In open fields

Kuten todettua, tää blogi täytti eilen 10 vuotta. Se tuntuu aika hurjalta. 10 vuotta on tosi pitkä aika. Mä ajattelinkin, että ois ihan kiva tehdä sellainen pieni katsaus tän kuluneen vuosikymmenen tapahtumiin (en mä tietenkään ihan kaikkea voi muistaa, mutta yritetään nyt jotakin kaivella esille). Tästä voi tulla aika pitkä postaus, joten voi olla, että toteutan tän kahdessa eri osassa. Jos teen näin, silloin tässä ekassa käyn läpi vuodet 2010-2015 ja toisessa sitten 2016-2019 (ja vähän toki myös vuotta 2020). Ai niin, parasta varmaan mainita tähän alkuun pieni TRIGGER WARNING, koska tulen mainitsemaan asioita, jotka saattaa triggeröidä. Lue siis eteenpäin omalla vastuulla, koska en aio merkitä niitä kohtia, jotka saattaa triggeröidä. Pidemmittä puheitta, aloitetaan!

Vuosi 2010. Tosta ensimmäisestä postauksesta kyllä todella huomaa, että se on ihan ensimmäinen. Koska oli alkuvuosi, mä olin vielä 11-vuotias kun loin tän blogin. Olin siis viidennellä luokalla. Silloin mun kiusaaminen oli pahimmillaan, mutta mulla oli kuitenkin vielä ystäviä. Muistaakseni joko sinä vuonna tai edellisenä viiltelin ensimmäisen kerran. En tiedä miksi koin tarpeelliseksi mainita tuon. Tällöin olin myös tosi kiinnostunut japanilaisesta musiikista ja muutenkin japanilaisesta kulttuurista. Meillä oli näköjään sen aikaisen kaveriporukan kanssa pientä kärhämää, mutta se mun mielestä selvisi kyllä aika nopeasti. Tuntuu jotenkin surulliselta lukea, muten 11-vuotias minä on käyttänyt sanoja 'masentaa' ja 'ahdistaa'. Tuntuu myös typerältä tajuta, että näiden samojen paskojen kanssa on tapeltu jo vuosi vitun kymmen. Mitä helvettiä? Tosiaan joo, tuon vuoden heinäkuussa täytin 12 ja syksyllä alkoi sitten ala-asteen viimeinen luokka. Sitä ennen tehtiin luokkaretki Linnanmäelle. Se oli kivaa. En ole sen jälkeen käynytkään Lintsillä. Loppuvuosi mulla on varmaan mennyt siinä, että olen ollut samaan aikaan sekä ahdistunut koulusta että helpottunut siitä, että pääsen kiusaajista eroon seuraavana keväänä.

Vuosi 2011. Vuosi, jolloin ala-aste loppui ja siihen mun onneksi loppui myös mun kiusaaminen. Muistan olleeni niin helvetin helpottunut, kun tajusin sen paskan olevan ohi. En mä sitä silloin tiennyt, mutta se jätti muhun sellaiset jäljet, jotka puskee pinnalle yhä edelleen. Mulla on näköjään postauksissa ollut tauko, koska kesäkuusta joulukuun alkuun ei ole tullut tehtyä postauksia ollenkaan. Muistaakseni tänä vuonna käytiin luokkaretkellä Särkänniemessä ja saksan ryhmän kanssa käytiin Saksassa. Se oli yks mun elämän parhaimmista reissuista, ihan valehtelematta. Kesällä mä kuitenkin täytin 13 ja menin seiskalle. Olihan se jännää, kun meni uuteen kouluun ja luokkakin oli melkein kokonaan uusi (oli siellä siis entiseltä luokalta muutama tuttu). Mulla oli edelleen jopa kavereita. Kiusatuksi en yläasteella onneks enää tullu, mitä nyt jotkut joskus saatto jotain huudella perään. En kuitenkaan pitänyt sitä enää oikein minään. Olin edelleen tänä vuonna aika kiinnostunut j-rockista ja animesta sun muusta, mutta oli se varmaan jo tän vuoden lopussa sitten kun aloin pikkuhiljaa siirtymään muualle kiinnostuksen kohteideni saralta. Sanotaanko, että siirryin moneksi vuodeksi pääasiassa länsimaisen musiikin ja median kuluttajaksi. 

