Use somebody

 Kun kirjoitin tuon aiemman tekstin, se tuli oikeastaan aika tyhjästä. En ollut ajatellut sua niin paljon pitkään aikaan. Sen jälkeen, kuitenkin, kun sain ne sanat sisältäni pois, sä olet pyörinyt mun mielessä enemmän. Mä näin susta unta viimeyönä. En muista enää mitä siinä tapahtui, mutta muistan sen, että heräsin ajatellen sua. Ikävoinkin sua hieman. Siinä mielessä sillä tekstillä oli ehkä vähän käänteinen vaikutus, sillä oletin sitä kirjoittaessani, että kun saan sen ulos, ajattelen sua entistäkin vähemmän. Tuntuu, että olen ollut siitä lähtien vähän emotionaalisesti hukassa. Se tuntuu sinänsä oudolta, sillä eihän kukaan nykyaikana ole oikeasti kaukana, ruudun toisella puolella vaan. Silti tuntuu maailman vaikeimmalta asialta sanoa jotain, vaikka jos totta puhutaan, viime päivinä mä en ole muuta halunnutkaan kuin sanoa sulle jotain. Vaikka hei. Ehkä kysyä kuulumisia.

Mä luin mitä sä kirjoitit. Tai oikeastaan ennen kuin uskalsin avata sen, näin sen kuvan. Mullakin on se tallessa. On tavallaan vaikea uskoa, että siitä kuvasta on varmaan jo 10 vuotta ja että ne oli aikoja, jolloin me puhuttiin ja nähtiin joka päivä. Muistatko, kun muutama vuosi sitten nähtiin kesällä meidän vanhalla ala-asteella? Silloin musta tuntui hetken ajan siltä, kuin meidän välillä ei olis koskaan tapahtunutkaan mitään, mikä olis muuttanut meitä. Tuntuu vähän pelkurimaiselta tavallaan puhua sulle tällä tavalla. Mutta mä luin sun kirjoituksen. Mä itkin sitä lukiessani (mikä olikin loistavaa, sillä olin juuri herännyt ja mikäs sen mukavampaa kuin aloittaa aamu kunnon tunnetilojen pyörremyrskyllä).

Mä en tiedä, astunko mä jonkun näkymättömän rajan yli nyt tätä kirjoittaessani. Mäkin olen käynyt sillä rannalla ja joka kerta sä tulet mun mieleen. Jostain syystä mun mieli tulee varmaan aina assosioimaan sen paikan sun kanssa. Mutta se viimeinen lause, ne viimeiset sanat, siinä sun tekstissä teki mulle sellaisen olon, että mun on pakko sanoa jotain, edes jossain. Tuntuu sinänsä tosi ristiriitaiselta, koska kuten viimeksi sanoin, kaikki mahdolliset lopputulokset on jo hyväksyttyinä mun mielessä. Mutta mä luulen silti, kaikesta huolimatta, että jos meillä olisi mahdollisuus kohdata taas, ihan missä ja miten ja milloin vaan, mä tarttuisin siihen hetkeäkään empimättä. On lauantai, 17. syyskuuta vuonna 2022. Kello on tällä punaisella minuutilla 12:56. Mä en ole ajatellut sua näin paljon pitkään aikaan. Mä itken tälläkin hetkellä. Tunteet on jotenkin ylitsevuotavan pinnalla nyt. Mulla on ikävä sua.