All I want

 Song of the day;;

→ Marcin Przybylowicz & Percival Schuttenbach - Another Round for Everyone

--

Tuli tuossa parin päivän tauko, kun maanantai-iltana alkoi sokerit heittää semmosta häränpersettä että keho alkoi sitten myrkyttämään itseään. Eli ketoasidoosi iski päälle, tarkkaa syytä en tiedä itsekään, mutta veikkaan että pitkävaikutteinen insuliini fuskas eikä toiminut. Olin just saanu pyykit pestyä kun olo alko huononemaan, ensin laitoin sen lääkkeen sivuvaikutusten piikkiin, mutta kun olo vaan huononi niin aloin epäilemään että nyt on jotain vialla. Siinä vaiheessa (sori tästä graafisesta kuvauksesta jonka nyt aion mieliinne iskostaa) kun ylös tulevat vatsahapot alko olla harmaita (olin siis edellisen kerran syöny aamulla joten ei ollu kirjaimellisesti mitään mitä tulla ulos) ja juoksin yökkimässä n. parinkymmenen minuutin välein soitin ensin päivystysapuun josta mua neuvottiin seuraamaan tilannetta noin tunti ja soittamaan sitten 112 jos ei parannusta tule. Mittasin siinä vaiheessa ketoaineet, olivat aika korkialla. Tunnin päästä tilanne oli edelleen sama, verensokeri ei tullu alas joten otin puhelimen kauniiseen käteen ja ensimmäistä kertaa (haluaisin sanoa että toivottavasti myös viimeistä, mutta valitettavasti tää tauti on semmonen etten usko tän olevan viimenen kerta) soitin itelleni ambulanssin. Se tuli onneks nopiasti ja ensihoitajat (onko tämä korrekti termi, en edes tiedä) oli tosi mukavia. Käytiin tilanne läpi ja tehtiin tarvittavat mittaukset, pakkasin repun kiireessä ja sitten mentiin. Olin joskus vähän vaille aamuviis päivystyksessä, suoraan kiinni tippaan ja letkuihin (helvetti että onnistui kanyyli toisessa kädessä sattumaan ihan loppuun asti ja mun kummatkin ranteet on mustelmilla kun verikokeita piti ottaa se tuhat päivässä eikä taipeista voinu ottaa). Soitin isälle aamulla ja äitille sitten kun olin päässyt yhentoista jälkeen osastolle, eli muutaman tunnin olin siellä päivystyksessä. Osastolla jouduin ensin käytäväpaikalle kun siellä oli niin täyttä, mut pääsin sitten ekan yön jälkeen (jonka nukuin lääkärin huoneessa jonne mun sänky kärrättiin) huoneeseen. Olin siis kaks yötä osastolla, kun varmistettiin että varmasti kaikki on ookoo. Pakko sanoa että hoitajat ja lääkärit ja kaikki oli ihan älyttömän ihania ja mulla oli tosi turvallinen ja huolehdittu olo. Perse puutui ja on vähän kipeä edelleen kun en pariin päivään juuri liikuskellu, mut huomenna pitää käydä apteekissa (koska tarvitsen kuulemma kaliumia lisää) ja kaupassa niin saa onneksi raitista ilmaa ja kävelyä. Mulla on oikeastaan ollut sen ekan yön jälkeen aika  normaaliolo, vähän heikko tietysti mutta kuitenkin sillein että varsinkin nyt kun tänään kotiuduin niin on ollu ihan hyvät fiilikset. Tosin tiskata pitäis mutta ehkä teen sen sillein vähitellen, koska pitää osata antaa keholle ja mielelle aikaa toipua. Illalla tässä tullu vähän semmosta jälkishokkia, jotenkin hankala hyväksyä se ajatus että oma keho voi olla niin rikki että se yrittää kirjaimellisesti myrkyttää sut. Ja vaikka olen aikuinen ihminen, niin kyllä mua pelotti käydä läpi tää ihan yksin kun läheisimmät ihmiset on siellä satojen kilometrien päässä. Oli oikeasti aika paska tunne soittaa porukoille ja sanoa että joo olen tässä sairaalassa. Onneksi kuitenkin osasin reagoida ite ajoissa niin että sain hoitoa ennen kuin olisin menny niin huonoon kuntoon etten ois pystynyt enää soittamaan apua. Loppujen lopuksi mä en ollut kovin huonossakaan kunnossa, mutta mieluummin aika liian aikasin apua kun liian myöhään. No, anyways, pääasia on se että mä olen nyt fyysisesti ihan okei, tässä otan iisisti tämän viikonlopun. Huomisen terapian peruin (tai se peruuntui koska sieltä tuli viesti että aika perutaan vähän sen jälkeen kun olin laittanut sinne viestiä eli en tiedä kumpi oli syynä) mutta lauantaina meen kyllä fysioterapiaan. Sisko tulee ens viikolla käymään ja etenkin nyt tämän seikkailun jälkeen mä haluan mennä käymään kotona koska nyt jos koskaan mä kaipaan mun perhettä. Tästä tuli nyt vähän pitkä selostus mut en jaksanut vääntää omaakaan postausta tälle.