room of angel

viime kerralla, mikäli nyt oikein muistan, mä taisin puhua siitä, kuinka mun tunteet alkaa jotenkin lakastua, enkös. kuluneen viikon aikana en oo hirveesti jaksanu ees kiinnittää huomiota siihen miltä musta tuntuu, paitsi tietty niinä hetkinä, kun ahistaa ja tuntuu vaikeelta. musta ois kuulkaa oikeasti todella kiva syytellä muita ihmisiä, mut mä en halua lähtee siihen peliin koska mä tiedän itse aiheuttaneeni ainakin osan tästä koko hommasta. en tosin sitä, että ihmiset tuntuu aina jättävän mut sillon, kun mulla on vaikeeta.

vaikka mä miten koittasin sitä laimennella, niin on mun pakko myöntää, että mä elän luultavasti elämäni hankalinta aikaa juuri nyt. mä käyn läpi asioita, joita vaan ei pysty ymmärtään, ellei oo ite kokenut samaa tai koe paraikaa. siksi mä en haluakaan kuulla mitään 'mä ymmärrän kyllä'-juttuja jos mä sattuisin avautuun, koska se on täyttä paskaa ja mä tiedän sen. mitä järkeä siinä ees on, hokea et joo mä ymmärrän kyllä vaikka vitut sitä mitään oikeesti ymmärtää? siksi mä koitankin aina välttää sen sanomista ellen sit tosissani ymmärrä.

yleensä en. miten mä voisin ymmärtää muita kun en ymmärrä ees itteeni? mä tiedän kyllä että oon laittanut itteni muiden edelle ehkä liiankin monta kertaa, mutta se on taas yksi niistä asioista joita mä en pysty korjaan enää. mua inhottaa kaikki entä jos-jutut, ja siks mua vituttaakin ite aina ajatella et mitä jos oisinki tehny noin, tai mitä jos oisin sanonu jotain toisin tai jättäny sanomatta. mitä jos en oiskaan tavannu tota tyyppiä ja ystävystyny sen kaa, tai mitä jos oisinki ollu sosiaalisempi ja rohkeempi ja saanu ehkä enemmän ystäviä.

no, se on luultavasti mahotonta, koska en oo pystynyt siihen ees sillon ku oon ollu pentu enkä oo välittäny mistään vakavista asioista. eikä se mua sinänsä edes haittaa. kai sitä vois sanoo, et mä olen tottunut siihen, ettei mulla oo kerralla kuin ehkä korkeintaan kaks 'ystävää'. mut eikö ystävien pitäis tukee toisiaan? en väitä, että oisin ite ihan joka vitun kerta siellä muita varten, mut sitä vastoin mun ois ihan helvetin kiva alkaa selittää siitä, miten vaik mul on ihmisiä ni ei mul oo ketään jolle puhua tai joka tukis mua. siltä se vaan tuntuu. ettei kukaan välitä vaik ne niin sanoo. niin musta on tuntunu niin pitkään ku mä vaan jaksan muistaa.

mut en mä kuitenkaan ehkä oo sellanen persoona joka haluaa tieten tahtoen loukata toisia. mä tiedän kyllä että mä teen virheitä, mä tiedän kyllä että mä en koskaan tuu oleen tarpeeks hyvä enkä mä ansaitse yhtikäs mitään mitä mulla on, enkä mä kaipaa jatkuvia muistutuksia mun epäonnistumisista. mä yritän kyllä nauttia niistä hetkistä kun tuntuu hyvältä, onnistun ja hymyilyttää, mut mä vähän pelkään et ne harvenee harvenemistaan. mistä tää kaikki johtuu? ketä voi oikeesti syyttää? oonko mä ite aiheuttanu tän kaiken? vai voinko mä tunkea syyt muitten niskoille?

niin paljon kysymyksiä muttei ketään joka vastais.