Hickory Creek

 Song of the day;;

→ Atrium Carceri - Jerusalem

--

Hyvää syntymäpäivää sinne jonnekin, rakas Runtti. Olisit täyttänyt 14 vuotta tänään. Rakastan sua niin paljon. Meinasin ensin, että kirjotan ihan erillisen, pidemmän postauksen, mutta ei musta nyt ole siihen. On ollut aika tunteikas ja rankka päivä. 

Mitä jäljelle jää

 Hei, rakas Runtti.

Toivottavasti matka meni hyvin. Löysitkö jo Unnan, Napin ja muut? Anteeksi, etten pystynyt hyvästelemään tai olemaan sun luona viimeisinä hetkinä. Se oli yksi mun pahimmista peloista. Etten saisi jättää jäähyväisiä. En syytä sua, en tietenkään. Mä tiedän, että sä yritit. Olisit varmasti odottanut, jos olisit voinut. Kaikki taisi käydä niin nopeasti, ettet varmaan itsekään tiennyt, mitä tapahtuu. Sua varmasti pelotti, kun tunsit, että kehosi alkaa pettää. Mutta nyt suhun ei enää koskaan satu, sua ei väsytä eikä sun tarvitse huolehtia mistään.

Äiti ja isä soitti tänään kertoakseen uutiset. Mä olen aina pelännyt tätä päivää eniten, vaikka tietysti tiesin, että se tulee joskus vastaan. Ei kukaan elä ikuisesti. 13 vuotta ja 9 kuukautta vaan tuntuu liian vähältä ajalta sun kanssa. Viime vuosina ja etenkin viime kuukausina oon yrittänyt totutella ajatukseen. Eihän siitä mitään tietenkään tullut, sillä aina kun pääsin siihen kohtaan, missä mun olisi pitänyt kuvitella elämä ilman sua, en pystynyt ja aloin vaan itkemään. Mä uskon niin vahvasti, olen aina uskonut, että sä olet mun sielunkumppani. Niin sanottu sielunkoira. Miten mun on tarkoitus elää ilman sua?

Mä en ole koskaan rakastanut ketään tai mitään niin paljon kun mä rakastan sua. Nyt en enää tiedä, mihin se kaikki rakkaus menee. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että se valtava lämpö on muuttanut muotoaan pelkäksi kylmäksi tyhjyydeksi, joka on kietoutunut mun sydämen ympärille ja tehnyt kodin mun keuhkoihin. Sä varmaan hyvin tiedät, että veit osan mun sydämestä mennessäsi. Sitä palaa mikään ei voi koskaan tuoda takaisin, eikä se haittaa. Sä saat pitää sen. Se oli aina sulle tarkoitettu.

Äiti kysyi, että olenhan mä edelleen menossa käymään porukoilla ensi sunnuntaina, kuten oli sovittu. Pakko myöntää, että ihan ensin mun teki mieli sanoa, etten usko pystyväni, mutta tosiasia on se, että mä haluaisin mennä jo heti. Tiedän, että tulee sattumaan aivan helvetisti se tyhjä talo ilman sua, joutua näkemään kaikki sun lelut, tyynyt, hihnat sun muut tavarat. Mulla on täällä kotona sun piparkakkumies-vinkulelu ja sun juomakuppi. En varmaan raaski sitäkään kuppia laittaa pois vielä pitkään aikaan, vaikka sä et siitä enää koskaan tulekaan juomaan.

Mieli ei oo ehkä kuitenkaan ihan täysin tajunnut sitä, että sä olet oikeasti poissa. Että kun mä menen porukoille, sä et ole enää siellä. Sä et tule vastaan heiluttaen häntää, sä et tule antamaan miljoonaa pusua etkä sä tule enää koskaan laittamaan päätäsi mun syliin. Mä en saa enää koskaan ottaa sua tassusta kiinni, tuntea sun lämpimän kehon, kuulla sun tuhinaa kun sä nukut, tuntea sun vilpitöntä rakkautta. 

Ulkona on harmaata, pilvistä. Välillä kuuluu kaukaista linnun laulua. Kevät tulee. Värit tuntuu silti haaleammilta, ihan kuin sä olisit vienyt ne mukanasi pois. Ensi kesä on sitten ensimmäinen ilman sua. Sitten tulee ensimmäinen syksy. Ensimmäinen joulu. Aika kuluu, muistot pysyy. Tuska ehkä helpottaa jossain vaiheessa. En osaa sanoa milloin. Mä en ole oikeasti menettänyt ketään tai mitään mulle näin tärkeää koskaan. Sä olet siis mun ensimmäinen, ja varmaan myös suurin, sydänsuru. Sanat ei voi kuvailla sitä, miten moneksi pieneksi, sun muotoiseksi palaseksi mun sydän on tällä hetkellä hajonnut. Vaikka mä suren myös sitä, etten saanut sanoa hyvästejä, olen toisaalta myös hieman helpottunut, etten ollut siellä. Joitain kuvia kun sä et vaan saa sun mielestä koskaan pois.

Onneksi sä kerkesit käydä täällä mun luona maaliskuun alussa. Ehkä sekin tekee asian tajuamisesta vähän hankalaa. Vastahan mä näin sut videopuhelussa viime viikolla, siellä sä vaadit porukoilta namipaloja ja makailit sun rakkaan possulelun vieressä. Sovittiin porukoitten kanssa, että soitellaan tänään kuitenkin videopuhelua, mutta lopetellaan aikaisemmin, jos alkaa tuntua liian vaikealta. En käsitä sitä, etten mä näekään sua siellä. Etten mä näekään sua enää koskaan.

Olit meidän kaikkien silmäterä. Me rakastetaan sua niin paljon. Mä lupaan juhlistaa sun synttäreitä joka vuosi. En tule koskaan unohtamaan sua. Sä olet mulle edelleen tärkein asia tässä maailmassa, vaikkei sua enää olekaan. Mä rakastan sua niin paljon. Lupaan myös kirjoitella sulle näin aina välillä, sillä kirjoittaminen on aina ollut mulle se paras keino purkaa vaikeita tunteita. Ja näin vaikeita tunteita mä en oo koskaan tuntenut. Me tavataan vielä, mä tiedän sen. Odota mua.

