The Beregost Night

long time no proper post, vai? ja vieläpä suomeksi? ohhoh. en ois itekään uskonut, mutta siitä on tosissaan jo jonkun aikaa, kun tänne on tullu kirjoteltua jotain kunnollista, joten ajattelin ryhdistäytyä ja tulla tekemään jotain oikein tuotteliasta tännekin. 

koulua on noin kuus viikkoa jälellä, kun tääkin lasketaan. en malttais odottaa kesää, vapautta, mutta jotenkin se mahtava kesäfiilis on vuosi vuodelta aina vaan laimeempi; en tiedä, johtuuko se sit siitä, että edessä on taas yhdet yksinäiset synttärit, että onneksi olkoon, oletpa jaksanut taas yhden vuoden enemmän, vai siitä, että koko kesästä tulee aika pitkälti sellainen, jonka saan viettää omassa laaduttomassa seurassani. eipä sillä, että saisin siitä valittaa, se ei ole kenenkään muun vika kuin mun. en mä voi syyttää muita siitä, että en oikeasti haluais puhua kenellekään vaikka haluaisinkin.

musta ei ole ikinä tuntunut niin yksinäiseltä ja kelvottomalta ja pahalta itteni suhteen kuin tänään. mä seisoin jäähallin parkkipaikalla ja siinä tuulessa mulle tuli taas se tunne, että mä olen yksin maailmassa. että täällä ei ole ketään mua varten, että ketään täällä ei ole tarkoitettu mulle. mulle on aina ollu vaikeinta vastata siihen kysymykseen, että mitä sä pelkäät. joo, totta kai mä pelkään käärmeitä ja korkeita ja ahtaita paikkoja ja vaikka vallan mitä, mutta mitä vanhemmaksi mä tulen, sitä enemmän mä huomaan pelkääväni. mä pelkään sitä että mulle tai mun perheelle sattuu jotain, mä pelkään maailmaa ja kaikkea mitä siellä on, vaikka mä sitä haluankin nähdä. mä pelkään ehkä eniten sitä, että mä olen oikeasti niin vitun kyvytön, että mä jään yksin. loppuelämäkseni. mä pelkään sitä, että mä joudun kokemaan kaikki kivat jutut yksin, mä pelkään sitä, että mä tulen kuolemaan yksin. se on helvetin lohduton fiilis. että on yksin.

mä pidän olla yksikseni, tai omassa seurassani; silloin mä saan ajatella ja tehdä mitä haluan, mutta mä vihaan sitä yksinäisyyden tunnetta, joka mulle tulee aina, joka vitun kerta, kun mä näen ihmisiä. monet on sanoneet mulle, että sen kun vaan menet juttelemaan jengille, kyllä se siitä. ei se jumalauta siitä, ei se ole mulle niin yksinkertaista kuin jollekin toiselle. mun kädet hikoaa, kun mä ajattelenkin sosiaalisia tilanteita, joissa joudun olemaan. mä menen lukkoon, kun joku, jota mä en kunnolla tunne, puhuu mulle. mulle tulee huono olo, kun mä tiedän. että mulla on esitelmiä tai puheita. mun ääni menee kummalliseks, kun pitäis soittaa virallisia puheluita. se on pelko, se on helvetinmoinen ahdistus, ja vaikka mä kuinka yritän hokea, että en mä kuole, että se on okei, ei se ole. mä en pysty mihinkään, ja huolimatta siitä, että mä valehtelen silmät ja suun täyteen, että joo, tuntuu paremmalta, ehkä tää tästä, se vaan pahenee koko ajan.

nää elämän pienet ristiriidat on aika kummallisia, hauskoja, mutta eniten todella vittumaisia. mä olen tunteellinen ihminen, mutta en näytä tunteitani. mä haluaisin jonkun, jonka kanssa olla, mutta mä en halua puhua kenellekään. ja tää lista jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. tuntuu, ettei sille ole loppua. monta kertaa mulle on sanottu, että voit puhua mulle, mutta tosiasiahan on se, että mä en oikein pidä avautumisesta, ja sitä paitsi, verrattuna monien ihmisten ongelmiin, mun ongelmat on niin säälittäviä ja pieniä, etten mä halua vaivata niillä muita. joten ne kasaantuu. mä en välillä tiedä, miten mä saisin ne ulos, enkä mä koskaan keksikään mitään. joten mä annan niiden olla, ja yritän ajatella kaikkea muuta. mutta sitten joku näkymätön kaataa ne vitun issosta sankosta mun niskaan enkä mä taaskaan tiedä mitä mun pitäis tehdä.

