Walk on the wild side

Siitä on melkein tasan kolme kuukautta, kun viimeksi kirjotin tänne kunnolla. Ja sekin oli matkaselostus mun Tukholman reissusta. Nyt mun tekee mieli kuitenkin kirjottaa, ja mietin pitkään mihin mä tän tekisin, ja loppujen lopuksi mä sorruin palaamaan juurilleni, eli tähän blogiin. Hui. Ihan jännittää. Ehkä senkin takia, etten mä ole kesällä tänne muuta jaksanut laittaa kun noita biisejä (toivottavasti, jos joku on sattunut niitä aina vilkuilemaan, josta suuri kiitos, on ollut hyödyksi muillekin!), ja kesälomakin on kohta lopussa.

Mä toisinaan katselen paljon vanhoja kuvia ja videoita sekä luen vanhoja tekstejä suunnilleen 6-9 luokkien ajalta. Yleensä mä itken näin tehdessäni. Mä mietin usein, onko se normaalia, että menneisyyden muisteleminen itkettää niin paljon. Enkä mä itke siksi, että kaikki muistot olis niin huonoja, vaan yksinkertaisesti siksi, että välillä mä en muuta haluaisikaan kuin palata takaisin siihen aikaan ja tehdä asioita toisin. Millainen mä olisin nyt? Olisiko mä onnellinen? Vai olisinko mä masentunut ja entistäkin ahdistuneempi? Olisinko mä edes täällä enää?

Tää on ehkä se syy, miksi musta on aina tuntunut, että mä olen jumissa menneisyydessäni. Musta on aina tuntunut siltä, että multa puuttuu se kyky päästää irti ja katsoa eteenpäin. Tulee vähän mieleen se, mitä Sasuke Uchihakin sanoi Narutossa: unelmani on menneisyydessä. No, en ehkä ihan noin rankasti voi tuohon samaistua, mutta osittain kyllä. Mä mietin usein sitä, millaista kaikki, siis ihan kaikki, olisi voinut olla, jos mä olisin tehnyt jotain toisin, jos mä olisin sanonut tai jättänyt sanomatta asioita, jos mä olisin ollut silloin erilainen.

Mutta jossitteluhan ei tunnetusti koskaan auta. Siitä tulee vaan paha mieli. Tämä on todistettua; mulla on nytkin silmissä kyyneleitä, jotka vaan oikein odottaa, että pääsevät ulos. Ei tänään, amigot, ei tänään. Ei se hyödytä ketään, jos mä kulutan päiväni miettimällä mitä olisi voinut olla. Kun ei sitä ollut. Asiat meni niin kuin meni ja mun pitäisi vain oppia hyväksymään se. Tuntuu jotenkin typerältä myöntää se, mutta ehkä eniten tuosta ajasta mä kaipaan sitä, että mulla oli oikeasti ystäviä. Ihmisiä, kenen kanssa pysty aina juttelemaan ja kenen kanssa pysty viettämään aikaa. On mulla toki nytkin muutama, joiden kanssa mä silloin tällöin juttelen, ja jopa näen, mutta... En tiedä. Nyt tuntuu pahalta.

Aina, kun mä kirjoitan tällaisia postauksia, musta tuntuu tosi säälittävältä ja siltä, että mä valitan ihan turhasta. Päässä pyörii ajatuksia, jotka sanoo että 'olisi sulla ystäviä jos sä et olisi tuollainen vitun nössö joka ei edes uskalla puhua ihmisille kun pelkää että ne torjuu'. Mä menin vielä silloin 15-16-vuotiaana luulemaan, että ahdistus helpottaa kun ikää tulee lisää. No, menneisyyden minä, näin ei nyt tapahtunut. Sori, kun mä en nyt sitten ollutkaan täysi-ikäisenä niin loistava kuin mitä suunnittelin olevani.

Mutta totuushan on toki se, että mähän pelkään. Ja pelkään ihan helvetisti. Mä pelkään ihmisille puhumista koska mä pelkään että ne torjuu mut, mä pelkään kaikkea mitä tää maailma voi mulle tehdä ja mä pelkään etten mä tule koskaan kokemaan mitään koska mä pelkään niin helvetisti. Myönnän joskus ajattelevani, että mä en pysty elämään tällaisessa pelossa. Myönnän joskus ajattelevani, pahoina päivinä jopa harkitsevani, elämäni päättämistä, koska mä pelkään. En kuitenkaan varmaan uskaltaisi edes yrittää. En mä uskalla tosissani edes harkita. Mä en pystyisi koskaan tekemään sitä mun vanhemmilleni. Tai siskolleni. En koskaan.

