Use somebody

 Kun kirjoitin tuon aiemman tekstin, se tuli oikeastaan aika tyhjästä. En ollut ajatellut sua niin paljon pitkään aikaan. Sen jälkeen, kuitenkin, kun sain ne sanat sisältäni pois, sä olet pyörinyt mun mielessä enemmän. Mä näin susta unta viimeyönä. En muista enää mitä siinä tapahtui, mutta muistan sen, että heräsin ajatellen sua. Ikävoinkin sua hieman. Siinä mielessä sillä tekstillä oli ehkä vähän käänteinen vaikutus, sillä oletin sitä kirjoittaessani, että kun saan sen ulos, ajattelen sua entistäkin vähemmän. Tuntuu, että olen ollut siitä lähtien vähän emotionaalisesti hukassa. Se tuntuu sinänsä oudolta, sillä eihän kukaan nykyaikana ole oikeasti kaukana, ruudun toisella puolella vaan. Silti tuntuu maailman vaikeimmalta asialta sanoa jotain, vaikka jos totta puhutaan, viime päivinä mä en ole muuta halunnutkaan kuin sanoa sulle jotain. Vaikka hei. Ehkä kysyä kuulumisia.

Mä luin mitä sä kirjoitit. Tai oikeastaan ennen kuin uskalsin avata sen, näin sen kuvan. Mullakin on se tallessa. On tavallaan vaikea uskoa, että siitä kuvasta on varmaan jo 10 vuotta ja että ne oli aikoja, jolloin me puhuttiin ja nähtiin joka päivä. Muistatko, kun muutama vuosi sitten nähtiin kesällä meidän vanhalla ala-asteella? Silloin musta tuntui hetken ajan siltä, kuin meidän välillä ei olis koskaan tapahtunutkaan mitään, mikä olis muuttanut meitä. Tuntuu vähän pelkurimaiselta tavallaan puhua sulle tällä tavalla. Mutta mä luin sun kirjoituksen. Mä itkin sitä lukiessani (mikä olikin loistavaa, sillä olin juuri herännyt ja mikäs sen mukavampaa kuin aloittaa aamu kunnon tunnetilojen pyörremyrskyllä).

Mä en tiedä, astunko mä jonkun näkymättömän rajan yli nyt tätä kirjoittaessani. Mäkin olen käynyt sillä rannalla ja joka kerta sä tulet mun mieleen. Jostain syystä mun mieli tulee varmaan aina assosioimaan sen paikan sun kanssa. Mutta se viimeinen lause, ne viimeiset sanat, siinä sun tekstissä teki mulle sellaisen olon, että mun on pakko sanoa jotain, edes jossain. Tuntuu sinänsä tosi ristiriitaiselta, koska kuten viimeksi sanoin, kaikki mahdolliset lopputulokset on jo hyväksyttyinä mun mielessä. Mutta mä luulen silti, kaikesta huolimatta, että jos meillä olisi mahdollisuus kohdata taas, ihan missä ja miten ja milloin vaan, mä tarttuisin siihen hetkeäkään empimättä. On lauantai, 17. syyskuuta vuonna 2022. Kello on tällä punaisella minuutilla 12:56. Mä en ole ajatellut sua näin paljon pitkään aikaan. Mä itken tälläkin hetkellä. Tunteet on jotenkin ylitsevuotavan pinnalla nyt. Mulla on ikävä sua.

August

 Mitä meille tapahtui? Nuorena mä kuvittelin aina, että me ollaan ikuisesti yhdessä. Tai edes jollain tavalla läsnä toistemme elämissä. Mä en osannut koskaan sitä sanallisesti ilmaista, mutta sä olit kauan yksi mun elämän tärkeimmistä ihmisistä. Mä en ole koskaan osannut olla yhtä luonnollisesti kenenkään muun kanssa. Mutta asiat ei aina mee niin kuin olettais tai haluais. Me ei olla puhuttu varmaan kohta kolmeen vuoteen. Mä en osaa sanoa mitä tapahtui. Ehkä mä kyllästyin tai ehkä sä kyllästyit. Ehkä meidän oli vaan aika ja tarkoitus kasvaa erillemme ja meidän polkujen oli aika erkaantua. Ehkä me oltiin toisillemme niitä ihmisiä, jotka käy opettamassa jotain.

Tai en mä tiedä, mitä mä sulle olen. Tai olin. Mä en syytä sua mistään, en enää ainakaan. Ehkä joskus nuorempana tunteiden vallassa syytin. Sen jälkeen mä syytin itseäni. Monta vuotta. Mä tiedän että mä en ole täydellinen ihminen enkä edes mitenkään erityisen hyvä. Mutta vaikka asiat kuinka olisikin loppujen lopuksi mun syytä, mä en jaksa enää pitää itseäni vastuussa siitä, miten meille kävi. Mä en syytä enää itseäni. En syytä suakaan. En syytä oikeastaan ketään. En halunnut koskaan, että näin käy eikä näin olis varmaan tarvinnut käydä, mutta näin kävi.

Mä en enää ajattele sua niin usein kuin ennen. Joskus kun näen jonkun vanhan kuvan meistä, hymyilen vähän ja mietin ehkä hetken jotain kivaa muistoa. Sitten se hetki menee ohi ja sä palaat takaisin mun muistoihin, sinne, missä muutkin mun menneisyyden ihmiset on. Sä et ole samalla hyllyllä kuin muut, mutta siellä sä silti olet. Sun syntymäpäivänä mulla on kuitenkin edelleen vähän vaikea olo. Ehkä osa musta toivoo, että mä uskaltaisin ottaa suhun yhteyttä vielä. Ehkä toinen osa musta toivoo, että sä ottaisit muhun vielä yhteyttä joskus. Ehkä mussa on myös osa, joka toivoo, ettei meidän tiet kohtaa enää koskaan.

Joskus mä olen miettinyt, millaisia asiat olis, jos menneisyys olis mennyt eri tavalla. Entä jos me oltais pysytty ystävinä? Entä jos me oltais riitauduttu eikä juteltu vaikka yläasteen jälkeen enää ollenkaan? Joskus sattuu muistaa, että mä sain sut hetkeksi takaisin elämääni ja meillä ois voinut mennä kai ihan hyvin. Ehkä me ollaan liian erilaisia nykyään. Ehkä mä en kuulu enää sun elämään. Ehkä sä et kuulu enää mun elämään. Ehkä meille ei ole enää paikkoja toistemme elämissä ja ehkä se on ihan okei. Ehkä niin on tarkotuskin olla.

Mutta olipa nykyhetki millainen tahansa, sulla tulee aina olemaan erityinen paikka mun sydämessä. Mä en ole koskaan vihannut sua. Sä olit mun ensimmäinen rakkaus eikä sitä voi mikään poistaa. Vaikka me ei enää koskaan vaihdettaisi sanaakaan tai nähtäisi toisiamme, se pysyy. Meillä on hyviä muistoja. Ehkä joskus se, mitä sä sanoit siitä, että mä kaipaan meitä sellaisina kuin me oltiin ennen enkä nykyään, pitää paikkansa. Ehkä meidän olis pitänyt tutustua toisiimme uudelleen. Tai ehkä meidän ei tarvitse enää tuntea toisiamme. 

Mun ajatukset suhun liittyen on olleet jo vuosien ajan tosi ristiriitaisia. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vähemmän mä ajattelen sua enkä oikeastaan edes kaipaa sua elämääni ollenkaan. Mut välillä tulee hetkiä, jolloin mä vain toivon, että voisin laittaa sulle viestiä tai soittaa sulle ja vaan jutella jostain turhanpäiväisestä. Musta tuntuu, että mä pärjään ihan hyvin ilman suakin. Mutta silti välillä musta tuntuu että mä tarvitsisin sua vielä. Ehkä mulla ei ole oikeutta tuntea niin. Sä olet siirtynyt eteenpäin ja mä olen siirtynyt eteenpäin. Et ehkä usko sitä, mut mä en roiku enää menneisyydessä samalla tavalla kuin ennen.

