alkaa arvostaa ihan eri tavalla. Täällä mä en välttämättä pääse olemaan itsekseni kuin vasta yöllä ja välillä se ottaa koville, vaikka rakastankin mun perhettä enemmän kuin mitään muuta. Kesäkuussa Runtti täytti jo 8 vuotta ja heinäkuussa mulle tuli vuosia täyteen 22, mikä tuntuu välillä edelleen vähän oudolta. Tuntuu välillä siltä, etten mä olisi yläasteen jälkeen aikuistunut ollenkaan. Ehkä tietyllä tapaa en olekaan, enkä välttämättä koskaan tulekaan aikuistumaan. Ei se haittaa.

Heinäkuussa sain myös vihdoin ottaa opiskelupaikan vastaan, jonka jälkeen alkoikin sitten kaikki Kelan kanssa temppuilut ja kämpän etsimiset. Kämppä löytyi todella helposti, sain oikein viihtyisän yksiön ihan yliopiston läheltä (mikä tosin ei nyt tähän maailmanaikaan auta yhtään, sillä meillä on etäopiskelua toukokuun loppuun asti). Elokuun lopussa sitten muutin Ouluun ja heti syyskuun alussa aloitin opiskelut saamelainen kulttuuri pääaineenani. Meitä on tosi pieni ja kiva ryhmä ja mulla on jo tässä vaiheessa paljon parempi ja positiivisempi fiilis kuin Joensuussa ikinä. Edellisten opintojen takia mulla on mahdollisuus valmistua aikasemmin, mikä ois todella jees ihan jo senkin kannalta, että mun opintotukikuukaudet loppuu vääjäämättä jossain vaiheessa. Tällä hetkellä mulla on yhteensä opintopisteitä semmoiset 77 (tosin vielä 10op pitäis viime vuoden puolelta tulla, mutta josain syystä professorit ei ole vielä saaneet aikaiseksi arvostella näitä kursseja. Käytännössä se siis meinaa sitä, että mulla on ekan lukukauden jälkeen kasassa enemmän opintopisteitä kuin mitä normaalisti ekan vuoden jälkeen. Olen siis tyytyväinen. Olen saanut kaikki syksyn kurssit suoritettua, paitsi yhden jätin kesken koska tuli yksinkertaisesti liikaa hommia. Se kurssin teen varmaan sitten ensi syksynä.

Syksyn vietin lähes kokonaan Oulussa, paitsi syysloman olin sitten täällä kotipaikalla. Sitten marraskuussa kävin muutaman viikon taas oleskelemassa Oulussa, kunnes tulin joulua ja uutta vuotta viettämään tänne. Koska mulla on tosiaan etäopiskelua nyt koko eka vuosi, mulla ei sinänsä ole mikään kauhia kiire takaisin, mutta koska mulla on lääkärikäyntejä sun muita tulossa, niin olen kyllä varmaan viimeistään kahden viikon päästä suuntaamassa takaisin Ouluun. Ihan aikakin jo, alkaa tuntua pikkuhiljaa jo siltä, että kaipaan taas omaa rauhaa. Meillä on ollut välillä vähän hektistä kotona, mutta mä en aio puhua siitä sen enempää, koska se tarvitsisi ihan kokonaisen postauksen. Tulikin tuosta mieleen, että mun henkinen tila ei tunnu muuttuneen vuoden aikana juuri miksikään. Mieliala pysyy tasaisesti matalana, mutta kai siinä sellainen muutos huonompaan on ollut, että mä en jaksa tehdä mitään enkä välttämättä edes nousta sängystä kunnolla. Mun unirytmi on päin helvettiä ja ahdistuksen intensiivisyyskin tuntuu taas tuplaantuneen. Mun pitäisi varmaan käydä YTHS:llä kysymässä vähän apua, varsinkin kun tuo syömishäiriökin koputtelee ovella yhä edelleen. Fyysinen olotila on lähinnä yhtä huono, tosin osa siitä johtuu toki tuosta unenpuutteesta. 

Ehkä mä alan pikkuhiljaa lopetella, ennen kuin tää venyy taas kilometrien pituiseksi. Varmaan suurin tänä vuonna tapahtunut asia oli tuo mun uusien opintojen aloittaminen sekä uuteen paikkaan muuttaminen. Ai niin, sen verran pakko nyt sanoa, ennen kuin kukaan ehtii miettiä että miten helvetissä mä pystyin ahdistumaan niin pahasti Joensuussa mutta en Oulussa, joka on kuitenkin niin paljon isompi paikka. Vastaus tähän on yksinkertainen: mä en asu keskustassa enää. Kun muutin Joensuuhun, asuin Noljakassa, eikä se ahdistanut niin paljon. Keskustassa ahdistus oli välillä sietämätöntä. Nyt Oulussa mä asun taas useamman kilometrin poispäin keskustasta, ja mulla on oikein hyvä olla. Tosin osittain myös sen takia, että asun yksin ja saan olla miten haluan. Nyt kun kaikki viimeiset pahvilaatikot on viety pois ja uudet huonekalut on kaikki paikoillaan, mä pääsen vihdoin järjestelemään mun kämpän juuri niin kuin haluan. Vielä tosin tarvitsisin kunnollisen peilin sekä olkkariin seinävaatteen, mutta muuten kaikki on valmista. Vaikka musta on ollut ihanaa olla taas kotona, on myös helpottavaa ja tervetullutta mennä takas kämpille.