Vuosi 2012. Luullakseni tämä oli se vuosi, kun olin tosi hämmentynyt itseni suhteen. Oon tietääkseni poistanut blogistani kaikki tähän aiheeseen liittyvät postaukset ihan sen takia, että loppujen lopuksi tämä homma oli meikäläiselle vaan joku glitch in the matrix, mutta kaikessa yksinkertaisuudessani olin silloin kasi-ysiluokilla aika varma että olen trans (lukiossa aloin tuntemaan oloni hieman kotoisammaksi kehossani ja varmaan silloin kun sain vihdoin selville seksuaalisuuteni olin aika varma että en ole sittenkään trans ja onneksi en lähtenyt viemään asiaa koskaan eteenpäin.). Pukeuduin pääasiassa poikien vaatteisiin, mulla oli lyhyet hiukset (no okei, tämä ei meinaa mitään koska mulla on nytkin lyhyet hiukset; en vaan tykkää pitkistä itselläni ollenkaan) ja käyttäydyin aika jätkämäisesti (tosin olen aika varma että mun perusluonne on ehkä hieman keskivertoa naisihmistä jätkämäisempi jos näitä asioita nyt näin voi luokitella). Kesällä täytin 14 ja syksyllä sitten aloitin kahdeksannen luokan. Muistaakseni tän vuoden kesällä aloitin pelaamaan Star Stable Onlinea, jota siis pelaan yhä edelleen (kyllä, täytän kesällä 22. mitä siitä?). Tämä oli pakko mainita, koska SSO on edelleen aika iso osa mun elämää ja osittain se on myös pelastanut mut, koska mä olen aina voinut paeta mun pikselihevosten luo. Tällöin mä olin siis jo siirtynyt kuluttamaan länsimaisia sarjoja ja kuuntelemaan pääasiassa länsimaista metallia. Pelasin myös paljon videopelejä, kuten yhä edelleenkin. Mun mielenterveys otti huomattavasti takapakkia, osittain varmaan ton identiteettihämmennyksen takia (tällöin muuten luulin ensin vielä olevani bi. sitten kuvittelin että olen pan) ja osittain sen takia, koska meidän kaveriporukka hajosi tällöin (muistaakseni. saa ampua jos olen väärässä). Ja ai niin! Tän vuoden elokuussa meille haettiin koiranpentu, Runtti. Mä olin ennen sitä hokenut porukoille valehtelematta sen 10 vuotta, että haluan koiran. Mä en ole koskaan ollut niin innoissani, enkä mä ole koskaan rakastanut mitään niin paljon kuin mun koiraa. Vanhoista postauksistani päätelleen oon juonut myös paljon ES eli pärinää on ollu. Tällöin olin myös todella pakkomielteinen katalonialaista sairaalasarjaa Polseres Vermellesiä kohtaan (voiko noin ees sanoa?). Tää oli varmaan kans se vuosi, kun aloin ensimmäisen kerran saamaan syömishäiriöisiä ajatuksia.

Vuosi 2013. Mitä tästä vuodesta voi sanoa? Kesällä täytin 15, olin absoluuttisen jonneuteni huipussa ja aloitin syksyllä ysiluokan. Mielenterveys jatkoi sitä samaa alamäkeä, jonka se edellisenä vuonna oli alottanu. Masennusta, ahdistusta, viiltelyä, syömishäiriöisiä ajatuksia. Ystävyyssuhteiden hajoamista, identiteetin etsimistä. Pakko muuten mainita tähän väliin, että näköjään mun unirytmi on ollu täyttä paskaa jo useamman vuoden. Tosin tällöin vielä osasin nukahtaa, mutta nykyään... No, ei siitä tässä vaihessa enempää. Tällöin mä edelleen kuuntelin metallia ja katselin länsimaisia sarjoja, pääasiassa Once Upon A Timea ja Degrassia. Oli niitä varmaan muitakin, mutta en mä nyt sentään sellaisia yksityiskohtia muista. Kesällä, ennen synttäreitäni, oli muuten ripari. Muistan kuinka pelkäsin sitä ihan jumalattomasti ja se ahdisti mua aivan saatanasti. Varmaan jonkun viikon etukäteen itkin joka ilta. Loppujen lopuksi se ei ollu niin kamalaa kuin kuvittelin, ja loppuvaiheessa mua jopa vähän harmitti lähteä sieltä. Vaikka mä en tässä vaiheessa vielä kokenut itseäni täysin naisihmiseksi, musta tuntui silti, että olin osa sitä porukkaa, ja se oli kiva tunne. Mä kun en oikein koskaan ole tuntenut itseäni kuuluvaksi mihinkään. Muistan myös, että tuona kesänä tutustuin netissä yhteen amerikkalaiseen tyttöön (johon vähän ihastuin). Kai me tavallaan ''seurusteltiin'', mutta en tiedä voiko sitä oikiasti laskia. Me juteltiin aika kauan, mutta sitten jossain vaiheessa meillä vaan loppui yhteydenpito. Mitäköhän sille kuuluu nykyään? Tällöin mulla oli aika usein myös migreenejä. Mainitsen tän siksi, että jostain syystä en ees muista milloin mulla ois viimeks ollu migreeni. No, jotain positiivista ees elämässä! Sain myös synttärilahjaksi ekan lävistykseni, joka oli siis huulikoru (en muista oliko se vasemmalla vai oikialla puolella...). Olin muuten tällöin sitä mieltä, etten juuri osaa stressata koulusta. Oh boy, näkisitpä minut nyt, menneisyyden minä. 

