Promise

 Tämän kertainen niin sanottu vuosikatsaus on nyt pari päivää myöhässä, koska jostain syystä tän kirjottaminen aina katoaa mun ajatuksista jossain vaiheessa. Johtunee varmaan siitä, että suunnittelen aina alottavani tän tekemisen yöllä, jolloin luonnollisesti unohdan sen. Nyt ajattelin ottaa itteäni niskasta kiinni ja kirjoittaa tän harvinaisesti näin päiväsaikaan. Kello on 13:25 ja on 6. tammikuuta vuonna 2021. Viime vuosi oli... outo, jos ei muuta. Ajattelin vetää tästä korona-hommelista puhumisen ihan tässä alussa, koska en mielellään haluaisi tuoda sitä koko ajan esille, vaikka onhan se toki ollut aika suuri osa meidän kaikkien elämää nyt koko viime vuoden ajan. Onnekseni mä itse sekä läheisimmät ihmiseni ollaan vältytty sairastumiselta, eikä meistä kukaan ole tietääkseni edes altistunut. Mulla on sinänsä vähän ristiriitaiset fiilikset koko jutusta, sillä vaikka mä en halua sairastua tai mitään, ei mua silti sinänsä pelota se. Mä luulen tämän johtuvan siitä, että mua nyt ei yleisestikään ole aikoihin kiinnostanut se, mitä mulle tapahtuu. Kai se masentunut ja henkisesti palasina oleva osa mua on ottanut vähän valtaa taas. Jotenkin mä en vaan jaksa välittää itsestäni yhtään. No, jospa jätetään tää aihe nyt tällä erää tähän ja katotaan vähän taaksepäin vuotta 2020.

Alkuvuodesta siis asuin vielä Joensuussa, mutta kuten olin jo edelliseen ''vuosikatsaukseen'' kirjotellut, olin päättänyt yhteishaussa hakia jonnekin muualle opiskelemaan. Englanti ei ollutkaan mulle se juttu ja nyt tässä vaiheessa voin sanoa että oli ehdottomasti oikia päätös jättää se. Tosin väärä ala ei yksistään tehnyt mua ahdistuneeksi ja väsyneeksi, vaan siihen vaikutti myös se, miten mä koin tulleeni kohdelluksi kämppisteni toimesta (okei, kuulostaa kamalalta eikä ole tarkoitus. Mun entiset kämppikset on molemmat ihania ihmisiä ja toivon heille vain hyvää, mutta ehkä me ei sovittu kämppismielessä yhteen. Ehkä me oltiin vaan liian erilaisia.) sekä koko kaupunkiympäristö. Mä en vaan sopeutunut sinne ja sillä selvä. Mä asuin Joensuussa kaksi vuotta (no, melkein), enkä mä koskaan tuntenut sitä kodiksi. En kertaakaan. Joten mä läimin yhteishaussa kaikki mahdolliset kohdat täyteen ja odotin.

En muista oliko se peräti jo toukokuun loppua vai jopa aikasemmin, kun huomasin Opintopolkua tuhannetta kertaa avatessani, että mut oli jo hyväksytty yhteen hakukohteeseeni. Se tuntu ihan helvetin hyvältä, koska mä tiesin silloin, että ainakin mulla on joku vaihtoehto ja että mä pääsen ihan oikeasti pois. Tämä opiskelupaikka olikin sitten loppujen lopuksi se, jonka mä otin vastaan ja jossa nykyään siis opiskelen. Siitä hieman myöhemmin. Meillä loppu vuokrasopimus toukokuun loppuun, mutta toinen mun kämppiksistä muutti muutaman viikon etuajassa ja toinen ehkä noin viikkoa ennen, joten suunnilleen viikon (?) ennen lopullista poismuuttoa asustelin meidän kämpässä keskenäni. Jo silloin mä olin varma siitä, että mun olisi paljon parempi asua yksin. Tosin pakko sanoa, että välillä oli hieman haikeaa hengailla yksin siellä kämpässä, jossa oltiin kolmestaan jo yli vuoden verran asuttu. Toukokuun viimeisinä päivinä sitten pakkailin tavarani ja siivosin oman osani ja sanoin hyvästit Joensuulle.

Kesän asuin taas tuttuun tapaan kotona ja tietysti vuotuinen Lapin reissukin tehtiin. Mentiin ensin Saariselälle, sitten Ylläsjärvelle ja lopuksi Luostolle. Musta on aina kivaa tulla kotiin ja olla täällä (nytkin olen siis ollut jostain marraskuun lopusta täällä), mutta huomaan kyllä myös sen, että kun olen jo jonkin aikaa asunut muualla, tekee mun tietyn ajan jälkeen aina mieli mennä kämpille ja olla ihan omassa rauhassa. Siihen omaan rauhaan tottuu loppujen lopuksi aika nopiasti ja sitä alkaa arvostaa ihan eri tavalla. Täällä mä en välttämättä pääse olemaan itsekseni kuin vasta yöllä ja välillä se ottaa koville, vaikka rakastankin mun perhettä enemmän kuin mitään muuta. Kesäkuussa Runtti täytti jo 8 vuotta ja heinäkuussa mulle tuli vuosia täyteen 22, mikä tuntuu välillä edelleen vähän oudolta. Tuntuu välillä siltä, etten mä olisi yläasteen jälkeen aikuistunut ollenkaan. Ehkä tietyllä tapaa en olekaan, enkä välttämättä koskaan tulekaan aikuistumaan. Ei se haittaa.