Hyvästi, rakas Runtti. Tavataan sitten taas.

Bathed in venom

 Hetkinen, mitäs tämä on? Tekstipostaus, mun blogissa? Olin seikkailemassa interwebsin syövereissä aivan eri asian perässä (etsin mistä saisin omia vanhoja potilaskertomuksia luettavaksi -> muistin, että en muista milloin oon viimeksi käynyt silmänpohjakuvauksessa, mutta en löytänyt varattua aikaa, eli ei kai hätää tuon osalta -> lueskelin Omakannasta jotain vanhoja merkintöjä -> päädyin tänne blogiin lukemaan joitain vanhoja tekstejä), ja huomasin, etten mä ole tänne vääntänyt kunnon postausta yli vuoteen. Ja koska mä olen tämmöinen yögoblin, kello on nyt 4:43 ja totta munassa mulla iski inspiraatio tähän just nyt. Paras inspiraatio tulee aina yöllä, jonka takia vihaan sitä, että yhteiskunta toimii aamu-/päiväihmisten mukaan, koska enhän mä voi koskaan valjastaa todellista potentiaaliani, kun se näyttäytyy vain öisin.

Viimeksi tosiaan kirjoittelin vuoden 2024 kesällä. Olenhan mä toki sen jälkeenkin kirjoitellut sellasia lyhyempiä kuulumisia noiden biisipostausten yhteyteen, mutta tämmöistä syväluotaavampaa katsausta ei ole tullut tehtyä. Ei oo ehkä ollut mielessäkään, kun onhan tässä kaikenlaista tapahtunut vuoden aikana, vaikka samalla tuntuu, ettei juuri mitään. Mutta kuten ollaan terapioissakin todettu, ehkä sitä itse monesti on vähän sokeampi sille omalle kehityskaarelle, eikä niitä pienempiä muutoksia edes välttämättä heti näe tai tajua.

Mä aloitin tosiaan tän vuoden alussa psykoterapian (Omakantaa selaillessa kävi ilmi, että siitä ollaan ensimmäisen kerran puhuttu jo yli 10 vuotta sitten). Mulla kävi aivan älytön tuuri, kun löysin kertalinttuulla sopivan terapeutin, jonka kanssa mulla on nopeasti tullut toimiva ja luottamuksellinen suhde, ja toivon todella (ja uskon kyllä), että saadaan jatkaa yhteistyötä ensi vuonnakin. Ollaan tässä kuluneen vuoden aikana käsitelty aika laajasti kaikkea. Paljon ollaan puhuttu syömishäiriöstä, menneisyydestä, perheestä, oikeastaan melkein ihan kaikesta. Oon ehkä saattanut joskus mainita, mutta sen jälkeen, kun aloin käymään psykiatrisella sairaanhoitajalla (nämä käynnit muuten loppui keväällä), oon selvästi oppinut puhumaan asioistani paremmin ja sanoittamaan omaa oloa ja ajatuksia selkeämmin. Psykofyysinen fysioterapia, jossa oon käynyt muistaakseni vuodesta 2022 lähtien mitä todennäköisimmin loppuu tän vuoden jälkeen, mikä tuntuu rehellisesti tosi haikealta, koska tässäkin iski jäätävä mäihä, kun terapeutti on sopinut mulle todella hyvin ja hänen kanssaan työskentely on ollut mulle todella merkityksellistä. Tuntuu oudolta ajatella, ettei ole sitten enää edes näitä pari kertaa kuussa olevia käyntejä.

Masennuksen suhteen tilanne on aika ennallaan. Sen jälkeen kun sain hampaat irvessä taisteltua Brintellixin asettumaan kehooni tuolla 20mg annostuksella, mun ns. perustason jokapäiväinen ahdistus on oikeastaan kadonnut kokonaan. Toki koen edelleen ahdistusta ja niitä huippuja tulee, mutta ne ei oo yhtä teräviä, eikä mua ahdista koko ajan. Se tuntuu aika ihmeelliseltä. Viime syksynä, vai olikohan se keväällä, en muista, olin n. viikon ilman lääkkeitä kun en laiskana ihmisenä jaksanut käydä apteekissa, ja hyi helvetti sitä ahdistuksen määrää. Oonko mä oikeasti pystynyt elämään tuommoisessa olotilassa 24/7? Mieliala mulla kuitenkin on edelleen semmoinen tasaisen matala, ja on paljon päiviä, kun en vaan halua tehdä mitään muuta kuin nukkua. Ei vaan huvita, mikään ei tunnu kivalta eikä oikeastaan miltään. Syömishäiriö puskee jatkuvasti pintaan ja vie kyllä ajatuksista suunnilleen 85%. Tiedän, että oon laihtunut, mutta en osaa sanoa, miten paljon suunnilleen painan tällä hetkellä. Veikkaan jotain 41-39kg välillä. Sairastahan se on, mutta toivon sen olevan lähempänä tuota pienempää numeroa. Inhottavinta tän kanssa elämisessä onkin ehkä se, että tiedostan kyllä, miten sairaita mun ajatukset on ja miten paljon vahinkoa teen keholleni ja elimistölleni, mutta mua ei vaan kiinnosta. Vaikeinta irtipäästämisen jo ajatuksessakin on se, etten mä vaan tiedä enää, kuka mä olen, jos mulla ei ole syömishäiriötä. Se on niin yhteenkietoutunut mun identiteetin kanssa.