Joten näillä sanoilla päätän tämänkertaisen ''vuosikatsauksen'' vai miksi tätä sekameteliä nyt pitäisikään kutsua, ja toivotan vielä kerran teille kaikille hyvää uutta vuotta! Katsotaan mitä vuosi 2021 tuo tullessaan. Pysykää terveinä ja pitäkää itsestänne ja rakkaimmistanne huolta.

Everybody loves me

No niin, josko nyt vihdoin saisin tämän tehtyä! En ajatellu aivan kauhiasti tässä alussa nyt lätistä mitään, mutta vähän taustatietoa. Eli mähän tosiaan olen kaksi vuotta opiskellut Joensuussa Itä-Suomen yliopistossa englantia pääaineenani, mutta toisen vuoden alkaessa aloin olla aika varma siitä, ettei se oo mun juttu ja että en halua jatkaa enää. Hampaita kiristellen menin vikan vuoden läpi - tosin en saanut kuin 10 op koko vuodelta, joten ihan kovin hyvin mulla ei mennyt. Yhteishakujen alkaessa olin jo päättäny, että aion hakea niin moneen koulutukseen kuin mahdollista. Hain siis sekä toisen asteen haussa (tässä siis yo-pohjaisiin koulutuksiin, koska lukion olen tosiaan käynyt ja sieltä paperit 2017 saanut) että korkeakouluhaussa. Tän postauksen pointti nyt siis on vähän tarkemmin käydä läpi mihin mä hain, mihin pääsin tai olisin päässyt ja mitä mä todennäköisesti nyt sitten syksyllä teen (ellei korona ota ja kuse meidän kaikkien muroihin vielä enemmän kuin se on jo kussut). Ajattelin, että tää vois olla hauska tehdä sillain, et käydään kumpikin haku läpi sillein vikasta toiveesta ekaan toiveeseen, joten eiköhän alotella tolla toisen asteen haulla!

5. Matkailualan perustutkinto (Lapin koulutuskeskus REDU, Kittilän toimintayksikkö): Tästä ekana pakkoa sanoa kaksi asiaa. Ensinnäkin se, että mua vituttaa aika paljon se, että mä jostain syystä laitoin tän viimeiseksi. Toiseksi se, että mä en ole koskaan juurikaan vakavasti kyseistä alaa harkinnut, mutta ajattelin, että kyllä se voisi olla ihan jees. Tänne alimmat hyväksytyt pisteet oli 3 ja mun pisteet 9 - mikä siis meinaa sitä, että mä olisin päässyt heittämällä tänne sisään. Mutta koska mut hyväksyttiin ylemmälle toiveelle, tänne pääsy automaattisesti peruuntui... Mikä vituttaa mua, koska mä olen aina tykännyt Kittilästä, ja ois ollut kiva lähtiä sinne. No, ei voi mitään. Suurin motivaatio siis sille, miksi hain tänne, oli lähinnä toi Kittilä, niin typerältä kuin se kuulostaakin, haha.

4. Media-alan ja kuvallisen ilmaisun perustutkinto (Koulutuskeskus JEDU, Piippola - Siikalatva): Mä hain kahteen eri kouluun media-alan ja kuvallisen ilmaisun koulutukseen, ja tämä oli se toinen. Tää oli myös se eka toisen asteen koulutus, jonne mut hyväksyttiin. Mä kuitenkin tiesin heti, etten mä halua tänne mennä, syinä lähinnä se, että kuten jo sanoin, olen alkanu epäillä sitä, haluanko mä sittenkään amiskaan ensinkään sekä se, että Siikalatva on vähän liian alhaalla mulle. Ei siinä paikkana mitään vikaa ole, se on aika lähellä Nivalaa, josta mun isänpuoleista sukua tulee aika paljon, mutta jotenkin vaan eka fiilis joka mulle tuli, kun sain sen hyväksymissähköpostin, oli että 'ei kiitos'. Joten mä aika lailla heti peruin tän paikan.