Vuosi 2014. Peruskoulu päättyi. Täytin 16, aloitin lukion. Ahdisti niin vitusti. Edeltävänä päivänä en juuri saanut syötyä enkä edeltävänä yönä nukuttua. Mun ainoa kaveri yläasteelta meni eri kouluun, joten mä olin lukioaikani pääasiassa yksin. Ja sitä olen siis edelleen. Musta tuntuu, etten mä välttämättä enää koskaan osaa muodostaa ystävyyssuhteita, koska oon tottunut olemaan keskenäni. Mun ahdistus paheni todella paljon ja muistaakseni seuraavana keväänä tästä lopetin terapian, koska en osannut puhua enkä saanu sieltä mitään irti. Lopetin myös lääkkeet (jotka siis tänä vuonna aloitin), koska pelkäsin koko ajan porukoitteni reaktioita kaikkeen. Olen ihan vitunmoinen luuseri, koska vielä tässäkin vaiheessa, kun oon asunut kohta 2 vuotta pois kotoa, en uskalla alottaa lääkityksiä pääasiassa sen takia, etten halua mun porukoiden tietävän. I'm a loser, baby, so why don't you kill me? Eniveis. Muistan, että mulla oli myös paljon itsetuhoisia ajatuksia. Viiltelin toki edelleen. En syönyt koskaan lukiossa. Aloitin lenkkeilyn. Syömishäiriöajatukset alkoi tulla aika voimakkaina joka päivä. Tää oli se vuosi, kun tajusin, miten paljon oon muuttunut. Vaikka sisältä olin yhä se sama äänekäs moottoriturpapentu, en ulkoisesti ollu enää sitä. Musta tuli hiljainen, vetäytyvä ja arka. Olin jatkuvasti ahdistunut ja mieliala oli aina matala. Tästä vuodesta lähtien mun seurana on ollut krooninen yksinäisyys, joka varmaan tappaa mut vielä joku päivä. Tän vuoden jälkeen mä en ole enää myöskään odottanut innolla synttäreitäni. Joka vuosi se on vaan yks päivä muiden joukossa eikä kukaan juurikaan enää ees muista niitä. Porukat lähinnä. Ehkä joku sukulainen. Hauska fakta on muuten se, että siinä synttäreideni kantturoilla aloitin tekemään näitä Song of the day-postauksia. Ja jatkan niitä yhä edelleen. Oon siis vääntänyt niitä kohta sen 6 vuotta. Ja kyllä, edelleen kulutin lähinnä länsimaista mediaa (jos ihmettelet, miksi mainitsen tän jatkuvasti, sille löytyy kyllä syynsä sitten kun päästään vähän ajassa eteenpäin). Tosin aloin kuunnella myös kevyempää musiikkia tutustuttuani indieen, ja mun musiikkimaku alko muovautua siihen suuntaan mitä se nykyään on. Avasin silmäni sille faktalle, että voin kuunnella sekä metallia että kevyempää musiikkia. Ekat kuukaudet lukiossa meni ihan ok, vaikka yksinäisyys olikin välillä aika sietämätöntä. Oli mulla toki välillä ajatuksia siitä, että jättäisin lukion kesken, mutta... no, niin ei sit koskaan tapahtunut. En muista mitä muuta tänä vuonna olis ollu. Lueskelen tässä samalla noita vanhoja postauksia (ihan siltä varalta että unohdan jotain) ja yhdessä oon tiivistänyt tuntemuksiani jotenkin näin: liian poikamainen ollakseni tyttö, liian tyttömäinen ollakseni poika. Tällöin olin jo varma siitä, etten sittenkään ole trans ja mun tyyli oli alkanut jo muuttua naisellisempaan suuntaan. En voi kuitenkaan valehdella. Musta tuntuu välillä edelleenkin tuolta. Enkä osaa yhtään sanoa miksi. Tänä vuonna koin muuten elämäni toisen ketoasidoosin, jonka takia olin yön sairaalassa. Edellisen kerran se oli paljon pahempi, mutta mulla ei ole enää muistikuvaa siitä, milloin se tapahtui. Enkä haluakaan muistaa, koska.. no, traumat. 