Sain myös keväällä uuden diagnoosin, eli estynyt persoonallisuushäiriö depressiivisin piirtein (tai jotain tuohon suuntaan). Se ei ollut mikään yllätys, koska osasin sitä jo epäillä ja jos mitään, se vaan syvensi mun ymmärrystä omaa itseäni, ajatuksiani ja käyttäytymismallejani kohtaan. Kerroin siitä myös porukoille, ja nekin sanoi, että tämä tieto auttoi myös niitä ymmärtämään mua paremmin. Tästä päästäänkin hienolla aasinsillalla perhejuttuihin. Koen, että meillä on nykyään vähän avoimemmat välit, siitä lähtien, kun uskaltauduin vihdoin avautumaan porukoille siitä, mitä mulle oikeasti kuuluu (paitsi mun syömishäiriöstä, sen salaisuuden mä aion viedä hautaani asti). Eihän mun tietenkään olisi pakko ollut, aikuinen kun olen, mutta meillä on aina ollut läheiset ja hyvät välit, joten koin, etten halunnut salailla porukoilta näitä juttuja enää. Ja ehkä porukatkin oli nyt jo valmiimpia kuulemaan ja vastaanottamaan nämä jutut. Ei ne aiemmin ole olleet, mutta mä ymmärrän sen, kun miettii, millainen maailma on ollut silloin, kun ne on kasvaneet. Mun sisko muuten täyttää ensi kuussa 21 ja muuttaa pian pois kotoa. Oi voi, muistan kuin eilisen (eli hyvin hämärästi) sen, kun täytin ite 21...

Okei, nyt pitää valmistautua henkisesti, ettei mene pelkäksi parkumiseksi tämä osio. Tämä on ehkä viimeinen juttu, josta nyt aion vielä jutustella, sillä tästä postauksesta tulee muuten kuuden kilometrin pituinen ja täynnä aivan liikaa kaikkea, vaikka varmasti mä olen jo unohtanut ainakin kolmetoista eri asiaa, joista olisin halunnut pälättää. Mun ihana, suloinen, maailman rakkain ja maailman vanhin vauvani Runtti täytti kesällä 13. Se on vielä samanlainen toope kuin pentuna, aina mukana menossa, utelias ja elämänhaluinen. Mutta kyllä sen vanhuuden näkee. Naamaan ilmaantuu tämän tästä uusia valkosia karvoja, ei se juuri enää näe, välillä sillä ei kestä takajalat  tiukoissa käännöksissä enää mukana (koska sillä riittää vauhtia kuin pienellä kylällä ja ruokahalua sitäkin enemmän) ja se nousee ylös hitaammin kuin ennen. Ja onhan sillä tällä käsittämättömänä universumin vittuiluna myös diabetes. Tosin se on hyvin hoidossa, eikä juurikaan vaikuta sen hyvinvointiin. Eläinlääkärin mukaan sillä on vahva, hyvä sydän. Toivon niin kovasti, että kun aika koittaa, se lähtee ns. suorilta jaloilta. Mä tiedän ja ymmärrän sen, että meillä on aikaa paljon vähemmän edessä kuin sitä on takana. Mä vietän jokaisen hetken Runtin kanssa ollen pelkästään läsnä sille, koska mä haluan, että se tietää, miten paljon mä rakastan sitä. Miten tärkeä se on mulle. En oo ääneen koskaan tätä sanonut, mutta mä olen oikeastaan aina pelännyt, että kun Runtti lähtee, munkin on pakko lähteä. En mä osaa elää ilman sitä. Se rakkaus, mitä mä tunnen sitä kohtaan... en mä ole koskaan rakastanut ketään tai yhtään mitään niin paljon. En edes tiennyt, että mussa on niin paljon rakkautta. Vaikka mä pystyisinkin jäämään, en mä tule koskaan rakastamaan mitään muuta koiraa yhtä paljon. Mä tunnen ja aistin, että Runttikin rakastaa mua. Se ikävöi mua. Mä uskon ihan tosissani, että se on mun sielunkoira, mun sielunkumppani. Me aina porukoiden kanssa naureskellaan sitä, miten samanlaisia mä ja Runtti ollaan. Kuin sama sielu kahteen eri olentoon jakautuneena. Miten mä voisin olla kokonainen ilman sitä?

Okei, joo, vetistelyksihän se meni. Runtti on ainoa aihe, joka saa mut välittömästi todella tunteelliseksi. Mutta tähän on ihan hyvä lopetella, luulisin. Kello on nyt 5:10. Ajattelin tässä vielä jonkin aikaa olla koneella, ennen kuin lähden käymään lenkillä ja alottelemaan päivää. Huomasin maininneeni jossain postauksessa, että mulla oli postausideoita, mutta arvatkaapas kaksi kertaa, onko mulla niitä enää? No ei ole. No jaa. Ehkä mä innostun jossain vaiheessa taas höpöttelemään jotain, toivottavasti ennen kuin tästä vierähtää yli vuosi. Nyt toivotan teille kaikille hyvää yötä, aamua, päivää, iltaa, milloin ikinä tätä luettekaan, ja kuten hyvin usein postauksen lopuksi, lähden käymään kusella.

Calling

 Kello on tällä punaisella minuutilla 00:23. On torstai, 4. heinäkuuta vuonna 2024. Mulla on päivää alle viikon päästä synttärit. Täytän 26, mikä tuntuu ihan helvetin laittomalta. Ei musta tunnu yhtään sen viisaammalta tai aikuisemmalta, kuin sillon, kun täytin vaikkapa 21. Omalla tavallaan tuntuu, että aika kuluu ja vanhenen kyllä fyysisesti, mutta en henkisesti. Tiedostan toki sen, että olenhan mä itse asiassa kasvanut henkisesti hyvin paljon tässä vuosien aikana, mutta ehkä se, että mun perusluonne kaiken tän masennuksen, ahdistuksen ja syömishäiriön alla on kuitenkin jollain tavalla pysyny samanlaisena.

Istun tällä hetkellä ruokapöydän ääressä meidän mökissä Ylläsjärvellä. Ollaan tänä vuonna meidän perinteisellä Lapin reissulla vähän aikasemmassa vaiheessa kuin yleensä. Tultiin tänään (tai no, eilen jos ihan tarkkoja ollaan) Sallasta tänne, matkalla pysähdyttiin Sodankylässä. Tutut maisemat rauhottaa mieltä. Kuten mä tuossa jo jokunen päivä sitten sanoin, mä olen aika varma siitä, että haluaisin joskus ees jonkin aikaa asua Lapissa. Mä olen aina pitänyt täällä käymisestä tosi paljon. Nuorempana olin ehkä hieman kateellinen, kun luokkakaverit sun muut kävi lomilla ulkomailla ja ite pääsin aina ''vaan'' Lappiin, mut mitä vanhemmaksi mä tulen, sitä enemmän mä arvostan näitä reissuja ja odotan tänne tulemista. 

