Pablo at the park

 Kuten kuvasta näkyy, tässä tuli noin viikon tauko. Edellisen kerran selitys veny sen verran pitkäksi, että aattelin vääntää tälle nyt oman postauksen. Olin siis syyslomalla kotona ja mun oli tarkoitus tulla maanantaina takas Ouluun. Perjantain ja lauantain välisenä yönä luulin ensin että närästi aivan helvetisti kun olo oli vähän sellanen ja lauantaipäivä meni aika pitkälti pötkötellessä. Kuitenkin illalla sitten olo alko taas huononemaan ja kun olin muutaman tunnin taas laattaillut kävi selväksi että sama tilanne iski päälle kuin edellisen kerran; happomyrkytys my beloathed. Yön yli sinnittelin ja sunnuntaiaamuna äiti soitti mulle ambulanssin (lääkäri sanokin päivystyksessä heti että apua ois voinu soittaa jo aikasemminkin...). Mut vietiin suoraan KYS:iin, päivystyksessä hetken olin ja kuulemma veri oli ehtiny aika happamaksi mennä jo, eli olin vähän huonommassa kunnossa kun edellisellä kerralla.

Päivystyksestä mut vietiin teho-osastolle (mikä yllätti mut, koska en mä kokenut olevani ihan niin paskana että ois teholle tarvinnu mennä), jossa sitten vaan makailin sängyssä ja lepäilin. Porukat kävi kattomassa mua ja otettiin kokeita ja laitettiin insuliini-infuusiota sun muuta. Ketoaineita oli siis taas aika reilusti. Maanantaiaamuna mulle ilmotettiin että mut siirretään Ouluun (mikä tuli myös yllätyksenä koska multa oltiin legit puol tuntia aikasemmin kysytty että haluanko Ouluun vai jäädä Kuopioon ja mä sanoin että jäisin mieluummin sinne kun olin kuitenkin ollu porukoitten luona ja mun tavarat oli siellä). Jossain puolen päivän aikoihin sitten mut tuupattiin ambulanssiin ja ajeltiin Ouluun. Hauskaa siinä oli se, että mun läppäri, avaimet, bussikortti ja vaatteet yms. tavarat oli siis porukoitten luona.

Jossain kolmen aikaan suunnilleen oltiin perillä ja mut vietiin suoraan samalle osastolle kuin viimeksi, tällä kertaa pääsin jopa suoraan huoneeseen enkä joutunu käytävälle. Yksi lääkärikin oli sama kuin viimeksi. Eipä siinä sitten sen kummempia, vointia seurattiin ja insuliini-infuusio lopetettiin ja palattiin omaan lääkitykseen. Tiistaina iltapäivällä pääsin sitten pois (ja jouduin soittamaan kiinteistöhuoltoon että voittako avata oven ko mun avaimet sattuu olemaan tuolla 400km päässä) ja sen jälkeen on ollu taas ihan jees fiilis, ainakin fyysisesti. Pelottaa vaan vähän että miten mielenterveys kestää tuon, että jouduin kolmen viikon sisällä kaks kertaa hengenvaarassa sairaalaan.

Porukat kävi tänään tuomassa mun tavarat, extrapitkä tauko tuli siis siitä että mulla ei ollu läppäriä täällä. Se tuntu ihan älyttömän oudolta, jotenkin siihen on niin kasvanu kiinni et tuntu ettei ollu mitään tekemistä vaikka ainahan sitä jotain touhuttavaa on. Kävin keskiviikkona hoitajan luona ja eilen sekä diabeteshoitajan (se oli muuten aivan ihana se hoitaja, jäi tosi hyvä fiilis ja eniten tykkäsin siitä kun se oli sillein 'tää on sun sairaus joten kaikki on sun päätös' koska kaikki hoitajat ja lääkärit ei sitä tunnu aina tajuavan) että fysioterapeutin luona. Nyt mulla on vähän rästissä nuita kirjotuskurssin tehtäviä (mikä on sinänsä kai ihan hyväksyttävää kun en oo kuitenkaan ollut ihan täysissä ruumiin voimissa tässä viime aikoina), ajattelin niitä tossa ens viikolla katella.

Mun pitää käydä apteekissa ja viedä tuo erä Lantusta takas, koska olen 99% varma että nää johtu siitä, nimittäin kummallakin kerralla olin just vaihtanut tuon ampullin ennenko myrkytys iski. Sairaalasta saadun Lantuksen kanssa ei oo ollut mitään ongelmia mikä tukee tätä mun teoriaa. Mua vaan ärsyttää kun jotkut hoitajat ja lääkärit puhui siihen malliin niinko nämä olis jotenkin olleet mun omaa syytä ja etten mä osaisi huolehtia itsestäni. Vaikka mulla on hoitoväsymystä ja masennusta ja syömishäiriökin, mä olen hoitanut asiat tän sairauden suhteen VUOSIA samalla tavalla, eikä näin oo käynyt aiemmin. Mä en tehnyt tätä tahallani eikä nää olleet mun syytä. Mä en suostu ottaaman tästä syitä niskoilleni kun mä olen niin varma siitä mitä oikeasti tapahtui. Ei ole mun asia, jos sitä ei joku halua uskoa. Okei, no niin. En tiiä miten sekavaa tekstiä tää nyt on kun jotenkin ei tuntunu yhtään luontevalta kirjottaa tätä, mut ajattelin silti että en halua tehä biisipostauksen yhteyteen sellasta 2940km pitusta selostusta aiheesta. Kuitenkin siis pääpointti oli se että meinasin taas kuolla mutta nyt kaikki on ookoo ja asiat on palautuneet normaaleiksi. Sain Kelaltakin vihdoin päätöksen kuntoutustuesta, joka mulle myönnettiin ja joka alkaa tammikuussa kun sairauspäiväraha loppuu. Nyt pitää vaan löytää sit psykoterapeutti mikä onkin sitten niin perkeleen paljon vaikeampaa tehdä kuin sanoa. Lisäksi Kela laitto viestiä että voisin ehkä olla oikeutettu takuueläkkeeseen että eikun vaan taas kerran jotain hakemusta vääntämään. Ranteet on muuten taas mustelmilla (edelliset just kerkes parantua, ihanaa saatana) ja toisessa on joku ihan helvetin pahan tuntunen kohta. Se ei sinänsä ole kipiä mutta se vaan tuntuu aivan vitun hirviältä tietyssä asennossa.