3. Luonto- ja ympäristöalan perustutkinto (Saamelaisalueen koulutuskeskus, luontaistalouden kehittämisyksikkö): Tästä mä hieman kerkesin jo haaveilla, ja kun tokan asteen haun tulokset tuli, mä olin tänne ensimmäisellä varasijalla, joten toivoa oli. Mua kiinnosti toi ala, koska luonto on lähellä mun sydäntä, ja tämä on Inarissa, josta mä kanssa paikkana tykkään tosi paljon. Harmillisesti kuitenkin olin taas kerran sijoitellut tämän väärin, koska mut hyväksyttiin varasijalta tätä ylempään toiveeseen, joten mun paikka täälläkin automaattisesti peruuntui. Hieman harmittaa, sillä jos mulla olis tämä tai toi Kittilä olleet ylempänä, oisin todennäköisesti mennyt kumpaan olisin päässyt, vaikka korkeakoulupaikankin sain.

2. Media-alan ja kuvallisen ilmaisun perustutkinto (Ammattiopisto Lappia, Tornio): Okei. Tänne mä pääsin varasijalta, ja vaikka tää on Lapissa ja se, mihin todennäköisimmin syksyllä lähden ei ole, mä päätin silti perua tän paikan. Suurin syy siihen on siis se, että mä en oikeastaan ole yhtään varma, olisinko mä pärjännyt amiskassa ollenkaan. Se on vähän kummallista, mutta vaikka mä en ole koskaan ollut mikään hirviän hyvä tai mikään himo-opiskelija, jotenkin mulle itselle silti tavallaan paremmalta tai turvallisemmalta vaihtoehdolta on tuntuneet just lukio ja yliopisto. Jos mä en olis saanut korkeakoulupaikkaa, mä olisin luultavasti hyväksynyt tän, mutta... näin tällä kertaa. Me ei muuten juuri olla Tornion suunnalla matkailtu, vaikka Lapissa joka kesä käydäänkin.

1. Puutarha-alan perustutkinto (Ammattiopisto Lappia, Tervola): Pakko alkuun sanoa, että en hakenu tänne siksi, että mun äiti on koulutukseltaan puutarhuri. Jos käytännönläheisistä aloista joku mua kiinnostais, niin se ois tämä. Tällä hetkellä mä olen muuten edelleen ekalla varasijalla tänne, mutta luultavasti joko en pääse tai sitten perun paikan. Toisaalta tää oli kyllä mun eka vaihtoehto, että kyllä mä joutuisin varmaan vähän miettimään kuitenkin. Mä en muuten oo yhtään varma, että olenko mä koskaan käynyt Tervolassa, muuten kuin junalla sillein että asemalla pysähtynyt.

Okei, siirrytäänpäs sitten noihin korkeakoulutoiveisiin!

5. Medianomi AMK, Päivätoteutus (Oulun ammattikorkeakoulu): Tänne mä itseasiassa tein jopa portfolionkin, mutta en tainnut edetä mihinkään, koska en saanut pääsykoekutsua. Se ei nyt sinänsä ois mihinkään johtanut, koska mut on hyväksytty ylemmälle toiveelle. Sitä portfoliota tehdessä mulle tuli vähän sellainen fiilis, ettei tää ehkä kuitekaan ois ollut mulle hyvä, sillä mun ainoa ''vahvuus'' tai mielenkiinnon kohde tai mikälie on lähinnä valokuvaus, ja näihin nyt sisältyy aina paljon muutakin. Eli vaikka tähän valinta onkin vielä kesken, en voi tulla valituksi enää tänne (tai no, voin periaatteessa, mutta se paikka peruuntus automaattisesti).

4. Restonomi AMK, matkailu- ja palveluliiketoiminta, monimuotototeutus (Lapin ammattikorkeakoulu, Rovaniemi): Muistaakseni valitsin tän siksi, että tuskailin vähän noiden toiveiden kanssa ja sitten muistin, että olin hakenu sinne matkailualalle toisen asteen haussa, joten aattelin, että voisin hakea AMK:iin samantyyliselle alalle. No, tännekin mä itseasiassa olisin päässy sisään: 100 pistettä oli alin hyväksytty ja mun pisteet oli 112. Kuitenkin mun paikka peruuntui, koska kuten jo sanoin aiemmin, pääsin ylemmälle toiveelle. Sinänsä se ei mua hirveästi haittaa, koska en mä nyt loppujen lopuksi tiedä sopisinko mä luonteeni etc. puolesta tällaiselle alalle.