Lueskelin tuossa tylsyyksissäni muutamia vanhempia tekstipostauksia, ja tuli jostain syystä taas pitkästä aikaa sellainen fiilis, että ois kiva kirjotella jotain pidempää tekstiä. Näiden välillä kun venähtää usein jopa vuoden päivät. En oo kai jaksanut tai muistanut tehdä niitä vuosikatsauksiakaan enää pariin kolmeen vuoteen. Mutta eipä tässä toisaalta ole sen kummempia tapahtunut. Mä lopetin yliopisto-opinnot ja oon oikeastaan sen jälkeen yrittänyt keskittyä oman henkisen hyvinvointini parantamiseen tai edes ylläpitämiseen. Psykofyysistä fysioterapiaa mulla on ainakin tän vuoden loppuun, katotaan sitten lähempänä loppuvuotta, että miten jatketaan eteenpäin. Haluaisin kyllä opiskelemaan, mutta tiedän, että ainakaan vielä en mitenkään kykene täysipäiväiseen opiskeluun. Enkä mä tiedä kunnolla vieläkään, mitä haluaisin opiskella. Oon tainnut aiemminkin mainita siitä, ettei mua oikeastaan juuri mikään kiinnosta eikä mulla ole sellaista intohimoa mihinkään. Mä tykkään kirjoittaa ja siinä se.

Viime aikoina, sanotaanko tässä alkukeväästä lähtien, syömishäiriö on vallannut taas mun ajatuksia aika paljon. Veikkaisin, että ensimmäisen sysäyksen tähän anto se, että laihduin jonkin verran sillon syksyllä 2022, kun alotin Brintellixin ja sen sivuoireena tullut pahoinvointi sai mut syömään tosi vähän (toki mä en koskaan ole ollut mikään suursyömäri, mutta kyllä sen huomasi, ettei pystynyt syömään). Jotenkin mieli vaan automaattisesti väänsi siitä hyvän asian, vaikka se terve osa mua tiedostaa, ettei se mikään hyvä juttu oikeasti ole. Törmäsin tuossa muutama päivä sitten ihmisten kokemuksiin kehodysmorfiasta, ja ne kävi aika yks yhteen sen kanssa, miten mä olen itseni nähnyt ja kokenut jo vuosien ajan. En tiedä, voisiko mulla olla kyse myös jostain tällaisesta.

Tulevaisuus siis stressaa kuten aina ja paino ahdistaa (mua on myös tässä viimeisen n. vuoden aikana palellut jatkuvasti; en tiiä, johtuuko se tästä syömishäiriöstä vai kenties diabeteksestä). Lisäksi mielessä pyörii usein Runtti ja sen ikääntyminen, vaikka yritän sitä olla miettimättä. Oon ollut sen kanssa lähes 24/7 nyt sen vähän yli kuukauden, mitä oon porukoilla ollut. En mä niin tyhmä ole, etten olisi jo silloin aikoinaan tajunnut, että jonain päivänä siitä pitää luopua. Tuntuu vaan, että nää lähes 12 vuotta on menneet niin nopiasti. Ajatus siitä, että aikaa on niin paljon enemmän takana kuin edessä, sattuu. Helpottaa toki se, miten se on vielä tosi virkeä, energinen, utelias ja haluaa olla mukana. Huoli kuitenkin on, iän ja etenkin sen diabeteksen takia. Tuntuu kyllä ihan joltain universumin vittuilulta edelleen. 

Mulla oli vielä joku ajatus, mutta se katosi. Kello on nyt 00:40 ja mua alkaa vähän väsyttää (heräsin jossain kello 8 kun edellinen mökki piti luovuttaa kello 11 mennessä ja mä tällaisena yöihmisenä en oikein perusta aikaisista herätyksistä), joten taidan ruveta pikkuhiljaa valmistautumaan yöpuulle. Lisäksi mua palelee taas. Jos ei oo hellekeli, niin mulla on kylmä. Oon kyllä aina palellut helposti, mutta en kyllä ihan tässä mittakaavassa. En ees jaksa googletella asioita, kun kaikki oireet yms. vaivat selittyy joko masennuksella/ahdistuksella tai diabeteksellä. Tästä tuli ehkä jokseenkin sekava teksti, voipi olla, että oon jonkin verran ruosteessa näiden postauksien kanssa. Pitäis kirjotella enemmän. Nyt hörppään loput Pepsi Maxit lasista pois ja lähen käymään kusella. Näkyillään toivottavasti ennen ens vuotta vielä tällasen pidemmän tekstipostauksen merkeissä.

Iris

Siitä alkaa olla aika lailla puoli vuotta, kun viimeksi kirjoitin tänne jotain kunnollista. Silloin oli uusi vuosi ja olin juuri selvinnyt syyslukukaudesta. Nyt on kesäkuu ja mä olen selvinnyt mun ensimmäisestä vuodesta yliopistossa. Jostain syystä mä kuitenkin tunnen olevani enemmän hukassa kuin koskaan. Ihan kuin mä olisin eksynyt polulta, jota ei välttämättä koskaan oo edes ollut olemassa. Kai mua on tavallaan aina vaivannut se ajatus, että mä olen loukussa täällä. Sitä, että missä on täällä, mä en tiedä. Se on varmaan aina siellä, missä mäkin olen. Mua pelottaa ajatuskin siitä, että mä en koskaan pääse täältä mihinkään. Luulin, että täältä kotoa maalta kaupunkiin muuttaminen ois saanut mut tuntemaan oloni vapaammaksi, mutta kevään edetessä mä olen alkanut tajuamaan, että kaupungissa oleminen ahdistaa mua. Ihan helvetisti. En jaksa edes yrittää laskea, montako kertaa mä olen juuri tuon ahdistuksen takia itkenyt kevään aikana. Sinänsä se on ironista, sillä nuorempana mä en muuta halunnut kuin asua kaupungissa. Mutta mitä vanhemmaksi mä tulen, sitä enemmän mä kaipaan luontoon. 

