Immortal

 Song of the day;;

→ Wild Nothing - Partners in Motion

I caught you in the dog house

Drinking coffee with your new wife

How is your new life swiping through headlines?

How do you find the time?

You two look very nice (very nice)

Silver in your eyes

The sinning that's committed

Red and open wide

Of life in the wild

You're looking very nice

You're looking very nice

Now I'm obsessive, walking through keyholes

Fixing picture prints, letting the soil drain

I had a temper, but now I'm delicate

I keep it to myself, I keep it to myself

Silver in your eyes

The sinning that's committed

Red and open wide

Of life in the wild

Partners in motion, beautiful devotion

Take over dream nights to find love

Partners in motion, beautiful devotion

To know you can, you don't have to go

Partners in motion, beautiful devotion

Take on my dream

Partners in motion, beautiful devotion

--

Tuli parin päivän breikki tuossa kun piti käydä pyörähtämässä sairaalassa taasen. Ei ollu sentään ketoasidoosia tällä kertaa, mut sen verran heikoksi meni kunto kun kuivuin ja ketoaineet oli vähän koholla että ambulanssilla päivystyksen kautta pariksi yöksi osastolle. Ottivat siis ihan tarkkailuun sen takia, kun oli heikko vointi. Arvostan sitä kyllä, ettei vaan lykätä päivystyksestä suoraan kotia sillein pärjääppä nyt sitte. Ei tuntunu ihan niin traumaattiselta ko viime syksyn reissut, mut tosiaan nyt ei ollu kyse mistään hengenvaarasta että se ehkä helpottaa asiaa ihan jonkin verran. Ainoa vittumaisuuden multihuipentuma on tässä lopputulemana se, että mun pitää perjantaina käydä jossain helvetin verikokeissa kello 8 aamulla... mikä meinaa siis sitä, että joudun heräämään viimistään 5:30 että kerkiän. Vittu jee. Jos saa asioista valittaa ja niihin kyllästyä, niin kyllä mut on tökitty tässä tän melkein 20 sairastamisvuoden aikana niin täyteen reikiä että ei perkele. Varmaan vertaki otettu niin paljon että siitä sais vaikka kuinka monelle ihmiselle jaettua mikä on itessään jo ironinen asia sanoa ko mä en saa luovuttaa verta. Oon kyllä sillein onnekas, että näiden vuosien aikana oon joutunut sairaalahoitoon varmaan nyt sen 5 kertaa, vaikka joo, viimeset 3 on ollu vuoden sisällä mut whatever. Tiiän nimittäin että on paljon ihmisiä jotka on esim. ketoasidoosissa monta kertaa vuodessa. On se kyllä niin vittumainen kokemus että en suosittele kenellekään. Vaikka mä kuinka itsetuhonen olen niin sillä tavalla mä en halua kuolla. Mutta eniveis. Pointti ja punanen lanka oli ehkä se, että tällasiin asioihin vaan pitää tottua kroonisen sairauden kanssa, etenkin tällaisen kun tämä mun ''''rakas'''' diabeettukseni (hyi vittu, ampukaa mut jos mä ikinä vielä sanon noin). En voi muista sairauksista puhua kun ei mulla ole niistä kokemusta, mutta voin lyödä pääni pantiksi, että jokainen krooninen sairaus on ihan varmasti omalla tavallaan todella vittumainen. Ihmiskeho nyt vaan sattuu olemaan tämmösiä pieniä suunnittelukukkasia täynnä. Aasinsillalla täysin tähän liittymättömään asiaan, mun piti käydä maanantaina palauttamassa nuo entisen kämpän avaimet mutta ylläri pylläri en voinutkaan, joten aattelin huomenna käydä. Olin myös varannu pyykkivuoron tälle päivää kello 14-15, mut olin kotona vasta kahen jälkeen joten se jäi mukavasti välistä, pitää käydä varaamassa uusi ko pyykkiä kertyy muuten aivan vitusti liikaa. Mitähän vielä? En siis tiiä tarkalleen että mikä meni pieleen, veikkaan että oisko joku tauti ollu tulossa tai ollu vähän siinä päällä ko yleensä ne voi sitten ketoaineita laittaa koholle. Verensokerit mulla ei ollu korkialla siinä ja lääkäri totes päivystyksessä että ei ollu ketoasidoosi ja kyllähän mä sen tiesinkin kun ei se siltä tuntunu. Nukuin viime yön aika katkonaisesti kun mun huonekaverina oli keuhkokuumeinen ihminen joka ymmärrettävästi yski aika lujaa välillä, joten luulen että ens yönä saan nukuttua aika hyvin (tai sitten nään vaan jotain kauheita unia taas ja nukun aivan vitun paskasti ja hauskaahan tässä on se että näin viime viikolla unta jossa jouduin koronan takia sairaalaan ja se uni oli ihan perseestä, aivan liian todentuntunen ja tosi ahistava mut liekkö sit ollu joku enneuni). Tuli taas tämmönen kilometrin pitunen selitys mut en jaksanu vääntää omaa postausta. Mut jospa nyt ei sit tällä kertaa oteta kolmen viikon päästä uusiks.