joskus, tai oikeastaan aika usein, mä haluaisin vaan lähteä. kadota. mä haluaisin pakata laukkuni ja lähteä jonnekin, jossa mä en tunne ketään eikä kukaan tunne mua, jonnekin, missä mä voisin aloittaa alusta. ehkä kuitenkin joku toivo siitä, että asiat muuttuu paremmiks, on olemassa ja ehkä se antaa mulle sellaisen ajatuksen, että ei mee enää pitkään, kun mä pääsen pois täältä. kunhan jaksan vielä pari vuotta. sitten mä olen vapaa. lukion, kirjotusten jälkeen mä voin hakea periaatteessa mihin tahansa, meinaan siis paikkaa, en koulua, ja silloin mä pääsen pois täältä. 

en tiedä, onko mulla oikeus tuntea näin, mutta mä tunnen itseni jokseenkin petetyksi. on ihmisiä, jotka on luvanneet mulle että pidetään yhteyttä ja vietetään aikaa yhdessä, mutta silti musta tuntuu, että asia ei näin ole, ja jos mä jotain näiden ihmisten kanssa haluan tehdä, on aloitteen aina tultava multa. mä en oikeastaan ymmärrä sitä, koska luulis, että jos kerran ollaan ystäviä, niin sitten kanssa ollaan, toisaalta, en mä tiedä uskonko mä enää tohon. mä olen sanonut sen aikasemminkin ja sanonpahan sen taas; niin sanotut ystävät on pettäneet mut kerta toisensa jälkeen ja joka kerta toivo ''siitä oikeasta'' hiipuu. nää asiat on vaikuttanu aika vahvastikin siihen, miksen mä halua puhua ihmisille. mä pelkään torjutuksi tulemista, hylätyksi tulemista.

mutta elämä jatkuu. mä haluaisin sen jatkuvan. silti mä olen kiinni menneisyydessä, koska mun ei anneta päästää irti. joskus se olen mä itse, mutta toisinaan ihmiset vaan ei anna mun unohtaa. tiedän olleeni ja olevani yhä edelleen aivan sietämättömän hirveä, ei siitä tarvitse muistuttaa koko ajan. mä yritän, ihan oikeasti. eipä sillä, että se varmaan ketään liikuttais. todennäkösesti tätäkään tekstiä ei kukaan jaksa lukea loppuun asti, eikä mua oikeastaan kiinnostakaan. aina sanotaan, että avautumisesta  tulee parempi mieli. miksi mulle sitten tulee aina vaan paskempi fiilis, kun mä avaudun?

Swordmaster

Olkoon tämä niitä harvoja kertoja, kun tänne tulen suomeksi jotain selittämään. Mä olen alkanut hieman vierastaa omalla kielelläni blogeihini tai mihinkään muuallekaan netissä kirjoittamista, koska tykkään englannista enemmän, mutta jotenkin nyt vaan tuntuu että tää täytyy tehdä. Kello on 28 yli yksi yöllä, lauantaina 4.10.2014.

Lukion eka jakso päätty just. Kokeet meni miten meni. Kemian pääsin just ja just läpi. Biologia ei menny sen paremmin. Äikkä ja enkku meni kiitettävästi, mutta niin ne aina. Vittu, mä luulin, että saisin ees vähän helpotusta tähän jatkuvaan pelkoon ja ahdistukseen rutiinien kautta, mut tää koulu on vaan lisännyt niitä. En tiedä, johtuuko se sit siitä, etten mä yksinkertaisesti oo tarpeeks fiksu, vai siitä, ettei mulla oo ketään. On vaikeeta kattoa kaikkia ihmisiä, nauramassa, hymyilemässä tyttö- ja poikaystäviensä ja kavereidensa kanssa, ja olla vaan yksin niiden keskellä. Mä pidän kyllä omasta seurastani tietyssä määrin, mutta kun se on ainoaa seuraa, jota mulla koskaan on, mä alan kyllästyä itseeni. Ja ymmärrän hyvin, miksi muutkin on muhun kyllästyneet.

