So sorry

huomasin, tässä kellon ollessa 0.17 Hotel Californian kaikuessa kuulokkeistani, että on yks aihe, josta en oo sen tarkemmin puhunu, ja henkisesti moitin itseäni. mietin, että miks en oo kirjottanu siitä asiasta, joka on seurannu mua lähemmäs 12 vuotta? ja tämä asiahan on tietysti mun diabetes.

mulle diagnosoitiin vuoden 2004 tammikuussa tyypin 1 diabetes, mä olin silloin viisi. en mä siitä muista juuri mitään. edellisenä yönä ennen kuin mut vietiin sairaalaan, mä muistan heräilleeni jatkuvasti janoon ja vessahätään, eikä nukkumisesta tullu mitään. aamulla porukat vei mut sairaalaan, jossa kokeiden jälkeen paljastu, että mulla on diabetes. mä jouduin oleen sairaalassa noin viikon, mut siitä mä en tosissaan muista mitään. muistan vaan lehmännahkakuvioisen verensokerimittarin, mä kuulemma pelkäsin kamalasti ja huusin isiä koko sen ajan.

koulussa mulla ei sen kanssa onneks oo ollut koskaan sen suurempia ongelmia. mua ei siitä koskaan onneks kiusattu, jotkut ihmetteli ja kyseli kaikkee että eikö toi satu ja etkö sä saa syödä karkkia (kylläpäs muuten saan, kiitos vaan). ala-asteella mä kävin mittaamassa opettajainhuoneessa ja yks opettaja pisti mulle insuliinia sillon, kun en vielä ite osannut. mä opin sen kuitenkin nopeasti ja sen jälkeen kävin aina vessassa pistämässä, niin kuin mä teen nykyäänkin (enkä muuten helvetissä ala tökkiin itteeni mahaan, hyi helvetti).

yks asia mikä mua on aina ärsyttäny, on se, että ihmiset kuvittelee tosissaan, etten mä saa tai voi syödä samoja asioita. siis mitä vittua, anteeks nyt vaan, mutta en mä ole rikki. se osa haimasta, joka tuottaa insuliinia, ei vaan toimi mulla ja that's it. lääkeillä se hoidetaan eikä se tee mun elämästä sen vaikeempaa. ainakaan yleensä. joskus mä myönnän vaipuvani tietynlaiseen epätoivoon ja mietin, mitä helvettiä mä tein ansaikseni tämän. joskus mä en vaan jaksais mitata, pistää ja huolehtia. mä en jaksais aina ravata sairaalassa, käydä verikokeissa ja kusta pönttöön, ettei vaan mitään oo vialla. mä kuitenkin yritän aina pitää itteeni niskaperse-otteessa, koska kaikki ne komplikaatiot, mitä tästä voi seurata, pelottaa mua aivan helvetisti. mä en halua että mun sydän, munuaiset ja maksa menee vituilleen tässä iässä, kun mä voin siihen itsekin vaikuttaa. toinen asia, mikä mua ärsyttää, on se, että ihmiset kuvittelee, että kaikki diabeetikot on lihavia. yleensä ne, jotka on, on kakkostyypin diabeetikkoja, joka ei oikeestaan liity ykköstyyppiin mitenkään, sillä ykköstyypin tulemista ei voi estää. 

pointti on kuitenkin se, että vaikka mä välillä itse väsynkin tähän paskaan, se on osa mua, on ollut jo kauan ja tulee oleen koko mun loppuelämäni. vaikka mä olenkin joutunut epäsuorasti tän takia kaks kertaa sairaalaan ja kummallakin kerralla pelännyt aivan saatanasti, mä en anna tän masentaa mua liikaa. tää on mun sairaus, mä olen jumalauta 17, mä pystyn kyllä huolehtimaan itsestäni tän kanssakin. joskus mä haluaisin puhua tästä jonkun kanssa, mut ei kukaan kuuntele. ehkä se johtuu siitä, ettei niitä kiinnosta, ne ei ymmärrä tai ne ei vaan halua. eikä se oo mikään ihanteellinen puheenaihe, kyllä mä kai sen nyt tajuan itsekin. ois vaan kiva joskus saada avautua mun mietteistä tästä asiasta. onhan se kuitenkin arkipäivää mulle.

ps. sori jos tää vaikuttaa jotenkin epäselvältä? en oo sienessä tai mitään, mua vaan väsyttää aivan saatanasti.