Musta olisi kiva voida sanoa, nyt näin ekan vuoden jälkeen, että mun henkinen olotila olisi parempi. Näin mä en kuitenkaan voi tehdä. Tai voin toki, mutta se olisi valehtelemista. Mä luulin lukiossa saavuttaneeni ahdistukseni huipun, mutta näköjään se olikin vasta alkusoittoa. Mä en edes tiennyt voivani olla näin helvetin... ahdistunut. On viikkoja, jolloin mulla menee monta päivää niin, että mun rintakehässä kiristää koko ajan ja mua itkettää koko ajan. En kestä kehoani, en ajatuksiani, enkä sitä, miten mun ei todellakaan pitäisi olla näin pimeässä paikassa. Ei nyt, kun pitäisi pystyä tekemään töitä sen eteen, että pääsisi joskus pois.

Joskus mä haluaisin yksinkertaisesti pakata kaikki välttämättömimmät tavarat mukaani, ostaa lento- tai junalipun johonkin ja vaan lähteä. Jättää viesti porukoille, että älkää etsikö mua. Että mulla ei ole hätää, ei vielä, mutta tulee, jos en pääse päästäni pois. Sekin ahdistaa, kuinka voimakkaina itsetuhoiset ajatukset on taas tulleet takaisin. Terapiassa hoitaja kysyy joka kerta, että olenko retkahtanut ja joka kerta mä valehtelen että en. En tiedä mitä tapahtuis, jos mä kertoisin rehellisesti, että on paljonkin sellaisia päiviä, että mä haluaisin vaan nukkua pois. Hypätä sillalta tai ikkunasta tai parvekkeelta. Vetää ranteet auki tai heittäytyä narunjatkeeksi. Hävettää. En mä halua ajatella, että mä haluan kuolla, kun mun pitäisi olla kiitollinen siitä, että mulla on mahdollisuus elää. On ihmisiä, jotka haluaisi elää, mutta ne ei voi.

Mä olen jo vuosia miettinyt sitä, miksi mulle on niin hankalaa puhua asioista, näyttää minkäänlaisia tunteita ja muuta vastaavaa. Nyt kun mä olen ollut poissa kotoa ja tullut kesäksi takaisin, mä tajuan aivan selvästi mistä se johtuu. Tai ehkä mä olen sen aina tiennytkin. Meidän perheessä ei tehdä mitään sellaista. Musta on jo lapsesta asti tuntunut, että itkeminen on asia, jota ei vaan tehdä muiden nähden ja sitä pitää hävetä. Mä en tiedä miten reagoida, jos joku itkee tai kertoo jotain vakavaa, koska mulle ei ole koskaan opetettu sellaista. Ei meillä ole koskaan puhuttu esimerkiksi mielenterveysongelmista, mikä lisää sitä tunnetta, että mun pitää hävetä niitä. Olen tasan kerran kummankin vanhempani kanssa ottanut asian puheeksi, nimittäin silloin kun sain ekan kerran lääkkeet yläasteella. Sekä mun isä että äiti meni kummatkin niin vaikeiksi, etten mä olen sen koomin sanonut sanaakaan mistään mielenterveysongelmiin liittyvästä. Siksi musta tuntuu aina siltä, että mä valehtelen niille. Mä tiedän olevani ihan erilainen täällä kotona niiden seurassa kun kämpillä ja muualla. Enkä mä tiedä kumpi mä olen oikeasti.

Mä voin vaan toivoa, ettei mun pikkusisko tunne tai tule tuntemaan mitään tällaista. On uskomattoman raskasta kantaa mukanaan jotain, josta ei voi puhua, kun ei ole ketään kelle puhua. Tavallaan mua pelottaa, että mä olen läikkymässä yli. Yhtenä iltana itkeskelin taas tapani mukaan joskus aamuyöllä, Runtti nukkui mun sängyllä ja mä olin siinä sen edessä polvillani, silittelin sitä ja yritin rauhottua. Ensimmäisen kerran koskaan se liikahti lähemmäs kun mä katsoin sitä kyyneleet poskilla valuen ja mä nyyhkäisin ääneen. Ehkä se aisti sen, että mä en nyt ole ihan täysin ehjä. Tai milloinka mä ehjä olisin ollutkaan.

Tää teksti alkaa vaikuttaa aika sekavalta. Tai ehkä ne on vaan mun ajatukset, jotka tuntuu sekavilta. Oon varmasti unohtanut jotain, mutta nyt ei tule mieleen enää mitään. Kello on kaksi ja en tiedä milloin uni tulee. Ehkä jos yritän oikein kovasti, niin pian. Ehkä mä uneksin taas talvesta ja juoksemisesta.

Walk on the wild side

Siitä on melkein tasan kolme kuukautta, kun viimeksi kirjotin tänne kunnolla. Ja sekin oli matkaselostus mun Tukholman reissusta. Nyt mun tekee mieli kuitenkin kirjottaa, ja mietin pitkään mihin mä tän tekisin, ja loppujen lopuksi mä sorruin palaamaan juurilleni, eli tähän blogiin. Hui. Ihan jännittää. Ehkä senkin takia, etten mä ole kesällä tänne muuta jaksanut laittaa kun noita biisejä (toivottavasti, jos joku on sattunut niitä aina vilkuilemaan, josta suuri kiitos, on ollut hyödyksi muillekin!), ja kesälomakin on kohta lopussa.

Mä toisinaan katselen paljon vanhoja kuvia ja videoita sekä luen vanhoja tekstejä suunnilleen 6-9 luokkien ajalta. Yleensä mä itken näin tehdessäni. Mä mietin usein, onko se normaalia, että menneisyyden muisteleminen itkettää niin paljon. Enkä mä itke siksi, että kaikki muistot olis niin huonoja, vaan yksinkertaisesti siksi, että välillä mä en muuta haluaisikaan kuin palata takaisin siihen aikaan ja tehdä asioita toisin. Millainen mä olisin nyt? Olisiko mä onnellinen? Vai olisinko mä masentunut ja entistäkin ahdistuneempi? Olisinko mä edes täällä enää?