Eipä sillä, mä olen tottunut siihen, että ihmiset jättää mut jälkeen ja tulee takaisin ainoastaan syyttääkseen mua kaikesta, joka niiden elämässä on mennyt päin vittua (no, ei nyt ehkä ihan kaikesta, mutta tajuatte varmaankin). Enkä mä silti halua syyttää ketään, koska mä ymmärrän. En mäkään mun kanssa haluaisi olla, jos en olis mä. En mä itteeni haluais tuntee. Kuka haluais? Mä en oo koskaan kuulunut mihinkään. Mä olen liian lyhyt, liian läski, liian outo. Liian tyttömäinen ollakseni poika, liian poikamainen ollakseni tyttö. Mä en ole mitään, enkä mä kuulu mihinkään.

Tässä tilanteessa ihmiset varmaan haluais sanoa mulle (ai siis ketkä?), että mun pitäis hakea apua. Mä olen jo tehnyt sen, muttei siitä ole mitään apua ollut. Mulla on lääkkeet masennukseen/ahdistukseen, mutta ei niistä ole apua. Jos mun perhettä ei lasketa, mun koira on ainoa asia, joka pitää mut käynnissä joka päivä. Siksipä mä en tiedäkään, mitä tapahtuis, jos se kuolisi. Mä varmaan viimeistään silloin tappaisin itseni. Mä en vaan voi enää kuvitella elämää ilman sitä.

Ja miksikö näin? Koska, jos edelleenkään ei puhuta mun perheestä, mun koira on ainoa, jolta mä saan ehdotonta rakkautta, eikä se odota multa muuta, kuin lenkittämistä, ruokaa ja hyvänä pitämistä. Ainoat hetket, jolloin mä tunnen aitoa iloa, on ne, kun mä tulen raskaan päivän jälkeen kotiin, ja se on ottamassa mua vastaan, heiluttamassa häntäänsä, ja yksinkertaisesti iloinen siitä, että mä olen olemassa. Kun ei kukaan muukaan ole. En mäkään ole.

Mä rakastan mun perhettä ja mun koiraa eniten tässä maailmassa. Jos mun vanhemmille, koiralle tai siskolle tapahtuis jotain, mä en pystyisi elämään. Siksi mä yritän jaksaa joka päivä, mä yritän pärjätä koulussa, koska meidän suvussa ei oo monia, jotka on käyneet lukion ja mä haluan, että mun vanhemmat voi olla ylpeitä munlaisesta epäonnistumisesta edes joskus. Mä pelkään, että ne pitää mua epäonnistujana, kun mulla ei oo kavereita, enkä mä koskaan mee mihinkään. Mä vaan istun huoneessani koneella, enkä tee mitään.

Mä haluan luovuttaa, mutta samalla taas en. Mullakin on unelmia, ja mä haluan saavuttaa ne, mä ihan oikeasti haluan. Mua vaan pelottaa, että mä en pärjää. Että mä asetan itelleni liian korkeita tavotteita, ja petyn pahasti, kun elämä läimäsee mua täysillä naamaan. Mä en halua, että aika kuluu näin nopeasti. Samalla, kun mä sanon, että mä haluan tehdä unelmistani totta, mä kuitenkin tiedän, että mä tulen loppujen lopuksi lähtemään oman käteni kautta. En ehkä kuukausiin tai edes vuosiin, mutta jotenkin musta tuntuu, että mä haluan päättää itse, milloin mä olen saanut tarpeekseni ja luovutan.

Mä yritän. Mä ihan oikeasti yritän. Vaikka musta olisi kovin ihanaa valittaa ja itkeä siitä, kuinka kukaan ei oikeasti välitä eikä mulla ole ketään, mä pidän kiltisti suuni kiinni ja niin sanotusti kärsin hiljaisuudessa. On vaikee herätä aamulla, kun muistaa, ettei oo kenenkään paras ystävä tai lempihenkilö, ettei oo kenellekään se, ketä se odottaa koko päivän, vaan siksi että pääsis puhumaan sille. En mä kai koskaan ole ollutkaan.