Heinäkuussa sain myös vihdoin ottaa opiskelupaikan vastaan, jonka jälkeen alkoikin sitten kaikki Kelan kanssa temppuilut ja kämpän etsimiset. Kämppä löytyi todella helposti, sain oikein viihtyisän yksiön ihan yliopiston läheltä (mikä tosin ei nyt tähän maailmanaikaan auta yhtään, sillä meillä on etäopiskelua toukokuun loppuun asti). Elokuun lopussa sitten muutin Ouluun ja heti syyskuun alussa aloitin opiskelut saamelainen kulttuuri pääaineenani. Meitä on tosi pieni ja kiva ryhmä ja mulla on jo tässä vaiheessa paljon parempi ja positiivisempi fiilis kuin Joensuussa ikinä. Edellisten opintojen takia mulla on mahdollisuus valmistua aikasemmin, mikä ois todella jees ihan jo senkin kannalta, että mun opintotukikuukaudet loppuu vääjäämättä jossain vaiheessa. Tällä hetkellä mulla on yhteensä opintopisteitä semmoiset 77 (tosin vielä 10op pitäis viime vuoden puolelta tulla, mutta josain syystä professorit ei ole vielä saaneet aikaiseksi arvostella näitä kursseja. Käytännössä se siis meinaa sitä, että mulla on ekan lukukauden jälkeen kasassa enemmän opintopisteitä kuin mitä normaalisti ekan vuoden jälkeen. Olen siis tyytyväinen. Olen saanut kaikki syksyn kurssit suoritettua, paitsi yhden jätin kesken koska tuli yksinkertaisesti liikaa hommia. Se kurssin teen varmaan sitten ensi syksynä.

Syksyn vietin lähes kokonaan Oulussa, paitsi syysloman olin sitten täällä kotipaikalla. Sitten marraskuussa kävin muutaman viikon taas oleskelemassa Oulussa, kunnes tulin joulua ja uutta vuotta viettämään tänne. Koska mulla on tosiaan etäopiskelua nyt koko eka vuosi, mulla ei sinänsä ole mikään kauhia kiire takaisin, mutta koska mulla on lääkärikäyntejä sun muita tulossa, niin olen kyllä varmaan viimeistään kahden viikon päästä suuntaamassa takaisin Ouluun. Ihan aikakin jo, alkaa tuntua pikkuhiljaa jo siltä, että kaipaan taas omaa rauhaa. Meillä on ollut välillä vähän hektistä kotona, mutta mä en aio puhua siitä sen enempää, koska se tarvitsisi ihan kokonaisen postauksen. Tulikin tuosta mieleen, että mun henkinen tila ei tunnu muuttuneen vuoden aikana juuri miksikään. Mieliala pysyy tasaisesti matalana, mutta kai siinä sellainen muutos huonompaan on ollut, että mä en jaksa tehdä mitään enkä välttämättä edes nousta sängystä kunnolla. Mun unirytmi on päin helvettiä ja ahdistuksen intensiivisyyskin tuntuu taas tuplaantuneen. Mun pitäisi varmaan käydä YTHS:llä kysymässä vähän apua, varsinkin kun tuo syömishäiriökin koputtelee ovella yhä edelleen. Fyysinen olotila on lähinnä yhtä huono, tosin osa siitä johtuu toki tuosta unenpuutteesta. 

Ehkä mä alan pikkuhiljaa lopetella, ennen kuin tää venyy taas kilometrien pituiseksi. Varmaan suurin tänä vuonna tapahtunut asia oli tuo mun uusien opintojen aloittaminen sekä uuteen paikkaan muuttaminen. Ai niin, sen verran pakko nyt sanoa, ennen kuin kukaan ehtii miettiä että miten helvetissä mä pystyin ahdistumaan niin pahasti Joensuussa mutta en Oulussa, joka on kuitenkin niin paljon isompi paikka. Vastaus tähän on yksinkertainen: mä en asu keskustassa enää. Kun muutin Joensuuhun, asuin Noljakassa, eikä se ahdistanut niin paljon. Keskustassa ahdistus oli välillä sietämätöntä. Nyt Oulussa mä asun taas useamman kilometrin poispäin keskustasta, ja mulla on oikein hyvä olla. Tosin osittain myös sen takia, että asun yksin ja saan olla miten haluan. Nyt kun kaikki viimeiset pahvilaatikot on viety pois ja uudet huonekalut on kaikki paikoillaan, mä pääsen vihdoin järjestelemään mun kämpän juuri niin kuin haluan. Vielä tosin tarvitsisin kunnollisen peilin sekä olkkariin seinävaatteen, mutta muuten kaikki on valmista. Vaikka musta on ollut ihanaa olla taas kotona, on myös helpottavaa ja tervetullutta mennä takas kämpille.

Joten näillä sanoilla päätän tämänkertaisen ''vuosikatsauksen'' vai miksi tätä sekameteliä nyt pitäisikään kutsua, ja toivotan vielä kerran teille kaikille hyvää uutta vuotta! Katsotaan mitä vuosi 2021 tuo tullessaan. Pysykää terveinä ja pitäkää itsestänne ja rakkaimmistanne huolta.