Pablo at the park

 Kuten kuvasta näkyy, tässä tuli noin viikon tauko. Edellisen kerran selitys veny sen verran pitkäksi, että aattelin vääntää tälle nyt oman postauksen. Olin siis syyslomalla kotona ja mun oli tarkoitus tulla maanantaina takas Ouluun. Perjantain ja lauantain välisenä yönä luulin ensin että närästi aivan helvetisti kun olo oli vähän sellanen ja lauantaipäivä meni aika pitkälti pötkötellessä. Kuitenkin illalla sitten olo alko taas huononemaan ja kun olin muutaman tunnin taas laattaillut kävi selväksi että sama tilanne iski päälle kuin edellisen kerran; happomyrkytys my beloathed. Yön yli sinnittelin ja sunnuntaiaamuna äiti soitti mulle ambulanssin (lääkäri sanokin päivystyksessä heti että apua ois voinu soittaa jo aikasemminkin...). Mut vietiin suoraan KYS:iin, päivystyksessä hetken olin ja kuulemma veri oli ehtiny aika happamaksi mennä jo, eli olin vähän huonommassa kunnossa kun edellisellä kerralla.

Päivystyksestä mut vietiin teho-osastolle (mikä yllätti mut, koska en mä kokenut olevani ihan niin paskana että ois teholle tarvinnu mennä), jossa sitten vaan makailin sängyssä ja lepäilin. Porukat kävi kattomassa mua ja otettiin kokeita ja laitettiin insuliini-infuusiota sun muuta. Ketoaineita oli siis taas aika reilusti. Maanantaiaamuna mulle ilmotettiin että mut siirretään Ouluun (mikä tuli myös yllätyksenä koska multa oltiin legit puol tuntia aikasemmin kysytty että haluanko Ouluun vai jäädä Kuopioon ja mä sanoin että jäisin mieluummin sinne kun olin kuitenkin ollu porukoitten luona ja mun tavarat oli siellä). Jossain puolen päivän aikoihin sitten mut tuupattiin ambulanssiin ja ajeltiin Ouluun. Hauskaa siinä oli se, että mun läppäri, avaimet, bussikortti ja vaatteet yms. tavarat oli siis porukoitten luona.

Jossain kolmen aikaan suunnilleen oltiin perillä ja mut vietiin suoraan samalle osastolle kuin viimeksi, tällä kertaa pääsin jopa suoraan huoneeseen enkä joutunu käytävälle. Yksi lääkärikin oli sama kuin viimeksi. Eipä siinä sitten sen kummempia, vointia seurattiin ja insuliini-infuusio lopetettiin ja palattiin omaan lääkitykseen. Tiistaina iltapäivällä pääsin sitten pois (ja jouduin soittamaan kiinteistöhuoltoon että voittako avata oven ko mun avaimet sattuu olemaan tuolla 400km päässä) ja sen jälkeen on ollu taas ihan jees fiilis, ainakin fyysisesti. Pelottaa vaan vähän että miten mielenterveys kestää tuon, että jouduin kolmen viikon sisällä kaks kertaa hengenvaarassa sairaalaan.