Mä varmaan satutin sua liikaa. Ehkä sä satutit mua liikaa. Me varmaan satutettiin toisiamme aika paljon. Eikä niitä asioita saa tekemättömiksi vaikka kuinka anteeksi pyytelisi. Enkä mä halua tai jaksa enää pyytää anteeksi. Ehkä sä olet antanut mulle anteeksi, ehkä et. Ehkä mun ei tarvitse sitä koskaan tietää. Ehkä mä pärjään paremmin ilman sitä tietoa. Mä en tiedä, mistä tää kaikki tuli yhtäkkiä, mut jostain syystä tuntui siltä, että tää piti saada pois sisältä vellomasta. Mitä tahansa meille tapahtuu, tai on tapahtumatta, on ihan okei. Mä olen okei minkä tahansa lopputuloksen suhteen.

In open fields

Kuten todettua, tää blogi täytti eilen 10 vuotta. Se tuntuu aika hurjalta. 10 vuotta on tosi pitkä aika. Mä ajattelinkin, että ois ihan kiva tehdä sellainen pieni katsaus tän kuluneen vuosikymmenen tapahtumiin (en mä tietenkään ihan kaikkea voi muistaa, mutta yritetään nyt jotakin kaivella esille). Tästä voi tulla aika pitkä postaus, joten voi olla, että toteutan tän kahdessa eri osassa. Jos teen näin, silloin tässä ekassa käyn läpi vuodet 2010-2015 ja toisessa sitten 2016-2019 (ja vähän toki myös vuotta 2020). Ai niin, parasta varmaan mainita tähän alkuun pieni TRIGGER WARNING, koska tulen mainitsemaan asioita, jotka saattaa triggeröidä. Lue siis eteenpäin omalla vastuulla, koska en aio merkitä niitä kohtia, jotka saattaa triggeröidä. Pidemmittä puheitta, aloitetaan!

Vuosi 2010. Tosta ensimmäisestä postauksesta kyllä todella huomaa, että se on ihan ensimmäinen. Koska oli alkuvuosi, mä olin vielä 11-vuotias kun loin tän blogin. Olin siis viidennellä luokalla. Silloin mun kiusaaminen oli pahimmillaan, mutta mulla oli kuitenkin vielä ystäviä. Muistaakseni joko sinä vuonna tai edellisenä viiltelin ensimmäisen kerran. En tiedä miksi koin tarpeelliseksi mainita tuon. Tällöin olin myös tosi kiinnostunut japanilaisesta musiikista ja muutenkin japanilaisesta kulttuurista. Meillä oli näköjään sen aikaisen kaveriporukan kanssa pientä kärhämää, mutta se mun mielestä selvisi kyllä aika nopeasti. Tuntuu jotenkin surulliselta lukea, muten 11-vuotias minä on käyttänyt sanoja 'masentaa' ja 'ahdistaa'. Tuntuu myös typerältä tajuta, että näiden samojen paskojen kanssa on tapeltu jo vuosi vitun kymmen. Mitä helvettiä? Tosiaan joo, tuon vuoden heinäkuussa täytin 12 ja syksyllä alkoi sitten ala-asteen viimeinen luokka. Sitä ennen tehtiin luokkaretki Linnanmäelle. Se oli kivaa. En ole sen jälkeen käynytkään Lintsillä. Loppuvuosi mulla on varmaan mennyt siinä, että olen ollut samaan aikaan sekä ahdistunut koulusta että helpottunut siitä, että pääsen kiusaajista eroon seuraavana keväänä.

Vuosi 2011. Vuosi, jolloin ala-aste loppui ja siihen mun onneksi loppui myös mun kiusaaminen. Muistan olleeni niin helvetin helpottunut, kun tajusin sen paskan olevan ohi. En mä sitä silloin tiennyt, mutta se jätti muhun sellaiset jäljet, jotka puskee pinnalle yhä edelleen. Mulla on näköjään postauksissa ollut tauko, koska kesäkuusta joulukuun alkuun ei ole tullut tehtyä postauksia ollenkaan. Muistaakseni tänä vuonna käytiin luokkaretkellä Särkänniemessä ja saksan ryhmän kanssa käytiin Saksassa. Se oli yks mun elämän parhaimmista reissuista, ihan valehtelematta. Kesällä mä kuitenkin täytin 13 ja menin seiskalle. Olihan se jännää, kun meni uuteen kouluun ja luokkakin oli melkein kokonaan uusi (oli siellä siis entiseltä luokalta muutama tuttu). Mulla oli edelleen jopa kavereita. Kiusatuksi en yläasteella onneks enää tullu, mitä nyt jotkut joskus saatto jotain huudella perään. En kuitenkaan pitänyt sitä enää oikein minään. Olin edelleen tänä vuonna aika kiinnostunut j-rockista ja animesta sun muusta, mutta oli se varmaan jo tän vuoden lopussa sitten kun aloin pikkuhiljaa siirtymään muualle kiinnostuksen kohteideni saralta. Sanotaanko, että siirryin moneksi vuodeksi pääasiassa länsimaisen musiikin ja median kuluttajaksi. 

Vuosi 2012. Luullakseni tämä oli se vuosi, kun olin tosi hämmentynyt itseni suhteen. Oon tietääkseni poistanut blogistani kaikki tähän aiheeseen liittyvät postaukset ihan sen takia, että loppujen lopuksi tämä homma oli meikäläiselle vaan joku glitch in the matrix, mutta kaikessa yksinkertaisuudessani olin silloin kasi-ysiluokilla aika varma että olen trans (lukiossa aloin tuntemaan oloni hieman kotoisammaksi kehossani ja varmaan silloin kun sain vihdoin selville seksuaalisuuteni olin aika varma että en ole sittenkään trans ja onneksi en lähtenyt viemään asiaa koskaan eteenpäin.). Pukeuduin pääasiassa poikien vaatteisiin, mulla oli lyhyet hiukset (no okei, tämä ei meinaa mitään koska mulla on nytkin lyhyet hiukset; en vaan tykkää pitkistä itselläni ollenkaan) ja käyttäydyin aika jätkämäisesti (tosin olen aika varma että mun perusluonne on ehkä hieman keskivertoa naisihmistä jätkämäisempi jos näitä asioita nyt näin voi luokitella). Kesällä täytin 14 ja syksyllä sitten aloitin kahdeksannen luokan. Muistaakseni tän vuoden kesällä aloitin pelaamaan Star Stable Onlinea, jota siis pelaan yhä edelleen (kyllä, täytän kesällä 22. mitä siitä?). Tämä oli pakko mainita, koska SSO on edelleen aika iso osa mun elämää ja osittain se on myös pelastanut mut, koska mä olen aina voinut paeta mun pikselihevosten luo. Tällöin mä olin siis jo siirtynyt kuluttamaan länsimaisia sarjoja ja kuuntelemaan pääasiassa länsimaista metallia. Pelasin myös paljon videopelejä, kuten yhä edelleenkin. Mun mielenterveys otti huomattavasti takapakkia, osittain varmaan ton identiteettihämmennyksen takia (tällöin muuten luulin ensin vielä olevani bi. sitten kuvittelin että olen pan) ja osittain sen takia, koska meidän kaveriporukka hajosi tällöin (muistaakseni. saa ampua jos olen väärässä). Ja ai niin! Tän vuoden elokuussa meille haettiin koiranpentu, Runtti. Mä olin ennen sitä hokenut porukoille valehtelematta sen 10 vuotta, että haluan koiran. Mä en ole koskaan ollut niin innoissani, enkä mä ole koskaan rakastanut mitään niin paljon kuin mun koiraa. Vanhoista postauksistani päätelleen oon juonut myös paljon ES eli pärinää on ollu. Tällöin olin myös todella pakkomielteinen katalonialaista sairaalasarjaa Polseres Vermellesiä kohtaan (voiko noin ees sanoa?). Tää oli varmaan kans se vuosi, kun aloin ensimmäisen kerran saamaan syömishäiriöisiä ajatuksia.

