time we had is fleeding

mä en yksinkertaisesti ymmärrä, miksi mä olen kykenemätön sanomaan tiettyjä asioita ääneen tai puhuun niistä. enkä mä tajua, miksen mä tunne enää sympatiaa tai empatiaa yhtään ketään kohtaan. musta tuntuu että mun kaikki tunteet muita kohtaan on yleisestikin kuolemassa. en mä tiedä miksi tai mikä sen on aiheuttanu/mikä sitä aiheuttaa. en mä vaan tiedä mikä mua syö sisältä, mut mä en kestä ikuisesti. tähän vaiheeseen mä olen tottunut pitämään yllä julkisivua, hymyä, jonka taakse ei voi nähä ellei sitten tunne mua.

mä tunnun olevan jotenkin kyvytön oleen myötätuntonen tai tuntee iloa tai surua muitten puolesta. ei se ehkä oo sitä etteikö mua kiinnostais, koska on oikeesti ihmisiä joista mä haluan välittää ja joita mä haluan tukea, mut tosiasia on se, et miten mä muka voin ketään tukea ja miten mä muka voin kenestäkään välittää, jos mä en pysty tuntemaan niitä kohtaan juurikaan mitään? joissain tilanteissa on ehkä väärin sanoa, että mua sattuu hirveästi. mä olen vaan... tyhjä, niin, turta. en tiedä oonko mä sit ite menny turruttamaan itteni pelkoni takia vai mitä mä oon itelleni tehny. en mä jatkuvasti kai muitakaan voi syytellä, vaik se oiskin paljon helpompaa.

kyllä mulla on muutama ihminen, joista mä vielä välitän ja joita mä rakastan, mut toisaalta mä oikeasti pelkään että mä lakkaan tuntemasta niitä kohtaan mitään, ainakaan niin et ite niitä tunteita tiedostaisin. en tiedä, onko mahollista olla tuntematta mitään muita ihmisiä kohtaan, mut en mä sitä niin paljoa pelkää. jos niin käy niin käyköön. en mä sille kai sit enää mitään voi. tietty mä voisin oikeastikin puhua jollekulle, mut en mä ole sellainen ihminen, joka avautuu asioistaan tosi helposti ja luottaa ihmisiin. enhän mä edes puhu asioistani mun porukoillekaan ja mä olen sentään tuntenu ne päälle 15 vuotta. mun itteni lisäks ne tuntee mut parhaiten, vaikka se sinänsä tuntuukin pahalta sanoa noin, koska on niin paljon asoita musta mitä ne ei tiedä, asioita jotka niitten pitäis tietää, ehkä senkin takia et musta tuntuis paremmalta, ja asioita, joita ne ei tuu koskaan tietään.

mä olen jo pitkään käyttäny kirjottamista yhtenä keinona päästää ulos edes osa siitä... jostain, joka tekee musta tällaisen. joskus mä haluaisin puhua tästä enemmän ko mun sukupuoli-identiteetistäni ja ongelmista siihen liittyen, vaikka mä tiedän että osa tästä kaikesta johtuu just siitä, ja siitä, kun mä en saa suutani auki eikä oikeita sanoja tule. se on niin saatanan vaikeeta. pelko siitä, ettei sua uskota tai oteta vakavasti, ettei sua hyväksytä ja kieltäydytään uskomasta koko asiaa. en mä sano, että mun porukat ois sellasia kusipäitä ettei ne ees kuuntelis, mut en mä odota, että ne ois ihan 100% tukemassa ja ymmärtämässä heti kertalaakista.

jotkut päivät on vaikeita, toiset vielä vaikeempia ja toiset vähän helpompia. osa musta haluaa jäädä tänne tai palata mun lapsuuteen. jäädä tänne siks, koska en halua et tulevaisuus on täällä vielä, ja palata takas siks, että voisin ees yrittää korjata niitä virheitä mitä tein. osa musta haluais vaan lähteä pois. osa musta haluaa mennä eteenpäin, kohdata tulevaisuus ja todistaa, että mä selviän kyllä, mä pärjään kyllä. mut miten mä sen voisin kenellekään todistaa, jos mä en edes usko siihen itsekään? ehkä jos mä hoen sitä itelleni tarpeeks kauan mä ehkä alan itsekin siihen uskoa. mut mikään ei oo varmaa. varsinkaan aika. tai ihmiset, ne on vaan käveleviä aikapommeja. osa musta haluaa tikittää vielä, osa musta haluaa jo päästää irti.

[ can't make me feel any less alone ]