Hetkinen, mitäs tämä on? Tekstipostaus, mun blogissa? Olin seikkailemassa interwebsin syövereissä aivan eri asian perässä (etsin mistä saisin omia vanhoja potilaskertomuksia luettavaksi -> muistin, että en muista milloin oon viimeksi käynyt silmänpohjakuvauksessa, mutta en löytänyt varattua aikaa, eli ei kai hätää tuon osalta -> lueskelin Omakannasta jotain vanhoja merkintöjä -> päädyin tänne blogiin lukemaan joitain vanhoja tekstejä), ja huomasin, etten mä ole tänne vääntänyt kunnon postausta yli vuoteen. Ja koska mä olen tämmöinen yögoblin, kello on nyt 4:43 ja totta munassa mulla iski inspiraatio tähän just nyt. Paras inspiraatio tulee aina yöllä, jonka takia vihaan sitä, että yhteiskunta toimii aamu-/päiväihmisten mukaan, koska enhän mä voi koskaan valjastaa todellista potentiaaliani, kun se näyttäytyy vain öisin.
Viimeksi tosiaan kirjoittelin vuoden 2024 kesällä. Olenhan mä toki sen jälkeenkin kirjoitellut sellasia lyhyempiä kuulumisia noiden biisipostausten yhteyteen, mutta tämmöistä syväluotaavampaa katsausta ei ole tullut tehtyä. Ei oo ehkä ollut mielessäkään, kun onhan tässä kaikenlaista tapahtunut vuoden aikana, vaikka samalla tuntuu, ettei juuri mitään. Mutta kuten ollaan terapioissakin todettu, ehkä sitä itse monesti on vähän sokeampi sille omalle kehityskaarelle, eikä niitä pienempiä muutoksia edes välttämättä heti näe tai tajua.
Mä aloitin tosiaan tän vuoden alussa psykoterapian (Omakantaa selaillessa kävi ilmi, että siitä ollaan ensimmäisen kerran puhuttu jo yli 10 vuotta sitten). Mulla kävi aivan älytön tuuri, kun löysin kertalinttuulla sopivan terapeutin, jonka kanssa mulla on nopeasti tullut toimiva ja luottamuksellinen suhde, ja toivon todella (ja uskon kyllä), että saadaan jatkaa yhteistyötä ensi vuonnakin. Ollaan tässä kuluneen vuoden aikana käsitelty aika laajasti kaikkea. Paljon ollaan puhuttu syömishäiriöstä, menneisyydestä, perheestä, oikeastaan melkein ihan kaikesta. Oon ehkä saattanut joskus mainita, mutta sen jälkeen, kun aloin käymään psykiatrisella sairaanhoitajalla (nämä käynnit muuten loppui keväällä), oon selvästi oppinut puhumaan asioistani paremmin ja sanoittamaan omaa oloa ja ajatuksia selkeämmin. Psykofyysinen fysioterapia, jossa oon käynyt muistaakseni vuodesta 2022 lähtien mitä todennäköisimmin loppuu tän vuoden jälkeen, mikä tuntuu rehellisesti tosi haikealta, koska tässäkin iski jäätävä mäihä, kun terapeutti on sopinut mulle todella hyvin ja hänen kanssaan työskentely on ollut mulle todella merkityksellistä. Tuntuu oudolta ajatella, ettei ole sitten enää edes näitä pari kertaa kuussa olevia käyntejä.
Masennuksen suhteen tilanne on aika ennallaan. Sen jälkeen kun sain hampaat irvessä taisteltua Brintellixin asettumaan kehooni tuolla 20mg annostuksella, mun ns. perustason jokapäiväinen ahdistus on oikeastaan kadonnut kokonaan. Toki koen edelleen ahdistusta ja niitä huippuja tulee, mutta ne ei oo yhtä teräviä, eikä mua ahdista koko ajan. Se tuntuu aika ihmeelliseltä. Viime syksynä, vai olikohan se keväällä, en muista, olin n. viikon ilman lääkkeitä kun en laiskana ihmisenä jaksanut käydä apteekissa, ja hyi helvetti sitä ahdistuksen määrää. Oonko mä oikeasti pystynyt elämään tuommoisessa olotilassa 24/7? Mieliala mulla kuitenkin on edelleen semmoinen tasaisen matala, ja on paljon päiviä, kun en vaan halua tehdä mitään muuta kuin nukkua. Ei vaan huvita, mikään ei tunnu kivalta eikä oikeastaan miltään. Syömishäiriö puskee jatkuvasti pintaan ja vie kyllä ajatuksista suunnilleen 85%. Tiedän, että oon laihtunut, mutta en osaa sanoa, miten paljon suunnilleen painan tällä hetkellä. Veikkaan jotain 41-39kg välillä. Sairastahan se on, mutta toivon sen olevan lähempänä tuota pienempää numeroa. Inhottavinta tän kanssa elämisessä onkin ehkä se, että tiedostan kyllä, miten sairaita mun ajatukset on ja miten paljon vahinkoa teen keholleni ja elimistölleni, mutta mua ei vaan kiinnosta. Vaikeinta irtipäästämisen jo ajatuksessakin on se, etten mä vaan tiedä enää, kuka mä olen, jos mulla ei ole syömishäiriötä. Se on niin yhteenkietoutunut mun identiteetin kanssa.
