let me out of here

No one ever cares, do they? No one loves, no one's there. They hear, but they don't listen. Or they listen, but they don't hear. It's what ever, isn't it, really? Everything... Everyone, they're no good. That's what everyone keeps saying. What are we supposed to believe anymore? Lies, lies, lies. This whole life is a fucking lie. No one loves properly, do they?

So what are you supposed to do, when your whole life falls apart before your very eyes, you can't believe what's happening, everything's supposed to be all right, isn't it? And when it's not... Really fucks you up. But no one can know, can they? What would they do? Call you mental, only care about their own crap. Better not care, it just hurts a lot more, doesn't it?

People say they understand. Now I wonder, do they really? Maybe they do. Someone does, sometimes. But usually... I don't really think they do. They say that so they don't have to deal with other people's problems. It's not your fucking problem, isn't it? I understand, they say, thinking, when are you done ranting over your own bollocks?

So when are we really done? Done with everything, people, life? Life is a complex, I reckon. It is a mystery, and I highly doubt it's ever going to be solved. Maybe some questions are better left without a decent answer, don't you think? But the truth hurts, now doesn't it? And lies... They hurt even more. But that's reality. Life. Really fucks you over, doesn't it?

But don't be afraid, darling. Just do as you're told, smile and hate yourself in the shadows of your mind. It's easier for everyone, isn't it now?

goddamn

and the tears come streaming down your face

when you lose something you can't replace

run away

You went away. Why did you go away?

I needed you, and you pissed off.

I do this 'cause it's better than crying

en tiedä, onko kyse siitä miten mä ite ajattelen vai mitä tääl tapahtuu, mut jotenkin se joka kerta satuttaa enemmän, kun ihmiset puhuu ''parhaista ystävistä'' ja ''kaveriporukoista'' ja muusta. mulla ei oo koskaan ollut juurikaan yhtään ystäviä tai kavereita, ehkä pari jotka mä oikeasti voin laskea semmoisiksi. on mulla ollut ns. ''parhaita ystäviä'', mut sellaisia ihmisiä lukee ystäviks, jotka kuitenkin hylkää sut jossain vaiheessa? jotka kuitenkin tulee puhuun paskaa sun selkäsi takana eikä vaan välitä, ehkä vaan siksi että sä nyt satut oleen vähän erilainen kuin muut.

joskus mä haluaisin puhua, mä ihan oikeasti haluaisin, mutten mä uskalla, pysty tai edes viitsi. ketä muka oikeasti nyt kiinnostaisi, kun ei ketään oo aikasemminkaan kiinnostanut? siksi mä piiloudun mun kuoren taakse. mitä väliä sillä on? mähän oon vaan mä, ei mussa oo mitään mistä kannattais välittää, kiinnostua tai ees pitää kiinni. niin, antaa niitten kärsiä, keillä on aihetta siihen. mitäs me pienistä kun ei pienetkään meistä. jotkut sanoo että ne välittää, mutten mä oikein jaksa enää uskoo siihenkään. mistä sitä tietää, onko se totta vai ei? koskaan sä et voi tietää millon se puukko isketään sun selkääsi ja kuka sen iskee.

siihen sä et voi vaikuttaa. on monia asioita joihin me ei voida vaikuttaa, ja on asioita joihin ainoastaan me voidaan vaikuttaa. mut kuka oikeesti päättää, mikä on oikeeta ja mikä väärää? niin, mä en tiedä. on paljon asioita mitä mä en tiedä, paljon kysymyksiä joita mä haluaisin kysyä. muttei ketään joka vastais. niin, totuus on karu. se on karu ja se satuttaa. se satuttaa, kun sä tajuat miten yksin sä oikeasti olet. kun sulla on ihmisiä sun ympärillä, mutta niiden seurassa sä tunnet ittes yksinäisemmäks kun milloinkaan muulloin. tai on ihmisiä, joita sä et ehkä tunne, mutta sä näet ne joka päivä, ja silti sä olet yksin. yksin ja yksinäinen.

ja karu totuus on hyvin usein se, että ketään ei kiinnosta vittuakaan se, oletko sä yksin vai et.