Vuosi 2015. Täytin 17. Lukion toinen vuosi alkoi. Päässä pyöri edelleen lähinnä ahdistus, masennus, itsetuhoisuus, pelko tulevaisuudesta sekä syömishäiriöajatukset. Tajusin olevani aseksuaali ja lopetin itseni huijaamisen. Mä en pidä miehistä, en ole koskaan pitänyt. That's right, folks, I'm gay. Näihin aikoihin mulle alkoi tulla todella voimakkaita tunteita siitä, miten paljon mä haluaisin lähteä pois tai kadota tai jotain. Mä luulen, että se liittyy suurimmaksi osaksi ahdistukseen, joka on vaan kasvanut vuosi vuodelta pahemmaksi (anteeksi, menneisyyden minä. mä tiedän että sä luulit että tässä vaiheessa me voitaisiin jo paremmin). Edelleen mulla on sellainen tunne, että mun pitää päästä pois. Mistä, sitä en tiedä. Tää oli muuten muistaakseni se vuosi, kun ihastuin viimeksi kunnolla. Kyseessä oli yksi tyttö meidän ryhmästä. Me juteltiin joo, kai voisi sanoa, että oltiin kavereita, koska hengailtiin yhdessä jonkin verran. Mutta mitään meistä ei koskaan tullu ja ehkä ihan hyväkin. Hänenkään kanssa mä en ole jutellut varmaan kolmeen vuoteen kohta. Näihin aikoihin muuten kattelin lähinnä brittisarjoja kuten Waterloo Roadia ja Skinsiä ja sen sellasia. Ja kyllä, tämä oli erittäin tärkiä tieto. Muistan, että lukio vitutti mua enemmän kuin mikään muu. Koin itseni jotenkin tosi väsyneeksi ja tuntu, etten saa mitään aikaan. Tää varmaan sit taas johtui siitä masennuksesta joka kurkkii tuolla taustalla. Näihin aikoihin vissiin muuten vaihdoin pääasialliseksi kieleksi blogissa suomen, koska olin muutaman vuoden käyttäny englantia postauksia raapustellessani. En muuten tiedä miksi vaihdoin sen alun perinkään tai miksi vaihdoin takaisin. Ai niin! Tänä vuonna, kun lukion toka vuosi oli alkanu, liityin Toki-projektiin, joka on tämmönen yhteistyö jonkun Vaasalaisen lukion kanssa. Syksyllä me mentiin siis käymään Vaasassa, oltiin siellä vissiin kaks tai kolme päivää. Eka yö nukuttiin yhden vaasalaisen luona ja toka yö Omenahotellissa. Se oli itseasiassa aika kiva reissu. Käytiin keilaamassa ja sellasta.  Tykästyin muuten myös kovasti saippuasarjoihin (lähinnä brittien) tänä vuonna. En muista mitä muuta tänä vuonna ois tapahtunu.

Okei, tää oli todella sekava teksti. Lähinnä sellainen 'ajatuksia menneistä vuosista niin paljon kuin vain muistan lmao'. Voi olla, että oon unohtanut joitain asioita. Ja jos tää tuntui jo liian pitkältä niin eipä hei hätää, eiköhän seuraavasta tuu vielä pidempi koska asiat paremmin muistissa! Katotaan saanko huomenna sen ulos vai meneekö pidempään.

Iris

Siitä alkaa olla aika lailla puoli vuotta, kun viimeksi kirjoitin tänne jotain kunnollista. Silloin oli uusi vuosi ja olin juuri selvinnyt syyslukukaudesta. Nyt on kesäkuu ja mä olen selvinnyt mun ensimmäisestä vuodesta yliopistossa. Jostain syystä mä kuitenkin tunnen olevani enemmän hukassa kuin koskaan. Ihan kuin mä olisin eksynyt polulta, jota ei välttämättä koskaan oo edes ollut olemassa. Kai mua on tavallaan aina vaivannut se ajatus, että mä olen loukussa täällä. Sitä, että missä on täällä, mä en tiedä. Se on varmaan aina siellä, missä mäkin olen. Mua pelottaa ajatuskin siitä, että mä en koskaan pääse täältä mihinkään. Luulin, että täältä kotoa maalta kaupunkiin muuttaminen ois saanut mut tuntemaan oloni vapaammaksi, mutta kevään edetessä mä olen alkanut tajuamaan, että kaupungissa oleminen ahdistaa mua. Ihan helvetisti. En jaksa edes yrittää laskea, montako kertaa mä olen juuri tuon ahdistuksen takia itkenyt kevään aikana. Sinänsä se on ironista, sillä nuorempana mä en muuta halunnut kuin asua kaupungissa. Mutta mitä vanhemmaksi mä tulen, sitä enemmän mä kaipaan luontoon. 