Porukat kävi tänään tuomassa mun tavarat, extrapitkä tauko tuli siis siitä että mulla ei ollu läppäriä täällä. Se tuntu ihan älyttömän oudolta, jotenkin siihen on niin kasvanu kiinni et tuntu ettei ollu mitään tekemistä vaikka ainahan sitä jotain touhuttavaa on. Kävin keskiviikkona hoitajan luona ja eilen sekä diabeteshoitajan (se oli muuten aivan ihana se hoitaja, jäi tosi hyvä fiilis ja eniten tykkäsin siitä kun se oli sillein 'tää on sun sairaus joten kaikki on sun päätös' koska kaikki hoitajat ja lääkärit ei sitä tunnu aina tajuavan) että fysioterapeutin luona. Nyt mulla on vähän rästissä nuita kirjotuskurssin tehtäviä (mikä on sinänsä kai ihan hyväksyttävää kun en oo kuitenkaan ollut ihan täysissä ruumiin voimissa tässä viime aikoina), ajattelin niitä tossa ens viikolla katella.

Mun pitää käydä apteekissa ja viedä tuo erä Lantusta takas, koska olen 99% varma että nää johtu siitä, nimittäin kummallakin kerralla olin just vaihtanut tuon ampullin ennenko myrkytys iski. Sairaalasta saadun Lantuksen kanssa ei oo ollut mitään ongelmia mikä tukee tätä mun teoriaa. Mua vaan ärsyttää kun jotkut hoitajat ja lääkärit puhui siihen malliin niinko nämä olis jotenkin olleet mun omaa syytä ja etten mä osaisi huolehtia itsestäni. Vaikka mulla on hoitoväsymystä ja masennusta ja syömishäiriökin, mä olen hoitanut asiat tän sairauden suhteen VUOSIA samalla tavalla, eikä näin oo käynyt aiemmin. Mä en tehnyt tätä tahallani eikä nää olleet mun syytä. Mä en suostu ottaaman tästä syitä niskoilleni kun mä olen niin varma siitä mitä oikeasti tapahtui. Ei ole mun asia, jos sitä ei joku halua uskoa. Okei, no niin. En tiiä miten sekavaa tekstiä tää nyt on kun jotenkin ei tuntunu yhtään luontevalta kirjottaa tätä, mut ajattelin silti että en halua tehä biisipostauksen yhteyteen sellasta 2940km pitusta selostusta aiheesta. Kuitenkin siis pääpointti oli se että meinasin taas kuolla mutta nyt kaikki on ookoo ja asiat on palautuneet normaaleiksi. Sain Kelaltakin vihdoin päätöksen kuntoutustuesta, joka mulle myönnettiin ja joka alkaa tammikuussa kun sairauspäiväraha loppuu. Nyt pitää vaan löytää sit psykoterapeutti mikä onkin sitten niin perkeleen paljon vaikeampaa tehdä kuin sanoa. Lisäksi Kela laitto viestiä että voisin ehkä olla oikeutettu takuueläkkeeseen että eikun vaan taas kerran jotain hakemusta vääntämään. Ranteet on muuten taas mustelmilla (edelliset just kerkes parantua, ihanaa saatana) ja toisessa on joku ihan helvetin pahan tuntunen kohta. Se ei sinänsä ole kipiä mutta se vaan tuntuu aivan vitun hirviältä tietyssä asennossa.

