The Beregost Night

long time no proper post, vai? ja vieläpä suomeksi? ohhoh. en ois itekään uskonut, mutta siitä on tosissaan jo jonkun aikaa, kun tänne on tullu kirjoteltua jotain kunnollista, joten ajattelin ryhdistäytyä ja tulla tekemään jotain oikein tuotteliasta tännekin. 

koulua on noin kuus viikkoa jälellä, kun tääkin lasketaan. en malttais odottaa kesää, vapautta, mutta jotenkin se mahtava kesäfiilis on vuosi vuodelta aina vaan laimeempi; en tiedä, johtuuko se sit siitä, että edessä on taas yhdet yksinäiset synttärit, että onneksi olkoon, oletpa jaksanut taas yhden vuoden enemmän, vai siitä, että koko kesästä tulee aika pitkälti sellainen, jonka saan viettää omassa laaduttomassa seurassani. eipä sillä, että saisin siitä valittaa, se ei ole kenenkään muun vika kuin mun. en mä voi syyttää muita siitä, että en oikeasti haluais puhua kenellekään vaikka haluaisinkin.

musta ei ole ikinä tuntunut niin yksinäiseltä ja kelvottomalta ja pahalta itteni suhteen kuin tänään. mä seisoin jäähallin parkkipaikalla ja siinä tuulessa mulle tuli taas se tunne, että mä olen yksin maailmassa. että täällä ei ole ketään mua varten, että ketään täällä ei ole tarkoitettu mulle. mulle on aina ollu vaikeinta vastata siihen kysymykseen, että mitä sä pelkäät. joo, totta kai mä pelkään käärmeitä ja korkeita ja ahtaita paikkoja ja vaikka vallan mitä, mutta mitä vanhemmaksi mä tulen, sitä enemmän mä huomaan pelkääväni. mä pelkään sitä että mulle tai mun perheelle sattuu jotain, mä pelkään maailmaa ja kaikkea mitä siellä on, vaikka mä sitä haluankin nähdä. mä pelkään ehkä eniten sitä, että mä olen oikeasti niin vitun kyvytön, että mä jään yksin. loppuelämäkseni. mä pelkään sitä, että mä joudun kokemaan kaikki kivat jutut yksin, mä pelkään sitä, että mä tulen kuolemaan yksin. se on helvetin lohduton fiilis. että on yksin.

mä pidän olla yksikseni, tai omassa seurassani; silloin mä saan ajatella ja tehdä mitä haluan, mutta mä vihaan sitä yksinäisyyden tunnetta, joka mulle tulee aina, joka vitun kerta, kun mä näen ihmisiä. monet on sanoneet mulle, että sen kun vaan menet juttelemaan jengille, kyllä se siitä. ei se jumalauta siitä, ei se ole mulle niin yksinkertaista kuin jollekin toiselle. mun kädet hikoaa, kun mä ajattelenkin sosiaalisia tilanteita, joissa joudun olemaan. mä menen lukkoon, kun joku, jota mä en kunnolla tunne, puhuu mulle. mulle tulee huono olo, kun mä tiedän. että mulla on esitelmiä tai puheita. mun ääni menee kummalliseks, kun pitäis soittaa virallisia puheluita. se on pelko, se on helvetinmoinen ahdistus, ja vaikka mä kuinka yritän hokea, että en mä kuole, että se on okei, ei se ole. mä en pysty mihinkään, ja huolimatta siitä, että mä valehtelen silmät ja suun täyteen, että joo, tuntuu paremmalta, ehkä tää tästä, se vaan pahenee koko ajan.

nää elämän pienet ristiriidat on aika kummallisia, hauskoja, mutta eniten todella vittumaisia. mä olen tunteellinen ihminen, mutta en näytä tunteitani. mä haluaisin jonkun, jonka kanssa olla, mutta mä en halua puhua kenellekään. ja tää lista jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. tuntuu, ettei sille ole loppua. monta kertaa mulle on sanottu, että voit puhua mulle, mutta tosiasiahan on se, että mä en oikein pidä avautumisesta, ja sitä paitsi, verrattuna monien ihmisten ongelmiin, mun ongelmat on niin säälittäviä ja pieniä, etten mä halua vaivata niillä muita. joten ne kasaantuu. mä en välillä tiedä, miten mä saisin ne ulos, enkä mä koskaan keksikään mitään. joten mä annan niiden olla, ja yritän ajatella kaikkea muuta. mutta sitten joku näkymätön kaataa ne vitun issosta sankosta mun niskaan enkä mä taaskaan tiedä mitä mun pitäis tehdä.

joskus, tai oikeastaan aika usein, mä haluaisin vaan lähteä. kadota. mä haluaisin pakata laukkuni ja lähteä jonnekin, jossa mä en tunne ketään eikä kukaan tunne mua, jonnekin, missä mä voisin aloittaa alusta. ehkä kuitenkin joku toivo siitä, että asiat muuttuu paremmiks, on olemassa ja ehkä se antaa mulle sellaisen ajatuksen, että ei mee enää pitkään, kun mä pääsen pois täältä. kunhan jaksan vielä pari vuotta. sitten mä olen vapaa. lukion, kirjotusten jälkeen mä voin hakea periaatteessa mihin tahansa, meinaan siis paikkaa, en koulua, ja silloin mä pääsen pois täältä. 

en tiedä, onko mulla oikeus tuntea näin, mutta mä tunnen itseni jokseenkin petetyksi. on ihmisiä, jotka on luvanneet mulle että pidetään yhteyttä ja vietetään aikaa yhdessä, mutta silti musta tuntuu, että asia ei näin ole, ja jos mä jotain näiden ihmisten kanssa haluan tehdä, on aloitteen aina tultava multa. mä en oikeastaan ymmärrä sitä, koska luulis, että jos kerran ollaan ystäviä, niin sitten kanssa ollaan, toisaalta, en mä tiedä uskonko mä enää tohon. mä olen sanonut sen aikasemminkin ja sanonpahan sen taas; niin sanotut ystävät on pettäneet mut kerta toisensa jälkeen ja joka kerta toivo ''siitä oikeasta'' hiipuu. nää asiat on vaikuttanu aika vahvastikin siihen, miksen mä halua puhua ihmisille. mä pelkään torjutuksi tulemista, hylätyksi tulemista.

mutta elämä jatkuu. mä haluaisin sen jatkuvan. silti mä olen kiinni menneisyydessä, koska mun ei anneta päästää irti. joskus se olen mä itse, mutta toisinaan ihmiset vaan ei anna mun unohtaa. tiedän olleeni ja olevani yhä edelleen aivan sietämättömän hirveä, ei siitä tarvitse muistuttaa koko ajan. mä yritän, ihan oikeasti. eipä sillä, että se varmaan ketään liikuttais. todennäkösesti tätäkään tekstiä ei kukaan jaksa lukea loppuun asti, eikä mua oikeastaan kiinnostakaan. aina sanotaan, että avautumisesta  tulee parempi mieli. miksi mulle sitten tulee aina vaan paskempi fiilis, kun mä avaudun?