Vuosi 2013. Mitä tästä vuodesta voi sanoa? Kesällä täytin 15, olin absoluuttisen jonneuteni huipussa ja aloitin syksyllä ysiluokan. Mielenterveys jatkoi sitä samaa alamäkeä, jonka se edellisenä vuonna oli alottanu. Masennusta, ahdistusta, viiltelyä, syömishäiriöisiä ajatuksia. Ystävyyssuhteiden hajoamista, identiteetin etsimistä. Pakko muuten mainita tähän väliin, että näköjään mun unirytmi on ollu täyttä paskaa jo useamman vuoden. Tosin tällöin vielä osasin nukahtaa, mutta nykyään... No, ei siitä tässä vaihessa enempää. Tällöin mä edelleen kuuntelin metallia ja katselin länsimaisia sarjoja, pääasiassa Once Upon A Timea ja Degrassia. Oli niitä varmaan muitakin, mutta en mä nyt sentään sellaisia yksityiskohtia muista. Kesällä, ennen synttäreitäni, oli muuten ripari. Muistan kuinka pelkäsin sitä ihan jumalattomasti ja se ahdisti mua aivan saatanasti. Varmaan jonkun viikon etukäteen itkin joka ilta. Loppujen lopuksi se ei ollu niin kamalaa kuin kuvittelin, ja loppuvaiheessa mua jopa vähän harmitti lähteä sieltä. Vaikka mä en tässä vaiheessa vielä kokenut itseäni täysin naisihmiseksi, musta tuntui silti, että olin osa sitä porukkaa, ja se oli kiva tunne. Mä kun en oikein koskaan ole tuntenut itseäni kuuluvaksi mihinkään. Muistan myös, että tuona kesänä tutustuin netissä yhteen amerikkalaiseen tyttöön (johon vähän ihastuin). Kai me tavallaan ''seurusteltiin'', mutta en tiedä voiko sitä oikiasti laskia. Me juteltiin aika kauan, mutta sitten jossain vaiheessa meillä vaan loppui yhteydenpito. Mitäköhän sille kuuluu nykyään? Tällöin mulla oli aika usein myös migreenejä. Mainitsen tän siksi, että jostain syystä en ees muista milloin mulla ois viimeks ollu migreeni. No, jotain positiivista ees elämässä! Sain myös synttärilahjaksi ekan lävistykseni, joka oli siis huulikoru (en muista oliko se vasemmalla vai oikialla puolella...). Olin muuten tällöin sitä mieltä, etten juuri osaa stressata koulusta. Oh boy, näkisitpä minut nyt, menneisyyden minä. 

Vuosi 2014. Peruskoulu päättyi. Täytin 16, aloitin lukion. Ahdisti niin vitusti. Edeltävänä päivänä en juuri saanut syötyä enkä edeltävänä yönä nukuttua. Mun ainoa kaveri yläasteelta meni eri kouluun, joten mä olin lukioaikani pääasiassa yksin. Ja sitä olen siis edelleen. Musta tuntuu, etten mä välttämättä enää koskaan osaa muodostaa ystävyyssuhteita, koska oon tottunut olemaan keskenäni. Mun ahdistus paheni todella paljon ja muistaakseni seuraavana keväänä tästä lopetin terapian, koska en osannut puhua enkä saanu sieltä mitään irti. Lopetin myös lääkkeet (jotka siis tänä vuonna aloitin), koska pelkäsin koko ajan porukoitteni reaktioita kaikkeen. Olen ihan vitunmoinen luuseri, koska vielä tässäkin vaiheessa, kun oon asunut kohta 2 vuotta pois kotoa, en uskalla alottaa lääkityksiä pääasiassa sen takia, etten halua mun porukoiden tietävän. I'm a loser, baby, so why don't you kill me? Eniveis. Muistan, että mulla oli myös paljon itsetuhoisia ajatuksia. Viiltelin toki edelleen. En syönyt koskaan lukiossa. Aloitin lenkkeilyn. Syömishäiriöajatukset alkoi tulla aika voimakkaina joka päivä. Tää oli se vuosi, kun tajusin, miten paljon oon muuttunut. Vaikka sisältä olin yhä se sama äänekäs moottoriturpapentu, en ulkoisesti ollu enää sitä. Musta tuli hiljainen, vetäytyvä ja arka. Olin jatkuvasti ahdistunut ja mieliala oli aina matala. Tästä vuodesta lähtien mun seurana on ollut krooninen yksinäisyys, joka varmaan tappaa mut vielä joku päivä. Tän vuoden jälkeen mä en ole enää myöskään odottanut innolla synttäreitäni. Joka vuosi se on vaan yks päivä muiden joukossa eikä kukaan juurikaan enää ees muista niitä. Porukat lähinnä. Ehkä joku sukulainen. Hauska fakta on muuten se, että siinä synttäreideni kantturoilla aloitin tekemään näitä Song of the day-postauksia. Ja jatkan niitä yhä edelleen. Oon siis vääntänyt niitä kohta sen 6 vuotta. Ja kyllä, edelleen kulutin lähinnä länsimaista mediaa (jos ihmettelet, miksi mainitsen tän jatkuvasti, sille löytyy kyllä syynsä sitten kun päästään vähän ajassa eteenpäin). Tosin aloin kuunnella myös kevyempää musiikkia tutustuttuani indieen, ja mun musiikkimaku alko muovautua siihen suuntaan mitä se nykyään on. Avasin silmäni sille faktalle, että voin kuunnella sekä metallia että kevyempää musiikkia. Ekat kuukaudet lukiossa meni ihan ok, vaikka yksinäisyys olikin välillä aika sietämätöntä. Oli mulla toki välillä ajatuksia siitä, että jättäisin lukion kesken, mutta... no, niin ei sit koskaan tapahtunut. En muista mitä muuta tänä vuonna olis ollu. Lueskelen tässä samalla noita vanhoja postauksia (ihan siltä varalta että unohdan jotain) ja yhdessä oon tiivistänyt tuntemuksiani jotenkin näin: liian poikamainen ollakseni tyttö, liian tyttömäinen ollakseni poika. Tällöin olin jo varma siitä, etten sittenkään ole trans ja mun tyyli oli alkanut jo muuttua naisellisempaan suuntaan. En voi kuitenkaan valehdella. Musta tuntuu välillä edelleenkin tuolta. Enkä osaa yhtään sanoa miksi. Tänä vuonna koin muuten elämäni toisen ketoasidoosin, jonka takia olin yön sairaalassa. Edellisen kerran se oli paljon pahempi, mutta mulla ei ole enää muistikuvaa siitä, milloin se tapahtui. Enkä haluakaan muistaa, koska.. no, traumat. 