3. Suomen kieli ja kirjallisuudentutkimus, Kielten ja kirjallisuuden tutkinto-ohjelma, humanististen tieteiden kandidaatti ja filosofian maisteri 3v + 2v (Oulun yliopisto, Humanistinen tiedekunta): Hei, eka johon en ees päässy sisään! Tässä alimmat hyväksytyt pisteet oli 97.1 ja mun pisteet oli 83.3 - eli ei onnistunut. Lisäksi mulla ei ollu tarpeeksi opintopisteitä joltain tietyltä alalta, että olisin niiden kautta päässy sisään. Mua ei haittaa, etten päässy sisään. Tää oli oikiastaan vähän sellanen täytetoive, enkä osaa nyt sanoa, miksen laittanu sitä viimeiselle sijalle. Silloin kun tää korona ei vaikuttanu vielä asioihin, olin muuten varautunu siihen, et käyn tekee pääsykokeen Joensuussa tänne, mutta sitä nyt ei koskan tapahtunut.

2. Saamelainen kulttuuri, Historia-, kulttuuri- ja viestintätieteiden tutkinto-ohjelma, humanististen tieteiden kandidaatti ja filosofian maisteri 3v + 2v (Oulun yliopisto, Humanistinen tiedekunta): Okei, nyt ollaan jännän äärellä! Mä sain jo toukokuun puolella tiedon siitä, että pääsin tänne sisään. Olin jo silloin tosi innoissani, koska ainakin mulla oli varma pääsylippu pois Joensuusta. Sitten keksin tarkastaa, että paljon tällä alalla on aloituspaikkoja. Meinasin saada sydärin, koska niitähä on vain 5. Siis vain 5. Kolme todistusvalinnalla ja kaksi pääsykokeella (tosin, Ylen sivuilla oli se joku juttu mistä näki et paljonko alotuspaikkoja lisätään syksyks, ja tälle alalle vissiin 3 eli kai niitä nyt tänä syksynä on 8? en tiedä, enkä tiedä paljon tänne yleensäkin on ees hakijoita). Alimmat hyväksytyt pisteet oli 80.8 ja mun pisteet oli 84.6. Mä olen pyöritellyt tätä mielessäni siitä lähtien, kun sain tietää päässeeni sisään, ja mitä enemmän mä tätä mietin, sitä enemmän mä haluan tänne mennä. Joo, tiedän, Oulu ei ole Lapissa, mutta ei se nyt kaukanakaan ole. Sitä paitsi tää ala on niin älyttömän mielenkiintoinen. On siis suunnilleen 95% varmaa, että mä lähden syksyllä Ouluun! Siis tää on niin älyttömän uskomaton tilaisuus, noin vähän aloituspaikkoja ja mä pääsin sisään. Mun kolme vuotta vanhoilla lukiopapereilla. Mä en halua heittää tätä tilaisuutta hukkaan. Ja hei, kuka tietää, ehkä mä yhtenä sivuaineena luen vielä englantia, haha.

1. Audiovisuaalisen mediakulttuurin koulutus, taiteen kandidaatti ja maisteri 3v + 2v (Lapin yliopisto, Taiteiden tiedekunta): Syy siihen miksen voi vielä hyväksyä tota edellistä paikkaa on tämä. Valinta tähän on vielä kesken, mutta mä en voi saada paikkaa, koska 1) en päässy todistusvalinnalla ja 2) en osallistunu pääsykokeeseen. Mä en halunnu osallistua pääsykokeeseen, koska jotenkin mun halu päästä tonne Ouluun on niin suuri, etten tavallaan halunnu ees riskeerata sitä, etten pystyiskään menemään sinne (vaikka toki Rovaniemi olis Lapissa ja onhan tääkin yliopistoala, mut silti). Lisäksi en tiedä pärjäisinkö mä tällaisella alalla, sillä mä olen suuntautunut niin vahvasti valokuvaukseen eikä mua muu tällainen nyt ihan niin paljon kiinnosta. Mun pitää nyt vain odotella, milloin Opintopolkuun lävähtää tieto, etten päässy sisään ja sit voin hyväksyä ton edellisen paikan.

Siinäpä ne nyt sitten on ja vihdoin kaikki salaisuudet tähän liittyen on julki (köhköh, salaisuudet, joo just niin). Musta tuntuu, että asiat tulee menemään paremmin, sillä en mä ollu näin innoissani silloin 2 vuotta sitten lähdössä Joensuuhun kuin mä nyt olen Ouluun. Mä olen kyllä yllättynyt siitä, että oisin päässy noinkin moneen kouluun - toki kyllä mä olin aika varma, että johonkin mun on pakko päästä, koska kuitenkin hain 10 eri koulutukseen. Ehkä mä oon vaan hakenu aloille, joille ei oo niin paljon hakijoita, tai jotain. Tai sitten mä en yksinkertaisesti ole niin tyhmä kuin aina tykkään ajatella olevani. No, joka tapauksessa, on aika varmaa, että mä syksyllä lähden Ouluun, toivottavasti vaan tää korona ei nyt sit villiinny uudelleen tai mitään. Nyt alkaakin sit asuntojen etsintä (kyllä, ajattelin aloittaa jo ennen kuin pystyn hyväksymään ton paikan, vaikka hakemuksia nyt en varmaan vielä laita ennen kuin se on satavarma paikka) ja sit pitää lähetellä Kelalle satayks hakemusta kaiken maailma tuista yms. paskasta ja muistaa tehdä osoitteenmuutos ja soitella sairaaloihin... Puhumattakaan itse muutosta. No, nyt ensin aion kyllä nauttia kesästä täällä rakkassa kotikunnassani Leppävirralla ja sitten katsellaan mitä syksy tuo tullessaan! 