I'm looking at you through the glass

2014. uusi vuosi, uusi alku, uudet mahdollisuudet. ei ehkä kaikilla. en usko että tästä vuodesta tulee ''mun vuosi'' mut en usko et tästä tulis jotenkin erikoisen huono. neutraali. kunhan kaikki vaan pysyis suunnilleen samana. en uskalla luvata mitään koska tiedän etten kuitenkaan tuu pitään niitä lupauksia. en oo ikinä luvannu uutena vuotena mitään, enkä tule lupaan.

tuntuu tekopyhältä. osa musta haluais jo että tulevaisuus ja kaikki sellaset asiat ois jo täällä, mut osa musta haluaa jäädä ikuisiks ajoiks istuun tähä sängylle, tuijottaan valoja jotka luo jonkinlaista lohtua tähän pimeeseen. osa musta haluaa jäähä paikalleen, osa haluaa vaan mennä eteenpäin, ees jotenkin. saa nähä mitä tästä vuodesta tulee.

koska on jo keskiviikon puolella meinaa se sitä että huomenna on taas koulua. no, on hyvä tuudittautua ajatukseen että ei oo kun kaks päivää ennen viikonloppua ja seuraaval viikol vaan 4 päivää. no, en tiedä. sinänsä mä en tykkää jäädä tänne pimeeseen istuun koska sillon mulle tulee älyttömän turha ja lohduton olo mut toisaalta en tykkää olla valossa koska siinä on liikaa toivoa. turhaa toivoa.

no jaa. viettäkää nyt vielä aikaa rakkaittenne kanssa ennen ku täytyy palata arkeen ja rutiineihin. 

room of angel

viime kerralla, mikäli nyt oikein muistan, mä taisin puhua siitä, kuinka mun tunteet alkaa jotenkin lakastua, enkös. kuluneen viikon aikana en oo hirveesti jaksanu ees kiinnittää huomiota siihen miltä musta tuntuu, paitsi tietty niinä hetkinä, kun ahistaa ja tuntuu vaikeelta. musta ois kuulkaa oikeasti todella kiva syytellä muita ihmisiä, mut mä en halua lähtee siihen peliin koska mä tiedän itse aiheuttaneeni ainakin osan tästä koko hommasta. en tosin sitä, että ihmiset tuntuu aina jättävän mut sillon, kun mulla on vaikeeta.

vaikka mä miten koittasin sitä laimennella, niin on mun pakko myöntää, että mä elän luultavasti elämäni hankalinta aikaa juuri nyt. mä käyn läpi asioita, joita vaan ei pysty ymmärtään, ellei oo ite kokenut samaa tai koe paraikaa. siksi mä en haluakaan kuulla mitään 'mä ymmärrän kyllä'-juttuja jos mä sattuisin avautuun, koska se on täyttä paskaa ja mä tiedän sen. mitä järkeä siinä ees on, hokea et joo mä ymmärrän kyllä vaikka vitut sitä mitään oikeesti ymmärtää? siksi mä koitankin aina välttää sen sanomista ellen sit tosissani ymmärrä.

yleensä en. miten mä voisin ymmärtää muita kun en ymmärrä ees itteeni? mä tiedän kyllä että oon laittanut itteni muiden edelle ehkä liiankin monta kertaa, mutta se on taas yksi niistä asioista joita mä en pysty korjaan enää. mua inhottaa kaikki entä jos-jutut, ja siks mua vituttaakin ite aina ajatella et mitä jos oisinki tehny noin, tai mitä jos oisin sanonu jotain toisin tai jättäny sanomatta. mitä jos en oiskaan tavannu tota tyyppiä ja ystävystyny sen kaa, tai mitä jos oisinki ollu sosiaalisempi ja rohkeempi ja saanu ehkä enemmän ystäviä.

no, se on luultavasti mahotonta, koska en oo pystynyt siihen ees sillon ku oon ollu pentu enkä oo välittäny mistään vakavista asioista. eikä se mua sinänsä edes haittaa. kai sitä vois sanoo, et mä olen tottunut siihen, ettei mulla oo kerralla kuin ehkä korkeintaan kaks 'ystävää'. mut eikö ystävien pitäis tukee toisiaan? en väitä, että oisin ite ihan joka vitun kerta siellä muita varten, mut sitä vastoin mun ois ihan helvetin kiva alkaa selittää siitä, miten vaik mul on ihmisiä ni ei mul oo ketään jolle puhua tai joka tukis mua. siltä se vaan tuntuu. ettei kukaan välitä vaik ne niin sanoo. niin musta on tuntunu niin pitkään ku mä vaan jaksan muistaa.

mut en mä kuitenkaan ehkä oo sellanen persoona joka haluaa tieten tahtoen loukata toisia. mä tiedän kyllä että mä teen virheitä, mä tiedän kyllä että mä en koskaan tuu oleen tarpeeks hyvä enkä mä ansaitse yhtikäs mitään mitä mulla on, enkä mä kaipaa jatkuvia muistutuksia mun epäonnistumisista. mä yritän kyllä nauttia niistä hetkistä kun tuntuu hyvältä, onnistun ja hymyilyttää, mut mä vähän pelkään et ne harvenee harvenemistaan. mistä tää kaikki johtuu? ketä voi oikeesti syyttää? oonko mä ite aiheuttanu tän kaiken? vai voinko mä tunkea syyt muitten niskoille?