Vuosi 2015. Täytin 17. Lukion toinen vuosi alkoi. Päässä pyöri edelleen lähinnä ahdistus, masennus, itsetuhoisuus, pelko tulevaisuudesta sekä syömishäiriöajatukset. Tajusin olevani aseksuaali ja lopetin itseni huijaamisen. Mä en pidä miehistä, en ole koskaan pitänyt. That's right, folks, I'm gay. Näihin aikoihin mulle alkoi tulla todella voimakkaita tunteita siitä, miten paljon mä haluaisin lähteä pois tai kadota tai jotain. Mä luulen, että se liittyy suurimmaksi osaksi ahdistukseen, joka on vaan kasvanut vuosi vuodelta pahemmaksi (anteeksi, menneisyyden minä. mä tiedän että sä luulit että tässä vaiheessa me voitaisiin jo paremmin). Edelleen mulla on sellainen tunne, että mun pitää päästä pois. Mistä, sitä en tiedä. Tää oli muuten muistaakseni se vuosi, kun ihastuin viimeksi kunnolla. Kyseessä oli yksi tyttö meidän ryhmästä. Me juteltiin joo, kai voisi sanoa, että oltiin kavereita, koska hengailtiin yhdessä jonkin verran. Mutta mitään meistä ei koskaan tullu ja ehkä ihan hyväkin. Hänenkään kanssa mä en ole jutellut varmaan kolmeen vuoteen kohta. Näihin aikoihin muuten kattelin lähinnä brittisarjoja kuten Waterloo Roadia ja Skinsiä ja sen sellasia. Ja kyllä, tämä oli erittäin tärkiä tieto. Muistan, että lukio vitutti mua enemmän kuin mikään muu. Koin itseni jotenkin tosi väsyneeksi ja tuntu, etten saa mitään aikaan. Tää varmaan sit taas johtui siitä masennuksesta joka kurkkii tuolla taustalla. Näihin aikoihin vissiin muuten vaihdoin pääasialliseksi kieleksi blogissa suomen, koska olin muutaman vuoden käyttäny englantia postauksia raapustellessani. En muuten tiedä miksi vaihdoin sen alun perinkään tai miksi vaihdoin takaisin. Ai niin! Tänä vuonna, kun lukion toka vuosi oli alkanu, liityin Toki-projektiin, joka on tämmönen yhteistyö jonkun Vaasalaisen lukion kanssa. Syksyllä me mentiin siis käymään Vaasassa, oltiin siellä vissiin kaks tai kolme päivää. Eka yö nukuttiin yhden vaasalaisen luona ja toka yö Omenahotellissa. Se oli itseasiassa aika kiva reissu. Käytiin keilaamassa ja sellasta.  Tykästyin muuten myös kovasti saippuasarjoihin (lähinnä brittien) tänä vuonna. En muista mitä muuta tänä vuonna ois tapahtunu.

Okei, tää oli todella sekava teksti. Lähinnä sellainen 'ajatuksia menneistä vuosista niin paljon kuin vain muistan lmao'. Voi olla, että oon unohtanut joitain asioita. Ja jos tää tuntui jo liian pitkältä niin eipä hei hätää, eiköhän seuraavasta tuu vielä pidempi koska asiat paremmin muistissa! Katotaan saanko huomenna sen ulos vai meneekö pidempään.

The sound

Viime aikoina mun läpi on kulkenut niin monta tunnetta ja olotilaa, että mä en osaa edes nimetä kaikkia niitä. On ollut iloa, jännitystä, surua, yksinäisyyttä ja toivottomuutta, näin muutaman nyt kuitenkin tunnistaakseni. Mä en oikeastaan koskaan, vaikka hyvin tunteellinen (ja ylitunteellinenkin, köh köh) ihminen olenkin, ole osannut käsitellä tunteitani hyvin. Ehkä siitä just johtuu se, että mä en osaa tuoda tunteitani tai olotilaani oikein sanallisesti esille kunnolla. Mä en ole toisaalta tottunut siihen, sillä meillä kotona ei koskaan olla keskusteltu tunnetiloista syvällisesti, eikä mun porukat ole koskaan mun koko elämäni aikana kysyneet multa, että olenko mä kunnossa tai muuta vastaavaa. Ja ei, se ei silti tarkota että ne ei välittäis - ne ei vaan toimi sillälailla.

Musta tuntuu siltä, että mulla ei enää nykyään ole ketään, kelle puhua. Ja musta tuntuu myös siltä, että keskustelua ei synnykään, jos mä en itse aloita sitä. Nämä ei todellakaan oikeasti, ainakaan todennäköisesti, pidä paikkaansa ollenkaan, mutta siltä musta tuntuu. Ja uskokaa pois, en mä halua tuntea näin, mutta en mä osaa lopettakaan. Mä olen kuluttanut vuosia toivoen, että mä voisin vaan sammuttaa tunteeni ja lopettaa asioiden tuntemisen, mutta ei se taida toimia niin. 

Joskus musta tuntuu, että mun sisällä on jotain rikki. Tai ehkä mun pään sisällä on jotain rikki. Ehkä siellä on joku tunteiden käsittely-osasto tai joku, jossa kaikki työntekijät on kuuden kuukauden lomalla kaks kertaa vuodessa. En tiedä, mä en tosiaankaan tiedä. Enkä mä välttämättä saa koskaan tietääkään. Ehkä se on hyvä juttu, ehkä ei. Välillä mua ei haittaa olla yksin, välillä yksinäisyys tuntuu vaan yhdeltä jättimäiseltä, kymmenen kilometrin levyiseltä aukolta mun sydämessä. Enkä mä tiedä mitä mun pitäisi tehdä.

Mä olen analysoinut omia tunteitani ja tapojani yrittäen saada selville, miksi musta tuntuu aina siltä kuin tuntuu - enkä mä ole oppinut mitään uutta. No, ehkä sen, että musta tuntuu että mä kiinnyn vahvasti fiktiivisiin hahmoihin ja asioihin juuri sen takia, että multa itseltäni puuttuu juuri niitä juttuja mun elämästä. Ehkä mä rakastan fiktiivisiä kaveriporukoita ja bestiksiä siksi, ettei mulla ole sellaisia. Ehkä mä rakastan fiktiivisiä parisuhteita siksi, ettei mulla ole sellaista. Se kuulostaa säälittävältä, mutta ehkä mä vaan takerrun sellaiseen, jota mulla ei ole, mutta haluaisin että olisi. Kai tässäkin on vaan kyse siitä, että pitäisi itse korjata nämä puutokset. Mutta kun mä en osaa. Mä en tiedä mitä tehdä. Mä olen hukassa.

Tuntuu tyhmältä myöntää se. Että on hukassa. Että ei tiedä mitä tehdä. Mä haluaisin olla sellainen, joka tietää mitä se tekee, mitä se haluaa ja mihin se on menossa. Mutta en mä ole. En mä tiedä mitä mä teen, en mä tiedä mitä mä haluan, enkä mä tosiaan tiedä mihin mä olen menossa. Mä olen yhä se sama eksynyt ja ahdistunut lapsi. En mä ole muuttunut. Ja mua pelottaa etten mä koskaan tule muuttumaankaan. Mua pelottaa, että mä en osaa päästää irti, mua pelottaa että mä en löydä suuntaani, mua pelottaa että mä jään yksin. Mua pelottaa että se kaikki tulee olemaan mun oma vika. Mä en tiedä kestänkö mä sellaista.

Sanotaan, että ihmisten ongelmat on saman arvoisia eikä kenenkään kokemuksia pitäis vähätellä, mutta on vaikea pitää omia ongelmia minkään arvoisina, kun ajattelee mitä muut, ja omat läheisetkin, käy läpi. Eihän mun vaivat ole mitään verrattuna sellaisiin, jotka joutuu vaikkapa käymään syöpähoidoissa, tai sellaisiin, jotka on olleet osastolla ja jotka on vakavasti sairaita, joko mieleltään tai keholtaan. Ja paska juttu tässä ajattelutavassa on se, että se saa oman olon tuntumaan ihan helvetin orvolta, pieneltä ja mitättömältä. Tuntuu vaan siltä, ettei oma olemassaolo oikeasti merkitse kenellekänä yhtään mitään. Eikä itselleenkään. Ei voi olla ajattelematta, että kuka oikeasti huomaisi, jos mä vaan katoaisin?