Tää on ehkä se syy, miksi musta on aina tuntunut, että mä olen jumissa menneisyydessäni. Musta on aina tuntunut siltä, että multa puuttuu se kyky päästää irti ja katsoa eteenpäin. Tulee vähän mieleen se, mitä Sasuke Uchihakin sanoi Narutossa: unelmani on menneisyydessä. No, en ehkä ihan noin rankasti voi tuohon samaistua, mutta osittain kyllä. Mä mietin usein sitä, millaista kaikki, siis ihan kaikki, olisi voinut olla, jos mä olisin tehnyt jotain toisin, jos mä olisin sanonut tai jättänyt sanomatta asioita, jos mä olisin ollut silloin erilainen.

Mutta jossitteluhan ei tunnetusti koskaan auta. Siitä tulee vaan paha mieli. Tämä on todistettua; mulla on nytkin silmissä kyyneleitä, jotka vaan oikein odottaa, että pääsevät ulos. Ei tänään, amigot, ei tänään. Ei se hyödytä ketään, jos mä kulutan päiväni miettimällä mitä olisi voinut olla. Kun ei sitä ollut. Asiat meni niin kuin meni ja mun pitäisi vain oppia hyväksymään se. Tuntuu jotenkin typerältä myöntää se, mutta ehkä eniten tuosta ajasta mä kaipaan sitä, että mulla oli oikeasti ystäviä. Ihmisiä, kenen kanssa pysty aina juttelemaan ja kenen kanssa pysty viettämään aikaa. On mulla toki nytkin muutama, joiden kanssa mä silloin tällöin juttelen, ja jopa näen, mutta... En tiedä. Nyt tuntuu pahalta.

Aina, kun mä kirjoitan tällaisia postauksia, musta tuntuu tosi säälittävältä ja siltä, että mä valitan ihan turhasta. Päässä pyörii ajatuksia, jotka sanoo että 'olisi sulla ystäviä jos sä et olisi tuollainen vitun nössö joka ei edes uskalla puhua ihmisille kun pelkää että ne torjuu'. Mä menin vielä silloin 15-16-vuotiaana luulemaan, että ahdistus helpottaa kun ikää tulee lisää. No, menneisyyden minä, näin ei nyt tapahtunut. Sori, kun mä en nyt sitten ollutkaan täysi-ikäisenä niin loistava kuin mitä suunnittelin olevani.

Mutta totuushan on toki se, että mähän pelkään. Ja pelkään ihan helvetisti. Mä pelkään ihmisille puhumista koska mä pelkään että ne torjuu mut, mä pelkään kaikkea mitä tää maailma voi mulle tehdä ja mä pelkään etten mä tule koskaan kokemaan mitään koska mä pelkään niin helvetisti. Myönnän joskus ajattelevani, että mä en pysty elämään tällaisessa pelossa. Myönnän joskus ajattelevani, pahoina päivinä jopa harkitsevani, elämäni päättämistä, koska mä pelkään. En kuitenkaan varmaan uskaltaisi edes yrittää. En mä uskalla tosissani edes harkita. Mä en pystyisi koskaan tekemään sitä mun vanhemmilleni. Tai siskolleni. En koskaan.

Muutama vuosi sitten mä kerskuin sillä, että mä en itke koskaan. Nykyään mä itken jatkuvasti. Mä itken surullisista leffoista, tunteellisista hetkistä tv-sarjoissa, videopelimusiikista, kirjoista ja kaikesta. Välillä, ja tää on taas niitä juttuja, joita ei pitäisi koskaan ajatella, mutta vittu, kun on pakko, mua alkaa itkettää kun mä katselen mun koiraa. Ja silloin mua itkettää enemmän kuin koskaan. Mua itkettää se pelko, se tieto siitä, että mä joudun joskus luopumaan siitä. Mä tiesin kyllä, kun koira tuli kotiin, että mä tulen siihen kiintymään, mutta että näin kovasti. Se tekee mun olon turvalliseksi ja musta on kiva kun se nukkuu mun huoneessa. Mä rakastan sitä enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa. Ja no niin, aukesihan ne kyynelhanat sieltä. Lapset, jutun opetus on simppeli. Älkää ostako koiraa, kiinnytte siihen liikaa ja pelkkä ajatuskin sen menettämisestä repii sydämen rinnasta, polkee sen päälle, heittää mikroon ja heittää vielä mikronkin parvekkeelta. 

Ei mun pitänyt ''herättää'' tätä blogia henkiin ihan tällaisella purkautumisella, mutta teinpähän näin siitä huolimatta. Eikä tunnu yhtään paremmalta. Ei oikeastaan kyllä huonommaltakaan. Aika neutraalilta. Ja päässä jyskyttää. Pitää varmaan ottaa päänsärkylääke ennen kuin otan närästyslääkkeen. Sitä ennen pitää olla puoli tuntia syömättä ja juomatta ja sen jälkeenkään ei saa puoleen tuntiin syödä eikä juoda. Se luo kalvon vatsaan ja sen ansiosta mulla ei ole aamulla herätessä paha olo. Liikaa tietoa, eikö? No, kerrankos sitä elämässään. Ja, no, jos tästä jotain hyvää voisi sanoa... Ainakaan mä en voi enää haukkua itseäni tunnevammaiseksi. Laiska läski olen kuitenkin, mutta senhän kaikki tiesi jo.

Only you

Lauantaina mun herätyskello päästi siinä kuuden aikaan aamulla ilmoille järkyttävän ärsyttävän ja tärykalvojen räjäyttävän pärinän, jolloin mä hampaitani kiristellen jätin sänkyni ihanan lämmön taakseni ja nousin pakon sanelemana ylös pukemaan päälle ja raahaamaan tavaroita porukoiden apuna autoon. Siinä seittemän reikä reikä lähdettiin matkaan, jota kestikin sitten sellaset seittemän tuntia ja rapiat päälle. Matka meni yllättävänkin nopiasti johtuen siitä, että pysähdeltiin suhteellisen usein ja ajeltiin ihan omaa tahtia. Pysähdyksiä tehtiin vaikka missä ja koska mun muisti on lyhyt ja erittäin huono, en osaa nyt sanoa missä, enkä ekana päivänä ottanu juuri kuvia.