Sain myös keväällä uuden diagnoosin, eli estynyt persoonallisuushäiriö depressiivisin piirtein (tai jotain tuohon suuntaan). Se ei ollut mikään yllätys, koska osasin sitä jo epäillä ja jos mitään, se vaan syvensi mun ymmärrystä omaa itseäni, ajatuksiani ja käyttäytymismallejani kohtaan. Kerroin siitä myös porukoille, ja nekin sanoi, että tämä tieto auttoi myös niitä ymmärtämään mua paremmin. Tästä päästäänkin hienolla aasinsillalla perhejuttuihin. Koen, että meillä on nykyään vähän avoimemmat välit, siitä lähtien, kun uskaltauduin vihdoin avautumaan porukoille siitä, mitä mulle oikeasti kuuluu (paitsi mun syömishäiriöstä, sen salaisuuden mä aion viedä hautaani asti). Eihän mun tietenkään olisi pakko ollut, aikuinen kun olen, mutta meillä on aina ollut läheiset ja hyvät välit, joten koin, etten halunnut salailla porukoilta näitä juttuja enää. Ja ehkä porukatkin oli nyt jo valmiimpia kuulemaan ja vastaanottamaan nämä jutut. Ei ne aiemmin ole olleet, mutta mä ymmärrän sen, kun miettii, millainen maailma on ollut silloin, kun ne on kasvaneet. Mun sisko muuten täyttää ensi kuussa 21 ja muuttaa pian pois kotoa. Oi voi, muistan kuin eilisen (eli hyvin hämärästi) sen, kun täytin ite 21...
Okei, nyt pitää valmistautua henkisesti, ettei mene pelkäksi parkumiseksi tämä osio. Tämä on ehkä viimeinen juttu, josta nyt aion vielä jutustella, sillä tästä postauksesta tulee muuten kuuden kilometrin pituinen ja täynnä aivan liikaa kaikkea, vaikka varmasti mä olen jo unohtanut ainakin kolmetoista eri asiaa, joista olisin halunnut pälättää. Mun ihana, suloinen, maailman rakkain ja maailman vanhin vauvani Runtti täytti kesällä 13. Se on vielä samanlainen toope kuin pentuna, aina mukana menossa, utelias ja elämänhaluinen. Mutta kyllä sen vanhuuden näkee. Naamaan ilmaantuu tämän tästä uusia valkosia karvoja, ei se juuri enää näe, välillä sillä ei kestä takajalat tiukoissa käännöksissä enää mukana (koska sillä riittää vauhtia kuin pienellä kylällä ja ruokahalua sitäkin enemmän) ja se nousee ylös hitaammin kuin ennen. Ja onhan sillä tällä käsittämättömänä universumin vittuiluna myös diabetes. Tosin se on hyvin hoidossa, eikä juurikaan vaikuta sen hyvinvointiin. Eläinlääkärin mukaan sillä on vahva, hyvä sydän. Toivon niin kovasti, että kun aika koittaa, se lähtee ns. suorilta jaloilta. Mä tiedän ja ymmärrän sen, että meillä on aikaa paljon vähemmän edessä kuin sitä on takana. Mä vietän jokaisen hetken Runtin kanssa ollen pelkästään läsnä sille, koska mä haluan, että se tietää, miten paljon mä rakastan sitä. Miten tärkeä se on mulle. En oo ääneen koskaan tätä sanonut, mutta mä olen oikeastaan aina pelännyt, että kun Runtti lähtee, munkin on pakko lähteä. En mä osaa elää ilman sitä. Se rakkaus, mitä mä tunnen sitä kohtaan... en mä ole koskaan rakastanut ketään tai yhtään mitään niin paljon. En edes tiennyt, että mussa on niin paljon rakkautta. Vaikka mä pystyisinkin jäämään, en mä tule koskaan rakastamaan mitään muuta koiraa yhtä paljon. Mä tunnen ja aistin, että Runttikin rakastaa mua. Se ikävöi mua. Mä uskon ihan tosissani, että se on mun sielunkoira, mun sielunkumppani. Me aina porukoiden kanssa naureskellaan sitä, miten samanlaisia mä ja Runtti ollaan. Kuin sama sielu kahteen eri olentoon jakautuneena. Miten mä voisin olla kokonainen ilman sitä?
Okei, joo, vetistelyksihän se meni. Runtti on ainoa aihe, joka saa mut välittömästi todella tunteelliseksi. Mutta tähän on ihan hyvä lopetella, luulisin. Kello on nyt 5:10. Ajattelin tässä vielä jonkin aikaa olla koneella, ennen kuin lähden käymään lenkillä ja alottelemaan päivää. Huomasin maininneeni jossain postauksessa, että mulla oli postausideoita, mutta arvatkaapas kaksi kertaa, onko mulla niitä enää? No ei ole. No jaa. Ehkä mä innostun jossain vaiheessa taas höpöttelemään jotain, toivottavasti ennen kuin tästä vierähtää yli vuosi. Nyt toivotan teille kaikille hyvää yötä, aamua, päivää, iltaa, milloin ikinä tätä luettekaan, ja kuten hyvin usein postauksen lopuksi, lähden käymään kusella.
Kommentit
Lähetä kommentti