Silti kaiken tän tyhjyyden keskeltä mä aina nousen, mä nousen ja hymyilen ja edes yritän pysyä vahvana, koska vaikka mä haluan joskus luovuttaa enemmän kuin mitään muuta, en mä tee niin. Ehkä mä en uskalla, ehkä mä en halua - en tiedä. Mä vaan tarvitsisin hieman apua, ehkä jonkun, joka nostais mut ylös ja auttais vähän. Jonkun, joka auttais mua näkemään missä mun polku kulkee. Mutta onko sellaista ihmistä mulle tarkoitettu? Vai pitääkö mun löytää valoni itse? Mä en tiedä. Mä en tiedä mä en tiedä mä en tiedä. Mutta eiköhän kaikki joskus kirkastu. Sitä päivää odotellessa mä... vaan kävelen eteenpäin. En mä muutakaan voi.

Walk on the wild side

Siitä on melkein tasan kolme kuukautta, kun viimeksi kirjotin tänne kunnolla. Ja sekin oli matkaselostus mun Tukholman reissusta. Nyt mun tekee mieli kuitenkin kirjottaa, ja mietin pitkään mihin mä tän tekisin, ja loppujen lopuksi mä sorruin palaamaan juurilleni, eli tähän blogiin. Hui. Ihan jännittää. Ehkä senkin takia, etten mä ole kesällä tänne muuta jaksanut laittaa kun noita biisejä (toivottavasti, jos joku on sattunut niitä aina vilkuilemaan, josta suuri kiitos, on ollut hyödyksi muillekin!), ja kesälomakin on kohta lopussa.

Mä toisinaan katselen paljon vanhoja kuvia ja videoita sekä luen vanhoja tekstejä suunnilleen 6-9 luokkien ajalta. Yleensä mä itken näin tehdessäni. Mä mietin usein, onko se normaalia, että menneisyyden muisteleminen itkettää niin paljon. Enkä mä itke siksi, että kaikki muistot olis niin huonoja, vaan yksinkertaisesti siksi, että välillä mä en muuta haluaisikaan kuin palata takaisin siihen aikaan ja tehdä asioita toisin. Millainen mä olisin nyt? Olisiko mä onnellinen? Vai olisinko mä masentunut ja entistäkin ahdistuneempi? Olisinko mä edes täällä enää?

Tää on ehkä se syy, miksi musta on aina tuntunut, että mä olen jumissa menneisyydessäni. Musta on aina tuntunut siltä, että multa puuttuu se kyky päästää irti ja katsoa eteenpäin. Tulee vähän mieleen se, mitä Sasuke Uchihakin sanoi Narutossa: unelmani on menneisyydessä. No, en ehkä ihan noin rankasti voi tuohon samaistua, mutta osittain kyllä. Mä mietin usein sitä, millaista kaikki, siis ihan kaikki, olisi voinut olla, jos mä olisin tehnyt jotain toisin, jos mä olisin sanonut tai jättänyt sanomatta asioita, jos mä olisin ollut silloin erilainen.

Mutta jossitteluhan ei tunnetusti koskaan auta. Siitä tulee vaan paha mieli. Tämä on todistettua; mulla on nytkin silmissä kyyneleitä, jotka vaan oikein odottaa, että pääsevät ulos. Ei tänään, amigot, ei tänään. Ei se hyödytä ketään, jos mä kulutan päiväni miettimällä mitä olisi voinut olla. Kun ei sitä ollut. Asiat meni niin kuin meni ja mun pitäisi vain oppia hyväksymään se. Tuntuu jotenkin typerältä myöntää se, mutta ehkä eniten tuosta ajasta mä kaipaan sitä, että mulla oli oikeasti ystäviä. Ihmisiä, kenen kanssa pysty aina juttelemaan ja kenen kanssa pysty viettämään aikaa. On mulla toki nytkin muutama, joiden kanssa mä silloin tällöin juttelen, ja jopa näen, mutta... En tiedä. Nyt tuntuu pahalta.

Aina, kun mä kirjoitan tällaisia postauksia, musta tuntuu tosi säälittävältä ja siltä, että mä valitan ihan turhasta. Päässä pyörii ajatuksia, jotka sanoo että 'olisi sulla ystäviä jos sä et olisi tuollainen vitun nössö joka ei edes uskalla puhua ihmisille kun pelkää että ne torjuu'. Mä menin vielä silloin 15-16-vuotiaana luulemaan, että ahdistus helpottaa kun ikää tulee lisää. No, menneisyyden minä, näin ei nyt tapahtunut. Sori, kun mä en nyt sitten ollutkaan täysi-ikäisenä niin loistava kuin mitä suunnittelin olevani.

Mutta totuushan on toki se, että mähän pelkään. Ja pelkään ihan helvetisti. Mä pelkään ihmisille puhumista koska mä pelkään että ne torjuu mut, mä pelkään kaikkea mitä tää maailma voi mulle tehdä ja mä pelkään etten mä tule koskaan kokemaan mitään koska mä pelkään niin helvetisti. Myönnän joskus ajattelevani, että mä en pysty elämään tällaisessa pelossa. Myönnän joskus ajattelevani, pahoina päivinä jopa harkitsevani, elämäni päättämistä, koska mä pelkään. En kuitenkaan varmaan uskaltaisi edes yrittää. En mä uskalla tosissani edes harkita. Mä en pystyisi koskaan tekemään sitä mun vanhemmilleni. Tai siskolleni. En koskaan.

Muutama vuosi sitten mä kerskuin sillä, että mä en itke koskaan. Nykyään mä itken jatkuvasti. Mä itken surullisista leffoista, tunteellisista hetkistä tv-sarjoissa, videopelimusiikista, kirjoista ja kaikesta. Välillä, ja tää on taas niitä juttuja, joita ei pitäisi koskaan ajatella, mutta vittu, kun on pakko, mua alkaa itkettää kun mä katselen mun koiraa. Ja silloin mua itkettää enemmän kuin koskaan. Mua itkettää se pelko, se tieto siitä, että mä joudun joskus luopumaan siitä. Mä tiesin kyllä, kun koira tuli kotiin, että mä tulen siihen kiintymään, mutta että näin kovasti. Se tekee mun olon turvalliseksi ja musta on kiva kun se nukkuu mun huoneessa. Mä rakastan sitä enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa. Ja no niin, aukesihan ne kyynelhanat sieltä. Lapset, jutun opetus on simppeli. Älkää ostako koiraa, kiinnytte siihen liikaa ja pelkkä ajatuskin sen menettämisestä repii sydämen rinnasta, polkee sen päälle, heittää mikroon ja heittää vielä mikronkin parvekkeelta. 

Ei mun pitänyt ''herättää'' tätä blogia henkiin ihan tällaisella purkautumisella, mutta teinpähän näin siitä huolimatta. Eikä tunnu yhtään paremmalta. Ei oikeastaan kyllä huonommaltakaan. Aika neutraalilta. Ja päässä jyskyttää. Pitää varmaan ottaa päänsärkylääke ennen kuin otan närästyslääkkeen. Sitä ennen pitää olla puoli tuntia syömättä ja juomatta ja sen jälkeenkään ei saa puoleen tuntiin syödä eikä juoda. Se luo kalvon vatsaan ja sen ansiosta mulla ei ole aamulla herätessä paha olo. Liikaa tietoa, eikö? No, kerrankos sitä elämässään. Ja, no, jos tästä jotain hyvää voisi sanoa... Ainakaan mä en voi enää haukkua itseäni tunnevammaiseksi. Laiska läski olen kuitenkin, mutta senhän kaikki tiesi jo.

Abandoning ship

Kun mä heräsin tänä aamuna ja silmät puoliksi auki katoin puhelimen liian kirkasta näyttöä, kertoi se mulle että tänään on joulukuun viimeinen päivä. Tän koko vuoden viimeinen päivä. Se on aina vähän kummallinen ajatus, koska vuodet tuntuu nykyään menevän tosi nopiasti ja no, onhan se nyt aina vähän omituista. Vuosi vaan loppuu ja uusi alkaa.