Musta tuntuu väärältä tuntea näin, kun tiedän, että muillakin on ongelmia, ja pahempia kuin mulla. Mä en vaan voi sille mitään, ja mua kyllästyttää tuntea jatkuvasti syyllisyyttä mun pahasta olostani. Mä olen väsynyt, niin helvetin väsynyt. En fyysisesti, henkisesti. Monina päivinä, kun ahdistaa ja pelottaa niin helvetisti, mä haluaisin vaan jäädä kotiin ja itkeä turhautumistani. Mä en kuitenkaan koskaan ole ollut mikään vetistelijä. Joinain päivinä mä vaan en tunne mitään. Toisina päivinä sattuu, sattuu niin maan saatanasti, kaikki sattuu niin vitusti, etten tiedä miten päin olisin.

Onneks kohta on syysloma. Mä haluaisin jättää lukion kesken, mutta mä tiedän, että jos mä teen niin, mun unelmista ei koskaan tule totta. Mä haluaisin vaan olla kotona niin kauan, kunnes mun koira kuolee. Sillä mä haluan olla sen viimeisinä hetkinä sen luona, ettei siitä tule taas sellainen asia, jota mä jään vuosien jälkeen katumaan. Musta tuntuu, että kun mä olen saanut tämän kirjailtua, mä menen tuonne olohuoneeseen ja halaan mun koiraa, ehkä itken ihan vähän.

Mä katoan vielä joskus tän maan päältä. Niin kuin me kaikki muutkin. En mä ole mitenkään erityinen, mut kukapa meistä oikeasti olis? Vituttaa, kun joitain ihmisiä pidetään parempina kuin toisia joidenkin typerien asioiden takia. Koulu on hyvä esimerkki siitä. Siellä annetaan ymmärtää, että jos et saa hyviä numeroita kokeista tai et osallistu tunneilla, et oo yhtä hyvä ja fiksu kuin muut. Se on julmaa.

Ehkä mä lopetan nyt. En mä oleta, että tätä kukaan lukee, tai jos lukee, niin en oleta, että ketään kiinnostaa. Mä olen vaan niin väsynyt. Mä olen vaan säälittävä.

time we had is fleeding

mä en yksinkertaisesti ymmärrä, miksi mä olen kykenemätön sanomaan tiettyjä asioita ääneen tai puhuun niistä. enkä mä tajua, miksen mä tunne enää sympatiaa tai empatiaa yhtään ketään kohtaan. musta tuntuu että mun kaikki tunteet muita kohtaan on yleisestikin kuolemassa. en mä tiedä miksi tai mikä sen on aiheuttanu/mikä sitä aiheuttaa. en mä vaan tiedä mikä mua syö sisältä, mut mä en kestä ikuisesti. tähän vaiheeseen mä olen tottunut pitämään yllä julkisivua, hymyä, jonka taakse ei voi nähä ellei sitten tunne mua.

mä tunnun olevan jotenkin kyvytön oleen myötätuntonen tai tuntee iloa tai surua muitten puolesta. ei se ehkä oo sitä etteikö mua kiinnostais, koska on oikeesti ihmisiä joista mä haluan välittää ja joita mä haluan tukea, mut tosiasia on se, et miten mä muka voin ketään tukea ja miten mä muka voin kenestäkään välittää, jos mä en pysty tuntemaan niitä kohtaan juurikaan mitään? joissain tilanteissa on ehkä väärin sanoa, että mua sattuu hirveästi. mä olen vaan... tyhjä, niin, turta. en tiedä oonko mä sit ite menny turruttamaan itteni pelkoni takia vai mitä mä oon itelleni tehny. en mä jatkuvasti kai muitakaan voi syytellä, vaik se oiskin paljon helpompaa.

kyllä mulla on muutama ihminen, joista mä vielä välitän ja joita mä rakastan, mut toisaalta mä oikeasti pelkään että mä lakkaan tuntemasta niitä kohtaan mitään, ainakaan niin et ite niitä tunteita tiedostaisin. en tiedä, onko mahollista olla tuntematta mitään muita ihmisiä kohtaan, mut en mä sitä niin paljoa pelkää. jos niin käy niin käyköön. en mä sille kai sit enää mitään voi. tietty mä voisin oikeastikin puhua jollekulle, mut en mä ole sellainen ihminen, joka avautuu asioistaan tosi helposti ja luottaa ihmisiin. enhän mä edes puhu asioistani mun porukoillekaan ja mä olen sentään tuntenu ne päälle 15 vuotta. mun itteni lisäks ne tuntee mut parhaiten, vaikka se sinänsä tuntuukin pahalta sanoa noin, koska on niin paljon asoita musta mitä ne ei tiedä, asioita jotka niitten pitäis tietää, ehkä senkin takia et musta tuntuis paremmalta, ja asioita, joita ne ei tuu koskaan tietään.