Muutama vuosi sitten mä kerskuin sillä, että mä en itke koskaan. Nykyään mä itken jatkuvasti. Mä itken surullisista leffoista, tunteellisista hetkistä tv-sarjoissa, videopelimusiikista, kirjoista ja kaikesta. Välillä, ja tää on taas niitä juttuja, joita ei pitäisi koskaan ajatella, mutta vittu, kun on pakko, mua alkaa itkettää kun mä katselen mun koiraa. Ja silloin mua itkettää enemmän kuin koskaan. Mua itkettää se pelko, se tieto siitä, että mä joudun joskus luopumaan siitä. Mä tiesin kyllä, kun koira tuli kotiin, että mä tulen siihen kiintymään, mutta että näin kovasti. Se tekee mun olon turvalliseksi ja musta on kiva kun se nukkuu mun huoneessa. Mä rakastan sitä enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa. Ja no niin, aukesihan ne kyynelhanat sieltä. Lapset, jutun opetus on simppeli. Älkää ostako koiraa, kiinnytte siihen liikaa ja pelkkä ajatuskin sen menettämisestä repii sydämen rinnasta, polkee sen päälle, heittää mikroon ja heittää vielä mikronkin parvekkeelta. 

Ei mun pitänyt ''herättää'' tätä blogia henkiin ihan tällaisella purkautumisella, mutta teinpähän näin siitä huolimatta. Eikä tunnu yhtään paremmalta. Ei oikeastaan kyllä huonommaltakaan. Aika neutraalilta. Ja päässä jyskyttää. Pitää varmaan ottaa päänsärkylääke ennen kuin otan närästyslääkkeen. Sitä ennen pitää olla puoli tuntia syömättä ja juomatta ja sen jälkeenkään ei saa puoleen tuntiin syödä eikä juoda. Se luo kalvon vatsaan ja sen ansiosta mulla ei ole aamulla herätessä paha olo. Liikaa tietoa, eikö? No, kerrankos sitä elämässään. Ja, no, jos tästä jotain hyvää voisi sanoa... Ainakaan mä en voi enää haukkua itseäni tunnevammaiseksi. Laiska läski olen kuitenkin, mutta senhän kaikki tiesi jo.

My own worst enemy

Kello soi vartin yli kuus tiistaiaamuna. Pitäis jaksaa herätä, mutta aivot haraa vastaan. Ei vielä, ei jaksa. Mä kuitenkin revin itseni sängystä, sillä tunnin päästä mun pitäisi olla pysäkillä odottamassa Onnibussia. Joten ei muuta kuin jogurttia naamaan, hampaat puhtaiks, vaatteet niskaan ja laukut odottamaan. Noin 7.20 olin valmiina pysäkillä odottamassa, ja siitä suunnilleen 20 minuutin päästä Onnibus hyristeli paikalle ja matka Helsinkiin sai alkunsa.

Helsinkiin saavuttiin kahdentoista maissa. Ensin käytiin Subwaylla vetämässä sämpylää nassuun ja sen jälkeen muutamassa kaupassa (eikä muuten ollut yhtään kuuma, ei) sekä rahaa vaihtamassa ja ei kun muita odottelemaan. Junalla mentiin lentokentälle ja sieltä, kaikista tarkastuksista ja muista selvittyä, taas hetkeksi odottamaan, ennen kuin päästiin koneeseen siinä 17.30. Lento sujui oikein mukavasti, ja noin tunnin päästä kone laskeutui Arlandan lentokentälle, Tukholmaan.

Arlanda Expressillä ajettiin keskustaan ja raahattiin sieltä sitten laukkuja hotellille, joka ei onneks loppujen lopuksi kovin kaukana sijainnutkaan. Porukkaa oli koko ajan ihan tajuttomasti liikkeellä, joten voidaan vaan arvailla, millaista siellä on sitten, kun Euroviisut enslauantaina käynnistyy. Hotellilla saatiin avaimet huoneeseen, ja sitten päästiinkin laukuista eroon. Huone meillä oli toisessa kerroksessa, vaikkakin me ei valitettavasti päästy hissin viereen. Huone oli oikein mukava, siellä oli tarpeeks tilaa, kylpyamme, jääkaappi sekä telkkari. Siellä viihtyi kolme yötä oikein kivasti, vaikka tyynyt olikin aika paskat ja hartiat on vieläkin jumissa. Ekan päivän iltana käytiin vaan pikasesti kauppoja kattomassa ja sitten ei kun vaan unta kaaliin.

Seuraavana aamuna päästiin tutustumaan hotellin aamupalatarjontaan, ja sehän oli huikia. Oli tosi paljon erilaisia vaihtoehtoja, ja pakko nyt vielä tässäkin kehua, että vesimeloni oli ihan järkyttävän hyvää. Suosittelen. Aamupalan jälkeen oli aika rueta pikkuhiljaa suuntaamaan kohti Room Escapea, jossa siis tarkoituksena on, ryhmissä tietenkin, päästä 60 minuutissa ulos huoneesta mysteeri ratkaisemalla. Se oli tosi kivaa, ja koska noita on täälläkin, olisi kiva päästä uudestaan käymään. Tän jälkeen, ei nyt ihan heti suoraan mutta hetkisen kuluttua, lähettiin käymään Tekniska museetissa. Siellä oli itseasiassa tosi mielenkiintoisia näyttelyitä, joita mä pääsin myös yksinäni tutkimaan muiden ollessa 4D-leffaa katsomassa. Mä en migreenini takia viitsinyt siihen mennä, koska jo pelkät 3D-leffat saa mut voimaan vähän kehnosti. Illalla vielä käytiin kaupassa ja sitten olikin jo kiva rueta nukkumaan.