Musta olisi kiva voida sanoa, nyt näin ekan vuoden jälkeen, että mun henkinen olotila olisi parempi. Näin mä en kuitenkaan voi tehdä. Tai voin toki, mutta se olisi valehtelemista. Mä luulin lukiossa saavuttaneeni ahdistukseni huipun, mutta näköjään se olikin vasta alkusoittoa. Mä en edes tiennyt voivani olla näin helvetin... ahdistunut. On viikkoja, jolloin mulla menee monta päivää niin, että mun rintakehässä kiristää koko ajan ja mua itkettää koko ajan. En kestä kehoani, en ajatuksiani, enkä sitä, miten mun ei todellakaan pitäisi olla näin pimeässä paikassa. Ei nyt, kun pitäisi pystyä tekemään töitä sen eteen, että pääsisi joskus pois.

Joskus mä haluaisin yksinkertaisesti pakata kaikki välttämättömimmät tavarat mukaani, ostaa lento- tai junalipun johonkin ja vaan lähteä. Jättää viesti porukoille, että älkää etsikö mua. Että mulla ei ole hätää, ei vielä, mutta tulee, jos en pääse päästäni pois. Sekin ahdistaa, kuinka voimakkaina itsetuhoiset ajatukset on taas tulleet takaisin. Terapiassa hoitaja kysyy joka kerta, että olenko retkahtanut ja joka kerta mä valehtelen että en. En tiedä mitä tapahtuis, jos mä kertoisin rehellisesti, että on paljonkin sellaisia päiviä, että mä haluaisin vaan nukkua pois. Hypätä sillalta tai ikkunasta tai parvekkeelta. Vetää ranteet auki tai heittäytyä narunjatkeeksi. Hävettää. En mä halua ajatella, että mä haluan kuolla, kun mun pitäisi olla kiitollinen siitä, että mulla on mahdollisuus elää. On ihmisiä, jotka haluaisi elää, mutta ne ei voi.

Mä olen jo vuosia miettinyt sitä, miksi mulle on niin hankalaa puhua asioista, näyttää minkäänlaisia tunteita ja muuta vastaavaa. Nyt kun mä olen ollut poissa kotoa ja tullut kesäksi takaisin, mä tajuan aivan selvästi mistä se johtuu. Tai ehkä mä olen sen aina tiennytkin. Meidän perheessä ei tehdä mitään sellaista. Musta on jo lapsesta asti tuntunut, että itkeminen on asia, jota ei vaan tehdä muiden nähden ja sitä pitää hävetä. Mä en tiedä miten reagoida, jos joku itkee tai kertoo jotain vakavaa, koska mulle ei ole koskaan opetettu sellaista. Ei meillä ole koskaan puhuttu esimerkiksi mielenterveysongelmista, mikä lisää sitä tunnetta, että mun pitää hävetä niitä. Olen tasan kerran kummankin vanhempani kanssa ottanut asian puheeksi, nimittäin silloin kun sain ekan kerran lääkkeet yläasteella. Sekä mun isä että äiti meni kummatkin niin vaikeiksi, etten mä olen sen koomin sanonut sanaakaan mistään mielenterveysongelmiin liittyvästä. Siksi musta tuntuu aina siltä, että mä valehtelen niille. Mä tiedän olevani ihan erilainen täällä kotona niiden seurassa kun kämpillä ja muualla. Enkä mä tiedä kumpi mä olen oikeasti.

Mä voin vaan toivoa, ettei mun pikkusisko tunne tai tule tuntemaan mitään tällaista. On uskomattoman raskasta kantaa mukanaan jotain, josta ei voi puhua, kun ei ole ketään kelle puhua. Tavallaan mua pelottaa, että mä olen läikkymässä yli. Yhtenä iltana itkeskelin taas tapani mukaan joskus aamuyöllä, Runtti nukkui mun sängyllä ja mä olin siinä sen edessä polvillani, silittelin sitä ja yritin rauhottua. Ensimmäisen kerran koskaan se liikahti lähemmäs kun mä katsoin sitä kyyneleet poskilla valuen ja mä nyyhkäisin ääneen. Ehkä se aisti sen, että mä en nyt ole ihan täysin ehjä. Tai milloinka mä ehjä olisin ollutkaan.

Tää teksti alkaa vaikuttaa aika sekavalta. Tai ehkä ne on vaan mun ajatukset, jotka tuntuu sekavilta. Oon varmasti unohtanut jotain, mutta nyt ei tule mieleen enää mitään. Kello on kaksi ja en tiedä milloin uni tulee. Ehkä jos yritän oikein kovasti, niin pian. Ehkä mä uneksin taas talvesta ja juoksemisesta.

The sound

Viime aikoina mun läpi on kulkenut niin monta tunnetta ja olotilaa, että mä en osaa edes nimetä kaikkia niitä. On ollut iloa, jännitystä, surua, yksinäisyyttä ja toivottomuutta, näin muutaman nyt kuitenkin tunnistaakseni. Mä en oikeastaan koskaan, vaikka hyvin tunteellinen (ja ylitunteellinenkin, köh köh) ihminen olenkin, ole osannut käsitellä tunteitani hyvin. Ehkä siitä just johtuu se, että mä en osaa tuoda tunteitani tai olotilaani oikein sanallisesti esille kunnolla. Mä en ole toisaalta tottunut siihen, sillä meillä kotona ei koskaan olla keskusteltu tunnetiloista syvällisesti, eikä mun porukat ole koskaan mun koko elämäni aikana kysyneet multa, että olenko mä kunnossa tai muuta vastaavaa. Ja ei, se ei silti tarkota että ne ei välittäis - ne ei vaan toimi sillälailla.

Musta tuntuu siltä, että mulla ei enää nykyään ole ketään, kelle puhua. Ja musta tuntuu myös siltä, että keskustelua ei synnykään, jos mä en itse aloita sitä. Nämä ei todellakaan oikeasti, ainakaan todennäköisesti, pidä paikkaansa ollenkaan, mutta siltä musta tuntuu. Ja uskokaa pois, en mä halua tuntea näin, mutta en mä osaa lopettakaan. Mä olen kuluttanut vuosia toivoen, että mä voisin vaan sammuttaa tunteeni ja lopettaa asioiden tuntemisen, mutta ei se taida toimia niin. 

Joskus musta tuntuu, että mun sisällä on jotain rikki. Tai ehkä mun pään sisällä on jotain rikki. Ehkä siellä on joku tunteiden käsittely-osasto tai joku, jossa kaikki työntekijät on kuuden kuukauden lomalla kaks kertaa vuodessa. En tiedä, mä en tosiaankaan tiedä. Enkä mä välttämättä saa koskaan tietääkään. Ehkä se on hyvä juttu, ehkä ei. Välillä mua ei haittaa olla yksin, välillä yksinäisyys tuntuu vaan yhdeltä jättimäiseltä, kymmenen kilometrin levyiseltä aukolta mun sydämessä. Enkä mä tiedä mitä mun pitäisi tehdä.

Mä olen analysoinut omia tunteitani ja tapojani yrittäen saada selville, miksi musta tuntuu aina siltä kuin tuntuu - enkä mä ole oppinut mitään uutta. No, ehkä sen, että musta tuntuu että mä kiinnyn vahvasti fiktiivisiin hahmoihin ja asioihin juuri sen takia, että multa itseltäni puuttuu juuri niitä juttuja mun elämästä. Ehkä mä rakastan fiktiivisiä kaveriporukoita ja bestiksiä siksi, ettei mulla ole sellaisia. Ehkä mä rakastan fiktiivisiä parisuhteita siksi, ettei mulla ole sellaista. Se kuulostaa säälittävältä, mutta ehkä mä vaan takerrun sellaiseen, jota mulla ei ole, mutta haluaisin että olisi. Kai tässäkin on vaan kyse siitä, että pitäisi itse korjata nämä puutokset. Mutta kun mä en osaa. Mä en tiedä mitä tehdä. Mä olen hukassa.

Tuntuu tyhmältä myöntää se. Että on hukassa. Että ei tiedä mitä tehdä. Mä haluaisin olla sellainen, joka tietää mitä se tekee, mitä se haluaa ja mihin se on menossa. Mutta en mä ole. En mä tiedä mitä mä teen, en mä tiedä mitä mä haluan, enkä mä tosiaan tiedä mihin mä olen menossa. Mä olen yhä se sama eksynyt ja ahdistunut lapsi. En mä ole muuttunut. Ja mua pelottaa etten mä koskaan tule muuttumaankaan. Mua pelottaa, että mä en osaa päästää irti, mua pelottaa että mä en löydä suuntaani, mua pelottaa että mä jään yksin. Mua pelottaa että se kaikki tulee olemaan mun oma vika. Mä en tiedä kestänkö mä sellaista.