The bird and the worm

Noin vuosi sitten, melkein täsmälleen samaan kellonaikaan, mä kirjoittelin tänne postauksen, jossa kävin läpi ekan yliopistosyksyn juttuja, ja yleisesti vuotta 2018. Nyt ois kai aika tehdä vähän samaa vuoden 2019 ajalta. Jos alotetaan alkuvuodesta, niin muutin silloin tosiaan toisen kämppikseni sekä yhden toisen tytön kanssa uudeen asuntoon lähemmäs yliopistoa. Meillä on sujunut ihan kivasti, mutta välillä musta on tuntunut todella ulkopuoliselta, koska mun kämppikset opiskelee samaa alaa, ja luonnollisesti he myös juttelevat opinnoistaan sun muusta paljon. Etenkin loppukevättä kohden mua alkoi ahdistaa todella paljon, joten vetäydyin usein omiin oloihini, en liittynyt keskusteluihin enkä ollut kovin puhelias muutenkaan. Usein mun päivät menikin sit siihen, että itkin huoneessani aamun pikkutunneille asti, joskus myös itsetuhoisesti ahdistustani purkaen. Me kuitenkin juteltiin asiasta, ja sen jälkeen meillä on mennyt paremmin. Mä olen itse ihan tietoisesti, etenkin nyt syksyllä, yrittänyt parantaa itseäni ja oon vaan mennyt esim. olkkariin hengailemaan jos siellä on joku ollut. Mä luulen, että suurin tekijä siihen, miksi mä ahdistuin niin pahasti, on mun menneisyydessä tapahtunut koulukiusaaminen. Mulle tulee aina jossain vaiheessa fiilis, että mua ei hyväksytä, mut torjutaan ja hylätään. Mä en voi sille oikeastaan mitään.

Jo viime joulun aikoihin mä aloin kyseenalaistaa sitä, olenko mä sittenkään oikealla alalla. Englannin opiskelu tuntui mulle loogisimmalta vaihtoehdolta, koska mä olen aina tykännyt siitä koulussa ja oon aina ollut siinä hyvä. Kirjoitinhan mä siitä ainoan ällänikin. Jossain vaiheessa mä kuitenkin huomasin, etten mä oo tykännyt yhdestäkään englannin kurssista, joita mulla on nyt yliopistossa ollut. Viime keväänä onnistuin kuitenkin vielä sivuuttamaan nää ajatukset suurimmalta osalta, mutta syksyllä tipuin reunan yli ja kovaa. Mulla on koko syksyltä vain 5 opintopistettä, eli en oo saanut kuin yhden kurssin suoritettua. Sekin oli oikeastaan vaan kirjatentti. Kaikki muut kurssit jouduin jättämään kesken. Ahdistaa, masentaa, pelottaa. Luin yhtenä iltana alkusyksystä jonkun kurssin kuvausta ja kun huomasin, että siinä kurssissa ois pitänyt pitää puheita ja esitelmiä, niin mitä tein? Purskahdin hysteeriseen, paniikinomaiseen itkuun, jota jatkui seuraavat puoli tuntia. Sanomattakin kai selvää, että sen kurssin yhdellekään tapaamiselle en mennyt.

Tuntuu jokseenkin säälittävältä, sekä pahalta, tajuta, että tää ei olekaan sitä, mitä mä haluan. Mun päässä takoo koko ajan vaan yks ajatus: mun on pakko päästä pois. Tää nyt ei toki ole mitään uutta, koska musta tuntuu, että tuo sama ajatus on vetänyt rallia mun päässä viimeiset viisi vuotta ainakin. Mun on pakko tehdä jotain. Mä en ole vielä päättänyt tarkalleen mihin, mutta aion hakea nyt kevään yhteishauissa johonkin muualle. Mulla on useampi vaihtoehto, ja voin vaan toivoa, että pääsisin johonkin. Tavallaan mua hävettää myös, koska musta tuntuu, että mä petän mun vanhemmat. Sekin ajatuksena taas tuntuu typerältä, sillä mä olen kuitenkin aikuinen ihminen ja vastuussa omista asioistani. Mä en tiedä, ymmärtääkö ne miksi mä olen tekemässä tätä. Enkä mä voi vaan sanoa, että jos mä en tee mitään, mä en enää pitkään täällä pyöri. Ja mä toivon, että mä liioittelisin kun sanon noin. Mutta mä tunnen, kuinka mä luisun.