Jossain kolmen jälkeen alettiin olla Pyhätunturilla, ja kun oltiin avain saatu, käytiin kaupassa hakemassa vähän mässyä illaks (lue: lihapullia ja perunoita). Sieltä suoriutumisen jälkeen etsittiin meidän mökki ja hetken pällistelyn jälkeen heitettiin kamat inessiiviin ja ruettiin syömään koska nälkä alko jo pikkuhiljaa haitata näköä. Pyhän mökki oli ihan jees, siel oli yläkerta, josta löyty sohva, parisänky sekä yks pienempi sänky. Alakerrassa taas oli keittiö, sauna + suihku, vessa, olohuone jossa vuodesohva (jolla mä nukuin Runtin ja pikkusysterini kanssa) sekä makuuhuone parisängyllä varustettuna (jossa porukat nukku).

Ja siitä sitte eiku unta palloon ja seuraavana päivänä kohti Nuorgamia!

I do this for you

oikein kaunista(ko) alkavaa aamuyötä kaikille! kello on suunnilleen kymmentä vaille kaksi ja ajattelin tässä pienen lupaukseni mukaan laitella tänne hieman ottamiani kuvia! koska niitä on aika paljon, ajattelin jakaa niitä vähän aiheiden mukaan, että tässä tulis nyt sit ensimmäinen kuvapostaus. ja koska noin viikko sitten oli mun koiran synttärit ja se täytti kolme, niin ajattelin laittaa nyt ekalle kerralle kuvia Runtista! nää on kaikki vanhoja kuvia, mutta ei se mitään c: nauttikaatten ja muistakaa, että kuvia klikkailemalla ne näyttää paremmalta, vink vink c; 

''Älä sulje silmiäsi''

ja siinäpä ne tällä erää c: muistakaa että kommenttia saa jättää, se vaan lisää intoa ja itsevarmuutta ;) eikä tuo koirulikaan varmasti paa pahakseen jos se saa kehuja c;

Lights and camera

hyvää kesälomaa kaikille, sekä myöskin onnia tuoreille ylioppilaille ja muille valmistuneille! nyt on kevätjuhla vietetty ja vaikka kesäloman eka virallinen päivä onkin maanantai, mulle se alkoi jo nyt. sää oli koko päivän aivan mahtava, joten kotia selviydyttyäni ja hieman terveellisesti donitsia ja energiajuomaa itseeni ahdettua minäkin vietin käytännössä koko päivän ulkosalla. siellä oli niin ihanan lämmintä ja niin kesäistä! nyt on tietysti jo hämärää ja viiliämpää, mutta koska kello alkaa lähestyä jo kahta, alkaapi kohta myös valaistua jälleen.

mitähän sitä sit tänä kesänä tulis tehtyä? tietysti kaikkea mitä muinakin kesinä; synttäreiden viettoa, lapissa käymistä, shoppailua, oleskelua, uimista, syömistä, lukemista, valokuvausta... kaikkea sitä tuohon kymmenen viikon aikahaarukkaan mahtuukin. mua ei oikiastaan ole niin paljoa enää haitannut se, että vietän suurimman osan kesästäni keskenäni, sillä vaikka mä en itsestäni pidäkään, mä olen oppinut pitämään omasta seurastani, vaikka välillä se johtaakin hyvin sairaalta vaikuttavaan yksinpuhumiseen. sitä mä tosin olen harrastanut jo skidistä asti, joten ei se mitään !

synttärit tulikin tossa mainittua, ja niitähän löytyy ihan useampi. kesäkuussa on Runtin synttärit (se täyttääpi kolme jo, iso tyttö on tuo minun mussukkaiseni), heinäkuussa isin, meikämandoliinin, toisen ukin ja kai kummisedänkin? kesäkuussa saattaa olla myös tätini synttärit, mutta näistä en mee vannoon, koska en muista niitä olleskaan. mun omiin on aikaa sellanen reilu kuukausi. varmaan keretään viettää ne kotona ennekö lähetään lappiin. sitä ennen kuitenkin on kesäkuu aikaa tehdä mitä ikinä tahdonkin. tosin pitäis käydä reilun viikon päästä kyssissä keskustelemassa niinkin mielenkiintoisista asioista kuin mun pituuskasvustani...

mut antaa sen nyt olla. kello on kymmentä vaille kaksi, on siis toukokuun vika päivä ja nyt meitsi taitaa lähteä vähän koettaan, jos sitä unta tarttuis tähänkin hajakaaliin. se ois moro sit tältä erää, viettäkää nyt railakkaat bileet ja oikein mukavaa, lämmintä ja aurinkoista kesälomaa kaikille karvaisille ja karvattomillekin kavereille!

- ronnie

Swordmaster

Olkoon tämä niitä harvoja kertoja, kun tänne tulen suomeksi jotain selittämään. Mä olen alkanut hieman vierastaa omalla kielelläni blogeihini tai mihinkään muuallekaan netissä kirjoittamista, koska tykkään englannista enemmän, mutta jotenkin nyt vaan tuntuu että tää täytyy tehdä. Kello on 28 yli yksi yöllä, lauantaina 4.10.2014.

Lukion eka jakso päätty just. Kokeet meni miten meni. Kemian pääsin just ja just läpi. Biologia ei menny sen paremmin. Äikkä ja enkku meni kiitettävästi, mutta niin ne aina. Vittu, mä luulin, että saisin ees vähän helpotusta tähän jatkuvaan pelkoon ja ahdistukseen rutiinien kautta, mut tää koulu on vaan lisännyt niitä. En tiedä, johtuuko se sit siitä, etten mä yksinkertaisesti oo tarpeeks fiksu, vai siitä, ettei mulla oo ketään. On vaikeeta kattoa kaikkia ihmisiä, nauramassa, hymyilemässä tyttö- ja poikaystäviensä ja kavereidensa kanssa, ja olla vaan yksin niiden keskellä. Mä pidän kyllä omasta seurastani tietyssä määrin, mutta kun se on ainoaa seuraa, jota mulla koskaan on, mä alan kyllästyä itseeni. Ja ymmärrän hyvin, miksi muutkin on muhun kyllästyneet.