Sanotaan, että ihmisten ongelmat on saman arvoisia eikä kenenkään kokemuksia pitäis vähätellä, mutta on vaikea pitää omia ongelmia minkään arvoisina, kun ajattelee mitä muut, ja omat läheisetkin, käy läpi. Eihän mun vaivat ole mitään verrattuna sellaisiin, jotka joutuu vaikkapa käymään syöpähoidoissa, tai sellaisiin, jotka on olleet osastolla ja jotka on vakavasti sairaita, joko mieleltään tai keholtaan. Ja paska juttu tässä ajattelutavassa on se, että se saa oman olon tuntumaan ihan helvetin orvolta, pieneltä ja mitättömältä. Tuntuu vaan siltä, ettei oma olemassaolo oikeasti merkitse kenellekänä yhtään mitään. Eikä itselleenkään. Ei voi olla ajattelematta, että kuka oikeasti huomaisi, jos mä vaan katoaisin?

Silti kaiken tän tyhjyyden keskeltä mä aina nousen, mä nousen ja hymyilen ja edes yritän pysyä vahvana, koska vaikka mä haluan joskus luovuttaa enemmän kuin mitään muuta, en mä tee niin. Ehkä mä en uskalla, ehkä mä en halua - en tiedä. Mä vaan tarvitsisin hieman apua, ehkä jonkun, joka nostais mut ylös ja auttais vähän. Jonkun, joka auttais mua näkemään missä mun polku kulkee. Mutta onko sellaista ihmistä mulle tarkoitettu? Vai pitääkö mun löytää valoni itse? Mä en tiedä. Mä en tiedä mä en tiedä mä en tiedä. Mutta eiköhän kaikki joskus kirkastu. Sitä päivää odotellessa mä... vaan kävelen eteenpäin. En mä muutakaan voi.

The Beregost Night

long time no proper post, vai? ja vieläpä suomeksi? ohhoh. en ois itekään uskonut, mutta siitä on tosissaan jo jonkun aikaa, kun tänne on tullu kirjoteltua jotain kunnollista, joten ajattelin ryhdistäytyä ja tulla tekemään jotain oikein tuotteliasta tännekin. 

koulua on noin kuus viikkoa jälellä, kun tääkin lasketaan. en malttais odottaa kesää, vapautta, mutta jotenkin se mahtava kesäfiilis on vuosi vuodelta aina vaan laimeempi; en tiedä, johtuuko se sit siitä, että edessä on taas yhdet yksinäiset synttärit, että onneksi olkoon, oletpa jaksanut taas yhden vuoden enemmän, vai siitä, että koko kesästä tulee aika pitkälti sellainen, jonka saan viettää omassa laaduttomassa seurassani. eipä sillä, että saisin siitä valittaa, se ei ole kenenkään muun vika kuin mun. en mä voi syyttää muita siitä, että en oikeasti haluais puhua kenellekään vaikka haluaisinkin.

musta ei ole ikinä tuntunut niin yksinäiseltä ja kelvottomalta ja pahalta itteni suhteen kuin tänään. mä seisoin jäähallin parkkipaikalla ja siinä tuulessa mulle tuli taas se tunne, että mä olen yksin maailmassa. että täällä ei ole ketään mua varten, että ketään täällä ei ole tarkoitettu mulle. mulle on aina ollu vaikeinta vastata siihen kysymykseen, että mitä sä pelkäät. joo, totta kai mä pelkään käärmeitä ja korkeita ja ahtaita paikkoja ja vaikka vallan mitä, mutta mitä vanhemmaksi mä tulen, sitä enemmän mä huomaan pelkääväni. mä pelkään sitä että mulle tai mun perheelle sattuu jotain, mä pelkään maailmaa ja kaikkea mitä siellä on, vaikka mä sitä haluankin nähdä. mä pelkään ehkä eniten sitä, että mä olen oikeasti niin vitun kyvytön, että mä jään yksin. loppuelämäkseni. mä pelkään sitä, että mä joudun kokemaan kaikki kivat jutut yksin, mä pelkään sitä, että mä tulen kuolemaan yksin. se on helvetin lohduton fiilis. että on yksin.