Ihmiset tekee lupauksia seuraavalle vuodelle, kuka lupailee parantavasa elämäntapojaan, kuka vannoo matkustavansa maailman ympäri. Mä taas en ole koskaan nähnyt mitään pointtia tällaisissa lupauksissa, vaan mä olen ennemminkin asettanut itselleni tavoitteita. En osaa sanoa miten hyvin onnistuin saavuttaan viime vuonna asettamani tavoitteet, mutta vaikka en olisikaan, niin onhan tässä koko helvetin loppuelämä aikaa.

Tää vuosi ei oo oikeestaan ollut sen erikoisempi kuin mikään muukaan. Täytin kesällä 17, syksyllä alkoi lukion toka vuosi, lopetin käynnit psykiatrin/psykologin luona... Sain ehkä uusia kavereita, sydänkin särkyi taas kaiken häslingin keskellä... En koe muuttuneeni itse kuluneen vuoden aikana juurikaan. Ehkä mä olen yrittänyt olla parempi ihminen ja ehkä olen siinä onnistunut, ehkä en. Vaikia sanoa.

Ihmiset sanoo aina, että tee seuraavasta vuodesta elämäs paras tai vähintäänkin parempi kuin edellisestä, mutta kai sekin riippuu niin paljon susta itsestäs. En mä halua väkisin rueta vääntämään alkavasta vuodesta mitään mun elämän parasta, sillä mä uskon siihen, että sellainen vuosi tulee ihan sen enempiä kikkailematta jos on tullakseen. Onhan se tietty silti kiva aina toivoa, että seuraavana vuonna ois parempi ja iloisempi mieli, tai että onnistuis suhteissa ja sen sellasta. En mä halua aloittaa uutta vuotta ajattelemalla automaattisesti että siitäkin tulee paska.

Okei, ehkä tää kuulostaa vähän turhan synkältä, mikä ei nyt todellakaan ollut mun tarkoitus, hups... Ehkä mun pointti ja punainen lanka, jos sellaisia alun perinkään oli, on se, että tuopa vuosi 2016 mitä tahansa tullessaan, mä taidan olla valmis ottamaan sen vastaan. Joo, mä uskoisin niin.

Hyvää uutta vuotta kaikille!

So sorry

huomasin, tässä kellon ollessa 0.17 Hotel Californian kaikuessa kuulokkeistani, että on yks aihe, josta en oo sen tarkemmin puhunu, ja henkisesti moitin itseäni. mietin, että miks en oo kirjottanu siitä asiasta, joka on seurannu mua lähemmäs 12 vuotta? ja tämä asiahan on tietysti mun diabetes.

mulle diagnosoitiin vuoden 2004 tammikuussa tyypin 1 diabetes, mä olin silloin viisi. en mä siitä muista juuri mitään. edellisenä yönä ennen kuin mut vietiin sairaalaan, mä muistan heräilleeni jatkuvasti janoon ja vessahätään, eikä nukkumisesta tullu mitään. aamulla porukat vei mut sairaalaan, jossa kokeiden jälkeen paljastu, että mulla on diabetes. mä jouduin oleen sairaalassa noin viikon, mut siitä mä en tosissaan muista mitään. muistan vaan lehmännahkakuvioisen verensokerimittarin, mä kuulemma pelkäsin kamalasti ja huusin isiä koko sen ajan.

koulussa mulla ei sen kanssa onneks oo ollut koskaan sen suurempia ongelmia. mua ei siitä koskaan onneks kiusattu, jotkut ihmetteli ja kyseli kaikkee että eikö toi satu ja etkö sä saa syödä karkkia (kylläpäs muuten saan, kiitos vaan). ala-asteella mä kävin mittaamassa opettajainhuoneessa ja yks opettaja pisti mulle insuliinia sillon, kun en vielä ite osannut. mä opin sen kuitenkin nopeasti ja sen jälkeen kävin aina vessassa pistämässä, niin kuin mä teen nykyäänkin (enkä muuten helvetissä ala tökkiin itteeni mahaan, hyi helvetti).

yks asia mikä mua on aina ärsyttäny, on se, että ihmiset kuvittelee tosissaan, etten mä saa tai voi syödä samoja asioita. siis mitä vittua, anteeks nyt vaan, mutta en mä ole rikki. se osa haimasta, joka tuottaa insuliinia, ei vaan toimi mulla ja that's it. lääkeillä se hoidetaan eikä se tee mun elämästä sen vaikeempaa. ainakaan yleensä. joskus mä myönnän vaipuvani tietynlaiseen epätoivoon ja mietin, mitä helvettiä mä tein ansaikseni tämän. joskus mä en vaan jaksais mitata, pistää ja huolehtia. mä en jaksais aina ravata sairaalassa, käydä verikokeissa ja kusta pönttöön, ettei vaan mitään oo vialla. mä kuitenkin yritän aina pitää itteeni niskaperse-otteessa, koska kaikki ne komplikaatiot, mitä tästä voi seurata, pelottaa mua aivan helvetisti. mä en halua että mun sydän, munuaiset ja maksa menee vituilleen tässä iässä, kun mä voin siihen itsekin vaikuttaa. toinen asia, mikä mua ärsyttää, on se, että ihmiset kuvittelee, että kaikki diabeetikot on lihavia. yleensä ne, jotka on, on kakkostyypin diabeetikkoja, joka ei oikeestaan liity ykköstyyppiin mitenkään, sillä ykköstyypin tulemista ei voi estää. 

pointti on kuitenkin se, että vaikka mä välillä itse väsynkin tähän paskaan, se on osa mua, on ollut jo kauan ja tulee oleen koko mun loppuelämäni. vaikka mä olenkin joutunut epäsuorasti tän takia kaks kertaa sairaalaan ja kummallakin kerralla pelännyt aivan saatanasti, mä en anna tän masentaa mua liikaa. tää on mun sairaus, mä olen jumalauta 17, mä pystyn kyllä huolehtimaan itsestäni tän kanssakin. joskus mä haluaisin puhua tästä jonkun kanssa, mut ei kukaan kuuntele. ehkä se johtuu siitä, ettei niitä kiinnosta, ne ei ymmärrä tai ne ei vaan halua. eikä se oo mikään ihanteellinen puheenaihe, kyllä mä kai sen nyt tajuan itsekin. ois vaan kiva joskus saada avautua mun mietteistä tästä asiasta. onhan se kuitenkin arkipäivää mulle.

ps. sori jos tää vaikuttaa jotenkin epäselvältä? en oo sienessä tai mitään, mua vaan väsyttää aivan saatanasti.

The Beregost Night

long time no proper post, vai? ja vieläpä suomeksi? ohhoh. en ois itekään uskonut, mutta siitä on tosissaan jo jonkun aikaa, kun tänne on tullu kirjoteltua jotain kunnollista, joten ajattelin ryhdistäytyä ja tulla tekemään jotain oikein tuotteliasta tännekin. 

koulua on noin kuus viikkoa jälellä, kun tääkin lasketaan. en malttais odottaa kesää, vapautta, mutta jotenkin se mahtava kesäfiilis on vuosi vuodelta aina vaan laimeempi; en tiedä, johtuuko se sit siitä, että edessä on taas yhdet yksinäiset synttärit, että onneksi olkoon, oletpa jaksanut taas yhden vuoden enemmän, vai siitä, että koko kesästä tulee aika pitkälti sellainen, jonka saan viettää omassa laaduttomassa seurassani. eipä sillä, että saisin siitä valittaa, se ei ole kenenkään muun vika kuin mun. en mä voi syyttää muita siitä, että en oikeasti haluais puhua kenellekään vaikka haluaisinkin.