Eipä sillä, mä olen tottunut siihen, että ihmiset jättää mut jälkeen ja tulee takaisin ainoastaan syyttääkseen mua kaikesta, joka niiden elämässä on mennyt päin vittua (no, ei nyt ehkä ihan kaikesta, mutta tajuatte varmaankin). Enkä mä silti halua syyttää ketään, koska mä ymmärrän. En mäkään mun kanssa haluaisi olla, jos en olis mä. En mä itteeni haluais tuntee. Kuka haluais? Mä en oo koskaan kuulunut mihinkään. Mä olen liian lyhyt, liian läski, liian outo. Liian tyttömäinen ollakseni poika, liian poikamainen ollakseni tyttö. Mä en ole mitään, enkä mä kuulu mihinkään.

Tässä tilanteessa ihmiset varmaan haluais sanoa mulle (ai siis ketkä?), että mun pitäis hakea apua. Mä olen jo tehnyt sen, muttei siitä ole mitään apua ollut. Mulla on lääkkeet masennukseen/ahdistukseen, mutta ei niistä ole apua. Jos mun perhettä ei lasketa, mun koira on ainoa asia, joka pitää mut käynnissä joka päivä. Siksipä mä en tiedäkään, mitä tapahtuis, jos se kuolisi. Mä varmaan viimeistään silloin tappaisin itseni. Mä en vaan voi enää kuvitella elämää ilman sitä.

Ja miksikö näin? Koska, jos edelleenkään ei puhuta mun perheestä, mun koira on ainoa, jolta mä saan ehdotonta rakkautta, eikä se odota multa muuta, kuin lenkittämistä, ruokaa ja hyvänä pitämistä. Ainoat hetket, jolloin mä tunnen aitoa iloa, on ne, kun mä tulen raskaan päivän jälkeen kotiin, ja se on ottamassa mua vastaan, heiluttamassa häntäänsä, ja yksinkertaisesti iloinen siitä, että mä olen olemassa. Kun ei kukaan muukaan ole. En mäkään ole.

Mä rakastan mun perhettä ja mun koiraa eniten tässä maailmassa. Jos mun vanhemmille, koiralle tai siskolle tapahtuis jotain, mä en pystyisi elämään. Siksi mä yritän jaksaa joka päivä, mä yritän pärjätä koulussa, koska meidän suvussa ei oo monia, jotka on käyneet lukion ja mä haluan, että mun vanhemmat voi olla ylpeitä munlaisesta epäonnistumisesta edes joskus. Mä pelkään, että ne pitää mua epäonnistujana, kun mulla ei oo kavereita, enkä mä koskaan mee mihinkään. Mä vaan istun huoneessani koneella, enkä tee mitään.

Mä haluan luovuttaa, mutta samalla taas en. Mullakin on unelmia, ja mä haluan saavuttaa ne, mä ihan oikeasti haluan. Mua vaan pelottaa, että mä en pärjää. Että mä asetan itelleni liian korkeita tavotteita, ja petyn pahasti, kun elämä läimäsee mua täysillä naamaan. Mä en halua, että aika kuluu näin nopeasti. Samalla, kun mä sanon, että mä haluan tehdä unelmistani totta, mä kuitenkin tiedän, että mä tulen loppujen lopuksi lähtemään oman käteni kautta. En ehkä kuukausiin tai edes vuosiin, mutta jotenkin musta tuntuu, että mä haluan päättää itse, milloin mä olen saanut tarpeekseni ja luovutan.

Mä yritän. Mä ihan oikeasti yritän. Vaikka musta olisi kovin ihanaa valittaa ja itkeä siitä, kuinka kukaan ei oikeasti välitä eikä mulla ole ketään, mä pidän kiltisti suuni kiinni ja niin sanotusti kärsin hiljaisuudessa. On vaikee herätä aamulla, kun muistaa, ettei oo kenenkään paras ystävä tai lempihenkilö, ettei oo kenellekään se, ketä se odottaa koko päivän, vaan siksi että pääsis puhumaan sille. En mä kai koskaan ole ollutkaan.

Musta tuntuu väärältä tuntea näin, kun tiedän, että muillakin on ongelmia, ja pahempia kuin mulla. Mä en vaan voi sille mitään, ja mua kyllästyttää tuntea jatkuvasti syyllisyyttä mun pahasta olostani. Mä olen väsynyt, niin helvetin väsynyt. En fyysisesti, henkisesti. Monina päivinä, kun ahdistaa ja pelottaa niin helvetisti, mä haluaisin vaan jäädä kotiin ja itkeä turhautumistani. Mä en kuitenkaan koskaan ole ollut mikään vetistelijä. Joinain päivinä mä vaan en tunne mitään. Toisina päivinä sattuu, sattuu niin maan saatanasti, kaikki sattuu niin vitusti, etten tiedä miten päin olisin.

Onneks kohta on syysloma. Mä haluaisin jättää lukion kesken, mutta mä tiedän, että jos mä teen niin, mun unelmista ei koskaan tule totta. Mä haluaisin vaan olla kotona niin kauan, kunnes mun koira kuolee. Sillä mä haluan olla sen viimeisinä hetkinä sen luona, ettei siitä tule taas sellainen asia, jota mä jään vuosien jälkeen katumaan. Musta tuntuu, että kun mä olen saanut tämän kirjailtua, mä menen tuonne olohuoneeseen ja halaan mun koiraa, ehkä itken ihan vähän.

Mä katoan vielä joskus tän maan päältä. Niin kuin me kaikki muutkin. En mä ole mitenkään erityinen, mut kukapa meistä oikeasti olis? Vituttaa, kun joitain ihmisiä pidetään parempina kuin toisia joidenkin typerien asioiden takia. Koulu on hyvä esimerkki siitä. Siellä annetaan ymmärtää, että jos et saa hyviä numeroita kokeista tai et osallistu tunneilla, et oo yhtä hyvä ja fiksu kuin muut. Se on julmaa.

Ehkä mä lopetan nyt. En mä oleta, että tätä kukaan lukee, tai jos lukee, niin en oleta, että ketään kiinnostaa. Mä olen vaan niin väsynyt. Mä olen vaan säälittävä.

Summer innit?

So it's summer, as if anyone hasn't noticed, and because I'm too lazy to write anything right now, I thought I would share some pictures I have taken lately. Please click if you want to see them bigger.