Not enough

2018. Tähän mennessä varmaan oudoin vuosi mun elämässä. Tuntuu, että tänä vuonna on tapahtunut ihan sairaasti kaikkea. Osittain tuntuu myös siltä, että mä en tunne enää itseäni. En mä koe muuttuneeni esimerkiksi luonteeltani tai muuten, mutta jokin mussa on erilaista. Jokin tässä kaikessa on erilaista.

Alkuvuonna mä olin vielä viettämässä välivuotta, ehkä vähän epävarmana siitä, mitä haluaisin tehdä. Hain töitä, en saanut mitään. Olin kotona ja ihan rehellisesti sanottuna en tehnyt elämälläni yhtikäs mitään. Pikkuhiljaa kuitenkin aloin tutkiskelemaan asioita, ja kun yhteishaut alkoi, olin jo aikalailla varma siitä, mitä haluan opiskella. Hain Joensuuhun ja Tampereelle. Suoritin myös alkuvuodesta autokoulun (kaiken sen sekoilun jälkeen se oli suoranainen ihme) ja sain ajokortin. En kyllä edelleenkään tykkää ajamisesta.

Hommasin pääsykoekirjat ja aloin lukea. Alku sujui hyvin, mutta sitten alkoi puuroutua. En tiedä, johtuuko se siitä, etten oo koskaan tavallaan ''osannut'' päntätä kunnolla vai siitä, että taustalla mulla kuitenkin on koko ajan pyörinyt masennus ja ahdistus, mutta loppujen lopuksi pääsykoepäivänä olin lukenut yhden kirjan puoliväliin, toisesta satunnaisia kohtia ja kolmannen olin avannut tasan kaksi kertaa.

Pääsykokeisiin mennessä mua ahdisti aivan helvetisti. Ajattelin, että ei tästä tule mitään, mä en ole lukenut tarpeeksi, siellä on niin monta ketkä haluaa päästä sisään eikä mulla ole mahiksia. Kokeen jälkeen mun fiilikset oli aika... tasapaksut. Tiesin, ettei se nyt mitenkään penkin alle mennyt, mutta olisin voinu paremminkin suoriutua. Olin silti tosi helpottunu, että se oli ohi. Pystyin keskittymään hetkeksi kaikkeen muuhun. Kesäkuun lopussa sain tietää, että pääsin opiskelemaan englannin kieltä ja kulttuuria Joensuuhun. Mä en ole koskaan ollut niin tyytyväinen itseeni. Tuntui siltä, että mä olin oikeasti saavuttanut jotain.

Siitä alkoikin sitten rumba asunnon hommaamisen, tukien ja kaiken muun kanssa. Ahdisti helvetisti, mutta kaikki sujui tosi hyvin. Sain huoneen kolmen hengen solusta ja sain myös tosi hyvät kämppikset, joista on tullut mulle todella tärkeitä. Toinen heistä opiskelee mun kanssa samalla alalla ja toisen kanssa (sekä myös yhden kolmannen tytön) olen tammikuun lopussa muuttamassa lähemmäs yliopistoa uuteen asuntoon. Toki mua raha-asiat sun muut edelleen ahdistaa, mutta ihan hyvin mä olen tähän asti pärjännyt.

Opintojen suhteen mä olen myös itseeni tyytyväinen, sillä mä selvisin ensimmäisestä syksystä yliopistossa. Mun on edelleen vähän hankala uskoa, että mä olen oikeasti yliopisto-opiskelija. Kun mä olin 14, mä en oikeasti uskonut eläväni 16-vuotiaaksi. Kun olin 16, kuvittelin, etten näe elämää 18. ikävuoden jälkeen. Kun olin 18, luulin kuolevani kaksikymppisenä. Nyt mä olen 20 (välillä hankala uskoa sitäkään) ja olen edelleen elossa. Muutamaa juttua lukuunottamatta mä olen suorittanut kaikki tarvittavat opiskelujutut tältä syksyltä. 

Tänä vuonna on myös tapahtunut asioita, jotka mä olisin mielelläni jättänyt kokematta. Mä en ole koskaan kirjoittanut tästä missään, koska mä olen alkanut vasta setvimään tätä nyt, mutta mä olen noin puolentoista vuoden ajan nyt sairastanut eräänlaista syömishäiriötä. Kyseessä ei siis ole anoreksia tai bulimia, joten se ei oo ollut oikeastaan ulkoapäin nähtävissä. Eniten mua inhottaa se, miten paljon mun energiaa syö ajatukset painosta, ruuasta ja muusta vastaavasta, koska mä en koskaan uskonut, että mä voisin sairastua syömishäiriöön. Muutama viikko sen jälkeen kun opinnot oli alkaneet, mä marssin YTHS:lle ja kerroin sairaanhoitajalle tästä. Siitä mut ohjattiin eteenpäin lääkärille ja psykiatrille. Mulla on virallisen diagnoosin mukaan määrittämätön syömishäiriö. Lisäksi sain diagnoosin keskivaikeasta masennuksesta, mikä ei oikeastaan tullu yllätyksenä. Siitä huolimatta mä olen vasta viime aikoina tajunnut, kuinka paljon läsnä ahdistus ja masennus oikeasti on mun elämässä.

Nyt mä olen viettänyt joulua kotona relaillen porukoiden, siskon ja Runtin kanssa. Mä olen aina rakastanut joulua, kuten varmaan olen saattanut joskus mainita... Hahaha. Tällä hetkellä kello on 1:07, joten on vuoden 2018 viimeinen päivä. Todella kummallista. Jotenkin mä olen tavallaan aika innoissani ensi vuodesta, vaikka samalla se ahdistaa niin maan perkeleesti. Toisaalta, mikäpä ei. No, joka tapauksessa, olen täällä vielä loppiasviikonloppuun asti, jolloin suuntaan takaisin Joensuuhun. Tammikuun ajan asun vielä nykyisssä kämpässä, mutta tosiaan tammikuun lopussa muutan sitten hieman lähemmäs yliopistoa. Se on tosi hyvä juttu, koska sitten ei tarvitse enää bussia käyttää joka päivä. Mulla jatkuu opinnot 7.1 ja sen jälkeen onkin sitten lopputalvi ja kevät opiskelujentäyteistä aikaa. Helpompaa se varmaan nyt alussa ainakin on, kun tietää, että siitä selviää.

Että siinäs kuulitte. Kun kerta mäkin olen tähän saakka selvinnyt, niin kyllä tekin selviätte. Hengittäkää hetki, halatkaa koiraanne ja läheisiänne ja kuunnelkaa hyvää musiikkia. Juokaa vähän teetä tai kahvia tai mitä tahansa, katsokaa joku hyvä leffa ja käykää kivalla kävelyllä. Ottakaa lääkkeenne, olkaa turvassa ja voikaa hyvin. Hyvää uutta vuotta kaikille! Nähdään joskus.