mä pidän olla yksikseni, tai omassa seurassani; silloin mä saan ajatella ja tehdä mitä haluan, mutta mä vihaan sitä yksinäisyyden tunnetta, joka mulle tulee aina, joka vitun kerta, kun mä näen ihmisiä. monet on sanoneet mulle, että sen kun vaan menet juttelemaan jengille, kyllä se siitä. ei se jumalauta siitä, ei se ole mulle niin yksinkertaista kuin jollekin toiselle. mun kädet hikoaa, kun mä ajattelenkin sosiaalisia tilanteita, joissa joudun olemaan. mä menen lukkoon, kun joku, jota mä en kunnolla tunne, puhuu mulle. mulle tulee huono olo, kun mä tiedän. että mulla on esitelmiä tai puheita. mun ääni menee kummalliseks, kun pitäis soittaa virallisia puheluita. se on pelko, se on helvetinmoinen ahdistus, ja vaikka mä kuinka yritän hokea, että en mä kuole, että se on okei, ei se ole. mä en pysty mihinkään, ja huolimatta siitä, että mä valehtelen silmät ja suun täyteen, että joo, tuntuu paremmalta, ehkä tää tästä, se vaan pahenee koko ajan.

nää elämän pienet ristiriidat on aika kummallisia, hauskoja, mutta eniten todella vittumaisia. mä olen tunteellinen ihminen, mutta en näytä tunteitani. mä haluaisin jonkun, jonka kanssa olla, mutta mä en halua puhua kenellekään. ja tää lista jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. tuntuu, ettei sille ole loppua. monta kertaa mulle on sanottu, että voit puhua mulle, mutta tosiasiahan on se, että mä en oikein pidä avautumisesta, ja sitä paitsi, verrattuna monien ihmisten ongelmiin, mun ongelmat on niin säälittäviä ja pieniä, etten mä halua vaivata niillä muita. joten ne kasaantuu. mä en välillä tiedä, miten mä saisin ne ulos, enkä mä koskaan keksikään mitään. joten mä annan niiden olla, ja yritän ajatella kaikkea muuta. mutta sitten joku näkymätön kaataa ne vitun issosta sankosta mun niskaan enkä mä taaskaan tiedä mitä mun pitäis tehdä.

joskus, tai oikeastaan aika usein, mä haluaisin vaan lähteä. kadota. mä haluaisin pakata laukkuni ja lähteä jonnekin, jossa mä en tunne ketään eikä kukaan tunne mua, jonnekin, missä mä voisin aloittaa alusta. ehkä kuitenkin joku toivo siitä, että asiat muuttuu paremmiks, on olemassa ja ehkä se antaa mulle sellaisen ajatuksen, että ei mee enää pitkään, kun mä pääsen pois täältä. kunhan jaksan vielä pari vuotta. sitten mä olen vapaa. lukion, kirjotusten jälkeen mä voin hakea periaatteessa mihin tahansa, meinaan siis paikkaa, en koulua, ja silloin mä pääsen pois täältä. 

en tiedä, onko mulla oikeus tuntea näin, mutta mä tunnen itseni jokseenkin petetyksi. on ihmisiä, jotka on luvanneet mulle että pidetään yhteyttä ja vietetään aikaa yhdessä, mutta silti musta tuntuu, että asia ei näin ole, ja jos mä jotain näiden ihmisten kanssa haluan tehdä, on aloitteen aina tultava multa. mä en oikeastaan ymmärrä sitä, koska luulis, että jos kerran ollaan ystäviä, niin sitten kanssa ollaan, toisaalta, en mä tiedä uskonko mä enää tohon. mä olen sanonut sen aikasemminkin ja sanonpahan sen taas; niin sanotut ystävät on pettäneet mut kerta toisensa jälkeen ja joka kerta toivo ''siitä oikeasta'' hiipuu. nää asiat on vaikuttanu aika vahvastikin siihen, miksen mä halua puhua ihmisille. mä pelkään torjutuksi tulemista, hylätyksi tulemista.

mutta elämä jatkuu. mä haluaisin sen jatkuvan. silti mä olen kiinni menneisyydessä, koska mun ei anneta päästää irti. joskus se olen mä itse, mutta toisinaan ihmiset vaan ei anna mun unohtaa. tiedän olleeni ja olevani yhä edelleen aivan sietämättömän hirveä, ei siitä tarvitse muistuttaa koko ajan. mä yritän, ihan oikeasti. eipä sillä, että se varmaan ketään liikuttais. todennäkösesti tätäkään tekstiä ei kukaan jaksa lukea loppuun asti, eikä mua oikeastaan kiinnostakaan. aina sanotaan, että avautumisesta  tulee parempi mieli. miksi mulle sitten tulee aina vaan paskempi fiilis, kun mä avaudun?