So sorry

huomasin, tässä kellon ollessa 0.17 Hotel Californian kaikuessa kuulokkeistani, että on yks aihe, josta en oo sen tarkemmin puhunu, ja henkisesti moitin itseäni. mietin, että miks en oo kirjottanu siitä asiasta, joka on seurannu mua lähemmäs 12 vuotta? ja tämä asiahan on tietysti mun diabetes.

mulle diagnosoitiin vuoden 2004 tammikuussa tyypin 1 diabetes, mä olin silloin viisi. en mä siitä muista juuri mitään. edellisenä yönä ennen kuin mut vietiin sairaalaan, mä muistan heräilleeni jatkuvasti janoon ja vessahätään, eikä nukkumisesta tullu mitään. aamulla porukat vei mut sairaalaan, jossa kokeiden jälkeen paljastu, että mulla on diabetes. mä jouduin oleen sairaalassa noin viikon, mut siitä mä en tosissaan muista mitään. muistan vaan lehmännahkakuvioisen verensokerimittarin, mä kuulemma pelkäsin kamalasti ja huusin isiä koko sen ajan.

koulussa mulla ei sen kanssa onneks oo ollut koskaan sen suurempia ongelmia. mua ei siitä koskaan onneks kiusattu, jotkut ihmetteli ja kyseli kaikkee että eikö toi satu ja etkö sä saa syödä karkkia (kylläpäs muuten saan, kiitos vaan). ala-asteella mä kävin mittaamassa opettajainhuoneessa ja yks opettaja pisti mulle insuliinia sillon, kun en vielä ite osannut. mä opin sen kuitenkin nopeasti ja sen jälkeen kävin aina vessassa pistämässä, niin kuin mä teen nykyäänkin (enkä muuten helvetissä ala tökkiin itteeni mahaan, hyi helvetti).

yks asia mikä mua on aina ärsyttäny, on se, että ihmiset kuvittelee tosissaan, etten mä saa tai voi syödä samoja asioita. siis mitä vittua, anteeks nyt vaan, mutta en mä ole rikki. se osa haimasta, joka tuottaa insuliinia, ei vaan toimi mulla ja that's it. lääkeillä se hoidetaan eikä se tee mun elämästä sen vaikeempaa. ainakaan yleensä. joskus mä myönnän vaipuvani tietynlaiseen epätoivoon ja mietin, mitä helvettiä mä tein ansaikseni tämän. joskus mä en vaan jaksais mitata, pistää ja huolehtia. mä en jaksais aina ravata sairaalassa, käydä verikokeissa ja kusta pönttöön, ettei vaan mitään oo vialla. mä kuitenkin yritän aina pitää itteeni niskaperse-otteessa, koska kaikki ne komplikaatiot, mitä tästä voi seurata, pelottaa mua aivan helvetisti. mä en halua että mun sydän, munuaiset ja maksa menee vituilleen tässä iässä, kun mä voin siihen itsekin vaikuttaa. toinen asia, mikä mua ärsyttää, on se, että ihmiset kuvittelee, että kaikki diabeetikot on lihavia. yleensä ne, jotka on, on kakkostyypin diabeetikkoja, joka ei oikeestaan liity ykköstyyppiin mitenkään, sillä ykköstyypin tulemista ei voi estää. 

pointti on kuitenkin se, että vaikka mä välillä itse väsynkin tähän paskaan, se on osa mua, on ollut jo kauan ja tulee oleen koko mun loppuelämäni. vaikka mä olenkin joutunut epäsuorasti tän takia kaks kertaa sairaalaan ja kummallakin kerralla pelännyt aivan saatanasti, mä en anna tän masentaa mua liikaa. tää on mun sairaus, mä olen jumalauta 17, mä pystyn kyllä huolehtimaan itsestäni tän kanssakin. joskus mä haluaisin puhua tästä jonkun kanssa, mut ei kukaan kuuntele. ehkä se johtuu siitä, ettei niitä kiinnosta, ne ei ymmärrä tai ne ei vaan halua. eikä se oo mikään ihanteellinen puheenaihe, kyllä mä kai sen nyt tajuan itsekin. ois vaan kiva joskus saada avautua mun mietteistä tästä asiasta. onhan se kuitenkin arkipäivää mulle.

ps. sori jos tää vaikuttaa jotenkin epäselvältä? en oo sienessä tai mitään, mua vaan väsyttää aivan saatanasti.