musta ei ole ikinä tuntunut niin yksinäiseltä ja kelvottomalta ja pahalta itteni suhteen kuin tänään. mä seisoin jäähallin parkkipaikalla ja siinä tuulessa mulle tuli taas se tunne, että mä olen yksin maailmassa. että täällä ei ole ketään mua varten, että ketään täällä ei ole tarkoitettu mulle. mulle on aina ollu vaikeinta vastata siihen kysymykseen, että mitä sä pelkäät. joo, totta kai mä pelkään käärmeitä ja korkeita ja ahtaita paikkoja ja vaikka vallan mitä, mutta mitä vanhemmaksi mä tulen, sitä enemmän mä huomaan pelkääväni. mä pelkään sitä että mulle tai mun perheelle sattuu jotain, mä pelkään maailmaa ja kaikkea mitä siellä on, vaikka mä sitä haluankin nähdä. mä pelkään ehkä eniten sitä, että mä olen oikeasti niin vitun kyvytön, että mä jään yksin. loppuelämäkseni. mä pelkään sitä, että mä joudun kokemaan kaikki kivat jutut yksin, mä pelkään sitä, että mä tulen kuolemaan yksin. se on helvetin lohduton fiilis. että on yksin.

mä pidän olla yksikseni, tai omassa seurassani; silloin mä saan ajatella ja tehdä mitä haluan, mutta mä vihaan sitä yksinäisyyden tunnetta, joka mulle tulee aina, joka vitun kerta, kun mä näen ihmisiä. monet on sanoneet mulle, että sen kun vaan menet juttelemaan jengille, kyllä se siitä. ei se jumalauta siitä, ei se ole mulle niin yksinkertaista kuin jollekin toiselle. mun kädet hikoaa, kun mä ajattelenkin sosiaalisia tilanteita, joissa joudun olemaan. mä menen lukkoon, kun joku, jota mä en kunnolla tunne, puhuu mulle. mulle tulee huono olo, kun mä tiedän. että mulla on esitelmiä tai puheita. mun ääni menee kummalliseks, kun pitäis soittaa virallisia puheluita. se on pelko, se on helvetinmoinen ahdistus, ja vaikka mä kuinka yritän hokea, että en mä kuole, että se on okei, ei se ole. mä en pysty mihinkään, ja huolimatta siitä, että mä valehtelen silmät ja suun täyteen, että joo, tuntuu paremmalta, ehkä tää tästä, se vaan pahenee koko ajan.

nää elämän pienet ristiriidat on aika kummallisia, hauskoja, mutta eniten todella vittumaisia. mä olen tunteellinen ihminen, mutta en näytä tunteitani. mä haluaisin jonkun, jonka kanssa olla, mutta mä en halua puhua kenellekään. ja tää lista jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. tuntuu, ettei sille ole loppua. monta kertaa mulle on sanottu, että voit puhua mulle, mutta tosiasiahan on se, että mä en oikein pidä avautumisesta, ja sitä paitsi, verrattuna monien ihmisten ongelmiin, mun ongelmat on niin säälittäviä ja pieniä, etten mä halua vaivata niillä muita. joten ne kasaantuu. mä en välillä tiedä, miten mä saisin ne ulos, enkä mä koskaan keksikään mitään. joten mä annan niiden olla, ja yritän ajatella kaikkea muuta. mutta sitten joku näkymätön kaataa ne vitun issosta sankosta mun niskaan enkä mä taaskaan tiedä mitä mun pitäis tehdä.

joskus, tai oikeastaan aika usein, mä haluaisin vaan lähteä. kadota. mä haluaisin pakata laukkuni ja lähteä jonnekin, jossa mä en tunne ketään eikä kukaan tunne mua, jonnekin, missä mä voisin aloittaa alusta. ehkä kuitenkin joku toivo siitä, että asiat muuttuu paremmiks, on olemassa ja ehkä se antaa mulle sellaisen ajatuksen, että ei mee enää pitkään, kun mä pääsen pois täältä. kunhan jaksan vielä pari vuotta. sitten mä olen vapaa. lukion, kirjotusten jälkeen mä voin hakea periaatteessa mihin tahansa, meinaan siis paikkaa, en koulua, ja silloin mä pääsen pois täältä. 

en tiedä, onko mulla oikeus tuntea näin, mutta mä tunnen itseni jokseenkin petetyksi. on ihmisiä, jotka on luvanneet mulle että pidetään yhteyttä ja vietetään aikaa yhdessä, mutta silti musta tuntuu, että asia ei näin ole, ja jos mä jotain näiden ihmisten kanssa haluan tehdä, on aloitteen aina tultava multa. mä en oikeastaan ymmärrä sitä, koska luulis, että jos kerran ollaan ystäviä, niin sitten kanssa ollaan, toisaalta, en mä tiedä uskonko mä enää tohon. mä olen sanonut sen aikasemminkin ja sanonpahan sen taas; niin sanotut ystävät on pettäneet mut kerta toisensa jälkeen ja joka kerta toivo ''siitä oikeasta'' hiipuu. nää asiat on vaikuttanu aika vahvastikin siihen, miksen mä halua puhua ihmisille. mä pelkään torjutuksi tulemista, hylätyksi tulemista.

mutta elämä jatkuu. mä haluaisin sen jatkuvan. silti mä olen kiinni menneisyydessä, koska mun ei anneta päästää irti. joskus se olen mä itse, mutta toisinaan ihmiset vaan ei anna mun unohtaa. tiedän olleeni ja olevani yhä edelleen aivan sietämättömän hirveä, ei siitä tarvitse muistuttaa koko ajan. mä yritän, ihan oikeasti. eipä sillä, että se varmaan ketään liikuttais. todennäkösesti tätäkään tekstiä ei kukaan jaksa lukea loppuun asti, eikä mua oikeastaan kiinnostakaan. aina sanotaan, että avautumisesta  tulee parempi mieli. miksi mulle sitten tulee aina vaan paskempi fiilis, kun mä avaudun?

Thunder

Hyvää iltaa (yötä?) ihmiset, kello on 1.40 aamulla ja 21. joulukuuta. Koska ollaan niin lähellä jotain niin mahtavaa, enkä yleensä suomeksi kirjottele, ajattelin nyt ryhdistäytyä ja selittää jotain ennen kuin menen nukkumaan, tai ainakin yrittämään... Onhan mulla toki unilääkkeetkin mutta jotenkin vaan niitä ei tule otettua... Ehkä tykkään siitä että mua väsyttää?

Ensin vähän jotain arkiasioita. Mulla loppui tänään (eilen, jos pilkkua aletaan nussimaan) koulu, ja nyt ois sit pari viikkoa joululomaa, mikä on aivan mahtava asia, sillä mä en jaksa keskittyä koska mua väsyttää aivan saatanasti eikä mun mieliala oo oikeestaan kohonnut yhtään tässä viimesen puolen vuoden aikana, päinvastoin. Kuitenkin, mulla oli joulujuhla ja se oli ihan okei, vaikka totta kai, sosiaalinen tilanne = vitunmoinen ahdistus. En nukkunu edeltävänä yönä kovin hyvin. Kävin porukoiden kanssa Varkaudessa, huomenna vielä Kuopioon tekeen vimosetkin jouluostokset ja sitten siivoomaan ja leipomaan. Porukat kävi kans hakemassa joulukuusen tänään.

Mitäs muuta? Koulu menee ihan okei, kai, mulla on ihan kivoja aineita tässä jaksossa, eikä oo mikään älyttömän tiukka aikataulukaan. Olen yrittäny kirjottaa jotain, mutta jotenkin vaan en saa vieläkään pakotettua itteeni alottamaan, tai jos jollain ilveellä saan, ei siitä tule lasta eikä paskaa. Ihan niin kuin mä oisin kadottanut osan mun inspiraatiosta kokonaan. Tosin mulla on taas koko viikon ajan koskenut päähän melkein joka päivä, joten syytän mun keskittymisen herpaantumista nyt siitä.

