Song of the day;;
I've watched a lot of things crumble in my hands
Falling through my fingers like grains of sand
When the hourglass tips over on its side
Does it create infinite moments or leave us trapped in time?
Loath, disdain, pity, regret consume me and I shut down
Dissolving internally with no silver linings to any clouds
I disassociate with everything I know
Drowning out, losing control
My detachment permeates to everything I know
Refill the sands and balance the scales or let me go
I'm becoming everything that I defied
Withdrawn emotions, I've built a shell and I live inside
I disassociate with everything I know
Drowning out, losing control
My detachment permeates to everything I know
And I'm drowning out, losing control
Losing control
I'm becoming everything I defied
Slowly withering, there seems to be no way out
Refill the sands, balance the scales or let me go
Loath, disdain, pity, regret consume me and I shut down
Slowly withering with no silver linings to any fucking clouds
I disassociate with everything I know
Drowning out, losing control
My detachment permeates to everything I know
And I'm drowning out, losing control
Losing control
--
Tuli pidettyä tuossa hieman pidempi tauko, kun olin viime viikon porukoilla enkä ihan rehellisesti vaan jaksanut käydä täällä. Mietin jopa muutamia kertoja, että olisin jättänyt tän kokonaan, mutta tässä sitä vielä kuitenkin ollaan. Teki hyvää käydä porukoilla, vaikka toki se teki tilanteen todellisemmaksi ja vaikeitakin hetkiä oli. Helpotti kyllä valtavasti olla sellaisten ihmisten seurassa, ketkä käy läpi samaa suruprosessia ja ymmärtää. En oo ehkä koskaan tuntenut meidän perhettä niin tavallaan yhtenäiseksi kuin silloin, kun oltiin just haettu Runtin uurna kotiin, halattiin kaikki toisiamme ja itkettiin. Edelleen mulla on aivan älytön ikävä joka päivä ja sattuu todella paljon, vaikka kyyneleitä ei aina tulisikaan. Tuntuu vaan niin vahvasti siltä, että jotain puuttuu. Eikä mua oikein ole kiinnostanut kamalasti mikään. Värit on haaleita ja korvissa kohisee koko ajan. Mutta muisteleminen on helpottanut, ja nyt pystyn enimmäkseen jo katsomaan kuvia hyvällä mielellä. Loppujen lopuksi se suruhan vaan kertoo siitä, miten vahva side meidän välillä oli. Sain myös mukaan Runtin rakkaimman, tyynynä käytetyn possulelun sekä yhden sen vanhan joulupaidan. Sisko otti kanssa pari muistoesinettä, porukat säilytti vaan valokuvat. Ymmärrän kyllä toisaalta sen, miksi ne ei halua säilyttää mitään esineitä. Oon saanut sen käsityksen, että porukat haluais kuitenkin vielä jossain vaiheessa tulevaisuudessa ottaa toisen koiran, joka ei tietenkään tule olemaan mikään Runtin korvaaja, vaan täysin oma yksilönsä, joten sille hommataan sitten uudet, omat tavarat. Edelleen mä antaisin mitä vaan, että saisin Runtin takaisin, mutta mä olen todella kiitollinen siitä ajasta, mikä me saatiin viettää yhdessä. Aika tekee toivottavasti tehtävänsä ja kipu hellittää, mutta unohtaa mä en aio koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti