Siirry pääsisältöön

Use somebody

 Kun kirjoitin tuon aiemman tekstin, se tuli oikeastaan aika tyhjästä. En ollut ajatellut sua niin paljon pitkään aikaan. Sen jälkeen, kuitenkin, kun sain ne sanat sisältäni pois, sä olet pyörinyt mun mielessä enemmän. Mä näin susta unta viimeyönä. En muista enää mitä siinä tapahtui, mutta muistan sen, että heräsin ajatellen sua. Ikävoinkin sua hieman. Siinä mielessä sillä tekstillä oli ehkä vähän käänteinen vaikutus, sillä oletin sitä kirjoittaessani, että kun saan sen ulos, ajattelen sua entistäkin vähemmän. Tuntuu, että olen ollut siitä lähtien vähän emotionaalisesti hukassa. Se tuntuu sinänsä oudolta, sillä eihän kukaan nykyaikana ole oikeasti kaukana, ruudun toisella puolella vaan. Silti tuntuu maailman vaikeimmalta asialta sanoa jotain, vaikka jos totta puhutaan, viime päivinä mä en ole muuta halunnutkaan kuin sanoa sulle jotain. Vaikka hei. Ehkä kysyä kuulumisia.


Mä luin mitä sä kirjoitit. Tai oikeastaan ennen kuin uskalsin avata sen, näin sen kuvan. Mullakin on se tallessa. On tavallaan vaikea uskoa, että siitä kuvasta on varmaan jo 10 vuotta ja että ne oli aikoja, jolloin me puhuttiin ja nähtiin joka päivä. Muistatko, kun muutama vuosi sitten nähtiin kesällä meidän vanhalla ala-asteella? Silloin musta tuntui hetken ajan siltä, kuin meidän välillä ei olis koskaan tapahtunutkaan mitään, mikä olis muuttanut meitä. Tuntuu vähän pelkurimaiselta tavallaan puhua sulle tällä tavalla. Mutta mä luin sun kirjoituksen. Mä itkin sitä lukiessani (mikä olikin loistavaa, sillä olin juuri herännyt ja mikäs sen mukavampaa kuin aloittaa aamu kunnon tunnetilojen pyörremyrskyllä).


Mä en tiedä, astunko mä jonkun näkymättömän rajan yli nyt tätä kirjoittaessani. Mäkin olen käynyt sillä rannalla ja joka kerta sä tulet mun mieleen. Jostain syystä mun mieli tulee varmaan aina assosioimaan sen paikan sun kanssa. Mutta se viimeinen lause, ne viimeiset sanat, siinä sun tekstissä teki mulle sellaisen olon, että mun on pakko sanoa jotain, edes jossain. Tuntuu sinänsä tosi ristiriitaiselta, koska kuten viimeksi sanoin, kaikki mahdolliset lopputulokset on jo hyväksyttyinä mun mielessä. Mutta mä luulen silti, kaikesta huolimatta, että jos meillä olisi mahdollisuus kohdata taas, ihan missä ja miten ja milloin vaan, mä tarttuisin siihen hetkeäkään empimättä. On lauantai, 17. syyskuuta vuonna 2022. Kello on tällä punaisella minuutilla 12:56. Mä en ole ajatellut sua näin paljon pitkään aikaan. Mä itken tälläkin hetkellä. Tunteet on jotenkin ylitsevuotavan pinnalla nyt. Mulla on ikävä sua.

Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Falling on

  Song of the day;; → Sigríður - Interconnectivity -- En kamalasti jaksanu mitään tänään järjestellä koska kädet ja jalat on aivan vitun liian poikki eilisestä, mut laittelin vähän kenkiä vaatehuoneeseen sekä kirjoja, mangaa ja levyjä kirjahyllyyn. Laittelin myös vähän ledvaloja, kun tykkään iltaisin olla muuten pimiässä mut sillein että on muutama tommonen valoketju päällä. Eihän mulla mikään kiire ole, että pitäis kaiken olla heti tiptop-kunnossa. Huomenna fysioterapia heti aamusta ja sen jälkeen käyn kaupassa.
Lähetä kommentti
Lue lisää

Zombie

  Song of the day;; → TesseracT - Of Mind - Nocturne Climb You're dehydrated Fly Your wings are jaded Cry You're enervated Die For what you believe in Try You've nearly made it Why? You're the plague within my dreams Soaring through an atmosphere of an adequate lack of strength And we're responsible The truth is that it will end here Denial's an impairment of your fear Can we save us from ourselves? Can we save us from ourselves? (This is the saviour and its form) You can break through Wake me up Tell me it's gone False hope sells lies I won't buy We are still one Let's attempt escape Melancholia will feed We'll admit defeat The Vox Populi will cease The air is thickening We are drifting You're the plague within my dreams Soaring through an atmosphere of an adequate lack of strength And we're responsible (And we're responsible) The truth is that it will end here Denial's an impairment of your fear Can we save us from ourselves? Ca...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Swordmaster

Olkoon tämä niitä harvoja kertoja, kun tänne tulen suomeksi jotain selittämään. Mä olen alkanut hieman vierastaa omalla kielelläni blogeihini tai mihinkään muuallekaan netissä kirjoittamista, koska tykkään englannista enemmän, mutta jotenkin nyt vaan tuntuu että tää täytyy tehdä. Kello on 28 yli yksi yöllä, lauantaina 4.10.2014. Lukion eka jakso päätty just. Kokeet meni miten meni. Kemian pääsin just ja just läpi. Biologia ei menny sen paremmin. Äikkä ja enkku meni kiitettävästi, mutta niin ne aina. Vittu, mä luulin, että saisin ees vähän helpotusta tähän jatkuvaan pelkoon ja ahdistukseen rutiinien kautta, mut tää koulu on vaan lisännyt niitä. En tiedä, johtuuko se sit siitä, etten mä yksinkertaisesti oo tarpeeks fiksu, vai siitä, ettei mulla oo ketään. On vaikeeta kattoa kaikkia ihmisiä, nauramassa, hymyilemässä tyttö- ja poikaystäviensä ja kavereidensa kanssa, ja olla vaan yksin niiden keskellä. Mä pidän kyllä omasta seurastani tietyssä määrin, mutta kun se on ainoaa seuraa, jot...
Lähetä kommentti
Lue lisää