mä olen jo pitkään käyttäny kirjottamista yhtenä keinona päästää ulos edes osa siitä... jostain, joka tekee musta tällaisen. joskus mä haluaisin puhua tästä enemmän ko mun sukupuoli-identiteetistäni ja ongelmista siihen liittyen, vaikka mä tiedän että osa tästä kaikesta johtuu just siitä, ja siitä, kun mä en saa suutani auki eikä oikeita sanoja tule. se on niin saatanan vaikeeta. pelko siitä, ettei sua uskota tai oteta vakavasti, ettei sua hyväksytä ja kieltäydytään uskomasta koko asiaa. en mä sano, että mun porukat ois sellasia kusipäitä ettei ne ees kuuntelis, mut en mä odota, että ne ois ihan 100% tukemassa ja ymmärtämässä heti kertalaakista.

jotkut päivät on vaikeita, toiset vielä vaikeempia ja toiset vähän helpompia. osa musta haluaa jäädä tänne tai palata mun lapsuuteen. jäädä tänne siks, koska en halua et tulevaisuus on täällä vielä, ja palata takas siks, että voisin ees yrittää korjata niitä virheitä mitä tein. osa musta haluais vaan lähteä pois. osa musta haluaa mennä eteenpäin, kohdata tulevaisuus ja todistaa, että mä selviän kyllä, mä pärjään kyllä. mut miten mä sen voisin kenellekään todistaa, jos mä en edes usko siihen itsekään? ehkä jos mä hoen sitä itelleni tarpeeks kauan mä ehkä alan itsekin siihen uskoa. mut mikään ei oo varmaa. varsinkaan aika. tai ihmiset, ne on vaan käveleviä aikapommeja. osa musta haluaa tikittää vielä, osa musta haluaa jo päästää irti.

[ can't make me feel any less alone ]

I'm not crazy, I'm just a little unwell

mut ketä oikeesti kiinnostaa? kuka oikeesti välittää? en tiedä. mä en tosissani tiedä. tai ei, kyllä tiedän ainakin yhen ihmisen (perheen lisäks ofc) ketä kiinnostaa, kuka välittää. mut sekin on tuolla helvetin perseessä asti, eikä se voi tehä muuta kun kuunnella, enkä mä kuitenkaan jatkuvasti kehtaa vaan selittää omista asioistani, tiedän et sillä on omiakin huolia. mut mä olen onnellinen, että mä tapasin sen, mä en enää tiedä mitä mä tekisin ilman sitä.

no, kuitenkin... mä olen huomannut, että mun ajatukset/teot ja sanat kumoaa toisiaan aika paljon, eli sanon yhtä mut teen/ajattelen toista. toisaalta se on kai aika normaalia, muttah... no tosiasia on se, että mä olen tällainen, enkä mä aio tai edes halua muuttua kenenkään takia. miks mun pitäis? jokainen ihminen on hyvä just semmosena kun se on, kukaan ei oo täydellinen, kaikissa on vikoja. ja jos se ei kelpaa, niin kenessäkään ei oo vikoja, tai kaikki on vikoja täynnä. kukaan ei oo parempi kuin toinen, ja mua vituttaa ihmiset, jotka ajattelee itestään niin. toisaalta mua vituttaa myös ihmiset jotka luulee kaikkien ajattelevan niin. koska tuntuu ettei kukaan osaa nauttia elämästään enää. ihan niinku kaikki ois niin päin persettä ku olla ja taitaa.

tähän loppuun haluaisin siteerata erästä fiktionaalista ihmistä;

''No matter how much all of you want a happy ending, you can't have it! I tried to write one, but it's impossible. I rewrote and rewrote, but things kept changing. And I hurt people and I... I knew they were hurt, but I didn't stop. Because your mind tricks you. It tricks you into thinking that things are fine, they're not fine. Nothing is fine. It's all wrong! ...I'm all wrong... That's it... There's no happy ending.''