Olin siis kesän kotona ja tuntui aivan helvetin hyvältä olla pois kaupungista. Oli myös ihanaa käydä taas Lapissa. Jotenkin mun sydän vetää sinne ihan hirveästi, ja mä toivon, että mä pääsisin lähemmäs mahdollisimman nopeasti. Syksyllä palasin takas Joensuuhun, mutta koko syksy on mennyt multa jotenkin aivan käteen. Se alko ihan hyvin, mutta sitten mä en vaan enää... jaksanut. Aloin skipata luentoja ja tunteja, jätin kursseja kesken, en saanu mitään tehtyä. Ahdistuin yhä entisestään ja pakonomaisesti päässä tykytti ajatus siitä, että on päästävä helvettiin täältä. Tässä kohtaa mua taas pelottaa, etten mä tule koskaan löytämään mitään, mikä veisi tän tunteen pois. Tunteen siitä, että kaikki on väärin, eikä missään ole hyvä olla. Mä en tiedä, mitä mun pitäisi tehdä tai mihin mun pitäisi mennä, että mä tuntisin itseni edes jotenkin ehjemmäksi.

Oon ollut nyt koko joulukuun kotona ja tän viikon sunnuntaina palaan takas Joensuuhun. Mulla ei nyt keväällä ole kuin muutama kurssi, ihan sen takia, että mä olen niin saatanan väsynyt. Alan valmistautua mahdollisiin pääsykokeisiin ynnä muuhun. Mä en toivo nyt mitään niin paljon kuin sitä, että pääsisin johonkin toiseen opiskelupaikkaan. Jos en pääse, niin... en tiedä. Mulla ei ole mitään suunnitelmaa sen varalle. Nyt on se hetki, kun pitäis olla jonkinlainen kuva siitä, missä on ja mitä tekee. Mutta mä olen yhtä hukassa kuin aina. Enkä mä tiedä, löydänkö mä enää koskaan itseäni tai mun paikkaa, mun tarkoitusta.

Tää vuosi päättyy tänään. Kello on puoli kaksi ja on 31. joulukuuta. Tää vuosi on ollut ihan helvetin raskas. Ois ihan kiva, jos ens vuosi ois hieman hellempi mulle. Näillä sanoilla mä kiitän ja kuittaan ja toivotan kaikille mahdollisille lukijoille hyvää uutta vuotta. Toivottavasti teidän 2020 on täynnä toteutuneita haaveita, ilonaiheita ja lämpöä. 

Not enough

2018. Tähän mennessä varmaan oudoin vuosi mun elämässä. Tuntuu, että tänä vuonna on tapahtunut ihan sairaasti kaikkea. Osittain tuntuu myös siltä, että mä en tunne enää itseäni. En mä koe muuttuneeni esimerkiksi luonteeltani tai muuten, mutta jokin mussa on erilaista. Jokin tässä kaikessa on erilaista.

Alkuvuonna mä olin vielä viettämässä välivuotta, ehkä vähän epävarmana siitä, mitä haluaisin tehdä. Hain töitä, en saanut mitään. Olin kotona ja ihan rehellisesti sanottuna en tehnyt elämälläni yhtikäs mitään. Pikkuhiljaa kuitenkin aloin tutkiskelemaan asioita, ja kun yhteishaut alkoi, olin jo aikalailla varma siitä, mitä haluan opiskella. Hain Joensuuhun ja Tampereelle. Suoritin myös alkuvuodesta autokoulun (kaiken sen sekoilun jälkeen se oli suoranainen ihme) ja sain ajokortin. En kyllä edelleenkään tykkää ajamisesta.

Hommasin pääsykoekirjat ja aloin lukea. Alku sujui hyvin, mutta sitten alkoi puuroutua. En tiedä, johtuuko se siitä, etten oo koskaan tavallaan ''osannut'' päntätä kunnolla vai siitä, että taustalla mulla kuitenkin on koko ajan pyörinyt masennus ja ahdistus, mutta loppujen lopuksi pääsykoepäivänä olin lukenut yhden kirjan puoliväliin, toisesta satunnaisia kohtia ja kolmannen olin avannut tasan kaksi kertaa.