Oikeastaan mä vähän menin mun alkuperäisen tarkotuksen sivuun tässä. Mun piti tulla valittamaan siitä, miten en tajua ihmisiä, jotka väittää, ettei niistä kukaan välitä/kukaan ei kuuntele tms., vaikka niille sateleekin tukea ja kannustavia viestejä, kivoja sanoja. Okei, ehkä mä olen vähän tekopyhä tässä ja aika monessakin asiassa, mutta ihan oikeasti. Mä olen itse ollut siinä tilanteessa, että ihminen sanoo, ettei sitä kukaan kuuntele eikä kukaan välitä, vaikka mä sanoin sille melkein joka helvetin päivä että mä kuuntelen kyllä ja välitän kyllä. Jotenkin siitä vaan tulee sellanen fiilis, ettei kukaan oikeasti tarvitse mua, eikä mun oikeastaan pitäis yrittää koskaan tehdä muille mitään, kun ei siitä tule muuta kuin paskaa omaan niskaan.

Mä jumalauta tiedän, etten ole täydellinen. Mä tiedän tehneeni virheitä menneisyydessä, paljonkin, perkele, niin saatanan paljon että vaikka joskus sanoin etten kadu mitään, mä kadun vittu koko menneisyyttäni. Ei mulle tarvi enää muistutella niistä asioista, uskokaa pois, en mä niitä voi unohtaa. Niiden asioiden takia mun on vaikea puhua ihmisille, mun on vaikea ottaa aloitetta ja mennä tutustumaan ihmisiin. Helvetti, mun pään yläpuolella vois jatkuvasti olla neonväreillä vilkkuva nuoli jossa lukee epäsosiaalinen. Mä tiedän sen kyllä.

En tiedä. En oikeasti enää tiedä. En tiedä mitä mun pitäis tehdä tai mitä mun pitäis ajatella tai kuka vittu mun pitäs olla. Varmaan joku haluais tulla nillittään, että vittu oma ittes, mutta kun ei se riitä. Ei se ole jumalauta ikinä riittänyt, eikä varmaan ikinä tuu riittään. Varmaan joku toinenkin runkku haluais tulla mälkyttään, että älä sinä nillitä siinä. täällon ihimisiä joillon asiat paljon huonommin kuin sulla. Niin, varmaan onkin, en mä sitä kiellä. Valitettavasti jotkut ihmiset vaan tahtoo olla niin kuin ne ois ainoita keihin sattuu.

Mutta se, että mä en ole ollut osastolla, syönyt miljoonia eri lääkkeitä tai viillä ranteitani juustohöylällä auki joka vitun päivä, ei tarkota sitä, että mä olisin kunnossa. Se, että mä hymyilen ja naureskelen ei tarkota sitä, että muhun ei sattuisi, eikä tällaiset seikat tee mun kivusta tai mun sisällä olevasta tyhjyydestä yhtään sen olemattomampia kuin kenenkään muunkaan. Mä olen jollain tasolla aina ollut yksin. Ihmiset luulee tietävänsä musta kaiken. 'Sä olet aina tollanen, sä teet ja sanot aina noin, vittu mä tiedän susta aivan kaiken, tiedän mitä sä tarviit ja mitä sä saatana et'. Tällaset ihmiset vituttaa mua kaikkein eniten. Vittu, kun et tiedä musta mitään, niin älä tule jeesustelemaan, että tunnet mut paremmin kuin mä itse.

Joo. Niin. En tiedä. Ehkä mä olen vähän liioitteleva ja ehkä ihmisistä tuntuu että mä tosissani suurentelen asioita, mutta mua ei oikeasti voisi vähempää kiinnostaa. Mä en tykkää ihmisistä, kaikkein vähiten itsestäni. Kunpa ne vois vaan painua vittuun ja jättää mut rauhaan.

Kello on kaks. Mä meinasin varmaan sanoa vielä jotain todella hienoa ja tärkeilevää paskaa, mutta taidanpa jättää sen väliin, koska satuin jo unohtaan sen. Mä taidan vaan mennä pyöriskelee itsesääliin tonne sänkyyni ja miettiä mitä vittua mä tein väärin.

Mikä vittu mussa on vikana. Mä varmaan poltin koiranpentujen orpokodin maan tasalle edellisessä elämässäni.

I just wish I could go to sleep and never wake up

joskus vaan tuntuu siltä. ehkä mun pitäis kuunnella mun kaveria ja koittaa puhua jolleki näistä mun äkillisistä mielialanvaihteluista. ei oo normaalia, että ensin on semmone 'JEEEEE'-fiilis, sitte vituttaa ja sitten ei vaan jaksa, ei vaan kiinnosta. ei vaan... oo enää mitään, you know? ja sitten se iskee. se jumalaton viha, se kaikki mitä ei oo koskaan saanut itestään ulos, se vaan purkaantuu osissa, joka kerta. enkä mä tiedä, saanko mä sitä kaikkee koskaan purettuakaan, osa siitä jää varmasti muhun.

joskus mä haluaisin kääntää aikaa taaksepäin. tehdä asioita joita en tehny, jättää joitain asioita tekemättä. vaikken mä sinänsä mitään kadukaan, jotkut asiat osaa vaan vieläkin satuttaa. ehkä mä olin vaan niin saatanan tyhmä, annoin saman tapahtua monta kertaa ja joka kerta kärsin samalla lailla. tiättehän, 'you can never make the same mistake twice, because the second time you make it, it's not a mistake, it's a choice.' ja vitut, ei se ollu mun valinta. se sama vitun virhe, jonka oon tehny jo liian monta kertaa ja jonka varmasti tuun vielä tekemään.

no. jos mä vaikka rupian kattoon tota Degrassia ni saan tän mielialan vähän nouseen ennekö meen nuq. mut sitä ennen...

I hate you, everything about you

Don't wanna be in love with you no more

Don't wanna be around you, touch you, fuck you

Don't ever wanna see come around my door

Don't ever try to touch me again

I loved you so much, oh baby, but then, oh

I hate you, I hate you, I hate you, I-I

I hate you, I hate you, I hate you, I-I

I hate you, I-I hate you

I-I hate you, uh, uh

I hate you, I-I hate you

I-I hate you, uh, uh

I hate you, I-I hate you

I-I hate you, uh, uh

I hate you, I-I hate you

I-I hate you, uh, uh

Betrayed me, played me, slayed me

Hurt me like I've never been hurt before

Disowned me only for the other people

you decided that you wanted in your life more

Made your bed now lie in it

And don't wake up, you fucking bitch

Don't ever try to touch me again

I loved you so much, oh baby, but then, oh

I hate you, I hate you, I hate you, everything about you

I hate you, I hate you, I-hate you, I-I

I hate you, I-I hate you

I-I hate you, uh, uh

I hate you, I-I hate you

I-I hate you, uh, uh

I hate you, I-I hate you

I-I hate you, uh, uh

I hate you, I-I hate you

I-I hate you, uh, uh

Made your bed now lie in it

Don't wake up, you fucking bitch

Don't wake up to touch me again-again

Don't wake up to touch me again-again

I hate you, everything about you

Don't wanna be in love with you no more

I hate you, everything about you

Don't wanna be in love with you no more

I hate you, I-I hate you

I-I hate you, uh, uh

I hate you, I-I hate you

I-I hate you, uh, uh

I hate you, I-I hate you

I-I hate you, uh, uh

I hate you, I-I hate you

I-I hate you, uh, uh

I hate you, I-I hate you

I-I hate you, uh, uh

I hate you, I-I hate you

I-I hate you, uh, uh

I hate you, I-I hate you

I-I hate you, uh, uh

I hate you, I-I hate you

I-I hate you, uh, uh

I hate you, everything about you

Don't wanna be in love with you no more

I hate you, everything about you

Don't wanna be in love with you no more

Don't wake up, you fucking bitch

I just want it all to go away. I just want to be happy.