niin paljon kysymyksiä muttei ketään joka vastais.

time we had is fleeding

mä en yksinkertaisesti ymmärrä, miksi mä olen kykenemätön sanomaan tiettyjä asioita ääneen tai puhuun niistä. enkä mä tajua, miksen mä tunne enää sympatiaa tai empatiaa yhtään ketään kohtaan. musta tuntuu että mun kaikki tunteet muita kohtaan on yleisestikin kuolemassa. en mä tiedä miksi tai mikä sen on aiheuttanu/mikä sitä aiheuttaa. en mä vaan tiedä mikä mua syö sisältä, mut mä en kestä ikuisesti. tähän vaiheeseen mä olen tottunut pitämään yllä julkisivua, hymyä, jonka taakse ei voi nähä ellei sitten tunne mua.

mä tunnun olevan jotenkin kyvytön oleen myötätuntonen tai tuntee iloa tai surua muitten puolesta. ei se ehkä oo sitä etteikö mua kiinnostais, koska on oikeesti ihmisiä joista mä haluan välittää ja joita mä haluan tukea, mut tosiasia on se, et miten mä muka voin ketään tukea ja miten mä muka voin kenestäkään välittää, jos mä en pysty tuntemaan niitä kohtaan juurikaan mitään? joissain tilanteissa on ehkä väärin sanoa, että mua sattuu hirveästi. mä olen vaan... tyhjä, niin, turta. en tiedä oonko mä sit ite menny turruttamaan itteni pelkoni takia vai mitä mä oon itelleni tehny. en mä jatkuvasti kai muitakaan voi syytellä, vaik se oiskin paljon helpompaa.

kyllä mulla on muutama ihminen, joista mä vielä välitän ja joita mä rakastan, mut toisaalta mä oikeasti pelkään että mä lakkaan tuntemasta niitä kohtaan mitään, ainakaan niin et ite niitä tunteita tiedostaisin. en tiedä, onko mahollista olla tuntematta mitään muita ihmisiä kohtaan, mut en mä sitä niin paljoa pelkää. jos niin käy niin käyköön. en mä sille kai sit enää mitään voi. tietty mä voisin oikeastikin puhua jollekulle, mut en mä ole sellainen ihminen, joka avautuu asioistaan tosi helposti ja luottaa ihmisiin. enhän mä edes puhu asioistani mun porukoillekaan ja mä olen sentään tuntenu ne päälle 15 vuotta. mun itteni lisäks ne tuntee mut parhaiten, vaikka se sinänsä tuntuukin pahalta sanoa noin, koska on niin paljon asoita musta mitä ne ei tiedä, asioita jotka niitten pitäis tietää, ehkä senkin takia et musta tuntuis paremmalta, ja asioita, joita ne ei tuu koskaan tietään.

mä olen jo pitkään käyttäny kirjottamista yhtenä keinona päästää ulos edes osa siitä... jostain, joka tekee musta tällaisen. joskus mä haluaisin puhua tästä enemmän ko mun sukupuoli-identiteetistäni ja ongelmista siihen liittyen, vaikka mä tiedän että osa tästä kaikesta johtuu just siitä, ja siitä, kun mä en saa suutani auki eikä oikeita sanoja tule. se on niin saatanan vaikeeta. pelko siitä, ettei sua uskota tai oteta vakavasti, ettei sua hyväksytä ja kieltäydytään uskomasta koko asiaa. en mä sano, että mun porukat ois sellasia kusipäitä ettei ne ees kuuntelis, mut en mä odota, että ne ois ihan 100% tukemassa ja ymmärtämässä heti kertalaakista.

jotkut päivät on vaikeita, toiset vielä vaikeempia ja toiset vähän helpompia. osa musta haluaa jäädä tänne tai palata mun lapsuuteen. jäädä tänne siks, koska en halua et tulevaisuus on täällä vielä, ja palata takas siks, että voisin ees yrittää korjata niitä virheitä mitä tein. osa musta haluais vaan lähteä pois. osa musta haluaa mennä eteenpäin, kohdata tulevaisuus ja todistaa, että mä selviän kyllä, mä pärjään kyllä. mut miten mä sen voisin kenellekään todistaa, jos mä en edes usko siihen itsekään? ehkä jos mä hoen sitä itelleni tarpeeks kauan mä ehkä alan itsekin siihen uskoa. mut mikään ei oo varmaa. varsinkaan aika. tai ihmiset, ne on vaan käveleviä aikapommeja. osa musta haluaa tikittää vielä, osa musta haluaa jo päästää irti.

[ can't make me feel any less alone ]