en tiedä, onko kyse siitä miten mä ite ajattelen vai mitä tääl tapahtuu, mut jotenkin se joka kerta satuttaa enemmän, kun ihmiset puhuu ''parhaista ystävistä'' ja ''kaveriporukoista'' ja muusta. mulla ei oo koskaan ollut juurikaan yhtään ystäviä tai kavereita, ehkä pari jotka mä oikeasti voin laskea semmoisiksi. on mulla ollut ns. ''parhaita ystäviä'', mut sellaisia ihmisiä lukee ystäviks, jotka kuitenkin hylkää sut jossain vaiheessa? jotka kuitenkin tulee puhuun paskaa sun selkäsi takana eikä vaan välitä, ehkä vaan siksi että sä nyt satut oleen vähän erilainen kuin muut.
joskus mä haluaisin puhua, mä ihan oikeasti haluaisin, mutten mä uskalla, pysty tai edes viitsi. ketä muka oikeasti nyt kiinnostaisi, kun ei ketään oo aikasemminkaan kiinnostanut? siksi mä piiloudun mun kuoren taakse. mitä väliä sillä on? mähän oon vaan mä, ei mussa oo mitään mistä kannattais välittää, kiinnostua tai ees pitää kiinni. niin, antaa niitten kärsiä, keillä on aihetta siihen. mitäs me pienistä kun ei pienetkään meistä. jotkut sanoo että ne välittää, mutten mä oikein jaksa enää uskoo siihenkään. mistä sitä tietää, onko se totta vai ei? koskaan sä et voi tietää millon se puukko isketään sun selkääsi ja kuka sen iskee.
siihen sä et voi vaikuttaa. on monia asioita joihin me ei voida vaikuttaa, ja on asioita joihin ainoastaan me voidaan vaikuttaa. mut kuka oikeesti päättää, mikä on oikeeta ja mikä väärää? niin, mä en tiedä. on paljon asioita mitä mä en tiedä, paljon kysymyksiä joita mä haluaisin kysyä. muttei ketään joka vastais. niin, totuus on karu. se on karu ja se satuttaa. se satuttaa, kun sä tajuat miten yksin sä oikeasti olet. kun sulla on ihmisiä sun ympärillä, mutta niiden seurassa sä tunnet ittes yksinäisemmäks kun milloinkaan muulloin. tai on ihmisiä, joita sä et ehkä tunne, mutta sä näet ne joka päivä, ja silti sä olet yksin. yksin ja yksinäinen.
ja karu totuus on hyvin usein se, että ketään ei kiinnosta vittuakaan se, oletko sä yksin vai et.
Kommentit
Lähetä kommentti