Siirry pääsisältöön

time we had is fleeding

mä en yksinkertaisesti ymmärrä, miksi mä olen kykenemätön sanomaan tiettyjä asioita ääneen tai puhuun niistä. enkä mä tajua, miksen mä tunne enää sympatiaa tai empatiaa yhtään ketään kohtaan. musta tuntuu että mun kaikki tunteet muita kohtaan on yleisestikin kuolemassa. en mä tiedä miksi tai mikä sen on aiheuttanu/mikä sitä aiheuttaa. en mä vaan tiedä mikä mua syö sisältä, mut mä en kestä ikuisesti. tähän vaiheeseen mä olen tottunut pitämään yllä julkisivua, hymyä, jonka taakse ei voi nähä ellei sitten tunne mua.

mä tunnun olevan jotenkin kyvytön oleen myötätuntonen tai tuntee iloa tai surua muitten puolesta. ei se ehkä oo sitä etteikö mua kiinnostais, koska on oikeesti ihmisiä joista mä haluan välittää ja joita mä haluan tukea, mut tosiasia on se, et miten mä muka voin ketään tukea ja miten mä muka voin kenestäkään välittää, jos mä en pysty tuntemaan niitä kohtaan juurikaan mitään? joissain tilanteissa on ehkä väärin sanoa, että mua sattuu hirveästi. mä olen vaan... tyhjä, niin, turta. en tiedä oonko mä sit ite menny turruttamaan itteni pelkoni takia vai mitä mä oon itelleni tehny. en mä jatkuvasti kai muitakaan voi syytellä, vaik se oiskin paljon helpompaa.

kyllä mulla on muutama ihminen, joista mä vielä välitän ja joita mä rakastan, mut toisaalta mä oikeasti pelkään että mä lakkaan tuntemasta niitä kohtaan mitään, ainakaan niin et ite niitä tunteita tiedostaisin. en tiedä, onko mahollista olla tuntematta mitään muita ihmisiä kohtaan, mut en mä sitä niin paljoa pelkää. jos niin käy niin käyköön. en mä sille kai sit enää mitään voi. tietty mä voisin oikeastikin puhua jollekulle, mut en mä ole sellainen ihminen, joka avautuu asioistaan tosi helposti ja luottaa ihmisiin. enhän mä edes puhu asioistani mun porukoillekaan ja mä olen sentään tuntenu ne päälle 15 vuotta. mun itteni lisäks ne tuntee mut parhaiten, vaikka se sinänsä tuntuukin pahalta sanoa noin, koska on niin paljon asoita musta mitä ne ei tiedä, asioita jotka niitten pitäis tietää, ehkä senkin takia et musta tuntuis paremmalta, ja asioita, joita ne ei tuu koskaan tietään.

mä olen jo pitkään käyttäny kirjottamista yhtenä keinona päästää ulos edes osa siitä... jostain, joka tekee musta tällaisen. joskus mä haluaisin puhua tästä enemmän ko mun sukupuoli-identiteetistäni ja ongelmista siihen liittyen, vaikka mä tiedän että osa tästä kaikesta johtuu just siitä, ja siitä, kun mä en saa suutani auki eikä oikeita sanoja tule. se on niin saatanan vaikeeta. pelko siitä, ettei sua uskota tai oteta vakavasti, ettei sua hyväksytä ja kieltäydytään uskomasta koko asiaa. en mä sano, että mun porukat ois sellasia kusipäitä ettei ne ees kuuntelis, mut en mä odota, että ne ois ihan 100% tukemassa ja ymmärtämässä heti kertalaakista.

jotkut päivät on vaikeita, toiset vielä vaikeempia ja toiset vähän helpompia. osa musta haluaa jäädä tänne tai palata mun lapsuuteen. jäädä tänne siks, koska en halua et tulevaisuus on täällä vielä, ja palata takas siks, että voisin ees yrittää korjata niitä virheitä mitä tein. osa musta haluais vaan lähteä pois. osa musta haluaa mennä eteenpäin, kohdata tulevaisuus ja todistaa, että mä selviän kyllä, mä pärjään kyllä. mut miten mä sen voisin kenellekään todistaa, jos mä en edes usko siihen itsekään? ehkä jos mä hoen sitä itelleni tarpeeks kauan mä ehkä alan itsekin siihen uskoa. mut mikään ei oo varmaa. varsinkaan aika. tai ihmiset, ne on vaan käveleviä aikapommeja. osa musta haluaa tikittää vielä, osa musta haluaa jo päästää irti.

[ can't make me feel any less alone ]

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Falling on

  Song of the day;; → Sigríður - Interconnectivity -- En kamalasti jaksanu mitään tänään järjestellä koska kädet ja jalat on aivan vitun liian poikki eilisestä, mut laittelin vähän kenkiä vaatehuoneeseen sekä kirjoja, mangaa ja levyjä kirjahyllyyn. Laittelin myös vähän ledvaloja, kun tykkään iltaisin olla muuten pimiässä mut sillein että on muutama tommonen valoketju päällä. Eihän mulla mikään kiire ole, että pitäis kaiken olla heti tiptop-kunnossa. Huomenna fysioterapia heti aamusta ja sen jälkeen käyn kaupassa.

Zombie

  Song of the day;; → TesseracT - Of Mind - Nocturne Climb You're dehydrated Fly Your wings are jaded Cry You're enervated Die For what you believe in Try You've nearly made it Why? You're the plague within my dreams Soaring through an atmosphere of an adequate lack of strength And we're responsible The truth is that it will end here Denial's an impairment of your fear Can we save us from ourselves? Can we save us from ourselves? (This is the saviour and its form) You can break through Wake me up Tell me it's gone False hope sells lies I won't buy We are still one Let's attempt escape Melancholia will feed We'll admit defeat The Vox Populi will cease The air is thickening We are drifting You're the plague within my dreams Soaring through an atmosphere of an adequate lack of strength And we're responsible (And we're responsible) The truth is that it will end here Denial's an impairment of your fear Can we save us from ourselves? Ca...

Swordmaster

Olkoon tämä niitä harvoja kertoja, kun tänne tulen suomeksi jotain selittämään. Mä olen alkanut hieman vierastaa omalla kielelläni blogeihini tai mihinkään muuallekaan netissä kirjoittamista, koska tykkään englannista enemmän, mutta jotenkin nyt vaan tuntuu että tää täytyy tehdä. Kello on 28 yli yksi yöllä, lauantaina 4.10.2014. Lukion eka jakso päätty just. Kokeet meni miten meni. Kemian pääsin just ja just läpi. Biologia ei menny sen paremmin. Äikkä ja enkku meni kiitettävästi, mutta niin ne aina. Vittu, mä luulin, että saisin ees vähän helpotusta tähän jatkuvaan pelkoon ja ahdistukseen rutiinien kautta, mut tää koulu on vaan lisännyt niitä. En tiedä, johtuuko se sit siitä, etten mä yksinkertaisesti oo tarpeeks fiksu, vai siitä, ettei mulla oo ketään. On vaikeeta kattoa kaikkia ihmisiä, nauramassa, hymyilemässä tyttö- ja poikaystäviensä ja kavereidensa kanssa, ja olla vaan yksin niiden keskellä. Mä pidän kyllä omasta seurastani tietyssä määrin, mutta kun se on ainoaa seuraa, jot...