What goes around...

 Kello on tällä punaisella minuutilla 14:52. On sunnuntai, 19. syyskuuta vuonna 2021. Istun harvinaisesti huoneessani, enkä keittiön pöydän ääressä. Spotify soittaa taustalla DON BROCOn Manchester Super Reds No.1 Fania (viime aikoina olen kuunnellut kyseistä bändiä aika paljon, kuuluu ehdottomasti suosikkeihin tällä hetkellä; uudet biisit on aikamoisia bangereita). Heräsin tänään yhdeltätoista. Verensokeri oli kolmantena aamuna peräkkäin niin matalalla herätessä, että meinasi olla huono olo. En ihan satavarmasti tiedä mistä tämä nyt taas johtuu, mutta opin jo vuosia sitten, ettei tätä sairautta kannata yrittää ymmärtää. Kun luulet oppineesi jonkun käyttäytymismallin, päättää se heittää täysin toisen vaihteen silmään. Ei siis maksa vaivaa. Söin aamupalaksi muroja ja katsoin telkkaria sivusilmällä selaillessani tumppua ja instaa. Puin päälle, siivoilin hieman. Pelasin vähän pleikkarilla ja koitin kerrata ruotsia, mutta mistään ei oikein tunnu tulevan mitään. Mikään ei huvita. Haluaisin lähinnä nukkua.

Biisiksi vaihtui juuri Daughterin Numbers. Näin viime yönä niin inhottavaa ja todentuntuista unta, että koko keho tuntuu ahdistuksesta taas raskaalta ja veto on täysin poissa. En halua tehdä mitään. Harkitsin pakottavani itseni lenkille, jotta virkistyisin, mutta en halua vaivautua pukemaan lenkkivaatteita tai poistumaan kämpästä. Siispä en mene. Uni itsessään ei ehkä niinkään ollut niin todentuntuinen, mutta se pelko, jota siinä tunsin, puski kyllä pinnan alta läpi niin voimakkaasti, etten taaskaan herätessä ollut täysin varma, oliko se pelkkää unta vai tapahtuiko se oikeasti. Sellaiset unet on kaikista pahimpia. Unessa mut kidnapattiin (jostain syystä oon lähiaikoina nähnyt yllättävän usein unia, joissa mut kaapataan) ja yritin kaikkeni päästäkseni vapaaksi. Melkein onnistuin, mutta kaappari pahoinpiteli mut. Jotain kuitenkin tapahtui, ja kesken kaiken kaapparin suusta ja nenästä alkaa vuotaa verta kuin vesiputouksesta ja pääsen karkuun. Tilanne on ohi ja pääsen kotiin, mutta en uskalla unessa enää sen jälkeen olla yksin. Voin vieläkin tuntea sen pelon, jota uni-minä tunsi, kun ajattelikin joutuvansa olemaan yksin jossain.

Biisi vaihtui taas, ja tällä kertaa vuorossa on Coldbonesin versio Running Up That Hill-biisistä, joka on mun ehdoton suosikkiversio tuosta kyseisestä kappaleesta. Hassua, miten unet voi oikeasti olla niin voimakkaita, että niiden vaikutus tuntuu näin kauan jälkeenpäin. Mä en ole koskaan ollut sitä tyyppiä, että näkisin painajaisia - en muista nähneeni kunnon painajaista kuin kerran elämässäni, ja sekin johtui Doomista kun olin kakara. Nään kyllä usein ahdistavia unia, joissa on usein samat elementit mukana: pakeneminen, jumissa olemisen tunne, pelko. Oon joskus kai maininnutkin täällä, että mun unissa on usein talvi. Usein mä juoksen jotain karkuun tai pakenen jotain. Näiden asioiden merkitykset on ihan päivänselviä, mutta eniten mua vaivaa se, miten ne edelleen on mun unissa, vaikka mun elämässä on tapahtunut kaikenlaisia muutoksia vuosien varrella. Tunnenko mä siis edelleni olevani jumissa? Koenko mä edelleen, että mun pitää paeta jotain? Haluanko mä aina vaan pois jostain, mitä en välttämättä osaa edes nimetä?

Asiat on päällisin puolin tällä hetkellä ihan jees. Terapia on alkanut oikeastaan aika hyvin, keskiviikkona on seuraava käynti. Lääkärissäkin meni hyvin, yleinen taso oli parantunut. Mulla on vain yksi kurssi nyt ekassa periodissa, joten mun pitäisi pystyä suorittamaan se ilman mitään sen suurempia ongelmia. Kämppä pysyy siistinä, joskin siivoaminen tapahtuu aina hitaasti ja asteittain, mutta tapahtuupahan kuitenkin. Jostain syystä silti ahdistus on läsnä ehkä tavallaan voimakkaampana kuin koskaan, mutten osaa sanoa miksi. Nyt kuuntelen Stereo Honeyn What Makes A Mania. En tiedä, voisiko kaiken taustalla olla epävarmuus siitä, mitä todella haluan elämältä. En osaa nimetä yhtäkään uraa tai työtä, jota haluaisin tehdä. En tiedä, onko mua tarkoitettu sellaiseen. Luonnossa tuntuu hyvältä ja rauhalliselta. Kirjoittaessa pilvi hieman väistyy. Yritän puskea eteenpäin, mutta mielessä kummittelevat samat vanhat kysymykset. Mitä, jos yliopistossa opiskelu ei tosiaankaan olekaan mun juttu enkä mä tule koskaan valmistumaan? Mitä töitä mun on tarkoitus tehdä, kun ei mua mikään oikeasti kiinnosta? Onko se niin väärin, jos mä vaan hyppäisin bussiin tai junaan ja vaan katoaisin johonkin? 

En tiedä. Mä en tiedä mitään. En ole koskaan tiennyt enkä tiedä, tulenko koskaan tietämäänkään. Olen kateellinen ihmisille, joilla on niin intohimoisia kiinnostuksenkohteita tai asioita, joissa ovat hyviä, että haluavat tehdä niitä lopun elämäänsä. Mua kun ei ole koskaan mikään niin paljon kiinnostanut. Ainoa asia, jota mä voisin nähdä itseni tekemässä, on kirjoittaminen. Enkä mä siihenkään aina pysty. Että se siitä sitten. Nyt soi Johnossin Into The Wild. Kello on nyt 15:10. Taidan mennä katsomaan Shrekiä.