Aamupalan jälkeen alettiin sit seuraavana päivänä suunnata Mall of Scandinaviaa (pohjoismaiden suurin ostoskeskus!) kohti. On se kyllä ihan tajuttoman iso, kauppoja siel on melkein 300... Hirviästi sieltä ei mitään tullu osteltua, mutta onpahan nyt nähty tuokin. Sen jälkeen oli hetki aikaa, ennen kuin lähdettiin kohti ABBA-museota. Vaikka en itse mikään suuri fani ole, museo oli tosi hieno ja mielenkiintoinen, ja olen tyytyväinen, että siellä käytiin. Sen jälkeen suunnattiin Gröna Lundiin, jossa me ei kyllä viihdytty kuin 15 min (muut varmaan oli siellä iltaan asti...), koska siellä oli aivan helvetisti porukkaa. No, siinä illalla sitten oli vielä kivasti aikaa, joten käytiin taas muutamassa kaupassa ja oltiin sitten hotellilla loppuilta.

Viimeisen hotelliaamupalan (rip) jälkeen oli aika suunnata Vanhaan kaupunkiin eli Gamla Staniin. Siellä ois ollu vielä paljon enemmän nähtävää, mutta meillä oli valtettavasti rajoitettu aika, joten kaikkea kivaa ei kerennyt nähdä. On ne rakennukset siellä kyllä aivan älyttömän hienoja... Itsehän siis tosiaan en tätä ennen ollut Tukholmassa käynyt ainakaan 10, ellei enempäänkin, vuoteen, joten kokemus oli kyllä aivan mahtava. Kiertelyn jälkeen meillä oli muutama tunti vapaata, joten me kierreltiin kauppakatua ja sitten vaan odoteltiin hotellilla muita. Kun kaikki oli saapuneet paikalle, lähdettiin me kohti satamaa. Oli ihan helvetin kuuma ja koska mulla oli mukana semmonen ~20 vuotta vanha kassi, jota on todella vittumaista raahata, ei ollut kovin nautinnollinen olo. Lopulta kuitenkin päästiin ihmismassojen läpi laivaan (pakko mainita, että mun viimeisestä laivalla olostakin oli kulunut tässä vaiheessa varmaan yli 10 vuotta).

Melkein heti tavaroiden hyttiin viemisen jälkeen suunnattiin syömään, ja oli muuten tautisen hyvää ruokaa. Hirviästi ei tuu ikinä syötyä missän, koska valitettavasti mulla on tosi rajallinen tila ruuan suhteen, ja muutenkin tän reissun kaikki syöminen närästää mua vieläkin. Siinä sitten kierreltiin kauppoja ja 19.45 alkoi Grease-musikaali. Tää oli eka kerta, kun katsoin musikaalin, ja täytyy sanoa, että oli aivan mahtava kokemus. Siis aivan huikia se oli. Ekaks sattu vähän huono paikka, mistä en nähny kun näyttelijöiden selät, mutta väliajalla pääsin onneks paremmalle paikalle, josta oli hyvä kattoa show loppuun. Sen jälkeen ei oikein muuta tehty kun kierreltiin laivaa ennen kuin mentiin nukkumaan. Itellä nukahtaminen kesti varmaan yli tunnin, koska piti totutella kaikkeen ryminään ja hytinään. Ei onneks tullut matkapahoinvointia, mut en sitten tiedä johtuiko se siitä, ettei mulle koskaan ole tullut laivassa paha olo, vai siitä, että mä otin varmuuden vuoksi matkapahoinvointilääkkeen ihan risteilyn alkumetreillä.

Aamupala oli laivallakin aika hulppea, ja sen jälkeen pakattiin laukut ja pian saatiinkin jo suunnata kohti terminaalia ja pois laivasta. Helsingissä ei tällä kertaa ollut aikaa palloilla, vaan aika lailla suoraan oli Onnibussiin noustava. Matka meni nopiasti, vaikka vähän kuuma olikin, ja siinä vähän yli neljän olinkin sitten jo kotona. Vaikia uskoa, että se reissu, jota tässä ollaan koko vuosi odoteltu ja johon ollaan niin hiki hatussa valmistauduttu, on nyt ohi. Kokemus oli aivan mahtava, ja mä olen todella tyytyväinen siihen, että päätin lähteä tähän projektiin mukaan.

Nyt sitten kaks viikkoa (pitäis varmaan rueta kurssitöitä tekemään...) ja koeviikko ennen kesälomaa. Loppurutistus vielä siis edessä. Hyvää kevään jatkoa kaikille!