Pääsykokeisiin mennessä mua ahdisti aivan helvetisti. Ajattelin, että ei tästä tule mitään, mä en ole lukenut tarpeeksi, siellä on niin monta ketkä haluaa päästä sisään eikä mulla ole mahiksia. Kokeen jälkeen mun fiilikset oli aika... tasapaksut. Tiesin, ettei se nyt mitenkään penkin alle mennyt, mutta olisin voinu paremminkin suoriutua. Olin silti tosi helpottunu, että se oli ohi. Pystyin keskittymään hetkeksi kaikkeen muuhun. Kesäkuun lopussa sain tietää, että pääsin opiskelemaan englannin kieltä ja kulttuuria Joensuuhun. Mä en ole koskaan ollut niin tyytyväinen itseeni. Tuntui siltä, että mä olin oikeasti saavuttanut jotain.

Siitä alkoikin sitten rumba asunnon hommaamisen, tukien ja kaiken muun kanssa. Ahdisti helvetisti, mutta kaikki sujui tosi hyvin. Sain huoneen kolmen hengen solusta ja sain myös tosi hyvät kämppikset, joista on tullut mulle todella tärkeitä. Toinen heistä opiskelee mun kanssa samalla alalla ja toisen kanssa (sekä myös yhden kolmannen tytön) olen tammikuun lopussa muuttamassa lähemmäs yliopistoa uuteen asuntoon. Toki mua raha-asiat sun muut edelleen ahdistaa, mutta ihan hyvin mä olen tähän asti pärjännyt.

Opintojen suhteen mä olen myös itseeni tyytyväinen, sillä mä selvisin ensimmäisestä syksystä yliopistossa. Mun on edelleen vähän hankala uskoa, että mä olen oikeasti yliopisto-opiskelija. Kun mä olin 14, mä en oikeasti uskonut eläväni 16-vuotiaaksi. Kun olin 16, kuvittelin, etten näe elämää 18. ikävuoden jälkeen. Kun olin 18, luulin kuolevani kaksikymppisenä. Nyt mä olen 20 (välillä hankala uskoa sitäkään) ja olen edelleen elossa. Muutamaa juttua lukuunottamatta mä olen suorittanut kaikki tarvittavat opiskelujutut tältä syksyltä. 

Tänä vuonna on myös tapahtunut asioita, jotka mä olisin mielelläni jättänyt kokematta. Mä en ole koskaan kirjoittanut tästä missään, koska mä olen alkanut vasta setvimään tätä nyt, mutta mä olen noin puolentoista vuoden ajan nyt sairastanut eräänlaista syömishäiriötä. Kyseessä ei siis ole anoreksia tai bulimia, joten se ei oo ollut oikeastaan ulkoapäin nähtävissä. Eniten mua inhottaa se, miten paljon mun energiaa syö ajatukset painosta, ruuasta ja muusta vastaavasta, koska mä en koskaan uskonut, että mä voisin sairastua syömishäiriöön. Muutama viikko sen jälkeen kun opinnot oli alkaneet, mä marssin YTHS:lle ja kerroin sairaanhoitajalle tästä. Siitä mut ohjattiin eteenpäin lääkärille ja psykiatrille. Mulla on virallisen diagnoosin mukaan määrittämätön syömishäiriö. Lisäksi sain diagnoosin keskivaikeasta masennuksesta, mikä ei oikeastaan tullu yllätyksenä. Siitä huolimatta mä olen vasta viime aikoina tajunnut, kuinka paljon läsnä ahdistus ja masennus oikeasti on mun elämässä.

Nyt mä olen viettänyt joulua kotona relaillen porukoiden, siskon ja Runtin kanssa. Mä olen aina rakastanut joulua, kuten varmaan olen saattanut joskus mainita... Hahaha. Tällä hetkellä kello on 1:07, joten on vuoden 2018 viimeinen päivä. Todella kummallista. Jotenkin mä olen tavallaan aika innoissani ensi vuodesta, vaikka samalla se ahdistaa niin maan perkeleesti. Toisaalta, mikäpä ei. No, joka tapauksessa, olen täällä vielä loppiasviikonloppuun asti, jolloin suuntaan takaisin Joensuuhun. Tammikuun ajan asun vielä nykyisssä kämpässä, mutta tosiaan tammikuun lopussa muutan sitten hieman lähemmäs yliopistoa. Se on tosi hyvä juttu, koska sitten ei tarvitse enää bussia käyttää joka päivä. Mulla jatkuu opinnot 7.1 ja sen jälkeen onkin sitten lopputalvi ja kevät opiskelujentäyteistä aikaa. Helpompaa se varmaan nyt alussa ainakin on, kun tietää, että siitä selviää.

Että siinäs kuulitte. Kun kerta mäkin olen tähän saakka selvinnyt, niin kyllä tekin selviätte. Hengittäkää hetki, halatkaa koiraanne ja läheisiänne ja kuunnelkaa hyvää musiikkia. Juokaa vähän teetä tai kahvia tai mitä tahansa, katsokaa joku hyvä leffa ja käykää kivalla kävelyllä. Ottakaa lääkkeenne, olkaa turvassa ja voikaa hyvin. Hyvää uutta vuotta kaikille! Nähdään joskus.

Circus parade

Nyt kun koulua on mennyt se pari viikkoa sunnilleen, on hyvä miettiä, mitä onkaan tullu tehtyä ja mitä ei, ja vielä tärkiämpänä mitä helvettiä tässä oikiastaan pitäisikään tehdä. On selvää, että hyvin suuri osa näistä asioista liittyy kouluun, mutta onpa niitä sit sellaisiakin mukana, jotka liittyy johonkin ihan muuhun.

Mulla oli tänään verikoe, enkä mä ole ihan satavarma, että mitä ne sieltä tällä kertaa kurkkii, mutta toivon, että kaikki ois reilassa kuten aina ennenkin. Mulla on ens perjantaina siirtoaika KYS:issä, mikä meinaa sitä, että mä siirryn aikuisten osastolle tän diabeteksen suhteen (tuo nimittäin kuulostaa siltä, niin kuin mua olisi kärräämässä johonkin suljetulle). Tavallaan se tuntuu vähän haikialta, koska mä olen käynyt tuolla lasten osastolla melkein 12 vuotta ja kaikki lääkärit ja hoitajat on tullu tutuiks. En mä haluaisi vielä siirtyä mihinkään, missä ollaan niin jumalattoman vakavia ja mistä kaikesta pitää osata keskustella kypsästi ja virallisesti. En mä koe olevani vielä valmis sellaiseen. Miksen mä saa olla vielä lapsi niin kauan kuin se on mahdollista?

Tän saman kysymyksen voisi kysyä kouluun liittyen. Ens keväänä ois mahdollista kirjottaa jo joku aine, ja musta vahvasti tuntuu, ettei musta vielä ole siihen. Mä pelkään murtuvani paineen alla, ja koska mä koen tulleeni oikiaa polkua jo jonkin matkaa, mä en halua pakittaa liikaa. Tuntuu nimittäin jo pelkällä 35 tunnin viikkorytmillä, että mä en selviä hengissä seuraavaan viikkoon, joten miten mun olisi tässä tilassa mahdollista selvitä kirjotuksista? En mitenkään, siinäpä se. Ehkä joku ystävällinen sielu voiskin kehottaa mua soittamaan taas mun terapeuttipsykologimillelielle, mutta mä en koe kaipaavani sellaista nyt. Mä en osaa puhua mistään enkä ole koskaan osannut, ja jos on ihan helvetin pakko tuoda tunteet esille, teen sen mieluiten kirjoittaen. Sen mä sentään osaan.

Koulu on vittumaista. Pitää miettiä kursseja, niiden määrää ja tuleeko niitä tarpeeksi, pitää miettiä ryhmätöitä ja esitelmiä ja läksyjä ja muuta sen sellaista, joiden tekemiseen ei minkään maan motivaatio tunnu riittävän. Mutta unelma mun omasta tulevaisuudesta pastellinvärisine taivaineen ja pienine rantakaupunkeineen antaa toivoa ja puhtia, sillä mä haluan saavuttaa sen kaiken joskus. Onhan tässä vielä aikaa. Niin mä ainakin haluaisin uskoa.

Ehkä mä vaan yritän todistella itselleni, että mä pärjään kyllä ilman muitakin. Että mä en tarvitse parhaita, läheisiä ystäviä joille puhua koko ajan, joiden kanssa viettää aikaa ja sen sellaista. Ehkä mua ei vaan ole tarkoitettu sellaiseen ja se on ihan okei. Musta on kiva upota isoon villapaitaan ja juoda teetä samalla kun katson jotain kivaa leffaa tai luen jotain mielenkiintoista kirjaa. Ja se on okei. Ei mun tarvitse olla sellainen kuin muut. Mut ehkäpä se ongelma piileekin juuri siinä. Pystynkö mä hyväksymään itseni ja rakastamaan itseäni juuri sellaisena kuin mä olen?

Niin. En tiedä. Pitäis joka päivä jaksaa tehdä jotain, pitäis jaksaa ajatella ja hoitaa ja hymyillä vaikka väsyttääkin niin saatanasti. Mutta toisaalta ehkä pitäis vaan ottaa itseään niskasta kiinni, pitäis vaan lopettaa se valittaminen ja tehdä jotain. Pitäis vaan lopettaa se säälittävä itsesäälissä ja muussa paskassa vellominen ja oikiasti tehdä jotain sen eteen, että unelmat kävis toteen.